keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Studioalbumit osa 111: Screaming Trees

Mark Laneganin ylistetystä omaelämäkerrasta Sing Backwards and Weep tuli vastaan sellainen tarjous, etten voinut kieltäytyä. Sitä lukiessa tajusin, että olen kuunnellut hänen soolotuotantoaan ja erilaisia projekteja Gutter Twinsistä Isobel Campbellin kanssa tehtyihin kimppalevyihin, mutta en ole koskaan jaksanut tutustua Screaming Treesiin. 

1980-luvun puolivälissä aloittanut Screaming Trees on ollut minulle aina c-luokan grungebändi, jonka tuotannosta tunnen ”Nearly Lost Youn” enkä juuri muuta. Nirvana, Mudhoney ja muutamat muut ovat olleet jo grungen kulta-aikana lähellä sydäntä, mutta Alice in Chains, Pearl Jam, Screaming Trees, puhumattakaan Stone Temple Pilotsista, ovat olleet minulle yhdentekeviä. Muistan kyllä kuulleeni, että Screaming Treesin tarina on hitusen toisenlainen, mutta se ei saanut tutustumaan tarkemmin. Laneganin kirjan lukeminen sai. 

Kirjassa Lanegan dissaa yhtyettä kovalla kädellä, varsinkin viiden ensimmäisen albumin osalta. Sen jälkeen Laneganin rooli muuttui suuremmaksi. Lanegan kuitenkin ihastui bändin biisintekijä Gary Lee Connerin sävellyksiin, mikä oli yhtyeen alkusysäys. Lee Connerin sanoituksia hän vihasi. 

Clairvoyance (1986) on outolintu, joka ei sovi aikansa muottiin. Se on valovuosien päässä tukkahevistä, mutta grunge ei vielä tuolloin ollut musiikkibisneksen termi. Albumi on esigrungea, johon on sekoitettu 60-lukulaisia popmelodioita Nuggets-hengessä. Bändiä pidettiin uuspsykedeliana. Proto-grunge on jälkiviisaasti ajateltuna osuvampi kuvaus osaan albumia, kun taas toinen osa on tuota uuspsykedeliaa, jota nykyisin soittaa hitaammin ja tyylitellymmin esimerkiksi Allah-Las. Tärkein kysymys kuitenkin lienee, onko debyytti mestariteos. Ei se ole. Se on kolmen tähden perustasoa. Sävellykset eivät ole kuolemattomia, mutta jos yhden helmen nostan, se on ”Lonely Girl” -nugetti. 

Even If and Especially When (1987) on sitten proto-Nirvanaa. Siinä kuuluu sama 60-lukulaisuus kuin Nirvanassa, joten parempi sanoa, että molemmilla bändeillä oli sama sylttytehdas. Verrattuna Treesin debyyttiin, tämä on yhdenmukaisempi ja suoraviivaisempi, parempi, mutta ei korkeinta huippua kolkutteleva. 

Invisible Lantern (1988) on enemmän samaa. Mitäs sitä kohtuullisen kulttisuosion tuonutta kaavaa rikkomaan. Laatukin on aika samaa: ihan passeli, mutta jotain puuttuu, jotta voisin sauhuta. Paikoitellen tähän pääsee sisään, kun oikein kuulokkeilla kuuntelee, eikä touhuta muuta, mutta koko ajan tulee olo, että nyt ollaan maakuntasarjassa, vahvassa asemassa, jopa kulttisuosiossa, mutta herää epäilys, noustaanko koskaan kansainvälisesti merkittäväksi. Näkemykseni noudattaa kohtuullisen hyvin myös Laneganin muistelujen pohjalta saamaani kuvaa bändin asemasta levy-yhtiöiden ja muiden silmissä. 

Buzz Factory (1989) on toistaiseksi kuunnelluista yhtyeen paras. Päällimmäisenä tulee mieleen Nirvanan Bleach, lieneekö syynä sama tuottaja Jack Endino. Joka tapauksessa nyt äänimaailma ja biisit ovat tasapainossa paremmin kuin ennen. En minä tätäkään lähde saman tien ostamaan, mutta nyt ollaan jo vahvalla pohjalla, myönteisessä mielessä Seattle-soundissa. Laneganin laulutapa ja ääni sopii paremmin tähän, ehkä siksi, että keskimääräistä tempoa on laskettu. Aikaisemmissa on hitusen häirinnyt huolimaton, nopeisiin ralleihin sopimaton laulu. Nyt palaset loksahtavat kohdalleen. Se, mitä edelleen puuttuu, on timanttiset sävellykset. 

Uncle Anesthesia (1991) on olennainen kolmesta syystä. Ensiksi, jos en väärin muista, tässä vaiheessa Lanegan otti suuremman vastuun teksteistä ja bändistä ylipäätään. Se oli hänen ehtonsa homman jatkumiselle. Toiseksi tässä vaiheessa tuotantohommiin astui Terry Date, jonka ura koostuu lähinnä metallimusiikin tuottamisesta. Kolmanneksi bändin siirtyi SST:ltä isomman yhtiön, Epicin leipiin. Ensimmäinen oli varmaankin hyvä ratkaisu, joskaan en ole syvällisesti perehtynyt bändin teksteihin. Toinen ei niinkään. Kolmas saattoi olla järkevää, mutta ei ehkä ratkaisevaa musiikillisen sisällön kannalta. 

Sweet Oblivion (1992) on se kaikkein tunnetuin levy. Sen tunnetuin raita, ”Nearly Lost You” julkaistiin ensimmäisen kerran Singles-elokuvan soundtrackilla. Laneganin mukaan yhtye ei saanut siitä korvaukseksi penniäkään, eikä hän puhu kauniisti itse elokuvastakaan. Biisi kuitenkin vahvensi yhtyettä kohtaan osoitettua kiinnostusta ja Sweet Oblivion myi moninkertaisesti enemmän kuin bändin aikaisemmat tuotokset. ”Nearly…” on ehdoton hitti, joka tuo minulle paikoin mieleen Kolmannen naisen, joka on päättänyt heittäytyä kerrankin hitusen kokeilevaksi. Biisissä on kohtia, joista pidän, mutta kertosäe ei kuulu niihin. ”Dollar Bill” on toinen tunnettu biisi, mutta kokonaismenestys perustuu käsittääkseni yhdelle hitille ja muun levyn tasapainoisuudelle. Pitää tästä musiikista tai ei, on helppo arvostaa albumin tasapainoisuutta, hieman samaan tapaan kuin yllä kommentoin Buzz Factoryn kohdalla. Ei tämä minulle merkitse paljoakaan, mutta ymmärrän hyvin, miksi tämä on toisille hyvinkin tärkeä teos. Loudwiren parhaiden grunge-albumien listalla teos keikkuu sijalla 15. Rolling Stonen listalla sijoitus oli 18. Albumi sopii erityisesti niille, jotka suhtautuvat suopeasti Pearl Jamiin ja Nirvanaan. Jos taas Nirvana ja Mudhoney uppoavat, mutta Pearl Jam ei, teos on siinä rajamailla. Itse olen jälkimmäisessä kastissa. 

Dust (1996) ilmestyi vasta neljä vuotta edeltäjänsä jälkeen. Hehkuva rauta oli ehtinyt jo osittain jäähtyä, mutta kuulijoita vielä riitti. Ote on kypsempi ja ikääntyneempi kuin suurimmalla osalla bändin tuotantoa. Kyse on taiten tehdystä laiskanpulskeasta post-grungesta. Tälle löytyy puolustajia, ja aikalaisarviotkin olivat melko myönteisiä, mutta kun soitossa on vähemmän psykedeliaa ja punkkia sekä enemmän hard rockia, minun korvani eivät kallistu kovin innostuneesti Dustin suuntaan. Ei tämä huono ole, mutta tässä ei ole mitään, mistä innostuisin erityisesti. Vaikka eräskin Josh Homme liittyi bändien kiertuekitaristiksi näihin aikoihin, Dustilla hän ei soita. 

Last Words: The Final Recordings (2011) nauhoitettiin pari vuotta Dustin jälkeen, mutta se jäi julkaisematta. Kunnes vuonna 2011 bändin rumpali julkaisi sen omalla yhtiöllään. Sisältö on Dustin tyylistä aikuisgrungepoppia. Yksittäisistä biiseistä ainakin "Black Rose Way" miellyttää. En kuitenkaan keksi muuta syytä rakastaa tätä kuin Laneganin ääni. Tosin pidän hänen äänestään soololevyillä ja monilla vierailuilla (Twilight Singers, Queens of the Stone Age yms.), en erityisesti Screaming Treesin musiikissa. En usko kovin monen jossittelevan, miten mahtavaa musiikkia yhtye olisi tehnyt, jos olisi jatkanut toimintaansa. Kuten Pitchforkin kriitikko osuvasti totesi: yhtye kohtasi luonnollisen kuoleman. 

Jos 60s psykedeelinen pop on juttusi, niin löydät aivan varmasti parempia yhtyeitä kuin niitä muistuttava varhainen Screaming Trees. Jos grunge miellyttää enemmän, niin sitten jo tunnet yhtyeen tuotannon genren kulta-ajalta. Jos yritän irrottaa itseni kaikista genrepreferensseistä, niin tasapainoisimmat yhtyeen teokset ovat Buzz Factory ja Sweet Oblivion. Kumpaakaan en ole ostamassa ainakaan täydellä hinnalla, sen verran vahvasti grungemieltymykseni lepäävät Nirvanan ja Mudhoneyn suunnalla – tai ylipäätään siinä grungessa, joka kallistui punkkiin. 

Laneganilta tuli muuten juuri uusi kirja, Devil in a Coma. Lanegan muutti pandemian aikana vaimonsa kanssa Yhdysvalloista Irlantiin. Siellä hän sai koronan, ja joutui tehohoitoon, mutta selvisi hengissä. 5G-salaliittoteorioihin sotkeutunut Lanegan oli rokotevastaisena tietenkin rokottamaton. Taas yksi esimerkki suutarista, jonka pitäisi pysyä lestissään.