perjantai 21. joulukuuta 2012

Studioalbumit osa 7: Bauhaus

Tämän sarjan ideana on ollut kirjoittaa yhtyeistä ja artisteista, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle omassa elämässäni. Tässä mielessä Bauhaus on huono valinta. Omistan yhtyeen albumeita ja olen kuunnellut yhtyettä valikoidusti noin 20 vuotta. En kuitenkaan ollut kuunnellut yhtyeen kaikkia studioalbumeita, joten paikkasin aukon.

Bauhaus oli pitkään etäinen yhtye. Albumeita löytyi kavereiden isoveljien levyhyllyistä, joihin ei saanut koskea. Ja silloin kuin sai, niistä nauhoitettiin c-kasetille Ramonesia, Meteorsia ja Rattusta.

Yhtyeen versio David Bowien ”Ziggy Stardustista” oli kuitenkin päätynyt kokoelma-albumille, jonka olin ostanut Anttilan alelaarista. Myös Spook & the Ghoulsin versio ”Bela Lugosi’s Undeadista” oli tullut tutuksi. Molemmat olivat omiaan lisäämään kiinnostusta.

Ensimmäisen vakavan askeleen kohti yhtyettä otin Tampereella 1990-luvun alkupuolella, kun ostin divarista Burning from the Inside (1983) vinyylin. Edullinen hinta vaikutti päätökseen merkittävästi, mutta toki vaakakupissa painoi myös avausraita ”She’s in Parties”, jonka olin joskus kuullut.

Tuttavapiirissäni suhtautuminen Bauhausiin oli ihan samaa kuin muihinkin tummanpuhuviin artisteihin. ”Jees, kun on synkkää”, sanoivat yhdet. Toiset suhtautuivat yhtyeeseen penseämmin: ”Lopettaisi sen vinkumisen ja valittamisen.” Itse vain pidin sitä hyvänä musiikkina, ja suhtautumiseni goottiosastoon oli ambivalenttia: tyylikästä ja kohtalokasta, mutta vähän liian introverttia ja monotonista piipittämistä. Tykkäsin (ja tykkään) myös rytmeistä, joten goottienkin hyväksymä the Cramps oli aina lopulta vetävämpi vaihtoehto. Samoin goottimainen, mutta siihen genreen poikkeuksellisen rytmikäs Southern Death Cult vieraili vinyylisoittimessa useammin kuin Bauhaus.

Paljon myöhemmin lainasin kirjastosta Bauhausin kokoelma-cd:n. Se vakuutti, että yhtyeellä on paikka sydämessäni. Se myös sai aikaan sen, etten kiirehtinyt kuuntelemaan varsinaisia albumeita. Sain kyllikseni kokoelmasta, kunnes päätin toisin.

Bauhausin ensialbumi In the Flat Field (1980) sai melko muikeita arvioita brittilehdistössä, mutta se ei ole yllätys. Sen verran originaalista albumista on kyse. Vertailukohdaksi sopinee Joy Division, mutta Bauhaus ei ole samalla tavalla kaunista, koskettavaa ja inhimillistä. Bauhaus on kylmä, kohtalokas ja etäinen. Cd-versiolla on bonuksena varhainen single ”Dark Entries” ja T. Rexin ”Telegram Sam”, joka muistuttaa, miten uuden genren lähettiläät olivat kiinnostuneita brittiläisestä glamrokista.

Toinen albumi Mask (1981) on musiikillisesti jokseenkin monipuolisempi. Sen ehdoton kohokohta on yksi bändin hienoimmista kappaleista ”The Passion of Lovers”. Mutta kuunteluhetkiä tarjoavat myös vaikkapa ”Hollow Hills”, ”Hair of the Dog” ja kolkon popin kohtuullisen huvittava helmi ”The Man with the X-Ray Eyes”.

Kolmas albumi The Sky’s Gone Out (1982) kuulostaa hieman väkisin puristetulta, mutta onhan sielläkin ”Silent Hedges”, ”In the Night” ja näppärästi nimetty ”All We Ever Wanted Was Everything”. Cd-version bonuksena on tuo edellä mainittu ”Ziggy Stardust”.

Neljännen albumin Burning from the Inside (1983) avausraitaa tuli jo ylistettyä. Silti löytyy myös melkoisen miellyttävä ”Slice of Life”, mutta pidän albumista myös kokonaisuutena. Bändin historiassa se on kuitenkin toisenlainen käännekohta. Laulaja Peter Murphy osallistui sairautensa vuoksi vain vähän levyn tekemiseen, ja käytännössä levyn valmistuttua yhtye oli hajonnut.

Cd-versiolla on lisukkeena singlejä, muun muassa komea ”Lagartija Nick” ja tuolloin jäähyväissingleksi jäänyt ”Sanity Assassin”, sekä höpsö dub-kyhäelmä ”Here’s the Dub”, jonka pohjana on ”She’s in Parties”.

Seuraava albumi ilmestyikin sitten 15 vuotta myöhemmin. Go Away White (2008) ei ole kammottava teos, mutta siitä puuttuu ilmaisun välttämättömyys, intensiteetti, joka välittyy aikaisemmilta äänitteiltä. Huonompiakin keski-ikäisten kivoja levyjä on tehty. Paluulevyä voi kuunnella tyytyväisenä, mutta ei sitä voi kutsua tärkeäksi menettämättä suhteellisuudentajua.

Albumi meinattiin jättää julkaisematta, kun muu yhtye riitautui taas kerran Peter Murphyn kanssa. Mitään kiertuetta ei tullut, mutta albumi sentään saatiin markkinoille – muistoksi yhdestä genrensä hienoimmista yhtyeistä.

Bändin ensisingle ”Bela Lugosi’s Dead” (1978) ei ilmestynyt millään albumilla. Se on toki julkaistu Crackle-kokoelmalla, mutta se jäi kuitenkin historiaan ”ensimmäisenä goottisinglenä”. Jos sellaisen leiman saa, ei tarvitse erikseen korostaa sen levyttäneen yhtyeen merkitystä.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Onko ”ateismi” sama kuin ”ei uskontoa”?

Miksi jotkut toimittajat eivät tee eroa ateismin ja uskonnottomuuden (”ei uskontoa”) välille, jos aiheena uskonnollinen identifioituminen?

Olen ennenkin kirjoittanut, miten ”ei uskontoa” ja ”ateisti” sekoitetaan mediassa, kun raportoidaan kyselytuloksista. Nyt tähän syyllistyi sinänsä erittäin laadukas Independent, joka väitti, että brittien Censuksessa itse-identifioituvien ateistien määrä on kasvanut kuudella miljoonalla. Todellisuudessa kyse oli niistä, jotka vastasivat ”ei uskontoa”. Kaikissa tietämissäni tapauksissa ateismi on (ainakin länsimaissa) selvästi vähemmän suosittu vaihtoehto kuin ”ei uskontoa” tai ”ei uskonnollinen ihminen”.

13.8 miljoonaa vastasi ”ei uskontoa”, ateistiksi identifioitui alle 30 000. Tämä ero on valtavasti suurempi kuin muissa kyselyissä, mutta se selittyy kysymyksen muodolla: ”Ei uskontoa” oli aito vaihtoehto, kun taas kohtaan ”Muu uskonto” toiset kirjoittivat ”ateismi”. Siksi tämän kyselyn tuloksia ei tule käyttää myöskään ateismin epäsuosion todisteluun.

Mutta nyt tämä muuttuu mielenkiintoiseksi:

Kun klikkasin päivän päästä linkkiä, sen takana oleva juttu oli kirjoitettu uusiksi. Ateismista ja ateisteista siellä ei ollut sanaakaan. Jokin oli saanut aikaan tarpeen muuttaa juttua. En oikein jaksa uskoa, että se oli twiittini, jossa toin asian lehden tietoisuuteen, mutta syystä tai toisesta Independent muutti kurssia, ja korjausten jälkeen kirjoittaa ihmisistä, joilla ei ole uskontoa.

Sama ateismin ja uskonnottomuuden sekoittuminen oli esillä muissakin lehdissä. Daily Mail esitti yhden jutun infoboksissa, että kyselytuloksissa on ”valtava piikki ateisteissa”. Daily Mirror tiesi kertoa, että Briteissä ”ateisteiksi identifioituu enemmän ihmisiä kuin koskaan”. Daily Telegraph kirjoitti, että ”ateistien ja agnostikkojen määrä nousi kymmenellä prosentilla”.

Osallistuin englanninkieliseen ryhmähaastatteluun, jossa pohdimme Censuksen tuloksia. Minun roolini oli puhua median tavoista kirjoittaa aiheesta. Edellä esitetty esimerkki siitä, miten media ei tehnyt eroa ateismin ja uskonnottomuuden välille, on osa haastattelua. Sen lisäksi teen haastattelussa yleiskatsauksen yksittäisiin brittiläisiin sanomalehtiin. Nostan esiin muutamia huomioita, jotka ainakin omasta mielestäni ovat varsin kiinnostavia. En referoi niitä tässä, mutta perusväittämäni on, että lehtien pyrkimyksenä oli löytää kyselytuloksista jokin elementti, jonka avulla voitiin tuoda esiin lehden poliittinen kanta.

Mikäli haastattelu kiinnostaa, se on kuunneltavissa täältä:

Oma osuuteni on 40 minuuttia kestävän kokonaisuuden jälkipuoliskolla, mutta suosittelen tietysti koko haastattelun kuuntelemista.

torstai 13. joulukuuta 2012

Brittien uskonto tilastojen valossa


Tutkijat ovat odottaneet vuoden 2011 Censuksen tuloksia vesi kielellä ja kuola valuen. Niitä on pudoteltu vähän kerrallaan, mutta nyt Englantia ja Walesia koskeva perusmateriaali on julkaistu. Uskonnon osalta tilanne näyttää seuraavalta:

Kristinusko on laskussa. Kysyttäessä uskonnollista identifikaatiota kristinusko on laskussa. Vuonna 2001 72% vastasi kristinusko, vuonna 2011 59%.

Uskonnottomuus on kasvussa. Vuonna 2001 15% vastasi ei uskontoa. Vuonna 2011 25%. Tämä oli myöskin ensimmäisenä tarjottu vaihtoehto. Kristinusko oli toisena tarjottu vaihtoehto. Vaihtoehtojen järjestyskin vaikuttaa, vaikka on erittäin vaikea sanoa, kuinka paljon.

Islam on odotettavasti noussut. Vuonna 2001 1.8%, vuonna 2011 4.8%.

Vuoden 2001 Censuksessa hieman yli 390 000 vastasi uskonnokseen jedismi. Nyt määrä on yli 176 000. Alkavatko sosiologit nyt kirjoittaa jedismin sekularisoitumisesta?

Yli 6000 vastasi uskonnokseen heavy metal.

Ennen kuin esitetään villejä tulkintoja kristityiksi identifioituvien laskusta, on hyvä muistaa, että vanhuksissa on enemmän kristittyjä kuin muissa ikäluokissa. Kristittyjen määrä vähenee ”luonnollisen poistuman” kautta.

Toiseksi, lisääntynyt maahanmuutto on vähentänyt kristittyjen prosentuaalista osuutta väestöstä ja lisännyt ei-kristillisten uskontojen kannatusta.

Ja kolmanneksi, maassa on varmasti miljoonia ihmisiä, jotka keikkuvat kristityn ja uskonnottoman välillä. He eivät ole ”uskovaisia”, mutta suhtautuvat melko myötämielisesti kristinuskoon, ja jonakin päivänä voisivat identifioida itsensä kristityksi, kun taas toisena päivänä ”ei uskontoa” tuntuu osuvammalta vaihtoehdolta.

Toivottavasti Scarborough’n ainoa rastafari ja Boltonin satanisti tulevat toimeen muihin viiteryhmiin kuuluvien kanssa. Muuten voi tulla yksinäinen olo.

Linkistä pääsee tonkimaan kyselytuloksia ihan itse:

Tulen kirjoittamaan vielä blogin tai kaksi siitä, miten media raportoi kyselyn tuloksista.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Hirviönmetsästys Loch Nessillä


Tulipa sekin koettua, nimittäin joulukuinen veneristeily Loch Nessillä. Laajemmin kehystettynä: noin 600 kilometriä bussissa Edinburghista Edinburghiin, upeiden maisemien säestämänä, lakipisteenä Loch Ness.

En tiedä, kuinka monta mahdollista turistipistettä Loch Nessillä on, mutta näkemäni oli pieni kylä ilman sen suurempia karnevalisointia. Invernessissä olisi kaiketi kunnon hulinaa ja nessimuseo, mutta Fort Augustus on hiljainen paikka Loch Nessin eteläisessä kärjessä.

Teimme hieman yli tunnin mittaisen veneristeilyn järvellä, joka on kapea, pitkä ja monin paikoin erittäin syvä. Sinne saisi upotettua Eiffel-tornin niin, ettei huippua näkyisi ollenkaan.

Syvyys onkin yksi tekijä, joka mainitaan usein hirviömytologiassa. Järveä on siis vaikea tutkia.

Hyvä esimerkki on suolaisen veden kala, jonka nimeä en muista. Se löydettiin järvestä vuonna 1984, mutta oletettavasti kanta on ollut siellä edellisestä jääkaudesta lähtien, ainakin veneen kuljettajan mukaan. Hän myös esitti, että syy myöhäiseen löydökseen on se, että kala elää niin syvällä. Siis vasta muutama vuosikymmen sitten löydettiin yksi järven yleisimmistä kaloista.

Laivassa oli näytöt, joista pystyi tarkkailemaan maaston muotoa ja veneen alla olevaa ainesta.  Sitä oli hauska seurata, kun ensin selitettiin, mitä eri värit ja kuviot tarkoittavat.

Muutenkin risteily oli viihdyttävä: aurinkoisessa pakkassäässä järven hienot maisemat ja toisen reunan todella jyrkkä kallio harvinaisine puulajikkeineen ja siellä elävine besoaarivuohineen (villivuohineen) olivat ylevää katsottavaa.

Ammatilliselta kannalta kaikkein kiinnostavin kuriositeetti oli kuitenkin varhaisin tarina Loch Nessin hirviöstä. Se on peräisin 500-luvulta. Sen mukaan irlantilainen munkki Pyhä Columba ehdotti pakanoille, että he alkaisivat uskoa kristilliseen Jumalaan, mikäli munkki saisi hirviön tottelemaan. Hirviöllä oli toinen munkki suussa ja Pyhä Columba sai hirviön sylkäisemään munkin pois ja vetäytymään järven syvyyksiin pienen loihdinnan ja ristin avulla. (Yksityiskohdat löytyvät esimerkiksi englanninkielisestä Wikipediasta.)

Tämäkin pitkäkestoinen ja monipolvinen perinne järven syvyyksissä elävästä hirviöstä on liittynyt varhaisessa vaiheessa todella kiinteästi alueen kristillistämiseen.

*

Matkaa rytmitti kelvollisen oppaan selostukset, joista osa oli hyvinkin opettavaista materiaalia. Pieniä kulttuurieroja tuli kuitenkin taas todistettua. Opas puhui säästä ja pakkasesta jatkuvasti. Saarivaltakunnassa pelätään pakkasta ja lumi merkitsee vaaraa.

Lähtöhetkellä saatiin myös perinteinen ”health and safety” -opastus. Opas esitteli minibussin varauloskäynnit – kaksi ovea: matkustajien sisäänkäynnin ja kuljettajan oven – sekä vasaran, jolla saa rikottua ikkunan. Tällainen holhous on karkeassa kontrastissa maan yleiseen välinpitämättömyyteen äänen voimakkuudesta. Bussissa opastuksen volyymi oli valtava. Kun kysyin oppaalta, voisiko hänen äänensä kuulua hieman hiljempaa, hän totesi, ettei pysty itse säätämään äänentoistolaitteita. Onneksi minulla oli korvatulpat mukana. Tungin ne syvälle korvaan. Silti volyymi oli hieman liian voimakas, mutta ei pilannut mukavaa reissua.

torstai 6. joulukuuta 2012

Studioalbumit osa 6: The 13th Floor Elevators


Tämä kirjoitussarja on keskittynyt sellaisiin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden tuotannossa on melko paljon minulle tuntematonta. The 13th Floor Elevators on ainakin osittain poikkeus.

Jo teininä kuuntelin brittiläisen Sting-Raysin versiota yhdysvaltalaisen The 13th Floor Elevatorsin hitistä ”You’re Gonna Miss Me”. Opin pian tuntemaan myös alkuperäisen version ja muutaman muun klassikon 1960-luvun garagea ja psykedeliaa sisältäneiden kokoelmalevyjen kautta. Myöhemmin tutustuin yhtyeen keulahahmo Roky Ericksonin upeaan soolotuotantoon yksityiskohtaisesti. Ja vielä myöhemmin lainasin kirjastosta Hissien toisen albumin Easter Everywhere.

Koskaan en kuitenkaan selvittänyt sen tarkemmin, mitä kaikkea yhtye levytti aktiiviurallaan. Ennen kuin nyt.

Yhtye teki vain neljä albumia. Ensialbumi The Psychedelic Sounds of… (1966) on ehdoton klassikko. Sen aloittaa ainoaksi hitiksi jäänyt ”You’re Gonna Miss Me” ja heti perään tulee yhtä hieno biisi ”Roller Coaster”. Loppulevy on tasavahvaa psykedeliaa.

Toisen albumin, Easter Everywhere (1967), avaa lupaavasti kahdeksanminuuttinen ”Slip Inside This House”. Se on mestariteos, jonka tasolle muut raidat eivät yllä. Silti koko albumi on laatua loppuun asti. Puolivälistä löytyy myös tulkinta Dylanin biisistä ”It’s All Over Now Baby Blue”.

Yhdessä nämä albumit muodostavat tärkeän osan siitä, mikä myöhemmin tultiin tuntemaan 1960-luvun lopun garagena. Tuolloin moni yhtye levytti upeita garagesinglejä, mutta vain harvat tekivät edes kahta albumia, puhumattakaan siitä, että molemmat albumit nousivat kulttiklassikoiksi. Kultti tarkoittanee tässä sitä, että kriitikoiden ja muusikoiden innostuksesta huolimatta albumien yhteenlaskettu myynti liikkuu muutamissa kymmenissä tuhansissa.

Yhtyeen kolmas albumi on Live (1968). Tosin live-albumina se on epäautenttinen, sillä siihen on ilmeisesti lisätty hurmaantuneen yleisön ääniä jälkeenpäin ja albumi koostuu lähinnä käyttämättömistä studionauhoituksista. En ylipäätään ole suuri live-albumien ystävä, ellei puheena ole Ramonesin It’s Alive, Whon Live at Leeds tai vastaavat. Hisseilijöiden livellä on kelvollisia biisejä, mutta se vain vahvistaa käsitystäni siitä, että live-albumit ovat keskimäärin tarpeettomia. Vielä kummallisempaa on vain se, että joku haluaa tehdä studio-otoksista ”liven” sotkemalla sekaan yleisön mylvintää. Tässä tapauksessa se joku oli levy-yhtiö. Levyllä on lainakappaleita Buddy Hollysta Creedensiin.

Seuraavana vuonna sekalaisista aineksista saatiin kasaan Bull of the Woods (1969), jota oltiin työstetty jo edellisenä vuonna. Levyllä on aikaisempaa vähemmän Rokyn ja Tommy Hallin kädenjälkeä, ja kenties siksi se onkin lähempänä tasapaksua bluesrokkia kuin sitä, mistä yhtye aloitti kahdella ensimmäisellä levyllä.

Käytännössä yhtyeen ura oli lopussa jo kahden ensimmäisen albumin jälkeen. Rokyn ja Tommyn aktiivinen huumeiden käyttö sai yhtyeen epäjärjestykseen. Roky meni sairaalahoitoon ja palasi myöhemmin musiikin pariin. Tommy liittyi 1970-luvulla skientologeihin.

Yhtyeen musiikillista merkitystä on turha alleviivata. Siitä todistavat jo pelkästään ne kymmenet tunnetut bändit, jotka ovat tehneet omat sovituksensa The 13th Floor Elevatorsin kappaleista.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Huivitulkinta Glasgow’ssa


Miten uskonnollinen tai kulttuurinen tausta vaikuttaa tulkintoihimme? No varmasti monella tavalla, mutta aina kun törmää uusiin esimerkkeihin, voi hämmästyä tai muistuttaa itseään tulkintojen paikantuneisuudesta.

Glasgow’ssa käydessäni vierailin paikassa nimeltään St Mungo Museum of Religious Life and Art. Sinne oli koottu kaikenlaista esineistöä, jonka tarkoituksena oli kertoa uskonnoista ja erityisesti niiden siirtymäriiteistä.

Yksi pysäyttävistä taideteoksista oli Sibylle Von Halemin (s. 1963) teos ”Veil” vuodelta 1991 (kuvassa). Se koostuu kullanvärisistä metallipalasista ja näyttää kasvotkin peittävältä kokovartalohaarniskalta, jonka alaosa on hameenmuotoinen.

Oma reaktioni oli yksinkertainen: onkohan tässä jokin uskontokriittinen ulottuvuus? Mene ja tiedä. Ainakin esine kiinnittää huomion.

Museon ylemmässä kerroksessa, josta taideteos myös näkyy, on video, jossa ihmiset kertovat omia tuntemuksiaan teoksesta. Kosketin näyttöä ja kuuntelin hetken yllätyksettömiä kokijoiden kuvauksia, kunnes harhailevan huomioni pysäytti videolla esiintyvä nuori musliminainen.

Nainen totesi, että nähdessään teoksen hänelle tuli mieleen haarniska. Kun hän näki sille annetun nimen, hän yllättyi. Hänelle ei tullut teoksesta mieleen islam eikä hunnuttautumisperinne. Hän itse piti huivia, joka jätti kasvot näkyviin.

Vasta teoksen nimi ohjasi hänet hahmottamaan, että tekijä viittasi islamiin. Hänen oma käsityksensä huiviperinteestä ohjasi häntä tulkitsemaan toisin. Tuo tulkinta poikkesi siitä, mitä teos tuo mieleen oletettavasti suurelle osalle museon vierailijoista.

*

Iltaohjelmassa oli tanskalaisen The Raveonettesin keikka. Hienon orkesterin esiintyminen sujui rutiinien mukaisesti, encoreen saakka. Bändi tuli takaisin lavalle ja puhui mikrofoniin. En oikein saanut selvää, joten otin tulpat pois korvista. Pian vieressäni nahkatakkinen mies alkoi huitoa kädellään, että täällä minä olen. Mies eteni lavalle asti, ja vasta kun hän alkoi laulaa, tajusin, kuka hän oli – Glasvegasin laulaja James Allan. Hän esitti The Raveonettesin kappaleen ”Love can destroy everything”. Hauska päätös mainiolle, joskin muutoin tavanomaiselle tapahtumalle. Tosin pieni selvittely paljastaa, ettei James noussut lavalle The Raveonettesin keikalla ensimmäistä kertaa.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Futaajien uskonnollisuus

Jalkapallo on suosittu urheilulaji. Se tiedetään. Lajista myös kirjoitetaan valtavasti, joten tiedämme paljon sekä pelistä että  pelaajista. Mutta mitä oikeastaan tiedämme itse jalkapalloilijoiden uskonnollisuudesta? Tai oikeastaan pitäisi kysyä, miksi aiheesta puhutaan niin vähän.

Olemme jokseenkin tottuneita, että katoliset latinot ilmaisevat uskonnollisuuttaan ristinmerkillä. Kun brassifutaaja Kaka paljasti ”I belong to Jesus” -paitansa pelipaidan alta tehtyään maalin, emme ehkä pudonneet tuoleiltamme, mutta emme myöskään olleet tottuneita näin selväpiirteiseen ilmaisuun. Kaka on kuitenkin vain yksi esimerkki.

Kuukausia sitten luin jutun Newcastlen joukkueesta. Siinä mainittiin, että johtoporras harkitsee rukous- tai hiljentymishuoneen rakentamista stadionille pelaajiensa käyttöön. Jutun mukaan hanke olisi askel sen tunnistamiseen, että joukkueen muslimipelaajat ovat kantavia hahmoja – lähinnä Hatem Ben Arfa, Demba Ba, Papiss Cissé ja Cheick Tioté. Julkisuudessa kuitenkin kirjoitetaan muslimifutaajista erittäin harvoin.

Mediassa kiersi myös juttu, jonka mukaan joukkueen muslimipelaajat eivät ehkä tule pitämään erään sponsorin tuotteita, koska firma tekee tilinsä lainoilla. Juttuun sisältyi ajatus siitä, että muslimeille rahalainan koronotto on kiellettyä (islamilaiset pankit tekevät tilinsä  riskin jakamisella, ei siirtämisellä velalliselle). En ole täysin vakuuttunut jutun todenperäisyydestä, mutta sillä ei ole väliä tämän tekstin kannalta. Tässä riittää, että juttu muslimifutaajista julkaistiin.  

Valkoihoisten eurooppalaisten kristittyjen kohdalla ristinmerkki kentälle tullessa tai sieltä poistuessa on tyypillisin uskonnollisuuteen viittaava ele. Tätä enempää ei yleensä tuoda esiin. Siksi olikin mielenkiintoista lukea lentokentällä käsiin sattuneesta ilmaislehdestä Wayne Rooneyn haastattelua, jossa hänelle esitettiin uskontoa käsittelevä kysymys.

”Olet sanonut, että rukoilet ennen pelejä. Katsotko olevasti uskonnollinen ihminen?”

”En ole erityisen uskonnollinen, mutta haluan rukoilla. Rukoilen perheeni puolesta, itseni vuoksi, ja rukoilen terveyttä kaikille, jotka osallistuvat peliin.”

Rooney korostaa, ettei ole erityisen uskonnollinen. Tämä ei ole yllättävää. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hän tykkää toteuttaa oman pienimuotoisen rituaalinsa ennen peliä, ja tuo toimenpide sisältää käyttäytymistä, joka on tapana luokitella uskonnolliseksi.

Arvaukseni on, että Rooneyn kaltainen uskonnollisuus on yleisempää futaajien keskuudessa kuin mitä julkisuudessa asiasta tiedetään. Futaajissa Kaka on ehkä poikkeus, mutta Rooney saattaa olla varsin yleinen tapaus. Valitettavasti aihetta ei tietääkseni ole tutkittu perusteellisesti. Se sopisi mainiosti osaksi uskonto populaarikulttuurissa -tyyppisiä hankkeita.

Leedsissä työskennellessäni pohdimme pintapuolisesti näitä kysymyksiä, kun analysoimme uskonnollisten viitteiden läsnäoloa urheilu-uutisoinnissa, josta Briteissä suunnilleen vähän yli puolet käsittelevät jalkapalloa. Vaikka futaajien uskonnollisuudesta ei julkisesti kirjoitetakaan, urheilujournalismi on pullollaan uskonnollista metaforiikkaa. Maradonan ”Jumalan käsi” on ehkä tunnetuin esimerkki, mutta pari vuotta sitten Robinhoa kutsuttiin lehdistössä Jumalaksi ja harva se viikko joku tekee maagisen maalin.

On yksi asia pohtia, mitä uskonnollinen metaforiikka kertoo urheilusta tai kulttuurista laajemmin ja toinen asia pohtia urheilijoiden uskonnollisuutta. Edellisestä tulee muutama sivu tulevaan kirjaamme. Jälkimmäisestä lukisin mielelläni enemmän, kunhan joku asiaa tutkisi.

Voi toki olla niin, että koko asetelma sopii paremmin kansainväliseen futikseen kuin Suomeen. Tai eipä suomalaistenkaan futaajien uskonnollisuutta ole tietääkseni tutkittu. Aihe on kuitenkin piirun verran kiinnostavampi alueilla, joilla palloilijat ovat toisentasoisia julkkiksia ja idoleja.

Tällä jutulla ei ole mitään suoraa yhteyttä siihen, että ensi viikolla pitäisi katsoa paikan päällä, miten Newcastlen pelikuntoiset muslimifutaajat suoriutuvat työssään.

torstai 22. marraskuuta 2012

Studioalbumit osa 5: Rory Gallagher


Olin pitkään täysin tietämätön irlantilaisen Rory Gallagherin musiikista. Lähinnä artistista tuli mieleen vuoden 1976 Calling Card -albumin kansi, joka tuntemattomasta syystä oli jäänyt muistiin.

Vuonna 2011 lainasin muutaman albumin kirjastosta vain todetakseni, että mies teki eläessään hienoa musiikkia. Varsinkin Calling Cardin ”Moonchild” iski kovaa. Lyhyt tutustuminen jäi sillä kerralla siihen. Nyt ryhdyin kahlaamaan hänen studioalbumeitaan yksi kerrallaan.

Ensilevy näki päivänvalon vuonna 1971. Se lähtee liikkeelle bluesrokilla, mutta jo tällä albumilla on esimakua siitä, ettei Gallagher ollut pelkästään hiotun ja laadukkaan ränttätäntän sanansaattaja. Heti perään ilmestyi Deuce (1971), joka on soundillisesti riisuttu ja yhtenäinen, ja sellaisena edeltäjäänsä tiiviimpi kokonaisuus.

Kolmas levy Blueprint (1973) on ensimmäisen kaltainen: sekoitus bluesia ja ”Daughter of the Evergladesin” kaltaisia rock-helmiä. Kokonaisuus jättää kuitenkin hieman valjun maun. Tattoo (1974) puolestaan jytisee tanakkaa boogieta alusta loppuun. Against the Grain (1975) jatkaa hyvinkin pitkälti samalla linjalla.

Vaikka viisi ensimmäistä albumia eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, Calling Card (1976) on kaikkein monipuolisin. Sitä on myös pidetty Gallagherin parhaana, eikä syyttä. Ainakin se on kypsä teos niille, joille perusblues ei riitä. Hard rockin suuntaan katseleva ”Moonchild” löytyy tältä albumilta. En kuitenkaan ole täysin vakuuttunut siitä, että Calling Card olisi ainoa albumi, joka on tunnettava Gallagherin tuotannosta.

Myös seuraava albumi, Photo-Finish (1978) sisältää juurevan bluesin lisäksi muita tyylejä. Ehdoton suosikkini on upea ”Shadow Play”, joka myös todistaa, että Gallagher osasi kirjoittaa rockhittejä. Top Priority (1979) on painottuu hard rockiin ja sen parhaimmistosta löytyy esimerkiksi ”Bad Penny”.

Vuoden 1982 Jinx on tasalaatuista hard rockia, josta puuttuvat yksittäiset hitit. Tosin ”Big Guns” on sijoitettu kokoelmien avausraidaksi, mutta itselleni Jinxin kappaleet eivät yllä aikaisempien levyjen parhaimpien sävellysten tasolle.

Viiden vuoden tauon jälkeen Gallagher levytti uuden albumin, Defender (1987). Luultavasti sekin uppoaa vankimmille faneille, eikä kyse ole kelvottomasta teoksesta, mutta suosittelen tutustumaan ensiksi mihin tahansa hänen 1970-luvun albumiin.

Vielä vuonna 1990 ilmestyi Fresh Evidence, joka on edeltäjänsä kaltainen: ei maailmankaikkeuden tärkein albumi, mutta tasavahvaa bluespohjaista rokkia. Ja kyllä esimerkiksi levyn suorempaa rokkiosastoa edustava ”Slumming Angel” on upea biisi. Lisäksi zydeco-vaikutteilla maustettu ”The King of Zydeco” on osoitus artistin kiinnostuksesta musiikillisiin kokeiluihin.

Gallagher kuoli viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1995, vain 47-vuotiaana, maksansiirto-operaation jälkeisiin komplikaatioihin.

Vuonna 2010 hänelle pystytettiin patsas, jonka jalustaan kaiverrettu ”Follow Me” viittaa Top Priority -albumin avausraitaan.

Kitaristeille Gallagher on jotain suurta. Tavalliselle musadiggarille hän on mainio artisti, jonka repertuaari ulottui kohtuullisen laajalle mutta jonka musiikin pohjalla on aina blues. Kaikki albumit ovat mukavaa kuunneltavaa, mutta niiltä löytyy myös nippu sävellyksiä, joille soisi ”kuolemattoman” aseman populaarimusiikin kaanonissa.

Seuraavassa osiossa on kuunneltu jotain psykedeelistä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Brittikiertueella


Kalenterin mukaan on jo marraskuun puoliväli, pian ollaan taas joulussa. Omalta osaltani vuoden 2012 brittikiertue on kääntymässä loppusuoralle.

Arkisen tutkimustyön, kohtuullisen inspiroivien seminaarien ja mielenkiintoisten tuttavuuksien lisäksi matkaani on jäsentänyt ja osin värittänytkin viisi erityistä, tavallisista akateemisista konferensseista poikkeavaa tapahtumaa, joissa itse olen ollut puhumassa omasta tutkimustyöstäni. Näissä olen pyrkinyt yhdistelemään pienin painotuseroin kolmea aluetta: uskonto mediassa, ateismin tutkimus ja uskonnon kategorian tutkimus.

Ensimmäinen oli Edinburghin yliopiston uskontotieteen tutkijaseminaari lokakuussa. Paikalla oli parikymmentä uskontotieteilijää, mikä on näissä kuvioissa isohko porukka. Heidän kanssaan syntyi eläväinen keskustelu. Kun tieteellisissä seminaareissa aikaa keskusteluun on yleensä 10 minuuttia (ja esitykseen 20 minuuttia), yliopistojen tutkijaseminaareissa aikaa on kolmisen varttia molempiin.

Keskustelu oli tosiaan aktiivista, joskin hyvin monipolvista. Kysymyksiä ja kommentteja tuli niin monesta suunnasta, ettei aina tiennyt, oliko kysyjä kohtuullisen ulalla aiheesta vai erityisen vihkiytynyt. Harvoin kuitenkaan on mahdollista keskustella näin pitkään aktiivisten nuorten tutkijoiden ja etabloituneemman väen kanssa omasta tutkimuksesta.

Toinen oli pyöreän pöydän keskustelu, josta olen kirjoittanut jo aikaisemmin. Oli vähintään mielenkiintoista olla mukana keskustelemassa uskonnottomuuden tutkimuksen asemasta uskontotieteessä. Siinä oppi muiden tavasta hahmottaa kysymyksiä ja oppialaa. Leikattu versio tulee myöhemmin verkkoon podcastina.

Kolmas oli vierailu Stirlingin yliopistoon. Olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin yhdessä konferenssissa, mutta nyt olin varta vasten puhujana heidän oppiaineen tutkijaseminaarissa. Mukana oli pienehkö, valikoitu joukko henkilökuntaa uskontotieteilijöistä ranskan kielen ja kulttuurin ihmisiin, ja kenties juuri porukan koon vuoksi keskustelu oli fokusoitunutta ja korkeatasoista. Nämä ihmiset pyörittävät Critical Religion -tutkimusryhmää, josta voi lukea lisää heidän verkkosivuiltaan. http://www.criticalreligion.stir.ac.uk/ Kantavana hahmona on Michael Martenin lisäksi Timothy Fitzgerald, joka on julkaissut muutaman merkittävän (ja provokatiivisen) kirjan uskonnon kategorian historiallisista kytköksistä kolonialismiin, kapitalismiin ja kansallisvaltioon.

Neljäs oli vierailu Lancasterin yliopistoon. Entinen uskontotiede on nykyään osa oppiainehybridiä, jonka nimi on politiikka, filosofia ja uskonto. Koska heillä on myös yhteinen tutkijaseminaari, he toivoivat aihetta, joka voisi kiinnostaa kaikkia nimessä mainittuja aloja. Jäi oikeastaan vain yksi ilmeinen vaihtoehto: puhua uskonnon ja ateismin noususta julkiseen keskusteluun. Pienehköllä ja asiaan vihkiytyneellä porukalla saatiin aikaan erittäin hyvää pohdintaa, mutta ei se ole ihme, sillä muiden osallistujien lisäksi mukana oli laskutavasta riippuen ainakin neljä aiheesta tavalla tai toisella kirjoittanutta tutkijaa.

Viides on vielä tulossa. Sovin Religious Studies Projectin –  http://www.religiousstudiesproject.com/ – pyörittäjien kanssa, että annan haastattelun uskonnon ja median kysymyksistä. Tämäkin haastattelu tulee aikanaan heidän verkkosivulle kuunneltavaksi. Pohdimme muitakin vaihtoehtoja, mutta valitsimme tämän, jotta heidän haastattelujensa kirjosta tulee monipuolisempi. Tosin on heidän verkkosivulla jo julkaistu yksi aihetta sivuava haastattelu (Jolyon Mitchell), mutta esimerkiksi ateismi, uskonnon kategoria ja diskursiivinen uskonnontutkimus ovat jo haastatteluissa käsiteltyjä aiheita.

Yhtäältä voisi ajatella, että nämä asiat eivät systemaattisesti edistä tutkimusta siinä mielessä kuin suunnitelmassa lukee. Sikäli saman ajan voisi käyttää aineiston analysointiin. Toisaalta kaikki mainitut akateemiset aktiviteetit ovat avartaneet näkemyksiä. Ne ovat myös muodostaneet uusia kontakteja ja ylläpitäneet vanhoja.

Nähtäväksi jää, mitä kaikkea näistä syntyy ajan kuluessa. Vaikka mitään mullistavaa ei syntyisikään, on sitä kuitenkin monia kokemuksia rikkaampi. Ja tällaiset kokemukset edistävät osaamista.

Ainakin olen tehnyt suomalaista salmiakkia tunnetuksi tarjoillessani sitä briteille (ja muillekin) näissä tilaisuuksissa. Salmiakin valmistajat voisivat miettiä sponsorisopimusta.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Studioalbumit osa 4: Ry Cooder


Se taisi olla kai provinssirokissa vuonna 1988, kun ensimmäisen kerran tutustuin Ry Cooderiin. Toisaalta, en juurikaan tutustunut, sillä keskityin Ramonesiin, Jesus & Mary Chainiin ja Melroseen. Cooder unohtui vuosiksi.

Buena Vista Social Club oli Cooderin uusi tuleminen parrasvaloihin. Tämä tapahtui 1990-luvun lopulla. Dokumentti tuli katsottua elokuvateatterissa ja musiikilta ei voinut välttyä teatterin ulkopuolellakaan. Paras puoli projektissa oli kuubalaisten muusikoiden arvonnousu, ja siitä käy Cooderia kiittäminen. Cooder unohtui taas, mutta vuoden 2005 Chávez Ravinen jälkeen olen seurannut aina vain tarkemmin miehen musiikillista uraa.

Jo ennen Buena Vistaa Cooder teki yhteistyötä ei-länsimaisten muusikoiden kanssa. Ali Farka Tourén kanssa tehty Talking Timbuktu (1994) kestää kuuntelua vuodesta toiseen paremmin kuin Buena Vista. Ja myöhemmin, Manuel Galbánin kanssa työstetty Mambo Sinuendo (2003) on kuulunut soittolistalleni jo pitkään.

Wikipedia listaa yhteistöiden ulkopuolella 15 Cooderin studioalbumia. Niiden kuunteleminen oli melkoinen rupeama.

Varhaiset albumit – Ry Cooder (1970), Into the Purple Valley (1972), Boomer’s Story (1972), Paradise and Lunch (1974) – ovat (enimmäkseen) Amerikan musiikilliseen menneisyyteen katsovia teoksia, joiden perustana on toisten aikaisemmin tekemä musiikki. Sellaisena niitä ei voi pitää suoranaisina mestariteoksina, varsinkin kun sovitukset eivät ole poikkeuksellisen mielikuvituksellisia. Tästä huolimatta ne ovat levyjä, joita kuuntelee mielellään.

Voi tietysti olla niin, että rajallinen ymmärrykseni kitaransoitosta estää hahmottamasta Cooderin taitoja, mutta puhtaasti musiikinystävänä pidän hänen varhaista uraansa historian lämmittäjänä, joskin hänen soittonsa lämmittää menneisyyden lisäksi kuulijan korvaa.

Letkeä Chicken Skin Music (1976) sisältää enemmän sombreroa, leitä ja hula-hulaa, mutta muuten se jatkaa samaa tasaisen varmaa linjaa. Jazz (1978) on puolestaan nimensä veroinen, joskin tyylinä on vanha jazz ja ragtime. Bob Til You Drop (1979) on tyylillisesti 50-luvun rokkia verrattain viihteellisessä muotissa.

1980-luvulla Cooder levytti musiikkia useisiin elokuviin. Muista albumeista Borderline (1980) on löysähköä juurekasta jamittelua. Slide Area (1982) kasarisoundeineen ja funk-mausteineen on kevyt irtiotto aikaisemmasta, mutta albumi on silti samaa tunnistettavaa Cooderia. Toisen kuuntelukerran jälkeen jäi oikein myönteinen vaikutelma.

Get Rhythm (1987) ilmestyi vasta viiden vuoden kuluttua. Se on letkeää (taas!) juurimusiikkia sisältävä albumi, jonka funktiota populaarimusiikin maailmanhistoriassa on kuitenkin vaikea ymmärtää. Ehkä Cooder mietti tätä itsekin ja julkaisi seuraavan soolonsa 18 vuotta myöhemmin.

Cooder ei lepäillyt laakereillaan, vaan työsti musiikkia muiden kanssa ja sävelsi leffoihin, jotka jätän tästä pois, vaikka pari soundtrackia kuuntelinkin.

Seuraava soolo, Chávez Ravine (2005), merkitsi uuden tulemisen. Tarinallisesti se sijoittuu Los Angelesin chicano/chicana -asuinalueen vähemmän mairitteleviin vaiheisiin. Albumi sisältää Chinito Chiniton – todellisen helmen Cooderin tuotannossa. Musiikillisesti teos tuo esiin meksikolais-amerikkalaisia rytmejä, mikä sopii konseptialbumin tunnelmaan.

Ravinea seurasi My Buddy the Cat (2007), joka tarinoi maankiertäjä-kissan retkistä myyttisessä Amerikassa, teemaan sopivan musiikin mukana. Tässä vaiheessa olin sen verran kiinnostunut Cooderista, että ostin albumin promokappaleen Leedsin levykirppikseltä. Siinä on poikkeuksellisen monta Cooderin omaa sävellystä. Tämä on merkittävää, sillä suuri osa soolotuotannosta on perustunut lainakappaleiden uusiin sovituksiin.

Ravinesta alkaneen ”trilogian” täydensi I, Flathead (2008), joka tarinoi kilpa-ajajista ja kuvitteellisesta kantrilaulajasta Kash Bukista. Tälläkin kerralla Cooder kunnostautui itse säveltäjänä. Albumi sisältää yhden suosikeistani, ”Fernando Sez”.

”Trilogian” jälkeen ilmestyi Pull Up Some Dust and Sit Down (2011), jonka avausraita ”No Banker was Left Behind” on kommentti finanssitalouden toimintamalliin. Oikeastaan koko albumi on jonkin sortin protestilauluperinteen päivitys Yhdysvaltain republikaaneja ja talouseliittiä vastaan. Musiikillisesti albumi on Amerikan juurevaa sointia maustettuna rajan etelänpuoleisilla tyyleillä (norteno, conjunto).

Tällä hetkellä tuorein teos on Election Special (2012). Se on suora kommentaari Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, Obaman puolesta ja republikaaneja vastaan. Musiikillisesti se rajautuu edeltäjiänsä tarkemmin Amerikan juurimusiikkiin – ehkä juuri teemansa vuoksi.

Mittavassa tuotannossa pistää esiin muutama seikka. Cooder on alkoi toden teolla säveltää soolomateriaalia vasta 2000-luvulla. Varhaiset levyt sisältävät muiden sävellysten sovituksia ja tulkintoja. Itselleni parasta materiaalia soolotuotannosta ovat juuri Cooderin kirjoittamat albumit. Cooder on kuitenkin arvostettava perinne- ja juurimusiikin matkamies myös tylsimmillään. Lisäksi yhteisalbumit toisten muusikoiden kanssa ovat pääosin onnistuneita.

Kaikkiaan on kuitenkin vaikea kuvitella ihminen, jonka mielestä Cooder on maailmankaikkeuden sytyttävin muusikko – artisti, jonka albumien kuuntelu on hapen kaltainen elinehto, syy nousta aamulla ylös sängystä. Itselleni Cooderin musiikki on erittäin mieluinen taustamatto, joka ei koskaan häiritse. Kun olo on liian hauras, jotta voisi kuunnella suuria tunnekuohuja synnyttäviä teoksia, on helppo sanoa Cooderille kyllä.

Seuraavassa osiossa – jos sellainen valmistuu – on kuunneltu Rory Gallagheria, krautrockia tai Wishbone Ashia, tai jotain aivan muuta.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Näkemyksiä uskontojen uutisoinnista


Mitä toimittajat ajattelevat uskontojen uutisoinnista? Miten uskonnollisten ryhmien puhemiehet ja -naiset suhtautuvat toimittajiin ja heidän työhönsä? Näistä aiheista kirjoitetaan tuoreessa kirjassa Religion and the News.

Teoksessa esitettyjen näkemysten ymmärtämiseen ei suoranaisesti vaadita brittikeskustelujen tuntemusta tai tietoa kirjoittajien rooleista ja asemista yhteiskunnassa, mutta luulisin, että se tuo paljonkin lisäarvoa lukukokemukseen.

Suomessa moni ei tiedä, keitä ovat media-ammattilaiset Christopher Landau, Andrew Brown tai Ruth Gledhill, puhumattakaan uskonnollisista johtajista tai ajatushautomojen toimijoista. Tutkijoiden lisäksi juuri tällaiset Isossa-Britanniassa kohtuullisen tunnetut ihmiset ovat kirjoittaneet kirjaan.

Tämän kirjavuuden vuoksi teos on enemmän keskustelukirja kuin tutkimusartikkeleista koostettu kokonaisuus. Kirjassa ei ole edes pyritty kirjoittajien yksimielisyyteen, vaan erimielisten kohtaamiseen. Siinä mielessä osa teksteistä on tavallaan ”aineistoa” tutkimukseen, jos haluaa tutkia, miten erilaiset toimijat hahmottavat uskontojournalismin tehtävän ja laadun.

Lukija ei voi olla kaikkien artikkelien kanssa samaa mieltä, mikäli ei halua olla ristiriitainen. Yksi on yhtä mieltä, toinen on toista. Silti erilaisuus on tällä kerralla rikkaus, sillä näin erilaiset äänet tulevat esiin.

Erimielisyyden aiheeksi sopii esimerkiksi julkisrahoitteisen BBC:n uskonnollisen ohjelman määrä. Yksi pitää uskontoryhmien kokoa kriteerinä, toinen uutisarvoa. Yksi toivoo median tekevän juttuja uskontojen harmonisesta elosta, toinen kysyy, ostavatko ihmiset sellaisia lehtiä. Yhden mielestä media rakastaa uskontojen pilkkaamista, toisen mielestä uskontojen edustajat ovat yhteisöjen pedofiliatapauksista huolimatta mediassa moraalikysymysten asiantuntijoina.

Erimielisyyksistä huolimatta vastakkainasettelun typistäminen uskonnollisten ryhmien ja uskonnonvastaisen, maallisen median väliseksi, on harhaanjohtavaa. Toimittajat työskentelevät monenlaisten vaatimusten ja odotusten ristipaineessa, mutta heidän asennetta ei voi luonnehtia uskonnonvastaiseksi.

Olen yksi kirjaan kirjoittaneista. Kim Knottin ja Elizabeth Poolen kanssa kirjoitettu yhteisteksti on laitettu kirjan alkupuolelle tutkimusartikkeliksi, jossa esitetyn tulkinnan uskonnosta brittimediassa on tarkoitus toimia taustatietona muille. Tosin tekstimme on jonkinlaisessa kontrastissa toisen tutkimusartikkelin kanssa.

Teologian professori Robin Gill esittää sanomalehtien empiiriseen analyysiin perustuvassa tekstissään, että the Independent sisältää hänen mukaansa vähiten juttuja, jotka voisi tulkita uskontovihamielisiksi. Sen sijaan Daily Telegraphista hän löysi niitä paljon. Meidän tutkimuksessa the Independent näyttäytyy jokseenkin uskontokriittisenä lehtenä ja Telegraph erittäin uskontomyönteisenä. Kumpi on oikeassa?

Tietenkin väitän, että me olemme oikeassa. Tosin ei Gill ole täysin väärässä. The Independent näyttäytyy hänen tulkinnassaan vähiten uskontokielteisenä, koska lehti jättää varsin usein mainitsematta, että jonkin kielteisen asian tekijä oli muslimi (viisaasti siis silloin kun tekijän uskonnollisuudella ei ole mitään näkyvää yhteyttä tehtyyn tekoon). Gill ei kuitenkaan mainitse tai tiedä, että the Independent julkaisee toisinaan sekularismia promotoivia juttuja ja lehden kolumneissa vaaditaan toistuvasti kirkon ja valtion entistä suurempaa eroa.

Daily Telegraph näyttäytyy Gillin analyysissa uskontokielteisenä, koska hän löysi juttuja, joissa kirjoitetaan negatiivisesti islamista. Hän ei kuitenkaan kerro tai ymmärrä, että katolisessa omistuksessa oleva konservatiivinen lehti puolustaa avoimesti kristinuskon asemaa Isossa-Britanniassa julkaisten jopa etusivun juttuja kristinuskon syrjimisestä. Lehti ei siis missään tapauksessa ole uskontokielteinen yleisesti.

Uskoisin kirjan tarjoavan paljon pohdittavaa uskontojournalismista kiinnostuneelle. Sen sisältämät keskustelut ja näkökulmat eivät rajoitu vain brittiläiseen yhteiskuntaan, vaikka tekstit sinne eksplisiittisesti sijoittuvatkin. Jos lukija kunnioittaa omaa älyään sen verran, ettei jää jumiin brittikontekstiin, saattaa teoksesta olla paljonkin iloa myös suomalaisille lukijoille. Teoreettisesti briljanttia keskustelua siitä ei pahemmin löydy, mutta se ei olekaan tällaisen kirjan tehtävä.

Lisäksi toisen toimittajan kanssa kokoamastani kommentoidusta bibliografiasta saattaa olla apua uskonnon uutisointia koskevasta tutkimuksesta kiinnostuneelle.

Suhtaudun itse varauksella hankkeisiin, joihin kootaan erilaisten toimijoiden näkemyksiä. Usein kokonaisuus on huutokilpailu, josta puuttuu analyyttisyys. Tämän kirjan kohdalla yllätyin myönteisesti. Kaikkien kirjoittajien kanssa ei tarvitse – eikä voikaan – olla samaa mieltä, mutta heidän näkemyksensä ovat olleet painomusteen ja -paperin arvoisia.

Mitchell, Jolyon & Gower, Owen (eds) 2012, Religion and the News. Farnham: Ashgate.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Studioalbumit osa 3: Killing Joke


Kun pikkupoikana kiertelin usein levykauppoja, jäi valikoimista mieleen joitakin kansia artisteilta, joiden musiikkiin ei kuitenkaan tullut heti tutustuttua. Inspiral Carpets oli muutaman vuoden ajan tällainen yhtye. Toinen oli Killing Joke.

Teini-ikäisenä ostamallani goottimusaa ja post-punkkia sisältävällä kokoelmalevyllä oli Killing Joken ”Love Like Blood”. Se kuulosti hyvältä, mutta ei varsinaisesti sellaiselta, joka olisi pakottanut tutustumaan yhtyeeseen tarkemmin. Ajan kuluessa hahmotin, että yhtyeen tuotannosta löytyy goottimusaa ja postpunkkia sekä myöhemmin industrial-metallia.

Goottiyhtyeistä esimerkiksi Bauhaus ja Sisters of Mercy olivat levylautaseni vakiokauraa, toisin kuin Killing Joke. Postpunkista Fall, Gang of Four ja monet muut iskivät Killing Jokea suoremmin. Teollisuusmetelistä Ministry, Nine Inch Nails, Skinny Puppy ja Nitzer Ebb olivat valintojani ennen Killing Jokea. Yhtye jäi kaikkien genrejen väliin.

Kuuntelin läpi 11 albumia ja yleiskäsitykseni on edelleen sama. Yhteensä 15 studioalbumia vuosien 1980 ja 2012 välillä tehnyt Killing Joke jäänee ainiaaksi kategoriaan ”ihan kiva” – kuvaus, joka voi raivostuttaa yhtyettä ja sen faneja. Mitä tahansa yhtyeestä ajatellaan, se ei halua olla ”ihan kiva”.

Neljä ensimmäistä albumia – Killing Joke (1980), What’s THIS for…! (1981, kansi kuvassa), Revelations (1982) ja Fire Dances (1983) – ovat gootahtavaa postpunkkia. Ensialbumilta löytyy ”Wardancen” kaltainen klassikko. ”Love Like Blood” ilmestyi viidennellä albumilla Night Time (1984), mutta siltä löytyy tunnetumpi kappale ”Eighties”, josta Nirvanan ”Come as You Aren” kitarariffi on lainattu. Sitä käytettiin myös The 80’s Show’n tunnuskappaleena.

Brighter than a Thousand Suns (1986) jatkaa samalla linjalla, mutta sitä seurannut Outside the Gate (1988) siirsi kitarat syrjään syntetisaattorin tieltä. The Courtauld Talks (1989) on pääasiallisesti puhelevy, jossa on pientä näppäilyä luomassa tunnelmaa Jaz Colemanin okkultististen jorinoiden lomaan. Tämän jälkeen suunta muuttui, mutta valitettavasti Spotify ei tarjoa pääsyä neljään seuraavaan studioalbumiin.

Extremities, Dirt & Various Repressed Emotions (1990) on minulle tuntematon levy, mutta se aloitti suunnan kohti teollisuusmetallia. Sitä seuranneet metallinen Pandemonium (1994) ja alternative-trendiä mukaillut Democracy (1996) ovat hataran muistini mukaan asiallisia oman aikansa – ja ehkä jopa aikaansa sidottuja – teoksia. ”Democracy”-kappale oli jonkinlainen MTV:n altsuhitti. Vuoden 2003 Killing Joke on raskaampi metallialbumi, jolla on hienoja kappaleita kuten ”You’ll Never Get to Me”.

Hosannas from the Basements of Hell (2006) tuli tutuksi nyt ensimmäistä kertaa. Se on  jykevää ja brutaalia gootti/industrialmetallia, mielestäni yksi yhtyeen parhaista. Absolute Dissent (2010) jatkaa askeleen kevyemmällä linjalla, mutta on pieni pudotus edeltäjäänsä ja seuraajaansa MMXII (2012) verrattuna.

Killing Joke on siitä erikoinen yhtye, ettei sillä ole poikkeuksellisen hyviä eikä erityisen huonoja albumeita. On kuitenkin helppo kuvitella yhtyeelle vannoutuneita seuraajia. Samalla on mainittava, että itse Killing Joke on seurannut trendejä postpunkista ja goottipopista industrialiin ja alternativeen, ja edelleen 2000-luvulla metalliin. Riippumatta valitusta tyylistä ja genrestä, yhtye on onnistunut tekemään tasalaatuista, itsensä näköistä musiikkia.

Seuraavassa osiossa – jos sellainen joskus valmistuu – on kuunneltu ahkerasti Ry Cooderia tai sitten jotain aivan muuta.