torstai 20. syyskuuta 2012

Mick Harvey


En luultavasti ole hehkuttanut ketään muusikkoa muille yhtä paljon.

Mainostan kyllä mielelläni yhtyeitä ja artisteja, mutta harvoin tyrkytän mitään. Yleensä en myöskään nosta esiin yksittäisiä muusikoita tai tuottajia, mikä selittynee osittain ihan omalla soittotaidottomuudellani. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Siis julkisissa hehkutuksissa.

Yksi selitys sille, että olen kehunut häntä muille on ilmeinen. Kuulijat ovat jo valmiiksi pitäneet musiikista, jota hän on ollut tekemässä (tai tuottamassa): Boys Next Door, Birthday Party, Nick Cave and the Bad Seeds, Crime and the City Solution, myös Pj Harvey sekä soolotuotanto. Tuskin olisin innostuneesti ylistänyt ketään arvostamaani muusikkoa, jos kuulija ei jo olisi myötämielinen.

Hyppäsin Bad Seedsin kyytiin lukiolaisena. The Good Son oli ensimmäiseni ja seuraavana päivänä kauppoihin tuli jo Henry’s Dream. Sitten ostin yksitellen kaikki Bad Seeds -albumit, pari Birthday Partya, Boys Next Doorin, sen jälkeen Crime & the City Solution, Einstürzende Neubauten, Barry Adamson, Anita Lane, Simon Bonney, Rowland S. Howard ja niin edelleen.

Aloin hahmottaa Harveyn merkityksen luettuani Ian Johnstonen kirjan Nick Caven elämästä 1990-luvun jälkipuoliskolla (Bad Seed: The Biography of Nick Cave) ja nähtyäni Bad Seedsin ensimmäistä kertaa elävänä Roskildessa vuonna 1996.

Toki Bad Seedsin soittajiin oli tullut kiinnitettyä erityistä huomiota – olihan suosikkiyhtyeessäni Crampsissa soittanut Kid Congo Powers, joka Gun Clubin lisäksi soitti nimenomaan Bad Seedsin The Good Son -levyllä. Ymmärsin kuitenkin, että Harvey oli Caven oikea käsi ja vasen aivopuolisko. Levyillä ja keikoilla hän soitti sitä, mitä juuri siihen biisiin tai tilanteeseen tarvittiin. Lisäksi kävi selväksi, että kun Cave aikanaan sekoili kamoissa, niin Mick hoiti hommat. Ilman Harveyn tukea ei olisi mitään Nick Cavea. Korkeintaan ojan pohjalla huutelisi Nicholas Edward, kuinka vuosia sitten edessä oli loistava tulevaisuus.

Kaksi ensimmäistä Harveyn sooloa koostui Serge Gainsbourghin kappaleista (kuvassa jälkimmäisen kansi). Ne ovat kelvollisia levyjä, mutta juuri kovereiden levyttäminen vahvisti käsitystäni artistista: kun tavallisesti soololevy tehdään siksi, että bändissä piilevä tähti ei pääse tuikkimaan tarpeeksi, Harveyn artistikuvaan sopi täydellisesti, että soololevyllä tehdään kunniaa kuolleelle ranskalaislaulajalle.

Harveyn kolmannen sooloalbumin, One Man’s Treasure, ostin Argentiinasta. Se sisälsi jo monenlaisia hienoja kappaleita, mutta edelleen enemmän kovereita kuin omia. Myöhemmät albumit ovat hyviä, mutta ne eivät ole maailmaa mullistavia tekeleitä. Vasta viimeisin, Sketches from the Book of the Dead, sisältää vain omia kappaleita. Soolotuotanto sopii kokonaisuudessaan edelleen Harveyn artistikuvaan. Hän ei ole lavan etuosassa svengaava rock-kukko tai kohtalokas underground-tähti. Tähtien kirkastajana hän loistaa itsekin.

Matkatessani lentokentältä bussissa luin Helsingin Sanomien haastattelun Harveysta. Siinä hän kertoi yhden syyn, miksi erosi Bad Seedsistä kolme vuotta sitten. Hänen mielestään Bad Seeds oli muuttunut viihteelliseksi, makeiseksi, jota ei tehty enää haasteelliseksi.

Ei kai ole sattumaa, että mielestäni Bad Seedsin alamäki alkoi No More Shall We Part -levyn jälkeen. En jaksanut kuunnella Nocturamaa, sen jälkeinen tupla oli parempi mutta silti tarpeeton, ja Dig, Lazarus Dig!!! jäi ostamatta, pelkän kuuntelun tasolle. Tosin myöhemmin ostin Digin ja olen pitänyt siitä kovasti, mutta ei se ole muuttanut sitä tunnetta, että Bad Seeds ei ole enää haasteellista eikä tärkeää. Pidän edelleen kaikista yhtyeen albumeista, mutta tietty jännite ja kihelmöinti on poissa. (Mick Harvey soittaa kaikilla edellä mainituilla albumeilla.)

Olen nähnyt Nick Caven kuusi kertaa livenä eri kokoonpanoissa. Niistä kolmella ensimmäisellä kerralla Harvey on ollut mukana. Kirjanpidossani juuri ne ovat olleet parhaita kohtaamisia.

Nyt on vuorossa itse Mick, omalla nimellään, vieläpä Turussa. En odota keikalta yhtään mitään. Haluan vain olla mukana todistamassa hänen suuruuttaan.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Edinburgh: ensimmäiset viikot


Hieman alle neljän kuukauden pituinen vierailu Edinburghiin alkoi syyskuussa. Olen käynyt kaupungissa viitisen kertaa, joten en kirjoita laajasti ensivaikutelmista, vaan yrityksistä asettua asustelemaan ja sulautua kaupungin virtaan.

Sanottakoon kuitenkin, että Edinburgh on näkemisen arvoinen paikka. Uuden ja vanhan kaupungin jakavat juna-asema ja linna, joka näkyy asuntoni ikkunasta. Uudessa kaupungissa on keskeisin ostoskatu, vanhassa puolestaan nähtävyydet (ja turisteille tarkoitetut pikkupuodit).

Majapaikkani on vanhassa kaupungissa Grassmarketin pubeja vilisevän aukion välittömässä läheisyydessä. Historiallisesti alue on keskeinen osa kaupunkia: maataloustuotteiden markkinapaikka, yöelämän yksi keskuksista ja muinainen prostituoitujen toiminta-alue. Se on myös ruumiinryöstäjien William Burken ja William Haren toiminnasta tunnettua aluetta. Ei kai ole sattumaa, että naapurustossa on myös Burke & Hare -niminen tanko- ja sylitanssia tarjoava yritys.

Alueella on myös mainioita kirjadivareita, joissa on asiallinen akateeminen tarjonta. Ensimmäiset ovat heti kadun toisella puolella, kun astun ulos porttikongista (ks. kuva), ja kulman takana olevan divariyrittäjän kanssa olen jo ystävystynyt. 

Posti toi juuri ilmoituksen, että asuntoyhteisön julkisia tiloja tullaan käyttämään BBC:n uuden salapoliisisarjan Case Histories kuvauksissa parina päivänä. Tekijäporukka haluaa luoda autenttisen 1980-luvun alun näkymät.

Heti perään posti toi ilmoituksen, että asuinalue on osa maailmanperintökohdetta, ja siitä syystä roskien lajittelua ja kierrätystä halutaan parantaa.

Yleisesti voi sanoa, että hinnat ovat kohonneet kaikilla elämän osa-alueilla tai sitten Leeds, jossa asuin pariin otteeseen vuosien 2007 ja 2010 välillä, on huomattavasti edullisempi kaupunki. Indeksinä voi kuitenkin pitää ketjupubi O’neillsin perusruokia, jotka maksoivat pari vuotta sitten 3,5–4 puntaa. Nyt samasta sapuskasta on pulitettava 5,5 puntaa. Prosentuaalisesti nousu on huima. Toisaalta, kyseinen ketju ei tietääkseni operoi Edinburghissa.

Musiikillisesti Edinburgh on huomattavasti Leedsiä heikompi. Yhtyeet keikkailevat Newcastlessa ja Glasgow’ssa, mutta hyppäävät usein tämän yli. Eivät kuitenkaan kaikki: aloitin keikkarupeaman yhtyeellä The XX, joka juhlisti uutta albumiaan teatterissa. Samalla viikolla koin elävänä punk-legenda Buzzcocksin.

Musiikin ostamisen osalta ei voi valittaa, sillä minun makuuni kaupunki tarjoaa riittävästi divareita ja Foppin kaltaisia laadukkaita ketjuja.

Pubikulttuuri on hyvin eläväistä ja oluen ystävälle kaupunki tarjoaa vaihtoehtoja perinteisistä brittipubeista Brew Dog -pubiin, josta saa useita erilaisia, omintakeisia ja laadukkaita samannimisen panimon mallasjuomia. Viskien Skotlantiin en ole vielä ehtinyt tutustua perusteellisesti.

Museoissa käyminen on vielä alussa, mutta ne kyllä odottavat, että saan raivattua enemmän vapaa-aikaa kalenteriin. Skotlannin kansalliskirjaston kortin sain hankittua ja sillä pääsee käsiksi periaatteessa kaikkiin Brittein saarilla julkaistuihin kirjoihin.

Elämä yliopistolla on ollut toistaiseksi verkkaista, mutta koko laitoksen ritualisoituun avajaisluentoon osallistuin. Sen piti teologi Princetonista. Henkilökunta oli sonnustautunut kaapuihin ja viittoihin. Sen jälkeen tarjoiltiin söpösti teetä ja keksejä. Ymmärrän kyllä laitoksen pitkän perinteen teologian alalla, mutta koko tapahtuma tuntui aikahypyltä jonnekin menneeseen.

Samalla avattiin uusi opinto-ohjelma ”Uskonto ja tiede”. Juhlapuheet antoivat valitettavasti ymmärtää, että painopiste olisi kristillisen teologian ja tieteen yhteiselon kysymyksissä, mutta aika näyttää, millaiseksi se käytännössä muodostuu.

Tutkijaseminaarit ovat vasta alkamassa ja myös oma kalenterini alkaa täyttyä ”kiertueesta”. Edinburghin yliopiston lisäksi vierailen kiertävänä puhujana ainakin Stirlingin ja Lancasterin yliopistoissa.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Mediatutkijoille vai uskontotieteilijöille?


Olen taipuvainen ajattelemaan, että uskonnon ja median tutkimuksessa mediaa teoretisoidaan ja problematisoidaan enemmän kuin uskontoa.

Olen myös sanonut ääneen, että joskus tuntuu siltä, että mediatutkimuksen suunnasta katsovat ovat uskonnon kategorian – ja muiden lähikäsitteiden – problematisoinnissa naiiveja.

Olen myös kysynyt ääneen, ajattelevatkohan mediatutkijat vastaavasti uskontotieteilijöistä, jotka tutkivat uskontoa mediassa – siis, että he ovat naiiveja teoretisoidessaan mediaa.

Nämä kysymykset tulivat taas mieleeni, kun luin Daniel A. Stoutin teoksen Media and Religion: Foundations of an Emerging Field (2012).

Stout on journalistiikan ja mediatutkimuksen professori, joka kirjoittaa teoksessaan implisiittisesti amerikkalaisille mediatutkimuksen opiskelijoille. Teoksessa on pari onnistunutta lukua, mutta tämä lähtökohta on vieraannuttava.

Amerikkakeskeisyys on tavallista, mutta usein jokseenkin reflektoimatonta. Lähes globaaleilla akateemisilla kirjamarkkinoilla vain amerikkalaiset saavat olla nurkkapatriootteja, jotka eivät keksi mitään esimerkkejä maansa ulkopuolelta. Toisinaan myös teosten sisäislukija on amerikkalainen.

Stoutin tapauksessa rajoittuneisuutta lisää se, että useimmissa luvuissa esimerkkinä on mormonismi. On tarpeellista hakea esimerkkejä omalta osaamisalueelta, mutta samalla ratkaisu tuntuu mielikuvituksen puutteelta. Kirjassa on toki eri ”maailmanuskontoja” käsittelevä luku, mutta esimerkiksi sikhiläisyydestä ei kirjassa ole yhtään mitään.

Erikoista on myös Stoutin tapa osoittaa tekstinsä mediatutkijoille ikään kuin hänen käsittelemänsä ”emerging field” ei olisikaan aidosti poikkitieteellinen. Tästä hätkähdyttävin esimerkki on epilogin päättävä virke, jossa painotetaan, että kirjan ehdotuksia seuraamalla mediaa koskeva teoretisointi syvenee ja kehittyy. Ja uskontoa koskeva teoretisointi – niin, mitäpä siitä.

Stoutin puolustukseksi on sanottava, että hän esittelee muiden oppialojen näkökulmia, mutta lopultakin ne ovat ensisijaisesti työkaluja mediatutkijoille, jotka sattuvat syystä tai toisesta olemaan kiinnostuneita uskonnosta. Stout ei osoita tuntevansa uskontotieteen teoreettisia keskusteluja. Ehkä siksi hän sujuvasti ankkuroi uskontotieteellisen tietämyksensä Rudolf Otton käsitykseen pyhästä.

Koska kyseessä on johdantoteos, Stout esittää ehdotuksen, miten luokkahuoneessa voitaisiin käsitellä kirjan aiheita. Tämä luku vie noin neljänneksen kirjasta. Se on liikaa, varsinkin kun esimerkkinä on pedagogisesti jokseenkin mitätön fiktiivinen draama, jonka tarkoituksena on toimia astinlautana sensuuria koskevaan pohdiskeluun. Itse en käyttäisi hänen harjoitustaan, vaan ottaisin mieluummin oikeita esimerkkejä mediasta.

Edellä mainitut ongelmat ovat valitettavia, koska ne hautaavat kirjan ansiot alleen. Lisäksi uskonnon ja median suhteiden tutkimusala kaipaisi onnistunutta johdantoteosta. Median ja uskonnon kytkeytymisten ja suhteiden tutkimuksen tulisi olla suunnattua sekä mediatutkijoille että uskontotieteilijöille – ja myös muille lähialoille.

Kun olen osallistunut uskonnon ja median tutkimusalan konferensseihin ja lukenut kirjallisuutta, olen usein miettinyt uskontotieteellistä taustaa. Tarjoaako se jotain, jota mediatutkimuksessa koulutuksensa saaneet eivät automaattisesti problematisoi?

Mediatutkimus tarjoaa uskonnon ja median tutkimukseen paljon sellaista, joka tukee uskontotieteen suunnasta lähtevää katsetta. Journalististen käytäntöjen nyanssit ja mediateknologian kehityksen luomat olosuhteet vaativat erityistietoa, jota tavallinen uskontotieteen koulutus ei tarjoa.

Stoutin teoksen luettua vakuuttuu entistäkin enemmän, että uskontotieteellä on annettavaa uskonnon ja median tutkimukseen, erityisesti, joskaan ei ainoastaan uskonnon kategorian ja lähikäsitteiden kriittiseen analyysiin. Toinen asia on se, miten sen parhaiten saa kommunikoitua.