Motörheadin kymmenen ensimmäistä levyä tuli käytyä läpi. Nyt on loppujen vuoro. Niitä on 13. Huh.
March ör Die (1992) julkaistiin aikana, jolloin Lemmyn tuloista suuri osa tuli Ozzylle kirjoitetusta neljästä biisistä (Ozzyn No More Tears ilmestyi 1991). Ozzy vierailee myös tällä levyllä, samoin kuin Slash. Rumpuihin tuli Tommy Aldridge, jonka CV:ssä on pitkä lista hard rockia ja heviä. Albumin erikoisuus taitaa kuitenkin olla Ted Nugent-kover ”Cat Scratch Fever” – en keksi, miksi se on valikoitunut kohteeksi ja miksi siitä on tehty hyvin tavanomainen rutiinisuoritus. ”Bad Religion” on laatua. Videobiisi, jolla Ozzy duetoi, on heikko (”I Ain’t No Nice Guy”). Enkä valita levyn yleissoinnista, vaikka siinä kuuluukin aikansa keskitien amerikkametalli. Siitä puuttuu jotain, mikä nostaisi sen rutiinisuoritusta korkeammalle, mutta teos ei ole aivan niin huono kuin jotkut sivustot väittävät. Toki tässä on haettu kaupallista menestystä tinkimällä bändin omaleimaisuudesta. Ei kuulu yhtyeen klassikoihin.
Bastards (1993) on se, missä Mikkey Dee tulee rumpaliksi ja jää sille pallille bändin loppuajaksi. Dee vieraili myös edellisellä, mutta soittaa vain pienellä osalla levyä. Kun kaupallinen kokeilu oli epäonnistunut, yhtye palasi perusasioihin, nyt vain pienemmällä levy-yhtiöllä. Kyse on vauhdikkaasta rytinälevystä, mutta toteutus on aika kaavamainen, paikoin kliseinen. Siitä osoituksena on tunnetuin biisi ”Born to Raise Hell”. Lemmy sen sijaan piti teosta yhtenä bändin parhaista ja Ultimate Classic Rock -lehti nosti sen neljänneksi parhaaksi. Olen eri mieltä: Bastards on hyvää keskitasoa, niin Motörheadin asteikolla kuin millä tahansa muullakin. Ei enempää, ei vähempää.
Sacrifice (1995) on albumi, josta ovat kuulleet lähinnä fanit. Se on viimeinen, jolla Michael ”Würzel” Burston soittaa kitaraa, ja ilmeisesti soittaa hyvin, hyvin vähän. Tämän jälkeen bändi jatkoi triona. Sisältö on yleisen käsityksen mukaan rutiinisuoritus, joka ei tarjoa mitään uutta. Mutta onko jokapäiväisessä ruisleivässäkään mitään vikaa? Lemmy toki kehui teosta yhdeksi parhaista, mutta hänen itsearviointeihin en useinkaan yhdy. Tasainen suoritus, jonka soundeissa on enemmän tanakasti jytisevää ysärimetallia kuin rullaavaa rock’n’rollia.
Overnight Sensation (1996) on itselleni tuntematon albumi, paitsi nimeltään. Ja Lemmy kehui levyä kovasti kahdeksan vuotta myöhemmin. Mutta siis tämä on rokänrollia eikä ysärithrashia. Huonointa teoksessa on kansi. Peukku ylös paluulle perusasioihin.
Snake Bite Love (1998) menee äänimaailmassaan taas metallisempaan suuntaan. Kitara rouhii enemmän kuin rullaa. Albumi kasattiin kovassa kiireessä. Rumpali Mikkey Dee totesi, että levy on ok, mutta ei enempää kuin ok. Hän myös totesi, että levyllä on huonoin yhtyeen biisi, ”Night Side”. Lemmy ei moittinut sitä biisiä, vaan nosti esiin kaksi ”kalkkunaa”: ”Desperate for You” ja ”Better Off Dead”. Itse ajattelen, että biisimateriaali on taas ihan asiallista, eikä se siltä osin poikkea keskimääräisistä yhtyeen teoksista. Näihin aikoihin asettuu myös ”legendaarinen” yhteiskiertue Dion ja Manowarin kanssa. Tarkkaan ottaen vuoteen 1999. Tuolloin näin Motörheadin kai ensimmäisen kerran, mutta muistikuvani ovat kohtuullisen hatarat, syistä, joita en tässä aio avata sen tarkemmin. Bändi toki suoritti ja settilistan tsekkaaminen muistuttaa loppuosan hittikimarasta. Ainoa tältä albumilta soitettu biisi oli ”Take the Blame”.
We Are Motörhead (2000) on sitä samaa ja sisältää ehkä yhden muistettavan hetken. Nimittäin bändi koveroi Sex Pistolsin kappaleen ”God Save the Queen”. En tiedä miksi. Outoa tai ei, levyn vahvuus ei ole muistettavassa hetkessä vaan siinä perusmakkarassa, jota yhtye tuottaa nautittavaksi. Albumi on pääosin asiallista rokettirollia, josta tulee hyvä mieli, muttei kuitenkaan jätä syvempiä musiikillisia muistijälkiä. Ehkä mieleen jää myös päätösraita ”We Are Motörhead”, joka on tuollainen köyhän miehen ”Ace of Spades”, mutta sellaisenaankin tymäkkä rokkipala.
Hammered (2002) on monin paikoin hitaampi ja tummasävyisempi kuin rokkaava edeltäjänsä. Albumilla on myös odottamattomia melodiapätkiä. Ja on siellä vauhtirokkejakin, kuten ”Red Raw”.
Inferno (2004) on taas metallisempaa laitaa rouhivine kitaroineen. Terrorizer-lehden toimittaja piti teosta yhtyeen parhaana ja antoi 9 pistettä kymmenestä. Moni muu kuitenkin totesi, että bändi tekee samaa levyä uudestaan ja uudestaan. Siltä tämä kuuntelurupeama tuntuukin: keskeisin vaihtelu on soundimaailmassa, siinä, onko ote metallisempi ja rockimpi.
Näihin aikoihin Motörhead esiintyi Ruisrockin rantalavalla. Muistan keikan jytisseen komeasti. Nautin joka sekunnista, mutta en katsonut kokonaan, koska piti nähdä osa Von Bondiesin samaan aikaan olleesta keikasta – sekin oli loistava keikka, ja kaikki nämä pohjustivat hienoa Stray Catsin esiintymistä. Saatoin olla humalassa, mutta siinä oli upea keikkaputki. Motörheadin keikan kohokohtana itselleni oli ”R.A.M.O.N.E.S.” Pari viikkoa ennen keikkaa ilmestyneeltä albumilta keikkasettiin mahtui tasan yksi: "Life's a Bitch". Jopa edeltäjältä oli mukana "God Save the Queen".
Kiss of Death (2006) on sekoitus erilaisia Motörheadeja. On rokettirollia, metallisempaa, akustisempaa osastoa. Avausraita ”Sucker” on jytinärokkia par excellence. Kuitenkaan kokonaisuudessa ei ole mitään uutta. Sikäli tämä on asiallinen teos, mutta ei millään tavalla mullistava. Eli vähän kuin suurin osa yhtyeen albumeista.
Motörizer (2008) on, kuten arvata saattaa, sitä samaa. Sanoisin kuitenkin, että jos suosittelisin jotain myöhäistä Motörheadia, se olisi todennäköisesti tämä. Biisimateriaali on sen verran laadukasta.
Näihin aikoihin aika oli tullut sen verran kypsäksi, että ostin yhtyeen cd-kokoelman. Siinä ei ollut mitään 80-luvun jälkeen tehtyä, jos oikein muistan. Syy saattaa olla levy-yhtiöiden koukeroissa, mutta ratkaisu kuvastaisi myös yhtyeen tilannetta.
The Wörld Is Yours (2010) ei muuta mitään suuressa kuvassa. Tällaista Lemmy kai kykeni tuottamaan liukuhihnalta. Taito sekin. Samaa on tehnyt esimerkiksi AC/DC ja The Meteors. Jos tykkää, niin tykkää. Jos ei, niin uudet levyt eivät muuta tilannetta. Osa materiaalista on hyvin kliseistä, erityisesti ”Rock’n’Roll Music” lyriikoiltaan, mutta musiikillisesti missään vaiheessa ei rämmitä pohjamudissa.
Vuoden 2010 lopulla kävin keikalla Leedsissä, muistaakseni muuttoani edeltävänä iltana. Olin taittanut nilkkani melko pahasti jalkapallossa ja kävelin nilkuttaen kotikutoisen siteen avulla. Naapurissani Academyssa esiintyneen yhtyeen keikalla tiesin, että on jäätävä takariviin selvin päin, koska pienikin horjahdus pysäyttäisi jalan paranemisen ja sattuisi s**tanasti. Keikka oli hieno, mitä nyt Michael Monroe tunki sekaan piristämään yleisöä encoressa (”Born to Raise Hell”). Lemmyn ääni ei enää ollut parhaimmillaan, mutta bändi jytisi tuttuun tapaan. Jopa rumpusoolo tuntui luontevalta osalta settiä. Lopussa tuli ”Killed by Death” ja ”Ace of Spades”. ”Overkillin” jälkeen oli turha odottaa enää muuta. The Wörld Is Yours oli tuolloin uusin albumi. Siltä valikoitui mukaan tuttuun tyyliin yksi biisi. Valinta osui kakkosraitaan ”I Know How to Die”.
Aftershock (2013) sai melko runsaasti kehuja, eikä syyttä. Tässä vaiheessa on todettava, että bändi tekee näillä kilometreilläkin omaa juttuaan ihailtavalla varmuudella, tasosta liikaa tinkimättä. Ja samalla on sanottava: Uuden etsijät älkää vaivautuko.
Bad Magic (2015) sai hyvät arviot. Lieneekö osasyynä se, että sen ounasteltiin olevan Lemmyn joutsenlaulu. Sitä arvioitaessa ikään kuin katsottiin ajassa taakse, koko yhtyeen ansiokkaaseen uraan ja Lemmyn elämäntyöhön. Rapistuva ääni ei ollut kritiikin kohde, vaan kunnioitusta herättävä muistutus saappaat jalassa kuolevan, menneisyytensä kanssa sinut olevan ihmisen elämästä, jossa ajatus antautumisesta ei käy mielessä. No, itse albumi on tutusti puskevaa Motörheadia. Sen suurin yllätys on päätösraidaksi laitettu Rollareiden ”Sympathy for the Devil”, josta nyt kuullaan melko vähän Motörheadista muistuttava tulkinta.
Ian ”Lemmy” Kilmister kuoli neljä kuukautta viimeiseksi jääneen albumin ilmestymisen jälkeen, 28. joulukuuta 2015.
Mitä tästä kaikesta pitäisi tiivistää? Ainakin se, että Lemmy eli unelmaansa loppuun asti. Sitä Motörhead toteutti paremmin kuin hyvin. Bändi lopetti kuolemattomien albumien tekemisen aikoja sitten, mutta ei koskaan tehnyt katastrofimaisen huonoa levyä. Livenä bändi oli oman kokemukseni mukaan iskussa kolmella eri vuosikymmenellä (90-l, 00-l ja 10-l). Voisin olettaa, että näin on ollut myös 70- ja 80-luvuilla. Joku joskus sanoi, että Motörhead on enemmän vaikuttaja kuin vaikutteiden ottaja. Siinä kiteytyy varsin hyvin kovatasoisen bändin kuolematon asema raskaamman rokettirollin saralla.
Ihan kaikkia levyjä en jaksa kuunnella toistuvasti, mutta muutama klassikko on hyvä olla jokaisen musadiggarin hyllyssä. Itse voisin pari studioalbumia lisätä omaan kokoelmaani, mutta muuten pärjään arjessa hyvin jo sieltä löytyvältä kokoelmalla (The Best of… Deaf Forever) ja livelevyllä (No Sleep…).
