tiistai 23. joulukuuta 2008

Fanikirja

Olisiko taas kirjamainosten aika? Olisi. Suomen posti oli tuonut kirjoittajakappaleet uunituoreesta teoksesta ”Fanikirja: Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä” (Nykykulttuuri 2008). Kirjan on toimittanut Kaarina Nikunen ja se sisältää johdannon ja 10 artikkelia.

Enimmäkseen artikkeleissa käsitellään erilaisia yhteisöjä scifistä Ismo Alangon faneihin. Tekstit perustuvat Jyväskylässä vuonna 2006 järjestettyyn konferenssiin. Oma tekstini käsittelee uskonnon ja faniuden suhteita ja niveltymisiä käsitteiden, ilmiöiden ja tutkimuksellisten työkalujen tasoilla. En kuitenkaan väitä, että fanius on uskonto tai uskonto on faniutta. Otsikko on artikkelin alussa ”Fanius ja uskonto”, mutta sisällysluettelossa se on kääntynyt muotoon ”Uskonto ja fanius”.

Vaikka tekstini kannalta on oikeastaan aivan sama, kumpaa otsikkoa käyttää, otsikolla on tarinansa. Kun minua pyydettiin konferenssiin, ajattelin meneväni sinne uskontotieteilijänä, joka kertoo oman oppialansa mahdollisesta kontribuutiosta faniuden tutkimukseen. Otsikon idea perustui oletukseen, että konferenssi on muotoa ”Fanius ja …” eri puhujien lähestyessä fani-ilmiöitä oman alansa suunnalta. Vähän samaan tapaan uskontotieteen alalla on seminaareja, joiden otsikko osa ”Uskonto ja …” -teollisuutta (elokuva, väkivalta, kirjallisuus, kognitio, yhteiskunnalliset ongelmat, aika, tila ja niin edelleen).

Fanitutkimuksen alkuinnostus ja seksikkyys on kadonnut vuosia sitten. Ainakaan se ei tuntuisi olevan kulttuurintutkimuksen asialistan kärkipäässä. Minusta se on oikeastaan hyvä tilanne. Fanitutkimukseen ei ladata turhia toiveita eikä hypeä, joka sillä varhaisvaiheessa oli. Ihmiset tietenkin katsovat asiaa eri tavalla, mutta minusta teoksen aihepiiri on hyvällä tavalla poissa muodista. Faniutta voi kenties tutkia jo vähemmällä painolastilla. On hienoa, että kirja on nyt todistamassa suvantovaihetta.

Mainostajat eivät sanoisi näin, koska kaiken on oltava kuuminta hottia. Mutta minä kai voin tällaisena fanitutkimuksesta sivutoimisesti kiinnostuneena henkilönä, joka ei ole tehnyt fanitutkimusta minkään empiirisen aineiston parissa. Se saattaa vielä muuttua, sillä helmikuussa alustan Skotlannissa aiheesta ”Kabbalan kategoria ja Madonnan avioero” ja myöhemmin tutustunen myös kabbalan merkityksiin fanikeskusteluissa. Nyt lukemistossa on Madonna-elämäkertoja. Jos tälle sivuprojektille löytyy riittävästi aikaa, minusta tulee harvinainen fanitutkija: sellainen, jonka kohteen tuotoksiin tutkija suhtautuu melkoisen välinpitämättömästi. Madonnan yhteydessä kiinnostaa kabbalapuhe. Maailmassa on niin paljon kiinnostavaa musiikkia, että Madonnalle ei tämän elämän aika taida riittää. Sivuprojekti jatkaisi uskonnon ja faniuden kytkentöjen uudelle asteelle, mutta tällä hetkellä on vielä parempi kirjoittaa konditionaalissa jossitellen.

Selailin juuri syksyn aikana ilmestyneitä Soundi-lehtiä ja Jolly Jumpersin haastattelussa Jude Jutilalta kysytään, mitä saavutettavaa kulttibändiksi kutsutulla yhtyeellä on. Hän vastaa:

”Jos kulttibändinä olemisella tarkoitetaan alhaista levymyyntiä, niin se ei ole tarkoitus, mutta jos sillä viitataan fanien lähes uskonnolliseen suhtautumiseen meihin, niin se kyllä lämmittää mieltä.”

Bingo! Taas yksi esimerkki siitä, miten fanius ja uskonto rinnastetaan puheessa. Sitä pohdin enemmän tekstissäni. Muut artikkelit odottavat vielä lukemista. Ehkä sitten kinkkua sulatellessa… ellei pukki tuo jotain muuta. Kirjan kansi on aika onnistunut, mutta sitä ei ole ladattu Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen sivuille, joten joulukinkku saa toimia sijaisena. Hyvää joulua kaikille!

perjantai 19. joulukuuta 2008

Murdoch ja opportunismi

Tutustuessani brittimedian historiaan törmäsin upeaan esimerkkiin opportunismista. Sen lisäksi esimerkki kuvaa osuvasti nykypäivän yritystoimintaa.

Opportunistilla tarkoitetaan henkilöä, joka toimii tilaisuuksien mukaan, vailla erityisiä periaatteita tai välittämättä seurauksista. Sanalla on tavallisesti negatiivinen sävy. Toisaalta opportunistiset ominaisuudet ovat tärkeitä, mikäli haluaa menestyä niin sanotun uuden työn markkinoilla.

Uuden työläisen opportunismia ovat analysoineet esimerkiksi Paolo Virno teoksessa ”Väen kielioppi” sekä Jussi Vähämäki teoksessa ”Kuhnurien kerho: Vanhan työn paheista uuden hyveiksi”. Ennen riitti kun hoiti oman tonttinsa huolellisesti ja lähti pubiin. Nyt on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Juuri tuo ”välittämättä mistään” on opportunismille ominaista. Se tarkoittaa sitä, että välittää omasta toimeentulosta ja menestyksestä mutta ei itse työtehtävien sisältöihin liittyvistä periaatteista tai yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Rupert Murdoch on brittimedian merkittävin yksittäinen vaikuttaja. Hänen yhtiönsä News International omistaa esimerkiksi SKY-kanavat, The Timesin ja The Sunin. Hän oli esikuva konnalle siihen Bondiin, jossa mediamoguli järjestelee itse onnettomuuksia, jotta voisi uutisoida niistä ensimmäisenä.

Lukiessani Brian McNairin teosta ”News and Journalism in the UK” aloin muodostaa mielikuvaani Murdochista. Hän ei ole mikään oikeistolaisen kapitalistin arkkityyppi, joka vastustaisi systemaattisesti kaikkea vasemmistolaiselta kalskahtavaa touhuilua. Sen sijaan hän on tyyppiesimerkki opportunistista, jolle poliittiset periaatteet ovat alisteisia tuotolle.

1990-luvun alussa Murdoch pyrki saamaan The Sunille paremman levikin Skotlannissa. Juuri ennen vuoden 1992 vaaleja The Sunin paikallisen edition suureksi otsikoksi laitettiin: ”Nouskaa ja olkaa jälleen kansakunta”. Kannattiko Murdoch Skotlannin separatisteja, jotka haluavat eroon Englannista? Paha sanoa, sillä samanaikaisesti Englannissa Murdochin omistamat lehdet olivat toimituspolitiikassaan selkeän pro-unionisteja ja konservatiiveja.

Turha kai mainita, että Skotlannissa The Sunin levikki tuplaantui.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Lisää komparaatioita

Katsoin muutama päivä sitten Denys Arcandin elokuvan The Decline of the American Empire. Vuonna 1986 valmistuneessa tekeleessä seikkailee joitakin samoja hahmoja kuin muutaman vuoden takaisessa Barbaarien invaasiossa. Molemmat leffat ovat mainioita, mutta lisämausteen niihin tuo tapahtumien sijoittuminen yliopistomaailmaan. Muutamat repliikit aukeavat paremmin, jos tuntee hieman viime vuosikymmenten kulttuuriteoreettista keskustelua samoin kuin jotkut asetelmat tuntuvat kutkuttavammilta, jos niitä voi vertailla omiin kokemuksiin yliopistomaailmasta.

Elokuva sai miettimään, mitä yliopistomaailmaan sijoittuvia onnistuneita kirjoja tai elokuvia oikein on. Siis sellaisia, joissa henkilökunta on keskiössä, eivätkä opiskelijat. Huomasin pian, että elokuvista mieleeni tuli vain Yhdysvaltalaisia sellaisia, joissa käsitellään opiskelijoiden ja hieman eriskummallisen opettajan suhdetta. Sen sijaan romaaneista tuli mieleen kolme mielestäni oikein onnistunutta: David Lodgen Mukava homma ja Maailma on pieni sekä Malcolm Bradburyn Mensonge.

Mutta onko olemassa vastaavanlaista suomalaista kirjallisuutta? Dekkarit, joissa murhataan professori, eivät ole tässä nyt olennaisia. Ilmeisesti vastaus on ei, joskin Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi ilmeisesti sivuaa aihepiiriä. Sen sijaan meillä on televisioon tehty kulttisarja Sydänten akatemia vuodelta 1998. Molemmilla katsomiskerroilla se tuntunut aivan yhtä ällistyttävän hyvältä. Vertailevan taiteentutkimuksen laitos, dosentti Kim Saraste, amanuenssi Hillevi, kanslisti Terttu ja ne opiskelijat, jotka keksivät lisää komparaatioita tutkimusaiheisiinsa – kanalinnut suomalaisessa taiteessa, vai miten se meni. Kukaan ei voi tosissaan tehdä tuollaista sarjaa, mutta miten kutkuttavan taitavasti nuo epäuskottavat ylilyönnit kuvastavat oikean yliopistomaailman joitakin piirteitä… Ei ole sattumaa, että Lodgen ja Bradburyn tavoin sarjan käsikirjoittajilla ja taustavaikuttajilla on omakohtaista kokemusta yliopistomaailmasta. Saakohan sitä dvd-muotissa? Jos vaikka joulupukki toisi…

En löytänyt sopivaa kuvaa sydänten akatemiasta, joten on tyydyttävä Arcandin elokuvan naishistorioitsijaan, jonka toiminta laittaa ihmissuhteet liikkeeseen (tyypillinen deleuzelainen koostemuuntaja).

torstai 4. joulukuuta 2008

Syksyn päättyessä

Pian on taas joulu. Sen tulon huomaa monista asioista. Yksi on jouluvalojen sytyttäminen. Toinen on väsymys ja tunne pienen loman tarpeesta. Kolmas on musiikkilehtien listat vuoden parhaista.

Jouluvaloja en ole pahemmin nähnyt tänä syksynä. Viime vuonna sytyttämisen aikaan olin ensimmäistä kertaa Irish Centressä, Leedsin keskustan ulkopuolella olevassa vanhassa irlantilaisten kerhotilassa. Siellä oli esiintymässä Beirut. Kun palasin keikalta bussilla keskustaan, pähkäilin kovasti, missä jäisin pois, kun mikään katu ei näyttänyt tutulta. Kotvan kuluttua ymmärsin, että jouluvalot oli sytytetty sinä aikana kun olin keikalla.

Tuo muistelu on tuossa vain siksi, että musiikista puhuen tämä joulu tarjoaa aikaisen lahjan – tai myöhäisen, riippuen katsantotavasta. Sain juuri tietää, että maaliskuussa on samalla keikalla tuossa pahaisessa irkkumajassa sekä Tunng että Tinariwen, kaksi mainiota mutta kovin erilaista yhtyettä. Edellinen on kokeellista elektrofolkkia (onko ristiriitainen käsite?) Lontoosta ja jälkimmäinen aavikkobluesia Malista.

Väsymys alkaa painaa, mutta takana on nyt tutkimusprojektin ensimmäinen vaihe: sanomalehtien keruu. Kaksi kuukautta olen ostellut brittiläisiä lehtiä, lukenut ja koodannut uskontoon liittyviä viittauksia. Kaikkein työläin vaihe sanomalehtien kanssa on nyt päättymässä ja hieman kevyempi vaihe alkamassa. Voin siirtyä etsimään laadulliseen analyysiin kelpuutettavaa materiaalia. Samalla tulee tutustuttua kirjallisuuden avulla siihen, miten brittiläinen mediasfääri on muuttunut neljännesvuosisadan aikana. Tammikuun lopussa taas alkaa taas hyvin työläs vaihe: televisio-ohjelmien katsominen ja koodaaminen. Saattaa kuulostaa unelmatyöltä, mutta voin vakuuttaa, ettei brittitelevisio ole ainakaan laadukkaampi kuin Suomen.

Musiikkilehtien listat vuoden parhaista ovat aina mielenkiintoisia. Katselin Uncutin listaa, eikä siellä suuria yllätyksiä ollut. Kiinnostavinta on miettiä, mitä on jäänyt top 50 -listan ulkopuolelle. Omalle listalleni olisin luultavasti kelpuuttanut myös seuraavat Uncutista puuttuvat: Micah P. Hinson, Islands, Bodies of Water, Okkervil River, Gutter Twins, Billy Bragg, T Bone Burnett, Black Francis (jos minicd käy). Aivan vuoden parhaisiin olisin listannut Silver Jewsin ja Mountain Goatsin. Omalle listalleni olisin laittanut myös ne yllättäen Uncutista puuttuvat: Spiritualized, Wolf Parade ja – kaikesta kritiikistä huolimatta – Primal Scream.

Sitten on nippu niitä, jotka luultavasti laittaisin korkealle listalle, mutta en ole ehtinyt vielä tutustua. Ja sitten ovat ne, jotka eivät juuri tällä hetkellä tule mieleen. Ja sitten ovat ne kotimaiset, joiden puuttuminen Uncutista ei yllätä. Mutta Suomessa voi taas katsoa, mitä kriitikot listaavat kotimaisiin. Omassa päässäni ei pyöri juuri muuta kuin Asa ja paavoharju. Olikos niitä muita? Eihän Rollstons sittenkään tehnyt levyä?

maanantai 24. marraskuuta 2008

Keikkahommissa

Työkiireet ja muut menot ovat taas vieneet ajan harrastekirjoittelulta. Vapaa-aikaa on ollut vähän, ja siitä osa on mennyt keikoilla. Yhdysvaltalainen ysärinostalgisen indieväen kulttibändi Built to Spill oli hieno nähdä. Bändi tekee urallaan kuten tahtoo. Elävänä J. Mascisin idolin Doug Martschin kepittämistä ja idiosynkraattista eläytymistä oli miellyttävää kuunnella ja katsella. Laulajakitaristi näyttää pälvikaljuineen ja partoineen vähän siltä mikkihiirissä seikkailevan pahiksen apurilta, jonka nimeä en muista. Lusmu tai jotain. Voisiko joku auttaa?

Rancid oli tiivistä punkeroa ja yleisö aggressiivista. Luulin areenan täyttyvän teineistä, mutta teineistä oli tullut keskivartalon kohdalta kasvaneita aikuisia, joiden kaljuuntunutta päälakea peittivät trendikkäät lakit. Okei, oli siellä muutama keesipää. Parasta antia yhtyeen erittäin hiotun soiton lisäksi ovat Tim Armstrongin poseeraukset. Tatuoitu, hattupäinen kaveri soittaa muutaman nuotin, heilauttaen vasuria kevyesti polvissa roikkuvan, tyylikkäästi rispaantuneen puoliakustisen suuntaan, ja jatkaa siitä still-kuvia houkuttelevaan asentoon, katse kohti takaseinää. Eikä Tim edes laula, paitsi pari parasta biisiä sekä taustat muutamaan keskinkertaiseen. Mahtava hahmo. Kaveri ei käytännössä soita eikä laula mutta on silti välttämätön komponentti yhtyeessä.

Billy Bragg (kuvassa kuningattaren kanssa) kysyi, oletko kertonut kaverillesi, että menet Braggin keikalle. Jos olet, saat vastaukseksi jotain, että onko se vielä elossa. Jos et ole, se taitaa tarkoittaa, ettei Braggin faneilla ole kavereita. Billy puhui yhtä paljon kuin soitti. Ja kun soitti, kuultiin viimein myös hitit. Waiting for a Great Leap Forward oli saanut nykypäivään sopivat lyriikat.

Juttelu kiertyi tuttujen teemojen ympärille: politiikka, fasismi ja rasismi, kapitalismi, Woody Guthrie ja jalkapallo. Erään pitkän poliittisen analyysin päätteeksi Bragg sanoi, että nyt on toivoa ensimmäistä kertaa yhtä paljon kuin sitten kuuskasin. Mitä tahansa voi tapahtua: jopa Leeds voi päästä takaisin valioliigaan.

Pidin kovasti Braggin sukupolvijutuista. Hän kertoi, miten hänestä tuli hän, Clashin ansiosta. Hän maalaili kuvan, jossa lastenlapset haluavat miellyttää hänen sukupolvensa isoisiä ja -äitejä: laitetaan soimaan London Calling, vaari tykkää siitä. Ei, laitetaan Specialsin eka, se on mummin suosikki. Sitten Bragg esitti, miten vaivalloista Specialsin 2tonebiitin tanssiminen on ikääntyvälle.

Braggin yleisö oli keski-ikäistä. Harvatukkaisia pyöreähköjä miehiä, joillakin rouvat mukana. Lauloivat biisit ulkoa ja halailivat toisiaan. Joskus keikan päätteeksi yhtyeet heittävät tavaraa yleisöön. Plektrat, rumpukapulat, settilistat, levyjä, paitoja. Arvatkaa mitä Bragg heitti. Koko esiintymisen ajan mukissa lojuneen teepussin.

Sitten vielä täydellinen vastastrategia näille karismaattisille esiintyjille: kirurgipukuiset liverpudliaanit, jotka eivät paljasta kasvojaan yleisölle. Clinic, joka riemastutti psykedeelisen junnaavalla beefheartiaanisuudellaan vuosi sitten Arcade Firen avausaktina, oli tällä kerralla animaatiotaiteilija Clemens Habichtin kanssa pystyttänyt audiovisuaalisen esityksen. Kaikki keikat tuppaavat olemaan audiovisuaalisia, mutta tässä oli vähän ekstraa. Käytännössä se tarkoitti taustakuvien olevan keskimääräistä harkitumpia, sillä kuvatut esineet liikkuivat tarkasti musiikin rytmin mukaisesti.

Osan keikan huomiosta veivät kuitenkin veijarit Yorkista. Eräs mies tuli juttelemaan. Ookko ookoo? Joo hyvin menee. Tykkään sun punaisista kengistä. Aha. Ookko yksin, tuu tapaamaan mun kavereita. No mikä jottei, haen eka kaljan. Anna mä ostan, mitä laitetaan? – Pöydässä oli kolme jätkää. Hetken jo mietin, että mitä hittoa, puuttuuko joltain seuralainen vai mikä tämä juttu on. Mutta asia olikin se toinen mahdollinen: Soitakko mitään instrumenttia? En. Osaakko laulaa? En. Osaakko soittaa thereminiä? – onnea vaan perheellisten miesten bändiuralle. Indieyhtye Yorkista etsii thereminin soittajaa. Laulajakin käy. Tai mikä tahansa instrumentti.

* * *

Ja lämmittelyaktit. Built to Spillillä Disco Doom, joka oli nostalgista ysärislackeria enemmän Grandaddyn kuin Pavementin hengessä. Billy Braggilla yhdysvaltalainen Otis Gibbs, joka voi olla nuori mutta lippiksen, aurinkolasien ja zztop-parran kanssa on vaikea sanoa. Yhteislaulua ja folkkia, tyypillinen vasemmistolaisten rekkamiesten singersongwriter. Clinic-illan avasi Threatmantics, jolla on sopimus Dominolle (jos yhtiö sanoo jotain niin tiedätte mitä tarkoitan; jos ei sano mitään, niin sitten ei sano). Se oli kiinnostavaa musiikkia rummuilla, viululla ja kitaralla, maustettuna satunnaisesti koskettimilla, joita rumpali soitti samaan aikaan yhdellä kädellä kun rummutti toisella.

Rancidia ennen esiintyi nuoria punkkareita, joiden nimeä en muista, sekä legendaarinen Anti-Nowhere League. Tiedättekö kun elokuvissa on joskus ylistereotypisoitu punk-yhtye, joka laittaa mummoille teen väärään kurkkuun? Jos on tarvetta sellaiselle, niin tilatkaa ANL – valmiiksi koulutettu. Laulajakin on nahkaan pukeutuva Johann af Grann ja laulaa ”I hate people, and people hate me”.

torstai 13. marraskuuta 2008

Tutkittu juttu

Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, sanoi Platon Sokrateen suulla. Tämä on ohjaaja Astra Taylorin lähtökohta dokumentissa ”Examined Life”, joka näytettiin Leedsin elokuvafestivaaleilla. Taylorin edellinen ohjaus, ”Zizek!”, esitteli onnistuneesti teoreetikon elämää ja ajatuksia. Examined Lifen konsepti on sama ja eri.

Taylorin toimintaperiaatteena tai -kysymyksenä on pohtia, miten tiiliskiviä kirjoittavat ihmiset näyttävät, kun he puhuvat hyvin rajoitetussa aikakehyksessä. Välineen muuttuessa myös ajattelun olettaisi muuttuvan. Vastauksia tähän ei tarjota; sen sijaan Taylor tekee hienoa työtä tuodessaan filosofit ja kulttuuriteoreetikot osaksi populaarimpaa kulttuuria.

Examined Life koostuu noin kymmenminuuttisista jaksoista, joissa yksittäinen teoreetikko puhuu. Muutamat kohtaukset ovat kuin haastatteluja. Teoksen alussa tummaihoinen filosofi (ja pastori) Cornel West (kuvassa) puhuu New Yorkissa taksin takapenkillä. Sitten siirrytään nopeasti muihin.

Derridalainen Avita Ronell puhuu puistossa merkityksestä ja toiseuden filosofiasta. Ghanalaistaustainen britti Anthony Kwame Appiah puhuu lentokentällä kosmopoliittisuudesta. Peter Singer puhuu ostoskadulla etiikasta ja käytännöllisestä filosofiasta. Martha Nussbaum puhuu rantatiellä yhteiskuntasopimuksesta ja hyvinvointivaltiosta. Michael Hardt soutelee ja pohtii vallankumousta. Slavoj Zizek selittää ekologiasta jätteenhuoltolaitoksella. Lopuksi Judith Butler pohtii yhdessä erään vammaisen (Sunuana Taylor?) kanssa, miten tarvitsemme toistemme apua ja miten olemme sekä oikeutettuja että velvoitettuja siihen.

Jossain välissä Cornel West puhuu taas taksissa, kunnes hyppää kyydistä.

Kaikki osiot ovat vähintään mielenkiintoisia, useimmat erittäin hyviä ajattelun herättäjiä. Niitä kuitenkin tulee arvioitua eri tavoin kuin kirjoja lukiessa. Zizek on jälleen hyvin hauska, joskin samat jutut ekologiasta olen kuullut ja lukenut aikaisemmin.

Ehkä eniten pidin Cornel Westistä. Ehkä hänen sanomisiaan olisi myös helpoin kritisoida. Ehkä hän on vain nautittavan intensiivinen puhuja – erityisesti tässä dokumentissa, mutta ei kaikissa näkemissäni pätkissä. Ehkä hän ei tarjonnut mitään vastauksia, vaan toimi parhaiten dokumentin hengessä innostaen katsojaa tutkimaan elämää. Ehkä suosittelen, että katsotte itse. Katsotte ainakin trailerin (esim. YouTubesta). Ehkä katsotte.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Kebabistanin sillalla

Sillalla taitaa olla Dave Lindholmin viisu, mutta sillat ovat tärkeitä muillekin. Sheffieldissä on Lady’s Bridge, juuri se Richard Hawleyn levyn nimi. Sinne piti päästä.

Sheffield kuvataan kaupungiksi, joka yrittää keksiä itsensä uudelleen terästeollisuuden kulta-ajan päättymisen jälkeen. Yleisin uutinen liittyy kuitenkin nuorisojengien välisiin kahakoihin, jos ei Wednesdayn ja Unitedin jalkapallotuloksia oteta lukuun. Aivan Leedsin tapaista jälkiteollista groovea ei päiväreissun fiilistelyllä Sheffieldistä irtoa, mutta on kaupunki tarjonnut kaikenlaista musadiggareille. Nykyisin kaupunki tunnetaan Arctic Monkeysista, Last Shadow of Puppetsista, Molokosta, Long Blondesista ja Reverend and the Makersista, mutta on sieltä tullut myös Autechre, Def Leppard, Cabaret Voltaire, ABC, Thomson Twins, Human League ja – muistaako kukaan – Heaven 17.

Sammakko ja papukaija -nimisessä pubissa, jossa kuulemma tarjoillaan 12 prosenttista olutta ”Roger and out” (Suomen armeijan kielellä se olisi kai ”Sain. Loppu”), seinillä oli kehystettynä paikallisten yhtyeiden levynkansia. Seiniltä kuitenkin puuttuivat henkilökohtaisesti mielenkiintoisimmat kaupungista ponnistaneet artistit: Pulp ja Richard Hawley.

Jos Pulp on musiikillisesti kiinnostavampi kuin Hawley, niin kaupunkiturismin kannalta jälkimmäinen peittoaa edellisen. Ilmeisesti kaikki Hawleyn levyt on nimetty Sheffield-viittauksin, ja tässä esimerkkinä se silta, joka on kaupungin ensimmäinen, rakennettu 1400-luvulla. Olin lukenut, että Lady’s Bridge jakaa Sheffieldin kahteen luokkaan, hyvätuloisiin ja huonotuloisiin. Sillan molemmilla puolilla talsiessani huomasin myös toisen jaon. Se jakaa valkoiset ja toisenväriset. Se jakaa keskustan ketjukaupat ja kebabistanin. Lady’s Bridgen pahemmalla puolella on kebabin ystävän paratiisi.

Lady’s Bridgen alla on joki, mutta suomalaisittain sitä ei viitsi edes kutsua joeksi. Siksi on vähän vaikea ymmärtää, miksi Hawley laulaa vain siitä jokeen tuijottamisesta. Menisi kebabille.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Purkkaa ja jytää

1970-luvulla oli purkkaa ja jytää, mutta onko enää? Leedsissä tuntui olevan, kun Tilly and the Wall oli saapunut kylään valtameren toiselta puolelta Omahasta. Ensimmäisenä aktina oli Slow Club Sheffieldistä. Cockpitillinen yleisöä nautti illan pääesiintyjästä. En liene aikaisemmin kuullut brittiyleisön huutavan ja taputtavan niin voimakkaasti, poikkeuksena vuoden takainen Arcade Fire, jossa yleisö ei tosin taputtanut vaan lauloi Rebellionin melodiaa.

Joskus keskikokoisten indiekeikkojen yleisö muistuttaa kokemuksia Tukholmasta. Kerran Leedsissä Islandsin laulaja kysyikin yleisöltä, oletteko lääkityksen alaisina, kun olette noin jähmettyneitä. Ja silti yleisö selvästi nautti.

Toistaiseksi miltään syksyn keikalta ei ole tarvinnut poistua pettyneenä. Yleensä tunne on ollut päinvastainen. Tilly and the Wallin kohdalla pettymys ei kuitenkaan ollut kaukana, sillä yhtye täytti – ilmeisesti turhan korkeat – odotukset juuri ja juuri.

Yhtye on mainion eläväinen lavalla, ja jäsenet näyttävät yhdessä melkoisen hyvältä. Kitaristi ja kosketinsoittaja ovat nörttejä, rumpali näyttää murjottavalta Muppet-shown rumpalilta ja basisti/kitaristi näyttää basistilta. Laulavat naiset olivat panostaneet esiintymisasuihinsa ja tanssija kopisteli mallikkaasti. Yhdessä ne loivat vahvan tunnelman ja näyttivät pitävän siitä mitä tekevät. Mikä sitten mätti?

Puurosoundit oli yksi asia. Siitä voi syyttää olosuhteita, toisin kuin seuraavasta ja suuremmasta ongelmasta. En ole kuullut yhtyeen uusinta levyä kokonaan, mutta joissakin minulle tuntemattomissa kappaleissa oli turhan vahva diskofiilis. Ehkä sittenkin pidän vain niistä yhtyeen kappaleista, joissa on paljon yhteislauluja, vahva melodia ja vähän kuorrutusta. Keikan kuultuani mietin, että yhtyeellä, jolla on useita hyviä lauluja, taitaa olla vain yksi erinomainen kappale – Nights of the Living Dead, josta myös muu yleisö piti. Tai sitten yhtyeestä vain katoaa livetilanteessa levyille taltioitu herkkyys.

Keikoilla on usein vähintään kiinnostavia avausakteja, joita ei pahemmin mainosteta. Siksi pyrin yleensä saapumaan keikoille aikaisin. Nyt ajoitus oli täydellinen. Saatuani tuopin John Smithsiä käteeni, Slow Club astui lavalle. Olin kuullut yhtyeeltä muutaman kappaleen aikaisemmin ja osasin odottaa jotain miellyttävää.

Slow Clubissa kundi soittaa akustista ja nainen hyvin riisuttua rumpusettiä. Molemmat laulavat, yhdessä ja erikseen. Musiikki on periaatteessa iloista ja melodista poppia, mutta maustettuna vahvalla kantrilla ja bluegrassilla sekä väliin vimmatulla junakompilla. Joissakin kappaleissa puisen tuolin selkänoja toimi rumpuna. Ääni on suunnilleen samanlainen kuin virvelin reunassa. Parhaimmillaan yhtye oli erinomainen, mutta jäin miettimään, olivatko lukuisten kappaleiden uudet aloitukset ja naurunremakat laulusuoritusten keskellä harkittu osa esiintymistä.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Islam Suomessa

On taas aika mainostaa.

Tiistaina 21.10.2008 julkaistiin SKS:n kustantama teos ”Islam Suomessa: Muslimit arjessa, mediassa ja yhteiskunnassa” (toim. Tuomas Martikainen, Tuula Sakaranaho & Marko Juntunen).

En ole vielä nähnyt kirjaa, mutta se sisältää artikkeleja merkittäviltä suomalaisen nykyislamin tutkijoilta. Se on aiheesta kiinnostuneen peruskauraa tai kuten Englannissa sanotaan – leipää ja voita. Teos sisältää myös minun artikkelini, vaikka en katsokaan kuuluvani islamin tutkijoiden joukkoon. Tosin moni muukin teokseen kirjoittanut identifioisi itsensä joksikin muuksi. Moni on kiinnostunut aiheesta esimerkiksi maahanmuutto- ja mediatutkimuksen näkökulmasta.

Artikkelissani käsittelen Helsingin Sanomien pää- ja mielipidekirjoitusten tapaa käsitellä islamia vuodesta 1946 eteenpäin. Aikataulullisista syistä rajoitin käsittelyn niin sanotun toisen tasavallan aikaan (1946–1994), toisen maailmansodan päättymisestä siihen kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. 1940-luvun lopulla ei juurikaan käsitellä islamia, muslimeja tai ”muhamettilaisia” kuten tuolloin oli tapana sanoa. Käsittelemälläni aikavälillä tapahtuu kuitenkin iso muutos: etäisestä ja eksoottisesta islamista tulee jotain joka on lähellä ja läsnä arjessa – edelleen eksoottisena, vieraana ja ennakkoluuloin sävytettynä.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Kuuntelen Tomppaa

Nimittäin Tom Russellia, en Jonesia. Kuudessa päivässä katsoin kuusi bändiä, kolmena iltana. Spiritualizedista tuli jo kirjoitettua, muista ei. Parikymmentä albumia levyttänyt Tom Russell, joka on Yhdysvalloissa selkeästi suurempi nimi kuin Euroopassa, esiintyi Leedsissä. Halvalla.

Paikkana oli New Roscoe, näitä keskustan ulkopuolella olevia irlantilaisten perustamia kerhotiloja, jotka nykyään toimivat pubeina ja keikkapaikkoina. New Roscoe sijaitsee omituisesti liikenneympyrästä erkanevien teiden välissä. Hetken mietin, mihin oikein olen menossa. Paikan löytäessäni eräs asiakas heti tohkeili, ettei ole koskaan ennen nähnyt jonoa tässä paikassa.

Paikan sijainnista Russellilla riitti vitsailtavaa. Toinen vitsailun aihe oli yleisön keski-ikä. Hän kysyi, onko yleisössä ketään alle 70-vuotiasta, mutta jatkoi: ”Ei, ei, vitsailen vaan. Valaistus on niin hämärä.” Jos nykyään alan olla yhä useammin vanhimpien joukossa, täällä olin ehkä kolmanneksi nuorin. Valtaosa yleisöstä oli viettänyt aikoja sitten viisikymppisiä.

Tompalla oli akustisella soolot lirutellut soittokaveri, joten mitään bändisoundia ei ollut tarjolla. Sen sijaan muotoutui välitön ja intiimi tunnelma, jossa sekoittuivat paikoitellen koskettavat kappaleet ja spiikkien hurtti huumori. Tomppa kiroili ja vitsaili varmoin elkein, kertoi teini-iän työstään Länsi-Afrikassa, tilitti Sarah Palinista ja amerikkalaisten konservatiivisuudesta.

Hän sijoitti itsensä Amerikan mytologiaan – intiaaneista, uudisraivaajiin, Woodysta Dylaniin, Buck Owensista Merle Haggardiin. Hän muisti mainita, että seuraavan kappaleen hän teki Dave Alvinille ja taas seuraavan Johnny Cashille ja sitten kertoi ketkä juurimusiikin vaarit ja muorit vielä soittavat ja esiintyvät kotikaupungeissaan. Olipa tyypillä jopa pokkaa aloittaa keikka kolmella lainalla: 1 Dylan, 1 Townes van Zandt ja 1 Leonard Cohen. Tämä niin amerikkalainen hölynpöly, josta on mahdollista nauttia täysin siemauksin, koska kyse on performanssista eikä mistään testattavasta väitteestä, niveltyi mainiosti nykypäivän politiikkaan.

Russell soitti lukuisia uusia kappaleita, joista yksi kertoi siitä, miten ”meistä” (amerikkalaisista, tietysti) on tulossa niitä, joita alkujaan pakenimme (Euroopasta). Muistipa hän myös mainita esiintymisensä David Letterman Show’ssa ja seuranneesta kritiikistä, koska hän lauloi kappaleen ”Who’s Gonna Build Your Wall”, jossa puolustetaan meksikolaisia maahanmuuttajia ja vastustetaan suuruudenhullua muurihanketta. Tom vertasikin sitä Berliinin muuriin.

Soittelu kesti yli kaksi tuntia ja siihen mahtui paljon keskinkertaisia kappaleita. Parhaimmillaan Tom kuitenkin on Mojon väittämän vertainen: ”Jonakin päivänä Tom Russellin suuruus tullaan tunnistamaan.” Kokonaisuutena mainio kokemus.

Jos Russell vitsaili tulleensa New Roscoen vanhainkotiin, Bodies of Water oli tullut Los Angelesista tyhjään taloon. Alle 40 hengen yleisön joukossa tuntui kuitenkin siltä, että nyt olen katsomassa jotain jossa moni olisi halunnut olla, jos vain tietäisi, mitä menetti.

Paikallisessa ”bingohallissa” eli nuhjuisessa mutta sympaattisessa Brudenell Social Clubissa soittanut BoW perustuu kummallisiin biisirakenteisiin, erikoiseen kitaransoittoon, harmoniseen (kirkkokuoro)lauluun ja Arcade Firea ja Polyphonic Spreetä muistuttavaan nostatukseen. Kun tuohon yhdistetään vielä hitunen folkkaavaa Incredible String Bandia, on kuvaus likipitäen valmis. Yhtyeen uusi levy on hyvä ja keikka vielä parempi.

Pieni yleisö saa aikaan usein välittömän tunnelman. Yhtye kyseli yleisöltä Leedsin asukaslukua ja ajoreittiä Stoke-on-trentiin. Ja pitkä höpötys kehkeytyi siitä, että Yhdysvalloissa ”stoke” on yleinen sana kaikelle innostavalle. Ja tietysti esimerkkinä oli se, että jos diggailee Trentistä niin voi sanoa olevansa stoked on Trent. Heh, heh.

Kummallista Bodies of Waterin keikalla oli tunne, että yhtye katsoo minua eikä toisinpäin. Seisaaltaan katsojia oli kolme tai neljä, ja soittajia viisi, joten kaiketi he laittoivat merkille hyväksyvän hymyni.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Psykedeelinen gospel

Leedsiin avattiin uusi, kaupungin suurin keikkapaikka. Academyn kapasiteetti on noin 3000. Arviolta tuhat ihmistä oli kuuntelemassa Spiritualizedia. Shortwave Setin avaus oli kelvollista kuunneltavaa, mutta illan pääesiintyjästä ei jäänyt epäselvyyttä.

Suomessa Spiritualized vieraili hyvin oudossa seurassa, Lenny Krunkvitsin lämmittelijänä. Mietin vakavasti 50 euron lipun ostoa arviolta puolen tunnin avauksesta huonoilla soundeilla tyhjälle salille. Kaupan päälle olisivat tulleet Lennyn ystävät, jotka todennäköisesti olisivat tilaamassa kaljaa hallin ulkopuolella. (Oikeasti tykkään kaikista teistä lennyfaneista; asetelma on tässä vain jutun toimivuuden vuoksi.)

Samassa tuli uutinen Spiritualized keikasta Leedsissä. Diili alkoi kuulostaa paremmalta. Lipun hinta noin puolet ja täysi setti illan pääesiintyjänä. Ja kaksi tuntia siitä saikin nauttia.

Ennen keikkaa en edes vaivautunut kuuntelemaan Spiritualizedin levyjä, koska aikomukseni oli yksinkertaisesti nauttia odotettavissa olevasta äänivallista ilman yhteislauluja. Itse keikka täytti odotukset.

Keikka oli psykedeelistä gospelia. Äijät pitivät huolen psykedeliasta ja kaksi tummaa mammaa gospelista. Setin rakenne ja dynamiikka oli poikkeuksellisen taitava, joskaan ei omaperäinen. Jossain välissä tuli aivan selväksi, että nyt voitte mennä ostamaan uuden tuopin – ja vessassakin ehtii käydä pikaisesti ennen uutta nostetta.

Uusi noste tuli ja sen ymmärsi koko yleisö. Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space oli ensimmäinen huipennus. Levylläkin upea kappale oli elävänä parempi – ja poikkeuksellista kyllä, sanoista sai paremmin selvän keikalla. Melkein tuli tippa linssiin. Ja ruumis kyllä kertoi kylmillä väreillä kaiken tarvittavan. Aivan kappaleen lopussa biisi vaihtui harvinaisen sulavasti Elviksen Can’t Help Falling in Love with Youksi. Mielenkiintoista väreilyn kannalta on se, että Snapper-elokuvan lopputekstien aikaan soiva, lapsen tai teinin laulama Elviksen kappale aiheutti aikanaan leffateatterissa kylmät väreet.

Heti perään tuli Come Together, josta ei tule tippa linssiin. Se oli valtava rock-groove ja yleisö oli samaa mieltä. Varsinainen setti päättyi toiseen psykedeeliseen räminään ja rokkaukseen, ja melkein kymmenminuuttiseen, yhtäjaksoiseen stroboiluun. Aika moni käänsi katseensa pois lavasta.

Keikassa oli yksi paradoksaalinen piirre. Spiritualized on bändi, joka saattaa tehdä hyviä levyjä ilman yksittäisiä erityisen hyviä kappaleita. Juuri siksi en toivonut mitään tiettyjä viisuja, vain nautittavaa äänimattoa. Totesin kuitenkin, ettei bändi soittanut sellaisia yksittäisiä upeita kappaleita kuten I’m on Fire, Straight and Narrow, Twelve Steps, Electricity, Broken Heart, Do it All Over Again. Pahus, bändillä onkin nippu hyviä biisejä. Lienee kuitenkin kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, ettei settilista ollut kokoelma yksittäisiä ralleja, vaan harkitun dynaaminen kokonaistaideteos.

Herra Spiritualized eli Jason ei sanonut sanaakaan keikan aikana. Varsinaisen setin päätteeksi hän taputti yleisölle. Saman hän teki encoren päätteeksi, mutta otti pari askelta takaisin mikrofonia kohti ja sanoi: ”Thank you”. Kiitos itsellesi, Sir.

torstai 9. lokakuuta 2008

Uusateismi - militanttia ateismia?

(Taas näitä jaarituksia uusateismista.)
Ateismi voidaan jakaa karkeasti implisiittiseen ja eksplisiittiseen ilmaisuun. Implisiittinen eli epäsuora ateismi tarkoittaa teististen uskomusten puuttumista. Lapsi, jolla ei ole kykyä ilmaista teistisiä uskomuksia, ei ole myöskään niiden kieltäjä. Laajemmin implisiittinen ateismi viittaa välinpitämättömyyteen, siihen, että aiheesta puhuminen ei kiinnosta tai liikuta. Kiekkolegenda Raimo Helmisen tapainen asenne – ”ei ny tehrä tästä mitään numeroo” – ei jumalasuhteesta puhuttaessa olisi niinkään eksplisiittistä ja yksitulkintaista kieltämistä kuin haluttomuutta jatkaa keskustelua.

Samoin teknisesti kielloksi määrittyvä Herman Melvillen novellihahmo Bartlebyn ”mieluummin en” olisi jumalauskon yhteydessä pikemmin pyrkimystä välttää kaikenlaista normipainetta kuin vahvasti kantaaottavaa, haastavaa ja väittelyyn tähtäävää kieltäytymistä.

Eksplisiittisessä ateismissa teistiset uskomukset kielletään tietoisesti. Vain tiedostettu, usein debattiasetelmaa tavoitteleva ateismi on jumalauskosta tai uskonnosta kieltäytymistä vahvassa mielessä. Siihen yhdistyy tavallisesti pyrkimys edistää ateistisen ajattelun leviämistä. Ateisti ei välttämättä ota kantaa siihen, onko usko Jumalaan tai jumaliin hyvä vai huono asia yksilölle tai yhteisölle. Varsinkin implisiittinen ateisti saattaa käyttää uskonnollisten instituutioiden palveluja omiin tarkoituksiinsa.

Eksplisiittisen ateistin pyrkimys edistää aatettaan sisältää kuitenkin yleensä ajatuksen siitä, että usko, kuten myös uskonnollisten yhteisöjen palveluiden käyttö, ei ole pelkästään virheellistä vaan myös epätoivottavaa. Se on kuitenkin mielekäs vain sellaisissa sosiokulttuurisissa muodostumissa, joissa uskonnollisuus on tavanomaista tai hallitsevaa. Energian käyttäminen hämähäkkimiehen tai joulupukin olemassaolon kieltämiseen ei ole tolkullista, koska kukaan aikuinen ei todella usko niiden olemassaoloon.

Nykyisin eksplisiittistä ateismia kutsutaan yhä useammin ”militantiksi ateismiksi”. Termillä viitataan yleisesti niihin, jotka ensinnäkin ovat eksplisiittisiä ateisteja ja toiseksi pyrkivät aktiivisesti levittämään näkemystään. Lisäksi uskonnollisen katsantokannan tilalle tarjotaan evoluutioperspektiiviä, jonka tulisi täyttää ihmisten tietoisuudessa luojan ja jumalan väistymisen jättämä tyhjiö.

Sisällöllisesti ”militantti ateismi” kattaa hyvin niin sanotun uusateismin. Ilmaisun teki kuitenkin tunnetuksi Lenin, joka esseessään militantista materialismista vuonna 1922 kuvasi erästä lehteä ”militantisti ateistiseksi”. Lehti sisälsi Leninin mukaan ateistista propagandaa ja sen parissa käytiin väsymätöntä kamppailua ateismin puolesta.

2000-luvulla militantilla ateismilla ei viitata Leniniin vaan ensisijaisesti evoluutioteorian ja uskontokritiikin yhdistävään kantaan. Vaikka useimmat meistä hyväksyvät evoluutioteorian, vain harvat haluavat käyttää sitä uskontokritiikin välineenä. Militantti ateismi ei tietenkään tarkoita väkivallan käyttöä uskonnollisia ihmisiä kohtaan, vaan ”skientististä” yritystä edistää ateismia puhein ja kirjoituksin. Militantilla ateismilla ja uusateismilla on hyvin pitkälti sama referenssi.

Militantin ateismin luonnetta voidaan havainnollistaa elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melvillen (1917–1973) lausumilla. Elokuvaa "Kiusaus" (Léon Morin, prêtre, 1961) käsittelevässä haastattelussa Melville – joka otti uuden sukunimen edellä mainitun Hermanin mukaan – tiivistää oman käsityksensä, joka on lopultakin militantin ateismin vastakohta. Ehkä sitä ei tarvitse kutsua rauhanomaiseksi tai pasifistiseksi ateismiksi, vaan välinpitämättömäksi ateismiksi. Elokuva on kuvaus pappi Léon Morinin ja nuoren naisen, leskiäiti Barnyn, toteutumattomasta rakkaustarinasta. Haastattelun aluksi Melville kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan Kiusaus paljastaisi mystiikan valheellisen luonteen:

”Jokaisella on oikeus olla, millainen on, ja uskoa, mihin tahtoo. Ainakaan minun mielestäni Kiusaus ei ole uskonnonvastainen elokuva enkä luule, että sitä voitaisiin sellaisena pitääkään. […] Ajatukseni uskosta, Jumalan olemassaolon kieltämisestä, sosialismista jne. ovat minun yksityistä maailmaani, jota en yritäkään siirtää elokuviksi, sillä minusta minun tehtäväni ei ole välittää poliittisia, metafyysisiä tai muita senkaltaisia sanomia…”

Lainauksessa erotellaan modernin uskontodiskurssin tyyliin yksityinen ja julkinen. Uskontoa koskevat käsitykset ovat yksityisasioita. Totutusta poiketen Melville määrittää sellaiseksi jopa hänen käsityksensä sosialismista. Melvillen tapauksessa ”julkista” on hänen työnsä taiteilijana. Sikäli Melville toistaa toisen modernin käsityksen – institutionaalisen eriytymisen. Taiteella on oma alueensa, jota politiikka ja uskonto eivät uhkaa. Siksi niitä vastaan ei tarvitse kamppailla.

Uusateismissa ollaan samoilla linjoilla ainoastaan siinä, että uskonnon ei tulisi olla julkiseen elämään vaikuttava tekijä. Tästä mennään kuitenkin pidemmälle. Uusateismille on ominaista hyökätä myös yksityiselämässä läsnä olevaa uskonnollisuutta vastaan. Uskontoon liittyvissä käsityksissään Melville on moderni liberaali, jolle kamppailu uskontoa vastaan ei ole vaivan arvoista. Siinä piilee ero militanttiin ateismiin.

Seuraavaksi Melville toteaa, ettei ole tippaakaan uskovainen. Tätä seuraa uusi kysymys: ”Miten sitten käsitätte uskonnon ja uskon?” Melville vastaa:

”Vastaisin itseni kannalta ja elokuvaa tähän sotkematta. Minusta uskonto on hyödyllistä, jos sitä pidetään moraalisena perustana. Se on sitä paitsi ollut hyödyllinen… onhan uskonnollinen moraali ollut olemassa ennen maallista moraalia. Usko menee täysin yli ymmärrykseni, sillä en käsitä, miten joku voi uskoa johonkin olemattomaan. En ymmärrä, että voi uskoa sen enempää joulupukkiinkaan. Miksi lapsille sanotaan, että joulupukkia ei ole olemassa, mutta aikuisille ei koskaan sanota, että Jumalaa ei ole olemassa? Tälle toiselle satuhahmolle näköjään sallitaan ikuinen elämä. […] Tunnen kuitenkin hyvin älykkäitä ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan, en siis mitenkään voi mennä vielä pitemmälle sanomalla: ’Uskovaiset ovat idiootteja!’ Silti se lyö minut ällikällä, menee yli ymmärrykseni. Usko, onpa sitten kyseessä Jumala tai Marx, on minun kohdaltani ollutta ja mennyttä.”

Tässä Melville erottelee aluksi uskon ja uskonnon. Uskonto viittaa lähinnä jonkinlaiseen moraaliseen yhteisöön, mikä on tavallista katoliselle katsantotavalle. Usko puolestaan liittyy uskomuksiin yliluonnollisesta. Uskonnolliset uskomukset ovat Melvillen mukaan käsittämättömiä, mutta hän korostaa, ettei halua väittää uskovaisia idiooteiksi.

Uusateistit eivät ehkä suoraan väitä uskovaisia idiooteiksi. Ne ovat pikemminkin irrationaalisia fanaatikkoja. Mikäli uskovaiset ovat riittävän liberaaleja, niitä voidaan pitää kohtuullisen harmittomina, paitsi raivatessaan tietä äärimmäisille näkemyksille. Moraalin osalta uusateismissa on katolisuudesta selkeästi poikkeava sävy. Moraali on pikemminkin Järjen edistymisen kuin solidaarisen yhteisön asia, ja vielä vähemmän se on uskonnollisen yhteisön asia.

Melvillen välinpitämättömän ateismin kautta voi täten näyttää, miten uusateistien ”militantti ateismi” poikkeaa varhaisemman modernisaation eetoksesta ja miten uusateismin uskontokäsitys heijastelee protestanttisuuden perinnettä.

Huolimatta ”militantin ateismin” käsitteen juurista, Leninistä uusateisteilla ei ole erityisen positiivista sanottavaa. Luultavasti myös Lenin kääntyisi mausoleumissaan, jos tietäisi hänen käyttämänsä termin liittyvän nykyään uusateisteihin.
(Kuva elokuvasta Kiusaus)

maanantai 29. syyskuuta 2008

"minä, manchester ja morrissey"

Lukiossa en kuunnellut aktiivisesti Smithsiä ja Morrisseyn soolotuotantoa. Levottomalle nuorelle ne olivat liian pop. Tiesin kyllä maineen, sillä tuttavapiirissä oli muutama tosi fani. Jotain tapahtui myöhemmin.

Olin viettämässä viikonloppua veljeni solukämpässä Kuopion Neulamäessä, jossa viihdykkeet ovat niukat. Katselin päivän verran musiikkitelevisiota, josta tuli parin tunnin aikana kaksi kertaa Smithsin ”This Charming Man”. Siitä se alkoi. Eräässä haastattelussa CMX:n Yrjänä muisteli olleensa jossain pimeässä kopissa vailla muita viihdykkeitä kuin Smithsin levy – ja sitten lähti järki. Kun luin tuosta, ensimmäisenä tuli mieleeni, että nyt, mutatis mutandis, kerrotaan minun tarinaani.

Englannissa on vaikea välttyä Morrisseyltä. Ainakin täällä Lontoon pohjoispuolella, Manchesterin lähistöllä. Morrissey on myyttinen hahmo, josta ihmiset jaksavat puhua ja jonka sanomisia ruoditaan lehdistössä.

Viime talvena koko maan kulttuuriheerokseksi kasvanut, käytännössä soittotaidoton pop-idoli, laulaja ja lyyrikko kohahdutti sanomalla, ettei Englanti ole kuin ennen. Tai jotain sinne päin. Lausunto pidettiin rasistisena, koska siinä viitattiin maahanmuuttajien määrän huikeaan kasvuun. Irlantilaistaustainen lauluveikko on aina ollut kallellaan englantilaisuuteen hieman nostalgisella tavalla (”Irish Blood, English Heart”), mutta tässä lisämausteena oli maahanmuutto.

Morrissey on kiinnostava hahmo osittain faniensa vuoksi. Tästä näkökulmasta esimerkiksi Mark Simpsonin ”Saint Morrissey” on lukukelpoinen kirja. Morrisseysta kirja kertoo vähemmän. Silti se auttaa hahmottamaan sankarimme merkittävimpiä vaikutteita.

James Dean: teini-idoli, jonka ulkomuotoa ja poseerausta Morrissey on imitoinut. Tähän liittyy myös pieni kuriositeetti. Morrisseyn soolouran aikana hänen kanssaan on soittanut joukko rasvapäitä. Miten tällaiseen tilanteeseen päädyttiin? Kaupungilla liikkui huhu, jonka mukaan Mozzer etsi coolin rokkarin näköisiä tyyppejä bändiinsä. Soittotaito ei ilmeisesti ollut ensimmäinen kriteeri. Boz Boorer, Alan Whyte, Gary Day ja Johnny Bridgewood ovat rockabillyn ystäville tuttuja nimiä. Kaikki ovat soittaneet Morrisseyn kanssa. Boz sekä Alan ovat säveltäneet useammankin veisun. (Näistä voi lukea teoksesta “Deathrow: The Chronicles of Psychobilly”, jossa kolme ensin mainittua kertovat aiheesta.)

Oscar Wilde: kirjallinen dandy ja homoseksuaali – kaikkea mitä Morrissey on tavalla tai toisella, joskin poplyriikan alueella. Tässä nyt ei ole mitään selitettävää.

New York Dolls ja brittiläinen glam: tämän parissa Mozzer kasvoi. Yhdysvaltalaista New York Dollsia hän kehuu usein; suhde brittiläiseen glamrockiin on ambivalentti, mutta T-Rexin Marc Bolan kuuluu eittämättä suurten idolien joukkoon. Olennaista työväenluokkaisessa glamissa oli yksittäisten tähtien lisäksi työväenluokkaisen työorientoituneisuuden ylittäminen ja itsensä luominen, ja tätä myös Moz jatkaa. Asetelmaa havainnollistaa Black Box Recorderin albumin ”England Made Me” kansikuva. Siinä on samassa kuvassa kaivostyöläinen ja meikattu glamhirviö. He ovat isä ja poika. Kuva tiivistää olennaisen brittiläisen glamrockin yhteiskuntahistoriallisesta ulottuvuudesta.

Hunajan maku. Elokuva ”A Taste of Honey”, ”Hunajan maku” (1961), joka perustuu Shelagh Delaneyn näytelmään vuodelta 1958. Jos osaat ulkoa Smithsin lyriikat, tutustu Delaneyn tekstiin ja huomaat tuttuja laineja.

Manchester. Ehkä kotikaupungin kadut ja kujat ovat sittenkin se tärkein vaikutin, vaikka Smiths ei soittanut viiden elinvuotensa aikana Manchesterissa kuin 10 kertaa. Ja kerran Salfordissa, joka manchesterilaisten mielestä on osa kaupunkia. Tästä pääsee jyvälle tutustumalla Phil Gatenbyn teokseen ”Morrissey’s Manchester”. Faneille suunnattu kirja esittelee pari Smiths-painotteista reittiä kaupunkiin. Mukana myös kartta.

Jos Manchester on ollut Morrisseyn vaikutin, kaupunki ottaa nyt osansa takaisin. Vaikka ei tosifanien tavoin seuraisikaan Gatenbyn ehdottamia reittejä, Smithsiltä ja Morrisseyltä on vaikea välttyä.

Viime talvena kaupungin taidemuseoon oli ripustettu Smithsin levynkansista ainakin ”Strangeways, Here We Come”. Kävelin sattumalta sisään pieneen museoon, joka liittyi tavalla tai toisella kaupunkisuunnitteluun. Kaikki myynnissä olevat kirjat käsittelivät arkkitehtuuria tai rakentamista. Tein nopean kierroksen ja mitä tulikaan vastaan. Kaikkien rakennusten pienoismallien joukossa oli Smithsin 12-tuumaisten sinkkujen kansista ne, joiden taustalla näkyy jokin Manchesterin rakennus tai työmaa.

Satunnaisen turistin ja fanin reitit risteävät helposti Affleck’s Palacen luona. Se on paikallinen mini-Camden, sokkelomainen rakennus, jossa myydään kaikkea nuorille ja ikinuorille. Rakennuksen julkisivulla on mosaiikki, jossa on Morrisseyn kasvokuva (kuvassa).

Yritin paeta Morrisseytä Manchester Cityn peliin. Kun kapusin käytäviltä katsomoon, vesi tippui taivaalta ja stadionin kaiuttimista kuului tuttu laulu: ”Every day is like Sunday…”.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Camus’n absurdismi, uusateismi ja Merkityksen ongelma

Albert Camus’n (1913–1960) tuotannossa kaivataan merkitystä, jonka jumala takaisi. Vaikka Camus esitti, että absurdismi ei kaipaa jumalaa, koko asenteen lähtökohtana on merkityksettömyyden tuottama hankala ja ristiriitainen tunne.

Eksistentialistiksi luokiteltu kirjailija ja toimittaja päätyy kuitenkin hyväksymään elämän absurdiuden, jumalattoman maailmankaikkeuden välinpitämättömyyden. Absurdi onkin mieletöntä tarkoituksen ja merkityksen etsintää tarkoituksettomassa ja merkityksettömässä maailmassa.

Tavallaan ateismi on absurdismille ja yleisemmin eksistentialismille välttämätöntä. Jumalan olemassaolo rajoittaisi ihmisen vapautta. Ristipaine syntyykin tilanteesta, jossa ateismi on olennainen, mutta ei helposti hyväksyttävissä oleva asia.

Jos yritetään hahmottaa uusateismin erityistä luonnetta, sitä voidaan verrata Camus’n ateistiseen absurdismiin juuri Merkityksen ongelman kautta. Camus’n tuotantoa ja uusateismia on mielekästä verrata siksi, että ne muodostavat melkeinpä peilikuvan – Camus valittaa kaiken merkityksettömyyttä ja uusateistit rakentavat uusia merkityksellisiä narratiiveja. Camus’lle ateismia ei ole helppo hyväksyä, kun taas uusateismissa jumalattomuus on lähinnä siunauksellista. Silti molempia kantoja sävyttää tunne siitä, että maailmassa tai maailmalla pitäisi olla jokin Merkitys.

Teoksessaan Putoaminen Camus rinnastaa uskonnon ja syyllisyyden tunteen. Hän esittää, ettei syyllisyyden syntymiseen ja tuomitsemiseen tarvita jumalaa – toiset ihmiset riittävät:

”Jokainen ihminen todistaa kaikkien muiden syyllisyyttä, se on minun uskoni – ja toivoni.
Uskonnot joutuvat harhateille, sanon minä, niin pian kuin ryhtyvät julistamaan moraalia ja jakelemaan käskyjä. Ei syyllisyyden syntymiseen ja rankaisemiseen tarvita Jumalaa. Sen asian hoitavat lähimmäisemme omalla suosiollisella avullamme. Puhuitte viimeisestä tuomiosta. Sallikaa minun sille kunnioittavasti nauraa. Odotan sitä säikkymättä, sillä olen kokenut pahempaakin, nimittäin ihmisten tuomion. He eivät ota huomioon lieventäviä asianhaaroja, hyvä aikomuskin luetaan rikokseksi. Olette kai kuullut puhuttavan sylkykopista, jonka muuan kansa äskettäin keksi näyttääkseen toteen, että se oli maailman suurin? Se on sementistä valettu komero, jossa vanki mahtuu seisomaan, mutta ei liikkumaan. Tukeva ovi, joka sulkee hänet tähän koteloon, ulottuu leuan tasalle. Hänestä on siis vain kasvot näkyvissä ja jokainen ohi kulkeva vartija roiskauttaa niihin pitkän syljen. Selliinsä kiilattu vanki ei pääse pyyhkimään kasvojaan, mutta silmät hänen on lupa sulkea. Niin, rakas ystävä, se on ihmisten keksintö. Eivät he ole tarvinneet Jumalaa tämän pienen mestariteoksen aikaansaamiseen.
Mitäkö siitä sitten? Sitä että ainoa hyöty mikä Jumalasta olisi, olisi se, että hän takaisi meille viattomuuden, ja minä näkisinkin uskonnossa lähinnä suuren pesulan, mikä sen muuten kerran maailmassa on jonkin aikaa ollutkin, kolme vuotta tarkemmin sanoen, eikä sitä silloin sanottu uskonnoksi. Sitten saippua loppui ja nyttemmin me kuljemme räkänokkina ja yritämme niistää toinen toistamme. Kaikki me olemme samoja hunsvotteja, kaikki rangaistuja – sen kuin syljemme toisiamme päin naamaa, ja hei vaan piinakoppiin! Siitä vain on kysymys, kuka ensinnä ennättää sylkemään. Uskon teille suuren salaisuuden. Älkää jääkö odottamaan tuomiopäivää. Se on joka päivä.” (Albert Camus, Putoaminen. (Helsinki: Otava, 1995)120–121)

Nykypäivän uusateismi on toisenlaista kuin Camus’n ateismi.

Ensiksi, Camus’n ateismista puuttuu sankarillisuus, ellei sellaiseksi lasketa paikoin ahdistunutta ja toisaalta lakonista merkityksettömyyden sietämistä. Sitä, mikä kiteytyy edellisessä lainauksessa ja Sivullisen Mersault’ssa, kun hänellä ei armahdusanomuksen käsittelyn aikana ole kiinnostusta tuhlata aikaansa papin välittämään jumalan apuun. Camus’n ateismissa ei ole ilman jumalaa kulkevan ihmisen moraalisuuden ylistystä eikä jumalattoman elämän ylevöittämistä. Uusateismille on puolestaan ominaista vakuuttelu, että moraali on mahdollista ilman uskontoa tai jopa vahvemmin niin, että moraali on mahdollinen vain ilman uskontoa.

Toiseksi, Camus’n ateismista puuttuu poleemisuus. Se saattoi olla aikanaan poleemista, mutta ainakaan siinä ei ole uusateismin militanttisuutta. Uusateismille on tyypillistä jatkuva uskomuksiin kohdistuva piikittely. Camus tuntuu pikemminkin sanovan: ”Antakaa minun olla rauhassa.”

Kolmanneksi, Camus’n maailmassa Merkitys on peruuttamattomasti kadonnut eikä sitä eksplisiittisesti kaivata. Kaiken yhteen kokoavan ylihistoriallisen toimijan tai ajatusrakennelman perään haikaillaan kuitenkin sikäli, että tunne kattavan viitekehyksen puuttumisesta on voimakas.

Uusateismi haikailee edelleen Merkityksen perään. Tuo merkitys ei kuitenkaan ole jumalan takaama eikä sen puute ole jumalan jättämän tyhjiön aiheuttaman ahdistuksen läpäisemää. Kuitenkin uusateistien ajattelussa rakentuu ainakin kaksi merkityksen luovaa narratiivia, jotka ovat käytännössä lähes erottamattomia. Ensimmäinen on narratiivi Järjen valosta. Sam Harrisin ”The End of Faith” on hyvä esimerkki Järjen ja irrationaalisen uskon vastakkainasettelusta, jossa edellinen idealisoidaan ja jälkimmäinen demonisoidaan. Historia on liikettä kohti Järkeä. Toinen on narratiivi evoluution kauneudesta, mikä sopii paremmin Richard Dawkinsiin ja Daniel Dennettiin. Evoluution kauneus kokoaa jumalan kuoleman mukana hajonneen merkityksen.

Merkityksen ongelma kehystää uusateistien ja Camus’n ajattelua. Nykypäivän kulttuuriteoreettinen ajattelu on kuitenkin hyvin erilaista.

Camus kuului eri sukupolveen kuin 1900-luvun loppupuolen kulttuuriteorian kehittelijät. Kulttuuriteoreettinen keskustelu sekä representaation kriisistä (siis representaatioiden todenmukaisuuden ongelmallistamisesta) että merkityksen diskursiivisesta tuottamisesta (eikä Merkityksestä) olisi kummallista kuultavaa Camus’lle. Sitä se on myös uusateisteille. Esimerkiksi Richard Dawkins kutsuu ranskalaista strukturalismin jälkeistä kulttuuriteoriaa termillä ”francophonyism”.

Tim Murphy on todennut kirjassaan ”Representing Religion”, että nykyinen kulttuuriteoria on ajattelua jumalan kuoleman jälkeen vailla tunnetta sen poissaolosta. Suhde jumalaan ei muodosta ongelmakentässä kiinnostavaa kysymystä eikä myöskään suhde sen poissaoloon tai sen jättämään tyhjyyteen.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Pedofiliahysteria

Brittiläisessä yhteiskunnassa on kummallisia piirteitä. Kenties eniten ovat ihmetyttäneet mediassa normaaleina asiantiloina kerrotut paikalliset toimenpiteet.

Viime talvena Liverpoolissa liikehuoneiston hoitaja laittoi hyönteiskarkottimen illaksi ja yöksi liikkeensä ulkopuolelle. Laitteesta tullutta ääntä ei kuule normaali kolmikymppinen ihminen, koska kuulo huononee ikääntyessä. Nuoret ja teinit sen sijaan kuulivat kimittävän äänen aina kun tulivat liikehuoneiston lähelle. Koko juttu kuulosti pehmoscifiltä: nuoret koetaan häiriöksi ja heidät halutaan pois silmistä. Ongelman käsittelyssä ei pohdita, missä teinit ylipäätään voisivat hengailla ja tavata toisiaan. Sen sijaan teinit ovat häiriötekijä, ja heidät siirretään sujuvasti toisaalle piipittävän laitteen avulla.

Teinien hyökkäys oli viime talven huolenaihe. Nyt on siirrytty askel hevimpään suuntaan. Pedofiilit ovat uusi uhka.

Peterboroughissa – joka on tunnettu junien risteysasemana ja Championship Managerin pelaajien parissa hyvänä valintana alasarjojen vaihtoehdoista – vanhemmat voivat kysyä ja saada tietoa poliisilta, onko lapsen kanssa tekemisissä olevilla ihmisillä, kuten lastenhoitajalla tai tarhatädillä, tuomioita pedofiliasta tai muusta lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta häirinnästä. Tämä on jokseenkin ymmärrettävissä, joskaan ei ongelmaton kokeilu.

Toinen tuore tapaus on puistossa aikaansa viettävien joutuminen suurennuslasin alle. Jossain Englannin nurkassa työskentelee puistovahti, jolla on oikeus poistaa puistosta epäilyttävä (”suspicious”) henkilö. Perusteluna on pedofilian kasvu, ja tämä tietysti tarkoittaa oikeasti pedofiliahysterian kasvua eikä mitään pedofiilien määrän lisääntymistä.

Yksin puistossa liikkuva on siis potentiaalinen pedofiili (kuvassa). Jossain yksittäisessä tapauksessa voitaisiin päästä kohtuulliseen konsensukseen epäilyttävästä henkilöstä. Televisiouutisissa ihmiset periaatteessa ymmärsivät tarpeen suojella lapsia, mutta pohtivat ääneen, miten epämääräinen käsite ”epäilyttävä henkilö” on.

Alkuvaiheessa olin hyvin epäilevä koko ajatusta kohtaan. Onko tämä taas näitä brittien ylilyöntejä? Välillä näitä piipittäviä laitteita Liverpoolissa, toisinaan metallinpaljastimia kouluun puukotusten välttämiseksi. Britit ovat kovin alttiita suojeluhysterialle. Sitten meni ällistyksen ja huumorin puolelle.

BBC:n televisiouutisten jutussa haastateltiin puistossa kävellyttä pariskuntaa. Heidät oli poistettu puistosta epäilyttävinä henkilöinä. Syyksi oli sanottu se, että naisen virkattu ja värikäs grungemyssy houkuttelee lapsia. Siis ei yksinäinen pedofiilimies, vaan pariskunta ja naisen myssy.

Ehkä seuraavaksi pitäisi kieltää puistot.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Papa-o-mow-mow ja keijulyriikkaa

Olen joskus miettinyt omaa musiikkimakuani. Tuttuni tietävät, että mielestäni Pixies on maailman paras bändi ja yhtyeen keulahahmo Frank Blackin paljon parjattu sooloura on täynnä helmiä. Toiset taas tietävät, että ennen Pixiesiä, ylä-asteella ja lukion alussa, kuuntelin paljon 1950-lukuista rock’n’rollia ja rockabillya, millä tahansa vuosikymmenellä tehtyä. En ollut kovin kiinnostunut Elviksestä, vaan pikemminkin räävittömästä autotallirokista, johon yhdistetyn junakompin kuullessani olin innoissani. Olen usein pitänyt näitä erillisinä vaiheina, johon Cramps tarjoaa sillan, mutta olen löytänyt ainakin jotain yhdistävää.

Hollannin television haastattelussa Doolittlen ilmestymisen aikoihin Pixiesin laulaja Frank Black (Black Francis) kertoo musiikin tekemisestä. Hän painottaa matemaattista rakennetta. Ensiksi tehdään rakenne ja sitten lopuksi sanat. Kun tekijänä on sama ihminen, ne sopivat jotenkin yhteen. Sen sijaan moni lähtee liikkeelle aiheesta. Tällöin on paljon sanoja ja lauseita, jotka tulisi sisällyttää sävellykseen. Lopputuloksena on usein vähemmän kiinnostavaa musiikkia.

Tältä pohjalta hän hehkuttaa kappaleita, joissa on lyyristä nonsenseä, esimerkkeinä Little Richardin Tutti frutti (whop-a-ba-lu-ba-ba-whap-bam-boom) ja 1960-luvun surfklassikko, Trashmenin Surfin’ Bird (papa-o-mow-mow-papa-o-mow-a-mow).

Pixiesin ”Purple Tapen” – nauhan, josta sittemmin koottiin ensialbumi C’mon Pilgrim ja myös osia myöhempiin albumeihin – äänittänyt Paul Kolderie muistelee kysyneensä, mitä kappaleen ”Ed Is Dead” sanat oikein tarkoittavat.

Frank kertoo jälkeenjääneestä tytöstä, jolla oli pyörän sarviin kiinnitetty transistoriradio. Kolderie toteaa: ”Okei, siksi siinä on sanat kuten ’With music on her bars’”, ja jatkaa: ”Okei, ymmärrän sen, mutta mitä tekemistä sillä on sen kanssa, että Ed on kuollut?” Frank vastaa: ”No, ei mitään. Pidän vain siitä, miltä se kuulostaa.”

Vastaus on suunnilleen sama kuin Motown-guru Phil Spectorin, jolta kysyttiin televisiohaastattelussa, mitä ”ra-do-run-run-run-ra-do-run-run” merkitsee. Phil vastasi: ”Ei ole mitään väliä mitä se merkitsee niin kauan kuin voit tuntea sen.”

Sanottu ei silti tarkoita, etten pitäisi novellimaisista lyriikoista. Eikä se tarkoita, ettei Pixiesillä olisi myös upeaa ja merkityksellistä lyriikkaa, mutta hienoudet perustuvat useammin muutamiin lauseisiin kuin koherenttiin narratiiviin. Ja 1950-luvun rockissa kaikki nonsense tarkoitti lopultakin seksiä.

Encore: Pixiesin Surfer Rosan sinkkuraita Giganticin lyriikoista on seuraava tarina. Sävellys oli valmis. Frank sanoi Kimille lyriikoista: ”Öh, Kim, miksi sinä et yrittäisi. Tiedän vain, että haluan kutsua sitä nimellä Gigantic.” Kim makusteli asiaa miehensä John Murphyn kanssa. Se voisi olla suuri ostoskeskus. The mall, the mall, let’s have a ball… Sitten Kim innostui eräästä Sissy Spacek -elokuvasta ja sovelsi sitä. Ostoskeskuksesta tuli Hey Paul. Kappale ei kerro Kimin tuolloisen aviomiehen peniksen koosta, vaikka The Get Up Kidsin kitaristi Jim Suptic niin toivoikin.

Toinen encore: Trompe le Monden kappaleista ne, jotka eivät olleet jo Purple Tapella, tehtiin studiossa. Lyriikat kirjoitettiin viime hetkellä. Biisi ”Space (I Believe in)” alkaa seuraavasti: ”We needed something to move and fill up the space / we needed something this always is just the case /jefrey with one f jeffery took up his place / sat on a carpet and with tablas in hand took up the chase / jefrey with one f jefrey”. Kyse on levyllä soittaneen Eric Drew Feldmanin veljestä, joka esitteli itsensä aina Jefreyksi yhdellä äffällä ja joka vieraillessaan studiossa hämmästytti Frankin musikaalisella taituruudellaan. Ei paljonkaan tekemistä avaruuden kanssa.

Kolmas encore: Gigantic -singlen kannessa on yhdellä puolella vauva (kuvassa – oikeasti se nauraa ja syö leipää) ja toisella käsine. Vauva viittaa kappaleeseen River Euphrates. Kun taiteilija Simon Larbalestierilta kysyttiin, mitä hemmettiä se hanska siinä tekee, hän vastasi: ”No, ne lyriikat… Gigantic, a big, big glove…” Hah.

torstai 4. syyskuuta 2008

Sadetta, höyryvetureita

Bloggailu on edelleen vähäistä. Nyt olen vihdoin Leedsissä, mutta netissä hengailu ei ole ollut aktiivista. Aion tuonnempana palata asiapitoisiin postauksiin, mutta olkoon nyt hetki yhdelle tunnelmapalalle uudesta kotikaupungista.

Lento Manchesteriin saapui etuajassa, mutta alle tunnin kuluttua olin jo brittien tavanomaisen ongelman keskellä: juna-aikataulut eivät toimi. Jo ennen Huddersfieldiä juna hidasteli ja sinne saavuttaessa selvisi syy. Edellä kulkenut höyryveturi oli hyytynyt jonnekin Dewsburyn lähelle eikä vapaita raiteita ollut. Siinä sitten ihmeteltiin asemalla. Luin hetken vanhoja Tiede & Edistyksiä, mutta sitten alkoi hiki nousta pintaan. Jos en ehtisi ajoissa hakea avaimia Leedsistä, minulla ei olisi majapaikkaa viikonlopuksi. En myöskään saisi sille päivälle luvattuja tavaroitani.

Kuulutus pelasti. Kerrottiin, että junan aikataulusta ei ole mitään tietoa – sääli Newcastleen menijöitä – mutta Leedsiin pääsisi toista reittiä kulkevalla junalla. Siis vaihto paikallisjunaan, ja puolen tunnin matka vaihtui yli kolme vartin reissuksi Halifaxin ja Bradfordin kautta. Ehdin ajoissa hakemaan avaimet. Kaikki hyvin.

Kävin myös shoppailemassa ja tavallaan varmistamassa, että tutut ja mieluisat rahantuhlaukseen sopivat paikat ovat olemassa. Saldona heti ulkotorin greippejä, leivänpaahdin, 4 kirjaa, 8 cd-levyä ja kolme keikkalippua sekä pilkkahintainen Crock Pot lounaaksi.

Sunnuntaina ohjelmassa oli Chapel Allertonin lähiöfestivaali. Se oli aika sympaattinen vapaaehtoisvoimin järjestetty tapahtuma. Bändit soittivat taiten jazzia, bossanovaa, calypsoa ja välillä vähän ruotsinlaivaa. Säätiedotus oli luvannut aurinkoa ja sadetta vuorovedoin. Ennustus piti paikkansa muutoin paitsi auringon osalta. Satoi reilusti, melkein koko ajan. Tuli mieleen suomalaiset festivaalit, kun joi kaljaa vesisateessa varjon alla. Sillä erotuksella että tuopissa oli olutta eikä vetistä lageria.

Bändien välissä kuppi espressoa juuri avatussa suklaapuodissa (siis lähiössä, jossa on lähinnä pubeja – Suomessa ne ovat keskustoissa tai sitten Sukarin ideaparkeissa). Bändien jälkeen porukalla italialaiseen ravintolaan. Jälkiruokana italialaiseen tapaan maustettu brittiläinen lämmin pudding hedelmillä ja jäätelöllä. Noin kolmenkymmenen puddingin jälkeen tämä oli paras, ja ensimmäinen, jota voi kehua muulla kuin ruokakulttuuriin tutustumisen verukkeella.

Viikko alkoi matkalla Yorkiin. Siellä pidettiin brittien uskonnontutkimuksen yhdistyksen vuosittainen seminaari, jossa oli mukavaa akateemista huvitusta ja vielä mukavampaa istuskelua tuttujen ja tutuksi tulevien kanssa.

Paluuta arkisiin asioihin lievitti Micah P. Hinsonin (kuvassa) keikka katolisessa kirkossa. Nuori kaveri saa sekoitettua yhteen iltaan koskettavaa americana-folkkia, bluegrassia, Johnny Cashia ja Sonic Youthia. Yleisö istui kirkon penkeissä kera kaljatölkkien. Virsikirjan tilalla oli olut.

Muu aika onkin mennyt yliopistolla käytännön asioiden hoitamisessa ja työhuoneen sisustamisessa. Toivottavasti pian on rauhallisempaa, toivottavasti pian on aikaa kirjoittaa jotain muuta.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Kirjamainoksia

Blogin kirjoittaminen on ollut vähäistä viime aikoina. Syynä on yksinkertaisesti kiire. Ensi viikolla muutan Leedsiin ja järjestelytyötä riittää. Seminaarit ja muut pienet tapahtumat ovat vieneet kaiken jäljelle jääneen ajan. Siksi tyydyn nyt mainostamaan kahta uunituoretta kirjaa.

Torstaina julkistettiin Mari K. Niemen toimittama ”Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa”. Se sisältää artikkelini ateismista. Kirja on muutoinkin suositeltavaa lukemista – sopiva yhdistelmä rennohkoa kirjoitustyyliä ja asiatietoa erilaisista kieltäytymisen tavoista ja kohteista. Heti ilmestyessään teos on saanut poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Ylen aamutelevisiossa kirjasta keskusteltiin pitkä tovi ja Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli kirjaa käsittelevä teksti.

Toinen juuri ilmestynyt kirja ei ole saanut ollenkaan julkisuutta, koska projekti oli salainen. Tarkoitan uskontotieteen professori Veikko Anttoselle tehtyä juhlakirjaa, joka julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta perjantaina. Teoksen nimi on ”Pyhä. Raja, kielto ja arvo kansanomaisessa uskonnossa”, toimittajina minä, Tiina Mahlamäki ja Ilkka Pyysiäinen. Juhlakirjat pysyvät salassa onniteltavalta vain harvoin. Tällä kerralla taisimme onnistua. Kirja ei ole enää salainen projekti, joten mainostetaan tässä. Teos on tutkimusartikkeleista koostuva kunnianosoitus Anttosen tieteelliselle työlle eikä niinkään henkilömuisteluista kasaan pantua kesälukemista.

Kuvaksi laittaisin mieluummin kannen teoksesta, jota olen itse ollut toimittamassa. Sitä ei kuitenkaan ole juuri nyt saatavilla.

tiistai 12. elokuuta 2008

Irakin sota ja tapaus Sgrena

Joskus tulee sellainen olo, ettei ole oikein kärryillä maailman menossa. En edes tiedä pitäisikö syyttää itseään vai mediaa. Viimeksi tällainen olo tuli, kun luin italialaisen toimittajan Giuliana Sgrenan kirjan ”Ystävien tulituksessa” (Friendly Fire).

Olen toki yrittänyt seurailla valtamediasta poikkeavaa kirjoittelua lähinnä lukemalla kirjoja. Olen lukenut Noam Chomskyä, William Blumia, Michael Chossudovskya ja muuta Bushin vastaista bushbashingia. Olen lukenut terrorismia ja terrorismin vastaista sotaa käsitteleviä kirjoja. Viime vuosilta esimerkkeinä Terrorismin henki (Jean Baudrillard), On Suicide Bombing (Talal Asad), Holy Terrors (Bruce Lincoln), 9/11 Handbook (Hans Kippenberg & Tilman Seidensticker), Precarious Life (Judith Butler), Tervetuloa reaalisen autiomaahan (Slavoj Zizek), Syyskuun yhdennentoista merkitys (Mikko Lehtonen) ja lisäksi nipun aihetta sivuavia, nykypäivän islamiin keskittyviä teoksia.

Lisäksi olen lukenut pari Irakin sotaa ja Yhdysvaltain politiikkaa kriittisesti analysoivia tekstejä, kuten Iraq: The Borrowed Kettle (Slavoj Zizek) ja Roistovaltion raunioilla (Mikko Yrjönsuuri).

Vaikka en yritä tässä arvioida teosten arvojärjestystä, Giuliana Sgrenan tapaus kolahti. Sgrena on italialaisen kommunistilehden Il Manifeston toimittaja, joka kidnapattiin vuonna 2005 Irakissa. Sgrena on sodan vastustaja, joka pyrki saamaan selville, mitä ihmiset Fallujassa kokevat. Hän tuli kuitenkin kaapatuksi.

Sgrena vietti vankeudessa kuukauden ja hänet vapautettiin rahalla. Aiheesta uutisoitiin, mutta muistan tapauksesta lähinnä hänen videoidut viestinsä. Sgrena pakotettiin kertomaan, että hänet tapetaan, mikäli Italian joukkoja ei vedetä pois Irakista. Muistikuvani päättyvät siihen, että toimittaja pääsi vapaaksi.

Se, mikä on mennyt ohi – ja mistä ei tullut ainakaan mediakohua – koskee välittömästi vapautumisen jälkeen tapahtunutta ampumista. Yhdysvaltalaiset sotilaat tulittivat Sgrenaa ja häntä kuljettanutta autoa. Sgrena haavoittui ja mukana ollut italialainen turvallisuuspoliisin asiamies Nicola Calipari sai surmansa. Virallisen selityksen mukaan auto yritettiin pysäyttää, koska se ei hiljentänyt tiesululla. Autoon osui 58 laukausta. Niistä vain yksi osui moottorin alueelle. Laukaisujälkien perusteella on kysytty, yritettiinkö Sgrena tappaa. Uutisoitiinko tästä Suomessa? Ehkä, mutta mitään erityistä keskustelua ei syntynyt.

Italialaiset asiantuntijat esittivät tutkinnan jälkeen, että sotilaat ampuivat tappaakseen. Tämän jälkeen nostettiin syyte poliittisesta murhasta. Tietenkään oikeudenkäyntiä ei kehkeydy, sillä Yhdysvallat eivät luovuta sotilaitaan, vaikka he olisivat syyllistyneet rikoksiin toisissa maissa. Uutisoitiinko tästä Suomessa? En muista.

Tapaus kertoo oivasti, että salaliittoteoria on mahdollinen tai sitten Yhdysvaltalaisten sotilaiden korttipakka on Irakissa aika sekaisin. Kysymys ei kuitenkaan ole vain siitä, ovatko Sgrenan omat muistikuvat totuudenmukaisia, vai onko häntä ampuneella sotilaalla todempi käsitys tapahtuneesta. Tai, onhan se kiinnostavaa, mutta tässä yhteydessä tulee mieleen kysyä, miksi minä – maailman menoon periaatteessa uteliaasti suhtautuvana ihmisenä – tiesin niin vähän. Veikkaan, että sinäkään et tiennyt. Syytän mediaa, ellei tule vasta-argumentteja.

Kuvassa on Sgrena kaappaajien kanssa tehdyssä videossa. Ampujan televisiohaastattelu löytyy YouTubesta. Kirjassa on Sgrenan tapauksen lisäksi mukana Irak-reportaasia.

tiistai 5. elokuuta 2008

Uusliberalismista

General Intellect -osuuskunnan nimellä julkaistu kirja ”Vasemmisto etsii työtä” (2008) esiteltiin Helsingin Sanomissa jo vappupäivänä. Varsinainen kirja-arvio ilmestyi 27.7.2008 onnistuneella nimellä ”Vasemmisto etsii edistyksellisyyttä”, kirjoittajana suomalaisen älymystön julkiseksi omatunnoksi kohonnut Juha Siltala, jonka ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” kuuluu hyvin väljästi ajateltuna samaan sarjaan eli uusliberalismin kritiikkiin. Se oli jatkoa hänen tiiliskivimäisille, usein sisällön rankkuuden vuoksi raskaslukuisille teoksilleen, joissa käsitellään esimerkiksi miehistä kunniaa ja suomalaista (erityisesti körttiläistä) ahdistusta psykohistoriallisesta näkökulmasta.

Siltalan arvio on pääosin kiittelevä ja myötäilevä, joskin se sisältää muutamia erimielisyyksiä. ”Vasemmisto etsii työtä” tarjoaa lääkkeitä uusliberalismiin, ja ne ovat joissain kohdin yhteneväisiä Siltalan näkemysten kanssa. Myös potilaan diagnoosissa on yhtäläisyyksiä. Kenties kaikkein merkittävin ero on kuitenkin se, mikä tulee ilmi lainaamalla arviota:

”Vähämäki kumppaneineen haluaa valjastaa uusliberalismin houkutuksen, yksilönvapauden, omiin tarkoituksiinsa ja ratsastaa valtiollisen holhouksen vastaisuudella. Heitä kiusaa uudistusmielisyyden ja dynamiikan menettäminen iskusanoina oikeistolle. […] Jos vanhan vasemmiston virhe kirjoittajien mielestä oli kellua virran mukana, ihailla luonnon teknistä herruuttamista ikään kuin ihmisen vapauttaminen toteutuisi edistyksen edistyessä riidattomasti, miten he välttävät saman loukun omiessaan uusliberaalien aseita?”

Ero ei ole yksin siinä, että Siltala haluaisi muita kuin uusliberalistisia aseita. Siltala ajattelee, että kun uusliberalismi korostaa dynaamisuutta ja vanhojen työelämän rakenteiden purkamista, arvion kohteena olevat pyrkivät vain kaappaamaan uusliberaalien aseet edistyksellisiin tarkoitusperiin.

Ero syntyy käsityksessä siitä, mikä oli ensin: uusliberalismin ideologia vai ihmisten halu. Oikeastaan voisi sanoa, ettei Siltala osaa nostaa esiin eroa, joka on yksi tärkeimmistä avaimista teoksen ymmärtämiseen. Tosin paljastan tässä kohdin, että en ole lukenut perusteellisesti ko. pamflettimaista teosta, mutta olen kyllä lukenut ison osan kirjoista, joihin sen ajattelu perustuu.

GI-porukka, (esimerkiksi lainauksessa mainittu Jussi Vähämäki), italialainen uusmarxismi, Hardt & Negrin kirjat ”Imperiumi” ja ”Multitude” ja kaikkien edellä mainittujen taustalla oleva Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajattelu – ne pohjautuvat käsitykseen, että halu vapautua vanhoista rakenteista oli ensin. Vasta sen jälkeen kapitalismi, jota myöhemmin alettiin kohdennetummin kutsua uusliberalistiseksi, alkoi kaapata ihmisten halun ja toiveet.

Jokseenkin tämän kysymyksen pohtimiseen liittyi myös yhdessä Pasi Väliahon kanssa kirjoittama tekstini ”Virtuaalinen” teoksessa ”Uuden työn sanakirja” (2006). Siinä emme kuitenkaan pohtineet niinkään työelämän aktuaalisia muutoksia kuin virtuaalisen käsitteen merkitystä uuden työn filosofiassa.

Uusliberalistisen työkulttuurin analyysien lisäksi olennaista on maan valtalehden halu uhrata kulttuurisivuja tällaiseen keskusteluun. Kirja-arvio vei kaksi kolmasosaa sivusta; saksalaisen nykyfeminismin seksikkyyden ja rentouden pohdinta sai vain jäljelle jääneen kolmasosan.

torstai 31. heinäkuuta 2008

Suomettuminen ja sensuuri

Willy Brandtin idänpolitiikasta huolestunut Länsi-Saksan konservatiivilehdistö alkoi 1970-luvun alussa varoitusmielessä viljellä termiä ”Finnlandisierung”, jolla viitattiin Moskovan vaikutusvaltaan toisen maan sisäisissä asioissa. (Kuvassa Kekkonen ja Willy Brandt 1960-luvulla.) Suomessa politiikan historiasta kiinnostuneet ammattilaiset ja amatöörit ovat kirjoittaneet hyllymetreittäin suomettumisesta ja siihen liittyvästä itsesensuurista. Oikeistopoliitikot käyttävät sitä edelleen, jos tulee tarvetta kaivaa menneisyydestä varoittavia esimerkkejä. Itse en ole ollut alkuunkaan kiinnostunut pohtimaan aihetta pöhöttyneen äijäsivistyneistön kanssa.

Mistä tämä tuli mieleeni? Lukiessani Mikko Saarelan alkusanoja musiikkisensuuria käsittelevässä Marie Korpen toimittamassa teoksessa ”Ampukaa artisti!” jäin pohtimaan suomettumisen ja sensuurin suhdetta. Musiikkisensuuria on ollut ja on edelleen Suomessa, mutta suomettumisen aikaa, jolla viitataan suunnilleen vuosiin 1968–1982, pidetään erityisen sensuuriherkkänä kautena. Saarela kirjoittaa:

”Omat muistoni ajalta eivät kuitenkaan aina tue moista käsitystä. Pahimpaan suomettumisen aikaan kirjoitin mm. säeparin: ’On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima / on YYA, UKK sekä Imatran voima’. Laulu soi suomettuneessa radiossamme melkein kyllästymiseen asti!”

Säepari on Eppu Normaalin kappaleesta Suomi-ilmiö. Siinä suomittiin erityisesti ydinvoimaan luottavaa politiikkaa, jonka mukaan riskit ovat kaikkialla muualla paitsi Suomessa. Huomatkaa muuten se, että radiolla Saarela tarkoittaa kansallista Yleisradiota eikä mitään kaupallisia kanavaformaatteja.

Suomettuminen on myös sivistyneiden ulkomaisten tiedossa. Oman käsitykseni mukaan ihmiset kuitenkin ymmärtävät sen vaikutusalan väärin. Todistusaineistoksi minulla on vain yksi anekdootti.

Eräässä konferenssissa Kööpenhaminassa illallistin saksalaisen professorin, Hartmut Lehmannin ja hänen vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen he ovat ainoat tapaamani ihmiset, jotka ovat olleet Saksassa ja vieläpä Berliinissä toisen maailmansodan aikaan. Se on kuitenkin toinen aihe.

Tapaksien maistelun lomassa Lehmann rinnasti Suomen ”suomettumisen” aikaisen tilanteen Baltian maihin. Hän ehdotti, että vaikka Suomi oli virallisesti itsenäinen, käytännössä, ainakaan julkisen ilmapiirin tasolla, tilanne ei paljoakaan poikennut Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Vastasin Hartmutille, että tutkiessani Helsingin Sanomia tällaiseen käsitykseen ei voi päätyä. Suomettuminen ilmeisesti rajoittui korkean tason poliitikkojen julkisiin lausuntoihin. Maan suurimman ja merkittävimmän sanomalehden pääkirjoitukset olivat täynnä avoimesti kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisia lausuntoja. Tämä oli professorin ja hänen vaimonsa mielestä yllättävää ja kiinnostavaa.

Sanomalehden tutkailu vastaa Mikko Saarelan käsitystä. Mutta silti suomettumista pidetään sensuuriherkkänä aikana ja silti luultavasti Lehmanninkin pitämät ennakko-oletukset ovat hyvin yleisiä. Suomettumisesta ei pitäisikään tehdä yhden ajan kattavaa termiä, mikäli se kohdentuu ensisijaisesti poliitikkojen itsesensuuriin. Todellisuus oli monimuotoisempi, vaikka Sleepy Sleepersien ”Karjala takaisin” muuttuikin muotoon ”Takaisin Karjalaan”.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Vaarallista tietoa ja luonnontieteen teologiaa

Luonnontieteen teologinen ulottuvuus on jäänyt mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi länsimaisessa aate- ja uskontohistoriassa. BBC:n dokumentti ”Dangerous Knowledge” esittelee neljä tiedemiestä, joilla ei mennyt kovin hyvin. Kaikki painivat ongelmien kanssa, joita he eivät saaneet ratkaistua. He menettivät terveytensä ja kuolivat ongelmiensa keskellä. Näiden tiedemiesten toiminnassa oli kuitenkin myös teologinen ulottuvuus.

Ensimmäinen esimerkki on Georg Cantor (1845-1918), Saksassa tutkimustyötä tehnyt matemaatikko, jonka peruskysymys kuului: kuinka suuri on äärettömyys? Hän piti itseään Jumalan sanansaattajana. Jo nuorena salainen ääni oli kutsunut häntä matematiikan pariin. Ns. kontinuumihypoteesistaan ja äärettömiä joukkoja koskevista tutkimuksistaan tunnettu Cantor rakensi matemaattista teologiaa, mutta aikalaisten vastustuksen myötä päätyi sairaalaan hermoromahduksen jälkeen. Cantorin vastustajat pelkäsivät matemaattisten varmuuksien katoamista – tämä olisi seurauksena, mikäli Cantorin väitteet onnistuttaisiin todistamaan. Cantor olikin totuuden etsijä: hän kantoi mukanaan isältään saamaa kirjettä, jossa kerrottiin, ettei koskaan saa luovuttaa. Se oli Jumalan tahdon mukaista.

Toinen esimerkki on Ludwig Boltzmann (1844-1906), itävaltalainen fyysikko, jonka entropiaa koskevat tutkimukset uhkasivat purkaa Jumalan takaaman järjestyksen. Myös Boltzmannia vastustettiin. Hän hirtti itsensä Italiassa uupuneena, eikä jättänyt mitään kirjettä, jossa olisi selittänyt syynsä itsemurhaan. Kuten Cantor, Boltzmann oli totuuden asialla. Hän lainasi eräässä tieteellisessä artikkelissaan Faustia, jonka mukaan totuutta tulee puolustaa viimeiseen hengenvetoon asti.

Kolmas esimerkki on loogikko Kurt Gödel (1906-1978), joka on tunnettu yhtenä Wienin piirin jäsenenä. Pienenä perhe kutsui häntä nimellä ”Herra Miksi”. Gödelin varhaisena pyrkimyksenä oli tehdä matematiikasta jälleen ehjä ja kokonainen – tuoda varmuus epävarmuuden keskelle. Hänen epätäydellisyysteoreema kuitenkin esittää, että logiikalla on rajansa. On asioita, jotka ovat tosia, mutta joita ei voida todistaa todeksi. Toisin sanoen kaikkia tosiasioita ei voida todistaa todeksi, mikä tarkoittaa kaikkinäkevän ”jumalperspektiivin” mahdottomuutta. Gödelin työssä oli myös teologinen aspekti. Universumi oli Jumalan ilmentymää. Lisäksi varmuuksien etsimisen ja katoamisen ulottuvuus muodosti keskeisen juonteen. Terveys ei horjunut vielä. Vasta Gödelin tarttuessa Cantorin keskeneräisiin tutkimuksiin, Gödel joutui parantolaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan Cantorin ongelmaa eikä luovuttamaan. Myöhemmin Gödel jatkoi uraansa parempivointisena Yhdysvalloissa. Tosin hän kuoli aliravitsemukseen lopettaessaan syömisen.

Neljäs esimerkki on Alan Turing (1912-1954), brittiläinen matemaatikko ja tietojenkäsittelyopin edelläkävijä, Gödelin työn jatkaja. Gödel ajatteli, että voisi olla keino erotella ratkaisemattomissa (todentamattomissa) olevat ongelmat niistä, jotka voidaan ratkaista (todentaa). Turing puolestaan esitti, että tällainen erottelu ei näytä olevan mahdollista. Siitä seurasi entistä suurempi askel kohti epävarmuutta. Einstein ajatteli, että Jumala ei ole pahansuopa – eli Jumala ei varustaisi ihmistä järjellä, joka ei kykene ymmärtämään maailmankaikkeutta – mutta Turingin mukaan Jumalan täytyi olla pahansuopa, mikäli emme voi ymmärtää luomistyön tuloksia.

Turingin kuolema ei liity suoraan hänen tutkimuksiinsa. Hän jäi kiinni homoseksuaalisesta aktista, jonka jälkeen häneen pumpattiin estrogeeniä. Tämä pisti Turingin hieman sekaisin ja hänet löydettiin kuolleena pari kertaa haukattu omena vierellään. Hän oli ruiskuttanut omenaan syanidia. Tai jos on taipuvainen salaliittoteoriaan, Turingin kuolema tarjoaa siihen hyviä aineksia. Omenaa ei koskaan tutkittu.

Mitä näistä miehistä tulisi ajatella? Ainakin heidän tarinoitaan voidaan tulkita monesta näkökulmasta. Yksinkertaisesti katsomiskokemuksena esiin nousivat koominen, traaginen ja myyttinen aspekti. Ukkojen kohtalossa on jotain koomista: ottaa nyt noin vakavasti oma tekemisensä maailmassa. Olisivat pelanneet vaikka petankkia ja huolehtineet perheestä. Juuri tämä on myös traagista. Lisäksi traagista on tiedemaailman ja erityisesti kollegojen paine ja pyrkimys kaivertaa nimi historiaan hinnalla millä hyvänsä. Myyttistä tarinoissa on tieteen auran rakentaminen. Totuutta metsästävät miehet ovat valmiita uhraamaan kaiken, ja uhraavatkin. He saavat kovaa kritiikkiä osakseen, mutta tuleva tiede (tai oppihistoria) osoittaa heidän olleen suurmiehiä, jotka ovat merkittävästi kontribuoineet tieteellisen ymmärryksen edistymiseen.

Ehkä kaikkein kiinnostavinta kuitenkin on, että neljää esimerkkitapausta yhdistää ainakin pyrkimys koetella tiedon varmuutta: onko sitä? Varmuuden etsimisen ja ”pystyttämisen” yhteiskunnallista ja aatehistoriallista kontekstia valottavat ehkä parhaiten Zygmunt Bauman (useissa teoksissaan) ja Stephen Toulmin teoksessaan ”Kosmopolis”, vaikka he eivät merkittävästi puutukaan matematiikan ja fysiikan teologiseen ulottuvuuteen, jota erityisesti Cantorin ja Boltzmannin mutta myös Gödelin ja Turingin elämäntarinat havainnollistavat.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Kondomilonkku ja muita uutisia

Uutiset ovat kummallisia. Vanhempieni luona lomaillessani yhden päivän saldoksi kertyi kolme erilaista uutista, jotka kaikki paljastavat jotain mielenkiintoista aikamme vinksahtaneisuudesta. Ei niin, etteivätkö muutkin ajat olisi vähän vinksallaan, mutta tässä esimerkit:

1) Italian oikeistohallitus kerää romanialaisilta ja vain romanialaisilta henkilötietoja kaduilla ja majapaikoissa, vaikka Euroopan Unionissa on vapaa liikkuvuus. Miksi heitä, myös juuri kävelemään oppineita lapsia, epäillään tulevaisuuden mahdollisista rikoksista? Ja vaikka he tekisivätkin joitakin rikoksia, eikö kannattaisi palauttaa mieliin, miten natsi-Saksa onnistui keräämään Ranskan juutalaiset niin tehokkaasti. Miettikääpä sitä. Samaan aikaan poliisijohto tiedotti, että he haluaisivat kaikkien suomalaisten sormenjäljet, jotta rikokset voitaisiin ratkaista nopeammin. Sentään tietosuojavaltuutettu vastusti. Palautetaan taas mieliin natsit Ranskassa. Onneksi vielä en ole kuullut tässä yhteydessä sitä ainaista ”argumenttia”, että jos ei ole mitään salattavaa, niin… Kaikille tuon sanoville voin sanoa seuraavasti: jos ei ole mitään salattavaa, niin voisin tulla luoksenne katsomaan, kun tumputatte kämpillänne. Toisaalta, eivätkös ihmiset laita omaehtoisesti aiheeseen liittyvät kuvat nettiin.

2) Hollannissa kielletään turkistarhaus. Tämä ei ole vielä se uutinen, vaan Suomen kanta. Suomen hallitus vastustaa siksi koska turkistarhaus on Suomelle niin tärkeää. Turkistarhaajien edustajat ovat tyytyväisiä hallituksen lausuntoon ja toteavat, että Hollannin päätös on väärä, koska Euroopan Unionissa tulisi olla yhdenmukainen linja. Tarhausta ei saisi kieltää Hollannissa, koska se on laillinen elinkeino toisessa jäsenvaltiossa. Eivätkö nämä samat maajussit ole koko EU:n ajan valittaneet, että Suomen pitäisi saada päättää itsenäisesti omista asioistaan? Miksi nyt sitten Hollanti ei saisi? Eikö tämä osoita, että tarhaajat ovat todellisia poliitikkoja: kanta on selvä, täytyy vain keksiä tilannesidonnainen tapa perustella omien näkökantojen paremmuus ja tarhauksen jatkuvuus.

3) Seinäjokisen Mallaskosken panimon julkisuustempaus sai nopean lopun, kun lonkero-oston mukana tullut kondomi piti poistaa. Sosiaali- ja terveysministeriön tuotevalvontakeskuksen mukaan alkoholijuomien kylkeen saa laittaa vain tuopin, ei kondomia. Ilkka-lehden mielipiteissä, siis varsinaisten uutisten ulkopuolella, oltiin Mallaskosken puolella. Se ei ole mitenkään omituista, enkä myöskään usko pohjalaisten paljon välittävän, vaikka kyse ei olisi ollut kotikulmien yrityksestä. Mutta se sisältö oli paikoitellen aika heviä, varsinkin kun aiheena nyt oli aika mitätön asia. Muutamassakin tekstissä mainittiin hiv. Yhdessä tekstissä oli kuvaus siitä, että kun ihmiset tapaavat ja ovat herkässä esileikissä eikä kondomia ole mukana, on hyvä jos edes lonkerotölkin kyljessä oleva tuote pelastaa hiviltä. Huh. Ei puutu kirjoittajalta ainakaan draaman tajua. Epätoivottu raskaus? Ei se nyt niin paha juttu ole. Klamydia? No se nyt on jo joka teinillä. Mutta HIV! Mitä muuta tuohon voi sanoa kuin että kondomilonkku takaisin ja äkkiä – muuten kohta kaikilla on hiv.

Nyt vasta ymmärrän, miksi tiedonvälityskanavia kuunnellessani otan usein kirjan käteeni. Jos uutiset ovat aina tuollaisia, täydellinen keskittyminen on liian raskasta. Sitten tuli lopullinen niitti sekavaan olotilaan. Kun kävi ilmi, että lonkeroihin liitetty kondomi oli Sultan play easy fit, hain kuvan. Luin mainostekstin: ”suunniteltu erityisesti nuorille ja nuorenmielisille”. Mitä ihmettä tuokin kertoo kondomin ominaisuuksista?

tiistai 15. heinäkuuta 2008

Tehtaassa piripäissä

Kun käyn vanhempieni luona, tapaan tehdä keskustassa kävelyn. Ensin Anttilaan, ehkä kirjadivariin, joskus vaatekauppaan, sitten yhteen suurista kirjakauppaketjuista ja kenties lopuksi kebabille. Tällä kerralla reitti oli tiivistetty, mutta löytöhyllyltä jäi käteen Mary Woronovin ”Swimming Underground”.

Woronov tuli tunnetuksi Andy Warholin Tehtaan näyttelijänä. Hänen tunnetuimmat roolinsa tuolta ajalta ovat teoksissa ”Chelsea Girls” (1966) ja ”Exploding Plastic Inevitable” (1966). Jälkimmäisessä esiintyy Velvet Underground ja Mary tanssii ruoska kädessä. Myöhemmin hän on näytellyt lukuisissa elokuvissa, mutta alamaailman uintikirja käsittelee ainoastaan Warholin porukoissa vietettyä lyhyttä ajanjaksoa.

Teos ei anna mairittelevaa kuvaa Tehtaan ilmapiiristä eikä itse Warholista. Andy oli pilleristi, joka ei koskaan mennyt yhtä syvälle huumeisiin kuin ympärillä olevat hehkeät teinitytöt. Silti hän hengitti tuota ilmapiiriä. Ilman vieressä olevia surkeita ihmiskohtaloita Andykin olisi ollut jotain muuta. Mary kyllä kertoo, että Andy kehotti häntä olemaan erossa myyristä (termi viittaa pahassa koukussa oleviin alemman kastin Tehdaslaisiin), mutta yleisesti ottaen Warhol ei ollut mikään Äiti Teresa.

Woronov ei ole moralisti eikä erityisen sensaatiohakuinen. Eikä teoksessa analysoida yhtään sitä maailmaa, jota kuvataan. Lähinnä kyse on jatkuvasti piripäissään olevan ihmisen muisteloista, joita maustetaan tarpeettomasti kaunokirjallisilla tehokeinoilla. Kun pidetään mielessä, että Woronov oli tehdasaikaan parikymppinen ja koko ajan sekaisin, ei ole ihme, että muisteleminen on melkoisen sameaa. Timesin arvostelun mukaan tämä on ”tarkin saatavilla oleva selonteko elämästä Andy Warholin Tehtaassa kuusikymmenluvulla”. Jos näin on, ei tarjolla ole mitään kovin yksityiskohtaista.

Mary ei kuvaa itseään sympaattiseksi. Tehdaselämä ei ole glamourilla kyllästetty. Ihmisiä ei jaeta hyviin ja pahoihin vaan miellyttäviin ja vittumaisiin. Woronovin luoma kuva on onnistuneesti lakoninen, kaikkea muuta kuin houkutteleva. Ehkä mukana on hitunen romantisointia, mutta tavalla, joka lopulta sanoo: ei uusintaa minulle, ei kenellekään.