tiistai 11. kesäkuuta 2019

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (1/3)

ELVIS! Rock’n’rollin kuningas, vai miten se nyt meni? Oma suhteeni Elvikseen on aina ollut kaksijakoinen. Yhtäältä 50-luvun rockabillyn ja ylipäätään juurimusiikin ystävänä Elvis kuuluu todella tärkeisiin artisteihin. Pöhöttyneenä croonerina, aikansa nuorisoidolina ja säveltämään kykenemättömänä artistina (mutta sinänsä upeaäänisenä tulkitsijana) se on ollut musiikillisesti yhdentekevä hahmo. Sadannen osan kunniaksi pitää kuitenkin olla vähän spesiaalia.

Tammikuussa 2019 innostuin lukemaan Ray Connollyn kirjan Elviksestä – Elvis Presley: Legendan elämä 1935–1977. Heti perään katsoin Elviksen itävaltalaista sihteeriä käsittelevän dokumenttielokuvan Elvis ja tyttö Wienistä (Elvis and the Girl from Vienna) ja sen perään informatiivisemman, oikein hienon dokumenttielokuvan Seitsemän kertaa Elvis (The Seven Ages of Elvis).

Näillä höyryillä tongin omaa levyhyllyäni ja totesin, että sieltä löytyy nippu asiallisia Elvis-kokoelmia, mutta mikään ei vedä vertoja 1954–1955 nauhoitetuille Sun-raidoille ajalta ennen Elviksen ensimmäistä albumia, joka tehtiin RCA-yhtiölle. The Sun Sessions, joka julkaistiin vuonna 1976, on aina ollut minun ykköslevyni, mitä Elvikseen tulee. Ajattelin kuitenkin kuunnella kaikki studiolevyt, mukaan lukien elokuvasoundtrackit, ja testata, kuinka lähelle tätä mittatikkua päästään. Järkyttävää todeta, mutta aloittaessani kuuntelun seuraavista yksikään ei löydy fyysisenä äänitteenä liki 4500 nimikettä käsittävästä kokoelmastani.

Elvis Presley (1956) on sisällöllisesti ja ajallisesti lähellä Sun-aikaa. Se on kannesta alkaen klassikkokamaa, joskin moni raita on tuttu muiden parempana versiona, kuten ”Blue suede shoes” (Carl Perkins), ”I Got a woman” (Ray Charles) ja ”Tutti Frutti” (Little Richard). Toki Elviksen ura perustuu tulkintaan eikä originaaleihin biiseihin, mutta tällöin pitäisi ylittää alkuperäinen. Näin ei aina käy, mutta se ei tarkoita, etteikö tulkinnat voisi olla erinomaisia. Sellaiseen lokeroon laitan tämän levyn. Esimerkiksi 1929 sävelletty ”Just because” on yksi kohokohdista. Myös aikanaan vain pari vuotta vanha ”Trying to get you” (alkuperäinen The Eagles – ei se tunnettu Eagles) on vankka tulkinta, vaikka alkuperäinenkin on kuuntelemisen arvoinen. Levy on soundeiltaan läpikotaisin raikkaan tilava ja orgaaninen. Erinomaista bluesin ja kantrin sekoitusta, jota voidaan kutsua rockabillyksi. Albumi viihtyi listaykkösenä ja figureeraa aktiivisesti ja ansaitusti kaikenlaisilla populaarimusiikin historian parhaiden ja tärkeimpien listoilla. Pitää varmaan ostaa vinyyli. Lisäys: kuuntelurupeaman aikana päädyin ostamaan tämän vinyylinä. Osta sinäkin.

Elvis (1956) tunnetaan myös nimellä Elvis Presley No. 2. Sen soundimaailma on huomattavasti kliinisempi ja ehkä aikanaan ”modernimpi” kuin debyytin. Se on heti huolestuttava asia. Tosin biisivalikoimassa on klassikoita, kuten ”Rip it up”, ”Ready teddy” ja ”Long tall Sally” – kaikki Little Richardin levyttämiä juuri ennen Elvistä. Tässä vaiheessa pitää huolestua. No, on siellä hienoja raitoja, jotka eivät olleet Little Richardilta, muttei ehkä edellä mainittujen kaltaisia klassikoita. ”Love me” ja ”Paralyzed” kannattaa mainita tässä. Onhan tämä hieno levy, joka meni listaykköseksi, mutta kaukana debyytin loistosta.

Loving You (1957) oli Elviksen ensimmäinen elokuvasoundtrack, mutta edellisenä vuonna ilmestynyt Love Me Tender oli Elvarin ensimmäinen elokuva. Levy oli listaykkösenä 10 viikkoa, mutta ote on jo selvästi viihteellisempi. Klassikkoja levyllä on esimerkiksi höpsöttely ”(Let me be your) Teddy bear” ja ”Have I told you lately that I love you”. Potentiaalisesti rokkaava avausraita ”Mean woman blues” ei veny aivan siihen, mitä se voisi olla, vaikka hieno biisi onkin. Toinen jokseenkin rokkaava on ”Got a lot o’ livin’ to do”. Wanda Jacksonin ensimmäisenä levyttämä (vaikka vasta toisena julkaisema) ”(Let’s have a) Party” on Elviksellä melko munaton eikä versio Fats Dominon kappaleesta ”Blueberry hill” yllä Fatsin tasolle. Tulkinnat ovat turhan siloisia ja soundimaailma myös, jos pitää debyytin mielessä. Silti teoksessa on paljon myönteistä.

Elvis’ Christmas Album (1957) – Jes! Joululevy! Itselläni on myöhemmin julkaistu Elvarin joululevy, jossa on suunnilleen samat biisit kuin tässä. Sitä tulee kuunneltua pikkujoulujen aikaan kerran tai pari. Muuten se pysyy visusti hyllyssä. ”Blue Christmas”, ”Santa bring my baby back to me” ja bluesveto ”Santa Claus is back in town” nyt ainakin kannattaa nostaa esiin. En keksi tästä pahaa sanottavaa. Ehkä tämä on kuin lapsen tutti – se tuo turvaa ja vie huomion pois tyhjyydestä. Raitojen toimivuus perustuu lähes ainoastaan tulkintaan, sillä soitannollisesti tässä ei ole yhtään mitään. Levy on myynyt jotain 20 miljoonaa ja on maailman myydyin joululevy. Suosittelen myös Frantic Flinstonesin teosta Not Christmas Album (1989), jonka sisällöstä suurin osa koostuu omintakeisista tulkinnoista Elviksen jouluhiteistä.

King Creole (1958) on kunkun toinen soundtrack. Se menestyi kaupallisesti, vaikka kipusi vain listakakkoseksi. Nimibiisi on maininnan arvoinen, samoin kuin pahaenteisesti tulkittu ”Trouble” ja kenties tässä uravaiheessa piristävän poikkeuksellinen, Kitty Whiten kanssa duetoitu ”Crawfish”. Perustavaa rokettirollia edustaa sävellyksellisesti onnistunut mutta hieman viihteellisesti tulkittu ”Hard headed woman”. Ei hassumpi, mutta kaukana debyytistä ja Sun-sessioista.

Elvis is Back! (1960) eli Elvis on palannut armeijasta kahden vuoden komennukselta. Armeijan aikaan julkaistiin levyjä, jotta kansa ei unohtaisi. Eikä unohtanutkaan. Yhdysvalloissa teos meni kakkoseksi ja Briteissä ykköseksi. Itse levy on melko viihteellistä kamaa, eli sitä niin sanottua ”kypsää Elvistä” (armeija teki pojasta miehen). Mutta mukana on hyviä biisejä, kuten ”Fever”, vaikka Elviksen versio on kalvakka muisto neljä vuotta aikaisemmin julkaistusta Little Willie Johnin mestarillisesta originaalista. Myös ”The Girl of my best friend” toimii, ”Dirty, Dirty feeling” ei ole hassumpi rokkijumppa ja ”Such a night” sekä monet muut ovat laatuviihdettä,  mutta kuuntelen tätä lähinnä osana Elviksen tuotantoa, en teoksena, josta olisin aidosti innostunut, ainakaan ihan täysillä. Tai no, hyvältä Elviksen ääni kuulostaa, ei siitä pääse mihinkään. Elviksen pitkäaikainen läskibasisti Bill Black ei soita tässä. Hänet vaihdettiin sähköbasson nypyttäjään.

G.I. Blues (1960) on taas elokuvamusiikkia ja taas listaykkönen. Jos aikaisemmin olen jo kirjoittanut otteen viihteellistymisestä, niin otan osan siitä takaisin. Tämä on viihteellisempää Elvaria kuin mikään aikaisempi. Luulen, että jos Buddy Holly olisi eläessään levyttänyt näitä, niin pitäisin enemmän, koska niihin tulisi herkkyyttä. Musiikki levyllä on kivaa ja Elviksen ääni on Elviksen, mutta onhan tämä kaikin puolin sen verran turvallista, harmitonta ja mukavuudenhaluista, ettei tätä kovin kunnianhimoiseksi ja rohkeaksi voi sanoa. Ei imelää, kuitenkaan, joten plussan puolella ollaan. Niukasti. ”Shopping around” on oikeastaan aika kova omassa genressään.

His Hand in Mine (1960) konkretisoi Elviksen rakkauden gospeliin. Tosin nyt ei puhuta varsinaisesti hulluna svengaavasta mustien baptistien musiikista vaan myös – ja ehkä erityisesti – taivaaseen kurkottavasta hartausmusiikista. Ihan listakärkeen sillä ei päästy, mutta myi se kultaa vielä samalla vuosikymmenellä ja platinaraja ylittyi 1992. AllMusicin arvioija on tiukan myönteinen: hänen  mukaansa kyse ei ole yhdestä Elviksen parhaista vaan ylipäätään parhaista gospel-sessioista. Okei, omassa genressään tämä on melko hieno teos, mutta en ole ollenkaan varma, haluanko kuunnella sitä kovin usein. Tämä genre ei ole samalla viivalla sen kanssa, mitä esimerkiksi Elviksen debyytti ja Sun-sessiot edustavat.

Something for Everybody (1961) ei sekään mitään rajua rokkia ole. Sen avaa balladi ”There’s always me” eikä mene paljon kovemmaksi muutu. Ihan asiallisia biisejä tässä on mukana, kuten ”Give me the right”, ”Put the blame on me” ja ”In your arms”, mutta enpä tiedä, mitä kokonaisuudesta pitäisi ajatella vai pitääkö ajatella ensinkään. Toki se meni listakärkeen, mutta sillä kriteerillä ei Elviksen levyjä voi rankata paremmuusjärjestykseen. Joka tapauksessa levy on melkein puolillaan verrattain imeliä viihdeballadeja, joita en mieluusti kuuntele kovin monta putkeen. Mieluummin joulubiisejä. Ja ”I’m going home” on ihan piristävä muuten, mutta se tuo häiritsevästi mieleen Carl Mannin version Nat King Colen kappaleesta ”Mona Lisa”. Ei tämä kammottava ole, mutta erityisesti alkupään balladipainotus ihmetyttää.

Blue Hawaii (1961) on taas leffaa. Levy oli massiivinen menestys, sillä se vietti 20 viikkoa listaykkösenä. Ja mikäpä siinä, täältähän löytyy briljantti ”Can’t help falling in love”. Mutta löytyykö muuta mainittavaa? Oikein ihmetyttää, miten levyllä voi olla yksi loistava raita ja muu menee siitä, mistä aita on matalin. ”Rock-a-hula baby” on ihan käypä yritys yhdistää hulamenoa ja pienimuotoista rokkenrollia, mutta eipä sekään ole Elviksen uran huippuhetki. ”Slicin’ sand” ei ole hassumpi rokkipala. Suuri osa on toisenlaista. Jotenkin perverssillä tavalla kuitenkin pidän ihan vähän levyn Havaiji-menosta. Osa raidoista on kammottavia, vaikka ne kuulostaisivat Onni Gideonin versioina hyviltä, mutta esimerkiksi viihteellinen ”Moonlight swim” on aivan sopivaa chillailuun.

Pot Luck (1962) menestyi vähän heikommin, kuten tässä vaiheessa oli tapana. Elviksen leffamusa myi muita hänen levyjään paremmin. Aika tuttu meininki: ei hassumpaa, mutta ei kunnianhimoistakaan. Ei merkittäviä hittejä tai taiteellisia onnistumisia. Ääni kantaa ja vaikka meininki on pliisua, niin tämä menee taustalla hyvin. Tai sittenkin etusivu uusiksi: ”Gonna get back home somehow” on aika hieno pala. Se ei ehkä kuulu aivan kirkkaimpiin suosikkeihini Elviksen tuotannosta, mutta suomiversio on viehättänyt, lauloi sitä sitten Raittisen Jussi, Kääriäisen Jorma, Loukialan Pekka tai Danny. Toinen melko kova veto on ”Suspicion”.

Girls! Girls! Girls! (1962) oli taas menestys, koska se oli elokuvamusaa. Nyt kuitenkin jätettiin Havaijin soundi vähemmälle. Tähän kohtaan osunut manageri Parkerin ja biisintekijäkaksikko Leiber & Stollerin välirikko tarkoitti, että valjakon tekemiä biisejä käytettiin vain, jos ne oli jo levyttänyt joku muu. Esimerkki tästä oli nimibiisi, jonka The Coasters oli jo levyttänyt. Se onkin hyvää hupsuttelua. Sinänsä levyn ainoa klassikko taitaa olla ”Return to sender”, mutta asiallista menoa on ainakin ”I Don’t wanna be tied”. Yritys hitaaksi hitiksi, ”Where do you come from”, jää puolitiehen, ja muutenkin suuri osa levystä on kohtuullisen mitäänsanomatonta. Muutama vahva nostaa kokonaisuuden siedettäväksi, mutta suuri osa on (ainakin itselleni) tarpeetonta.

It Happened at the World’s Fair (1963) jatkaa elokuvaputkea, mutta sillä erotuksella, ettei siinä ole yhtään todellista klassikkoa. ”One broken heart for sale” on miellyttävä, ehkä vähän Buddy Hollyn mieleen tuova pikkunäppärä pehmorokki ja ”Cotton candy land” viehättää nössöydellään. Mutta mutta. Minun makuuni paketissa on liikaa balladeja. Keskinkertaisia balladeja, jos minulta kysytään. Cd-ajan albumimittoihin tottuneille voi osua silmään sellainen yksityiskohta, että 10 biisin kokonaisuuden kesto on 21 minuuttia.

Fun in Acapulco (1963) oli Elviksen viimeinen elokuva ennen beatlemaniaa. Voisi sanoa, että britti-invaasion oli aikakin saapua. Nimittäin sellaista höttöä Acapulcossa puljailtiin. Lattarirytmit ja bossanova sopivat paremmin toisten tekemisiin. Noh, onhan tämä itsessään aikamoinen kuriositeetti, jota voi kuunnella lievällä kitch-asenteella, vaikka Elviksen ääneen todella hullaantuneiden voisi kuvitella pitävän tästä kovastikin. Jotain tiivistyy kappaleessa, ”The Bullfighter was a lady”, joka on (härän näkökulmasta huonosti päättyvä) laulu naiseen rakastuvasta härästä. Hyvin erikoisen kontrastin näille löysille rytmeille tarjoaa ihan ensiversiosta puuttuva ”Slowly but surely”, joka kuulostaa moppitukkaiselta brittipopilta fuzzkitaralla, mutta Elviksen esittämänä. Ja ”Bossa nova baby” lähes rokkaa.

Siinäpä ensimmäinen setti. Debyytti on loistava, sitä seuranneet asiallisia ja loppu sitä sun tätä (eli kuraa ja satunnaisia huippuja). Jäljellä on vielä laskujeni mukaan 27 albumia.