keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Levyvuosi 2020

 

Vuonna 2020 olen ostanut noin 228 vinyyliä tai cd-levyä, lähinnä vinyyliä. Niistä reilusti alle 10 prosenttia on julkaistu vuonna 2020. Vanhempaa kamaa on siis tullut kuunneltua tai ainakin ostettua, mutta tehdään tästä enimmäkseen katsaus menneeseen vuoteen. Nostan esiin sekä vuoden parhaita että kirjaan muistiin niitä, mihin voisi tutustua vielä seuraavanakin vuonna. 

Olen ostanut totuttuun tapaan indietä ja punkkia. Jatsia ostin enemmän kuin 2020 uutuuksia. Bläkkistä ostin harkiten, laatua. Ja niitä kuuntelin huolestuttavan paljon. Dubia ostin enemmän kuin minään aikaisempana vuonna yhteensä, mutta sen saatavuus vinyylinä on heikonlaista. 60-luvun garagebluesilla täydensin muutamia aukkoja sivistyksessä ja jonkin verran hurahdin vanhaan bluesiin (sekä sähköiseen että niin sanottuun kantribluesiin). 50-luvun rockabillya, 50- ja 60-lukujen frat-rockia sekä neorockabillya ja psykobillya 80-luvulta nykypäivään ostin poikkeuksellisen paljon. 

Kaikkiaan sanoisin, että kiertelin kaikkea listakamaa jälleen kerran, mutta en myöskään uinut entiseen tapaan indielammikossa, vaan hain innostusta uusista suunnista, jotka nyt sattuivat enimmäkseen olevan julkaistuja ennen vuotta 2020. 

Mutta ostin muutaman uutuudenkin. 

”Ulkomaiset”. Ostin vuonna 2020 poikkeuksellisen vähän ulkomaisia uutuuksia. Laskujeni mukaan niitä kertyi viisi. Niistä jokainen kuuluu pitkäaikaisiin suosikkeihin, joten tässä mielessä 2020 on todellinen jämähtäminen. Ostin tietenkin Built to Spillin uuden (Plays the Songs of Daniel Johnston). Hyvä levy, vaikka BtS-asteikolla se onkin heikoimmasta päästä. Ostin Luke Hainesin ja Peter Buckin yhteislevyn Beat Poetry for Survivalists, joka ei ole Hainesin paras. On siinä hetkensä, kuitenkin. The James Hunter Sixin Nick of Timen ostin, kun sitä on niin helppo ja kiva kuunnella, mutta yhtyeen tarinaa se ei varsinaisesti vie eteenpäin. The Mountain Goatsin levyjä en enää osta systemaattisesti, mutta keskitasoinen Getting into Knives tuli hankittua. Nykyisen saksalaisen psykobillyn paras orkesteri, Mad Sin, teki pitkästä aikaa uuden, genressään laadukkaan teoksen Unbreakable, jonka ostin. Ehkä ainoa trendien harjalla oleva ulkomainen ostos oli IDLES, jonka Ultra Mono jatkaa suunnannäyttämistä sille, miten jyräävää sekä koukkuista punkkia soitetaan nykypäivänä. 

”Suomalaiset”. Vuonna 2020 ostin vain viisi uutta kotimaista vinyyliä. Niistä suurin suosikkini on Kalevi Suopursu. En ymmärrä, miksi kaikki eivät hehkuta tätä. Heti kakkosena on Seksihullujen mainio Vain unessa kärsimys loppuu. Kolmannelle sijalle menevät Lasten hautausmaan neljäs albumi sekä Lapsuuden ja Amurin debyytit. Amurissa vaikuttaa myös muuan Kalevi Suopursu. 

Soundi-lehdestä voitin viisi kotimaista uutuutta. Niitäkin tuli pyöritettyä, mutta ei niistä tarvitse kirjoittaa.
 
Spotify oli melko aktiivisessa käytössä. Eli ”Lisää ulkomaisia”. 

Kuuntelin paljon Fontaines D.C:n mainiota albumia A Hero’s Death, mutta en ostanut sitä siksi, ettei se noussut yhtyeen huipputasoisen debyytin veroiseksi. Jostain syystä en myöskään ostanut JARV…is:n albumia Beyond the Pale, vaikka ”Must I Evolven?” veroisia biisejä ei tehdä usein. Juurevan Tami Neilsonin tukkamuotia tuli ihailtua samalla kun Chickaboom! levyä kuuntelin. Ostoskassiin hieno teos ei kuitenkaan päätynyt, ehkä siksi, ettei sitä kivijalkakaupoissa näkynyt. Wolf Paraden Thin Mind oli ostoslistalla, mutta jäi Spotifyn varaan. Miellyttävä levy, joka ei kuitenkaan vie yhtyeen tarinaa uudelle tasolle. 

Ihanaa kitaraindietä esittävän Woodsin Strange to Explain on jäänyt vielä kohtuullisen vähälle kuuntelulle. Siinäkin aikanaan soittaneen Kevin Morbyn viehättävä Sundowner on vielä sisäänajovaiheessa. Newcastlen rytinärokkia parhaimmillaan löytyy albumilta Viscerals, esittäjänään nimihirviö Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs. Tunngin Presents Dead Club tekisi mieli ostaa, mutta se on poikkeuksellisen kallis. Olen pitänyt yhtyeen folktronicasta pitkään ja ostanut sen heikompiakin tuotoksia, mutta nyt kun en mitään odota, yhtye yllättää myönteisesti kuolema-aiheisella teema-albumilla. 

Australian rullaavaa indiepoppia tekee onnistuneesti Rolling Blackouts Coastal Fever, jonka Sideways to New Italy on aivan yhtä hyvä kuin bändin muutkin tuotokset. Bright Eyes Down in the Weeds… sai myönteisen vastaanoton, mutta itselläni sama virsi soi: en tiedä, mitä uutta tämä sinänsä hyvä levy tuo tarinaan eivätkä biisit ole selkeästi parempia kuin laadukkaimmilla Oberstin julkaisuilla. 

Ian Duryn poika Baxter Dury on tehnyt oikeastaan vain hyviä soololevyjä. The Night Chancers tuo siihen yhden lisää. En tiedä, miksi en osta näitä. Pokey Lafargen Rock Bottom Rhapsody on kuten muutkin miehen levyt: niitä kuuntelee mielellään aina kun muistaa, mutta niihin ei jää koukkuun. Myös Chuck Prophet on aina miellyttävä, mutta ei koskaan albumimitassa napakymppi. Näin myös The Land That Time Forgot

”Maailmanmusiikkia”. Malilaisen Tamikrestin Tamotaït on laatua, mutta en ole varma, tarvitsenko yhtyettä lisää hyllyyn. ”Maailmanmusiikiksi” taidetaan luokitella myös Kutiman, jonka Wachaga innosti, joskaan ei levykauppaan asti. Jos Tinariwenit, Tamikrestit ja Terakaftit on kuunneltu läpi, suosittelen Israelissa syntynyttä Kutimania vaihteluksi. Tai jos pitää olla malilaista aavikkobluesia, niin sitten Afel Bocoumin Lindé, vaikka en nostaisi sitä Tinariwenin ja Tamikrestin parhaimmiston tasolle. Sanottakoon vielä, että termi ”maailmanmusiikki” voitaisiin kieltää. 

”Metallia, soulia ja krautjatsia”. Metallivuoteni meni 90-luvun norjalaista bläkkistä ja death metallin klassikoita (ensisijaisesti Morbid Angelia) kuunnellessa, joten uutuuksista maininnan saa vain Napalm Deathin tymäkkä Throes of Joy in the Jaws of Defeatism. Olen useimpina päivinä allerginen uudelle soulille, mutta Swamp Doggin juureva Sorry You Couldn’t Make It kelpaa. The Heliocentricsin Telemetric Sounds on sitten sitä krautjatsia hyvässä ja pahassa, enimmäkseen hyvässä. 

”Eläkeläisiä”. Bruce Springsteenin Letter to You jätti kädenlämpöiseksi, vaikka taattua laatua onkin, kun taas Dionin Blues with Friendsin keskitasoisen turvallista papparokkia kuunteli erittäin mielellään. Willie Nelsonin First Rose of Spring kelpasi ja Robert Gordonin Rockabilly for Life oli myönteinen yllätys, mutta Dylan jäi odottamaan parempia aikoja. 

”Vakiosuosikkeja.” Thee Oh Sees ei tehnyt uutta levyä, valitettavasti, mutta sen puuhamies John Dwyer teki useampia (esim. Damaged Bug ja Osees -nimillä). Ne eivät yltäneet pääbändin tasolle. Eels puolestaan teki albumin. Earth to Dora jätti tässä vaiheessa hiukan kylmäksi, mutta voi aueta myöhemmin. Suhde Morrisseyhin on vähän viilentynyt, mutta I Am Not a Dog on a Chain oli piristävämpi kuin miehen muutamat aikaisemmat tuotokset. Maailmanhistorian paras punkkia billymausteilla esittävä yhtye on todennäköisesti X, joka teki uuden studioalbumin Alphabetland 27 vuoden tauon jälkeen. Toimii edelleen, vaikka ei vallankumoukselliselta kuulostakaan. The Waterboysin Good Luck, Seeker sisältää muutamia pettymyksiä, vaikka kokonaisuus onkin hyvä, mutta sitä kuuntelin lähinnä ammatillisista syistä (ks. nimibiisin teksti). Uskaltaisikohan tähän kategoriaan laittaa myös Carter USM:stä tutun Jim Bobin soololevyn Pop Up Jim BoB

Sparksin A Steady Drip, Drip, Drip jäi vähälle kuuntelulle, mutta ikääntyneet veljekset tekevät edelleen korkeatasoista materiaalia. Useimmiten kuitenkin laitan soimaan hieman vanhempaa yhtyeen tuotantoa. Stephen Malkmus teki akustisemman ja folkahtavamman levyn Traditional Techniques, enkä oikein syttynyt sille. Flaming Lips puolestaan palasi kultakautensa kosmisen altsupopin luo, mutta American Head jäi kehuista huolimatta hävyttömän vähälle kuuntelulle. Jos Riden viimevuotinen albumi kuulosti hyvältä, mutta ei meinannut löytää tietään soittimeen, saman voi sanoa yhtyeestä tutun Andy Bellin tämänvuotisesta soolosta The View From Half Way Down

Bill Callahanin Gold Record jäi vähälle kuuntelulle siihen nähden, että valtaosa miehen sooloista löytyy hyllystä. Callahan toimii lähes aina, mutta en ole varma, tuoko tämä mitään kiinnostavaa uutta tai ovatko sävellykset niin vastaansanomattomia, että albumi täytyisi ostaa. John Murryn Tilting at Windmills on kuuden biisin mini, jota ei ilmeisesti edes julkaistu fyysisenä äänitteenä. En normaalisti laita tähän mukaan kuin täysimittaisia teoksia, mutta jos tulee mahdollisuus hehkuttaa Murrya, niin sen teen. Tällä kerralla mies koveroi mm. Abbaa, Big Staria ja Robert Palmeria. 

”Uncut”. Uncut-lehti toimi taas uusien julkaisujen löytämisen apuna. Sitä kautta tulikin kuunneltua papparokkia, singer-songwritereita, americanaa, indietä ja maailmanmusiikkia. Välillä lehden avulla löytyy uusia juttuja. Esimerkiksi Slowdive-henkisen bdrmm:n shoegaze/post-rock Bedroom lämmitti (ja joku konkreettinenkin yhteys bändillä on Slowdiveen – tuottaja vai oliko se masteroija?). Mr Ben & the Bensin Life Drawingin koskettava indiepop vakuutti. Grand Veymontin kokeellinen yhden biisin Persistance et changement ihmetytti. Suosittelen kokeilemaan. 

Uncutin vuoden 75 parasta sisältää useita albumeita, joiden artisti on osin tuttu mutta uutuudet ovat kuuntelematta. Ehkä alkuvuodesta voi perehtyä niihin, ja pistää vuoden 2020 albumilistan uusiksi. Syvempää perehtymistä odottavat Uncutin nostattamat, uutuuslevyn tehneet naiset, kuten Courtney Marie Andrews, Phoebe Bridgers Jaime Wyatt ja Margo Price. Nuo artistit ovat aikaisemmin miellyttäneet mutta eivät sykähdyttäneet. Ensituntumalta uutuudet kuulostavat taas hyvältä, muttei välttämättä omalta. Myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin Songs odottaa toistuvaa kuuntelua. 

”Ja vielä kotimaisista”. Puhelinseksin Sydänkohtaus tanssilattialla on minkä tahansa vuoden parhaita kotimaisia; sen ostamatta jättämisen ainoa syy on samassa taloudessa asuvan vaatimus saada ostaa se. Yhtyeen aikaisemmat mini-lp:t ovat lähellä sydäntä. Kokopitkä on vähemmän koskettava, mutta osoittaa, että nuorempi sukupolvi osaa tehdä laadukasta punkkia. Vähän samoin kävi Oranssi Pazuzun Mestarin kynnen kanssa, eli löytyy taloudesta, joskin sen kuuntelu on jäänyt vielä vähälle. Yllättävän vähälle kuuntelulle on jäänyt myös aina ilahduttava Radiopuhelimet albumillaan Kosminen tiedottomuus. Lupaavan kakkoslevyn tehneen Rosita Luun Samettisuun kuuntelu on vasta alkanut. Pakko on mainita myös Kari Aalto & Rastakarain Summer Is Fun Fun Fun, vaikka sen aikaansaamat hymyt eivät ostoksille vieneetkään. 

Muita suositeltavia kotimaisia oli esimerkiksi Hermaja (Kultasuoni), Robert Ensio Niemistö (Jolla on korvat se kuulkoon), Ghost World (Altar) ja Joku Iiris (s/t). 

Jos muutamia vuosia sitten esimerkiksi Pitchforkin albumilistalta löytyi useita yhtymäkohtia omaan makuuni, nyt ero on lähes täydellinen. Suurinta osaa en ole kuullut. Ne, mitä olen, ei sytytä. Suora heijastusvaikutus tällä voisi olla vaikkapa siihen, että luulen Flow-festivaalin ja minun teiden eronneen. Sidewaysissa on vielä toivoa.

lauantai 12. joulukuuta 2020

Tutkimuskauden satoa


Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on tapana mahdollistaa opetushenkilöstölle puolen vuoden tutkimuskausi kerran viidessä vuodessa. Itse aloitin työskentelyn kyseisessä paikassa hieman yli viisi vuotta sitten uskontotieteen yliopistonlehtorina ja nyt olen pian viettänyt ensimmäisen tutkimuskauden. Mitä siitä jää käteen? 

Koronaepidemian myllertäessä vierailut ulkomaisiin yliopistoihin ja tutkimusinstituutteihin eivät olleet mahdollisia. Vaikeaksi tuli myös ajatella matkustavansa jonnekin lämpimään paikkaan kirjoittelemaan terassilla espressokupin tai viinilasin äärellä tapaksia nauttien. Kenttätyöt ja arkistotyöt olisivat nekin olleet haasteellisia. Valitsin osittain olosuhteiden pakosta tylsän kuuloisen mutta periaatteessa houkuttelevan vaihtoehdon: kotona hengailun ja maailmasta vetäytymisen. Siinä suhteessa tutkimuskauteni ei kai poikkea monien ihmisten normaalista elämästä vuonna 2020. Jotain kuitenkin sain aikaan. Iso osa saldosta on aikaisemmin aloitettujen juttujen viimeistelyä, mutta on joukossa jotain uuttakin. 

Kesällä, tutkimuskauden alussa, viimeistelin Implicit Religion -lehteen toimittamani tuplateemanumeron Twenty Years After The Ideology of Religious Studies, josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin. Numero sisälsi pari tuotostani: yhdessä Suzanne Owenin kanssa kirjoitetun johdannon ja oman artikkelin, jossa pohdin uskonnon kategoriaa ja uskontotieteen identiteettiä Timothy Fitzgeraldin 20 vuotta sitten ilmestyneen teoksen kautta. 

Sitten tuli aika viimeistellä monta valmisteilla ollutta tekstiä. ”The Negotiation of Religious Authorities in European Journalism” ilmestyi lokakuussa uskonnon ja journalismin suhteita käsittelevässä teoksessa The Routledge Handbook of Religion and Journalism (Routledge, 2020). ”Internet and the Social Media Revolution” oli annettu otsikko, jonka alla pohdin netin ja somen merkitystä nykypäivän ateismin jäsentämisessä. Se ilmestyy ensi vuonna massiivisessa 60 artikkelia sisältävässä teoksessa The Cambridge History of Atheism (Cambridge University Press, 2021). Samassa teoksessa ilmestyy toinenkin artikkelini, ”Atheism in Nordic and Baltic Countries”, jonka kirjoitin yhdessä Atko Remmelin ja Anton Janssonin kanssa. 

Eikä siinä kaikki. Representing Religion in Film (Bloomsbury, 2021) ilmestyy ensi vuonna ja siihen tulee artikkelini ”Atheistic Documentaries and the Critique of Religion in Religulous”. Toivoakseni ensi vuonna ilmestyy myös toimitettu teos Fabricating Authenticity (Equinox), josta tulee löytymään autenttisuuden ajatusta uskonnon ymmärryksessä kriittisesti käsittelevä lyhyt teksti. Näiden(kin) työstäminen oli alkanut jo ennen tutkimuskautta. 

Ensimmäinen versio median ja ateismin suhteita käsittelevästä artikkelista on valmistunut tänä syksynä ja pienten täydennysten ja korjausten jälkeen se lienee lopullisessa muodossaan. Sen on tarkoitus ilmestyä teoksessa The Handbook of Religion and Communication (Blackwell). Lähes valmis on myös samansuuntainen mutta hieman toisin painottunut ensimmäinen artikkeliversio ”Secularism, Atheism and Digital Media”. Se on pyydetty aihe teokseen The Oxford Handbook of Digital Religion (Oxford University Press). Viimeistelyssä on myös uskontoa tavallisena päivänä suomalaisessa mediassa käsittelevä englanninkielinen yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitä lisää joku toinen kerta. Arvioinnissa on uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitäkään ei viitsi tässä vaiheessa pitää liikaa ääntä. Ja mikäli neuvottelut kustantajan kanssa menevät toivotulla tavalla, Oxfordissa koronapandemian aaton aikoihin pitämääni puheeseen perustuva artikkeli ”Religionization of Minorities and Culturalization of Christianity”, saa kustantajan. Sen on tarkoitus tulla toimitettuun teokseen, jonka työotsikkona on Seeing Through ’Religion’: A Practical Handbook of Critical Approaches

Ja sitten ajattelin, että pitäisi kirjoittaa joulukuussa tai viimeistään tammikuussa lyhyt, maailmanuskontojen käsitettä kriittisesti perkaava teksti teokseen Contested Concepts in the Study of Religion (Bloomsbury), mutta sen deadline siirtyi neljällä kuukaudella aikaan, jolloin Kanadan uskontotieteen historiaa Euroopan tilanteeseen peilaavan review-artikkelin tulisi olla valmis. Nämä eivät mene maaliin tutkimuskauden aikana. 

Yllä olevat ovat niitä yksittäisiä artikkeleita, jotka ovat paikoitellen meinanneet viedä ajan pääasialliselta projektilta. Alkuvuodesta pitäisi kuitenkin saada arvioon kirjakäsikirjoitus Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion, josta on aiesopimus Brillin kanssa. Sitä olen hionut tutkimuskaudella useiden viikkojen ajan. Teos perustuu reippaasti uudelleenkirjoitettuihin, aikaisemmin julkaistuihin teksteihini, mutta mukana on myös muutama täysin uusi luku. 

Kuin yllättäen löysin itseni myös toimittamasta noviiseille tarkoitettua teosta Atheism in Five Minutes (Equinox). Kirja koostuu lyhyistä asiantuntijoiden vastauksista aiheesta vähän tietävien kysymyksiin. Kesällä syntyneestä inspiraatiosta meni muutama päivä siihen, että kustannussopimus oli tehty. Tällä hetkellä kirjasta on yli puolet kasassa. Sen tekeminen on ollut pääosin hauskaa, mutta kun kirjoittajia on yli 40, vaatii homma käsittämättömän määrän sähköpostien vaihtamista. Itse kirjoitan siihen esipuheen lisäksi useamman lyhyen, noin 1000 sanan vastauksen. 

Kaiken tämän lisäksi olen yrittänyt löytää aikaa yhteen uuteen aluevaltaukseen. Kutsuttakoon sitä työnimellä ”uskontosuhteet länsimaisen populaarimusiikin historiassa”. Tässä yhdistyy uudella tavalla työ ja harrastus. Aloitin projektin täysillä vuosi sitten, kesälomalla riippumatossa lukien, ja olen jatkanut sitä silloin tällöin, kun aikaa on löytynyt. Tavoitteena on, että jonkin ajan kuluttua voisin julkaista aihetta käsittelevän johdantotasoisen suomenkielisen kirjan, mutta mitään neuvotteluja en ole kustantajien kanssa käynyt. Raakatekstiä on tällä hetkellä yli 160 sivua ja tarkoituksena olisi opettaa aiheesta kanditasolla ensi lukuvuonna, jos opetuspalettiin sellainen kurssi mahtuu, joten katsotaan vähän kerrallaan, mitä tästä tulee. Hauska ja innostava projekti tämä on joka tapauksessa ollut, ja sitä on tehty musiikki edellä. 

Kirjoitusputki on katkennut monta kertaa erinäisistä syistä. Arviointitehtäviä on tullut tehtyä muutamalle kansainväliselle kustantajalle. Niiden hauska puoli on se, että kirjapalkkioilla voi kartuttaa osaamistaan ja täydentää entuudestaan ahtaaksi käynyttä kirjahyllyä. Satunnaisia zoom-pohjaisia puhevierailuja olen tehnyt esimerkiksi Groningenin yliopiston opiskelijoiden pariin Hollantiin ja pohjoismaiseen uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssiin. Lisäksi teimme kansainvälisten kollegojen kanssa opetuskäyttöön paneelikeskustelun uskonnon ”kulttuuristumisesta”. Mediaesiintymisiä on ollut hyvin maltillisesti – radiohaastattelu, asiantuntijakommentti juttuun sekä televisiovierailu Docventuresissa. Omassa blogissani en ole häärännyt, mutta kirjoitin yhden tekstin Katsomukset-portaalin blogiin uskonnosta ja koronasta. 

Välillä on ehtinyt lukeakin uutta, mutta en niin paljon kuin olisin toivonut tutkimuskaudelta. Tai määrällisesti olen lukenut paljon, enemmän kuin vuosiin, mutta painopiste on ollut tuossa yllä mainitussa musiikkiprojektissa. Sen sijaan podcasteja olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Olen keskittynyt sekä musiikkiaiheisiin että uskontoon. Jälkimmäisen osalta tärkein on ollut New Books in Religion -sivusto, jossa kirjoittajat puhuvat tuotoksistaan. Laajemmasta New Books Network -sivustosta olen poiminut podcasteja myös muilta aloilta, erityisesti median, journalismin ja populaarimusiikin tutkimuksen aloilta, ja muutaman antropologiasta ja filosofiasta. Näitä on tullut kuunneltua erityisesti kävelyillä sekä kuntosalilla. Salilla olen käynyt yleisen hyvinvoinnin lisäksi kuntouttamassa loppukesästä operoitua polveani, jonka vuoksi työkykyni oli tovin rajallinen. Tässä pandemian ja tutkimuskauden yhdistelmässä kuntoutus ei kuitenkaan ole estänyt lähes täysipainoista työntekoa. 

Kuten voi huomata, blogin päivittämisen jätin lähes kokonaan tutkimuskauden ajaksi. Jää nähtäväksi, aktivoidunko sillä saralla tutkimuskauden päätyttyä. Eipä toisaalta kukaan ole kysellyt blogihiljaisuudesta.

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Uskontotiede ja uskonnon kategoria – ketä kiinnostaa?




Elokuun alussa julkaistiin Implicit Religion -lehdessä tuplateemanumero, jossa käsitellään uskonnon kategoriaa ja uskontotieteen identiteettiä. Sen lähtökohtana on 20 vuotta sitten ilmestynyt Timothy Fitzgeraldin teos The Ideology of Religious Studies (2000). Yksittäiset kirjoittajat peilaavat omia näkemyksiään tähän teokseen ja pohtivat mitä 20 vuoden aikana on tapahtunut. Toimitin sen yhdessä Leeds Trinityssä työskentelevän Suzanne Owenin kanssa.

 

Fitzgeraldin mukaan uskontotiede on ongelmallinen ideologinen luomus, joka on samanaikaisesti ekumeenis-teologinen projekti ja länsimaista ylivertaisuutta edistävä käsitejärjestelmä. Fitzgerald ehdottaa, että uskonnon käsite tulisi hylätä analyyttisesta työkalupakistamme ja uskontotieteestä voisi tulla yleisemmin kulttuurintutkimusta tai teoreettisesti sofistikoitunutta etnografiaa tai yksinkertaisesti ihmistiedettä.

 

Ymmärrettävästi tällaiset näkemykset ovat herättäneet paljon keskustelua ja kritiikkiä. Nämä ovat kirvoittaneet pohdintoja siitä, miten pitäisikö uskontotieteilijöiden heittää lusikat nurkkaan ja siirtyä työkkäriin tai toiselle alalle. Samoin on kiistelty siitä, millaisella uskonnon käsitteellä alan tulisi operoida vai voisiko olla uskontotiedettä, joka ei pyri määrittelemään uskontoa vaan tutkimaan kategorian asemaa laajempien yhteiskunnallisten prosessien osana. Myös Fitzgerald on muokannut käsityksiään myöhemmässä tuotannossaan.

 

Teemanumeron tarkoituksena ei ole suoranaisesti pohtia Fitzgeraldia ja hänen näkemyksiään kokonaisuutena (vaikka sitäkin on mukana), vaan kysyä, mitä tieteenalalle on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana ja mihin se voisi olla menossa, erityisesti suhteessa Fitzgeraldin varhaisen monografian provokatiivisiin näkemyksiin.

 

Numeroa varten järjestettiin kaksi sessiota vuoden 2019 Euroopan uskontotieteen järjestön (EASR) konferenssissa Tartossa, jonka päärakennus on kuvassa. Osa puhujista kirjoitti tähän. Lisäksi mukaan pyydettiin muutama muu. Myös Fitzgerald, joka ei ollut paikalla Tartossa, kirjoitti kaksi tekstiä: yhdessä hän valottaa varhaisen teoksensa taustoja, toisessa vastaa muille kirjoittajille. Kaikki mukaan pyydetyt eivät voineet osallistua toivotussa aikataulussa, sillä korona laittoi monen kalenterin uusiksi. Yksi keskeinen kriteeri oli, että kirjoittajat näkevät jotain kiinnostavaa Fitzgeraldin ajatuksissa. Mukaan ei haluttu niitä, joiden mielestä 20 vuotta vanha kirja olisi parempi unohtaa. Valikoituneet kirjoittajat eivät kuitenkaan ole läheskään kaikessa samaa mieltä, kuten teemanumerosta voi lukea.

 

Lienee selvää, että ammatikseen uskontotieteen parissa toimivat ovat toisinaan kiinnostuneita kirjoittamaan ja lukemaan tieteenalaansa organisoivista kategorioista ja pohdintoja siitä, mistä tieteenala on tullut ja minne mahdollisesti menossa. Tai ainakin heidän tulisi olla. Mutta miten motivoisi esimerkiksi opiskelijaa – tai jopa tieteenalan ulkopuolella työskentelevää asiantuntijaa – kiinnostumaan aiheesta? Eivätkö uskontotieteilijät voisi vain tutkia uskontoja – mikä ikinä sillä tarkoitetaankaan – sen sijaan että kirjoittaisivat itsestään (tieteenalastaan) ja käsitteistään toisilleen?

 

Itse ajattelen, että tieteenalan itsetietoisuus voi parantua vain keskustelemalla tieteenalasta. Jos ala ei ole tietoinen itsestään, se osoittaa tuuliviirin tavoin sinne, minne tuuli puhaltaa. Tieteenalasta puhuminen on myös hyvä tapa saada opiskelijatkin pohtimaan, mitä he oikeastaan opiskelevat, kun opiskelevat uskontotiedettä. Kun uskonnon käsite on tieteenalan nimessä ja tuo sama käsite on ollut keskeinen osa modernin yhteiskunnan käsitejärjestelmää muutaman sadan vuoden ajan, on siihen syytä kiinnittää erityistä huomiota (sivuhuomio 1: on eri keskustelu pohtia uskontoa ilmiönä tai perinteenä; sivuhuomio 2: uskonto-sana on esimerkiksi englannin kielessä vanha, mutta se ei ole tarkoittanut samaa kuin nykyään). Jos uskontotieteessä ei olla kiinnostuneita uskonnon käsitteestä, sen asemasta koulutuksessa ja muissa yhteiskunnallisissa instituutioissa mediasta lakiin, on vaikea olettaa, että jollain muulla alalla oltaisiin.

 

Suurimmasta osasta opiskelijoista ei tule uskontotieteen tieteenalaidentiteetin pohdinnan ammattilaisia. Ajattelen kuitenkin niin, että tieteenalaa ja sitä organisoivaa kategoriaa koskevissa pohdinnoissa on merkittäviä siirrettäviä taitoja. Kun opit pohtimaan yhden tieteenalan identiteettiä, opit analysoimaan lähes minkä tahansa toimialan tai instituution toimintaperiaatteita, oikeutusta ja oikeuttamiskeskusteluihin sisältyviä intressejä. Ruotimalla uskonnon käsitettä oppii yleisemmin käsitteiden kriittistä perkaamista, taitoa, joka ei suinkaan typisty uskonnon käsitteeseen, vaan on yksi tärkeimpiä taitoja, johon korkeakoulutus harjaannuttaa. Näitä taitoja minkä tahansa humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen koulutuksen tulisi opettaa, vaikka korkeakoulutus on paljon muutakin.

 

Numero on toistaiseksi avoimesti saatavilla verkosta. Lehden kustantaja Equinox on avannut koronapandemian ajaksi uudet artikkelit kaikkien saatavilla. Jos kiinnostaa, niin kannattaa käydä poimimassa talteen ennen kuin tekstit siirtyvät maksumuurin taakse.

 

Tämänhetkinen linkki teemanumeroon:

https://journals.equinoxpub.com/IR/issue/current?fbclid=IwAR0fjl-Ac9f6YdfrSx75hWqHWcXtQqx8FLoZpCayuaWAy3owI96UZT4I8MU

 

 

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Studioalbumit osa 105: The dB’s

New Yorkissa 1978 perustettu powerpoppia tai helkkypoppia esittävä The dB’s on jäänyt itselleni tärkeiden yhtyeiden ja artistien reuna-alueille. Bändin kantava voima Chris Stamey soitteli Alex Chiltonin bändissä ja hengaili Televisionin tyyppien kanssa. Vaikutteita Stameyn ja Peter Holsapplen The dB’s sai monien muiden tavoin Big Starilta.

En ole kuunnellut The dB’siä juuri ollenkaan. Stameyn sooloesityksistä on jokin haju, ja esimerkiksi hänen versionsa Televisionin ”Venuksesta” on upea. Laitetaan nyt kuitenkin bändi soimaan ja kirjoitetaan, miltä se kuulostaa.

Stands for Decibels (1981) oli ilmestyessään kriitikoiden diggailema ja ostavan yleisön ignoroima. Peruskuvio. Melkein 40 vuotta myöhemmin se kuulostaa hyvältä, joskin tänä päivänä levyn ohut soundimaailma rakennettaisiin todennäköisesti toisin. Musiikillisesti tuotosta voi kuvata Televisioniksi, joka on hitusen ekstrovertimpi, paremmalla tuulella, vähemmän kiinnostunut omasta taiteellisuudestaan ja käynyt turistimatkalla Briteissä imemässä vaikutteita (lähin brittiläinen vertailukohta voisi olla ujosteleva XTC). Omat suosikkini on ”The Fight” ja ”I’m in love”. Hyvä levy, josta haluaisin pitää vieläkin enemmän.

Repercussions (1982) on pääosin linjassa debyytin kanssa: poppia ja harmonioita erikoisilla käänteillä. Laatua tämäkin. Jos jotain eroa hakee, niin ilmaisu on hieman suorempaa. Jos edellisellä Stamey ja Appletone olivat päävastuussa biisien teosta, tälle he tekivät kaikki (6 kumpainenkin). Vaikka Stamey oli tässä se kokeileva taiteilija ja Appletone perinteisempi säveltäjä, jälkimmäisen raidat ovat iskevämpiä. Albumin jälkeen Chris Stamey jätti bändin.

Like This (1984) tehtiin ilman Stameyn panosta, joten Applestone hoiti biisit. Se tarkoitti taidekokeilujen vähentymistä, mikä laskee merkittävästi levyn arvostusta hipsteriasteikolla. Se siis sisältää ihan kelvollista poppia, mutta koukut ja kokeilut puuttuvat. Tälle levylle on tuupattu uudelleen edelliseltä löytyvä ”Amplifier”.

The Sound of Music (1987) tavoitteli suurempaa suosiota. Jos sitä ei tulisi, yhtyeen tulevaisuus olisi vaakalaudalla. No ei sitä menestystä tullut, vaikka kuinka haettiin suorempaa sävellysformaattia ja valtavirtaisempaa äänimaailmaa. Kelvollista musiikkia, mutta turhan tavanomaista niille, joita kiinnostaa yhtyeen varhaistuotanto. Sävelkynä ei ollut täysin ruostunut. Siitä todistaa esimerkiksi kaunis ”Molly says”.

Paris Avenue (1994) puuttuu Spotifysta, joten turvaudun YouTuben yksittäisiin raitoihin. Albumi jatkaa edellisen linjalla, vaikkakin seitsemän vuotta myöhemmin, enkä keksi siitä mitään erityisen kiinnostavaa sanottavaa.

Falling Off the Sky (2012) on paluulevy, jolla Stamey on mukana. Se tarkoittaa myös sävellysvastuun jakamista yhtyeen alkuaikojen tavoin. Tuloksena on kiva levy, joka ei yritä tehdä samaa kuin pari ensimmäistä albumia. Ei kai tarvitsekaan, mutta vähän valjuksi tämä jättää. Tovi sitten kuuntelin The Feeliesin paluulevyjä. Vaikka nekään eivät pärjää vertailussa yhtyeen varhaisille teoksille, niissä on oma taikansa. Tästä sitä taikaa en oikein löydä, löydän vain kuuntelukelpoista poppia.

Jos The dB’s raivaa tiensä levyhyllyyni, sen on oltava kaksi ensimmäistä albumia. Lisukkeeksi voisi kuunnella myös Stameyn sooloja, joita on saman verran kuin The dB’s-levyjä. Erilaisilla yhdistelmillä on muutama lisää, mukaan lukien Holsapplen kanssa tehdyt kaksi albumia, jotka eivät kanna The dB’sin nimeä.

Lisäksi vuonna 1986 ilmestyi seitsemän biisin mini-lp Christmas Time nimellä Chris Stamey Group, jossa erikoisvieraana oli The dB’s. 2006 ilmestyi Christmas Time Again nimellä The dB’s & Friends. Päätin jättää nämä pois varsinaisten studioalbumien listasta, mutta sanotaan nyt jotain niistäkin. Osa minin biiseistä on myös Againilla, joka on venytetty yli tunnin mittaiseksi. Againilla vierailee frendejä Big Starista Alex Chiltoniin ja Whiskeytowniin. Mukana on omia, lainoja ja vierailijoiden tekemiä lainoja. Kaikki liittyvät jouluun tavalla tai toisella, mutta musiikillisesti paketti on varsin eklektinen. Sovituksissa mennään välillä kantrirokin suuntaan, kuten esimerkiksi Holsapplen kaihoisalla kappaleella ”Home for holidays”. ”Feliz navidad” toimii tässäkin kontekstissa hupsuttelevana punkpoppina. Cathy Harrington on keskeisessä roolissa kahdella raidalla, ja ne ovat teoksen paremman laidan vahvaa poppia (”Sha la la” ja ”You’re the one I want for Christmas”).

En ole vakuuttunut minin olemassaolon tarpeellisuudesta enkä edes Againin välttämättömyydestä, mutta jos toinen valitaan, niin Again on huomattavasti sopivampi toistuvaan kotikuunteluun. Huomatkaa, että Spotifysta löytyy Againista kaksi toisistaan hitusen poikkeavaa versiota: yksi nimellä The dB’s ja toinen eri esittäjien alta. Edellinen on 2006 versio ja jälkimmäinen 2015.

Suosittelen kokeilemaan debyyttiä ja sen perään kakkosalbumia. Jos ne eivät toimi, voit yrittää valtavirtaisempaa myöhäistuotantoa, mutta niitä en varsinaisesti kannusta kuuntelemaan.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Merimiestatuointien merkitys ja merkityksettömyys

Muutama päivä sitten uutisissa kerrottiin merimiesten tatuoinneista. Ylen jutun mukaan suuri osa tatuoinneista on otettu ”kännissä ja halvalla”. Tatuointeja otettiin hetken mielijohteesta, usein samanlaisia kuin kavereilla, tai se, mihin oli varaa. Toisin sanoen ne eivät kätke mitään syvällisiä merkityksiä.

Jutun perustana on Mikko Helseniuksen ja Jari Ruotsalaisen kirja Merimiestatuoinnit (SKS, 2020). Kiinnostavaan kirjaan en ole tutustunut, mutta juttu sai pohtimaan, miten tutkijat ja harrastajat usein haluavat nähdä syvällisiä merkityksiä riippumatta siitä, miten uskottavasti todistusaineistot sitä tukevat. Merkityksellisyys on jotenkin arvokkaampaa tai, hmmm, merkityksellisempää kuin merkityksettömyys tai se, että jotain on tehty ”kännissä ja halvalla”.

Frits Staal kirjoitti vuonna 1979 julkaistussa artikkelissaan rituaalien merkityksettömyydestä, että hänen tutkimissaan intialaisissa rituaaleissa niiden suorittajat eivät ajattele jotain symbolisia merkityksiä toteuttaessaan rituaaleja tai kertoessaan tutkijalle perusteita rituaalien toteuttamiseen. Rituaalit ovat ensisijaisesti toimintaa, jossa seurataan sääntöjä. Niitä toteutetaan siksi, että esi-isätkin tekivät niin, se on perinne ja velvollisuus, ja että heillä on lupa toteuttaa ne (mikä ylläpitää rituaalispesialistien sosiaalista statusta). Rituaalit ovat tässä spesifissä mielessä merkityksettömiä.

Kun näemme esimerkiksi kalliomaalauksia, emme ehkä kysy ensimmäisenä, onko joutsen tai muu vastaava piirretty ”kännissä ja halvalla” vai onko siinä jokin suurempi merkitys? Helposti aloitamme olettaen merkityksen, ja sen jälkeen pohdimme, mikä se mahtaisi olla.

Kontekstin tunteminen auttaa argumentoimaan uskottavasti, että meille jääneillä piirroksilla tai tiettyihin paikkoihin, kuten hautoihin, sijoitetuilla esineillä on jokin erityinen merkitys kyseisessä kulttuurissa eläneille ja että joskus ne jopa avaavat sen kulttuurin käsityksiä maailman luonteesta.

Väitän kuitenkin, että tutkijoilla ja harrastajilla on tapana nähdä syvempiä merkityksiä silloinkin kun kulttuurisen kontekstin rekonstruktio on ohut ja liikutaan vain villien arvailujen tasolla. Onhan tutkimuksellisesti ansiokkaampaa ja tyydyttävämpää olla syvällisten merkitysten äärellä kuin todeta, ettei tästä ota selkoa tai että todennäköisesti tämä piirros tai esine on tässä ja tällainen ”kännissä ja halvalla”, ei mistään erityisestä syystä, ainakaan ympäröivän kulttuurin maailmankatsomuksen vuoksi. Tämä näkyy silloin tällöin kansainvälisissä uutisissa, joissa kerrotaan uusista löydöistä. Niissä joku asiantuntija yleensä arvelee, että kyse on ollut uskonnollisesta rituaalista, jossa esineitä on käytetty tai symboliikasta, joka kuvaa kyseisen kulttuurin kosmologiaa.

Luulen, että jos emme tietäisi juuri mitään merimiehistä, mutta löytäisimme kuvia tatuoiduista käsivarsista, rakentaisimme aineiston ympärille koherentteja tarinoita merimiesten syvällisistä koodeista ja katsomuksista todennäköisemmin kuin toteaisimme, että ehkä kuvat on otettu ”kännissä ja halvalla”.

Asioita monimutkaistaa se, että merkityksettömyydellä voi olla merkitys, vaikka tatuoineissa ei olisi sen kummempaa symboliikkaa. Voi olla, että merimiesten tapa korostaa, miten tatuoinnit ovat merkityksettömiä ja että ne on otettu ”kännissä ja halvalla”, kätkee sekä syvän halun osoittaa kuuluvansa merimiesten kiltaan että maskuliinisen kulttuurisen koodin, jonka mukaisesti kyseisessä ammattiryhmässä kuuluu kommunikoida.

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Studioalbumit osa 104: Raised Fist

Muutamia vuosia sitten Provinssissa soitti Luulajasta ponnistava Raised Fist. En tuntenut yhtyettä ja oletin, että akti kuuluu festivaalille tavalliseen hevikiintiöön. Ei mennyt ihan nappiin. Yhtye osoitti sen vääräksi ja voitti minut puolelleen tehokkailla biiseillään ja energisellä esiintymisellään. Kysehän on 2000-luvun hardcoresta, ei hevistä, vaikka metallinen ulottuvuus bändin äänimaailmassa onkin läsnä. Metallisuus tulee vahvojen riffien yhdistämisestä hc:n muottiin.

Myöhemmin hankin hyllyyni yhden albumin käytettynä ja totesin sen onnistuneeksi. Kun bändi julkaisi uuden levyn vuonna 2019, ostin sen. Nyt päätin kuunnella muutkin studioalbumit. Useiden biisien ep:t jätän pois.

Fuel (1998) on heti tutun kuuloista kamaa, mutta ei (vielä) loppuun asti hiottua. Keskitasoiset biisit eivät erotu toisistaan, vaikka perusote on jämäkästi osastolla in-your-face. Jälkiviisaasti ajateltuna kyse on lupaavasta alusta, mutta ei (vielä) paljon enemmästä. Kolme tähteä.

Ignoring the Guidelines (2000) on täyteläistä ja tiukasti soitettua hardcorea. Biisien kesto on keskimäärin selkeästi yli kaksi minuuttia, joten mistään Terveiden käsien klassikkojen puoliminuuttisista ei ole kyse. Eikä ole tyylillisesti muutenkaan, sillä Raised Fist jatkaa metallisemmalla linjalla. Teos sisältää myös Gorilla Biscuits-lainan (”New direction”). Hieno biisi tuo mieleen perinteisemmän hc:n, mutta täytyy sanoa, etten ole Gorilla Biscuitsiin pahemmin tutustunut. Kolme ja puoli tähteä.

Dedication (2002) on edelleen tiukasti soitettua ja asenteeltaan tinkimätöntä (metallivaikutteista) hardcorea (vai pitääkö sanoa ”metalcorea”). Jos et pidä edellisistä, et pidä tästäkään. Ja toisin päin. Mitään muuta vikaa tässä ei ole kuin lievä monotonisuus (rytmivaihtelut, tila ja ilma eivät luonnehdi tätä teosta) ja yksittäisten todella tarttuvien biisien puute. Toisin sanoen raaka-aineet on kunnossa ja suunnilleen oikeassa järjestyksessä. Viimeinen silaus kuitenkin puuttuu. Kolme ja puoli tähteä.

Sound of the Republic (2006) vahvistaa fiilistä, ettei olisi pitänyt ryhtyä tähän savottaan. Tämäkin on hyvä levy, mutta minulla ei ole siitä mitään kiinnostavaa sanottavaa. Pääasiallisesti se on samaa kuin edellisetkin. Toimisikohan tämä paremmin vinyyli-ep:nä kuin Spotifysta kuunneltuna pötkönä? Kolme ja puoli tähteä, taas.

Veil of Ignorance (2009) tuli ostettua muutamalla eurolla käytettynä cd:nä sen jälkeen kun provinssikeikkaa oli tullut muisteltua myönteisesti kyllästymiseen saakka. Se lähteekin käyntiin tehokkaasti: ”Friends and traitors” on hyvä testi, pitääkö bändistä. Jos ei toimi, ei toimi. Jos toimii, niin toimii kaikki muutkin, vaikka taso ei pidäkään läpi tuotannon. Se, miksi tämä on parempi kuin yksikään edeltävä Fistin albumi, selittyy dynamiikalla. Tässä  mennään in-your-face -asenteesta hieman hitaampaan (”Wounds”) ja takaisin menettämättä mitään rankkuudesta. Yhtye on tässä vaiheessa oppinut myös jättämään ilmaa ja tilaa joihinkin biiseihin. Tämä toteutuu osittain tempovaihteluilla, mutta vielä tärkeämpiä ovat pienet tauot (joita äärimetallibändit ovat ryöstöviljelleet vuosikausia). Neljä tähteä.

From the North (2015) on siirtymä Epitaphille eli alan piirit alkoivat olla vakuuttuneita yhtyeen tasosta. Ja näin pitikin olla onnistuneen Veil of Ignorancen jälkeen. Suuren yleisön bändiä tästä ei silti kuoriutunut, mutta ”alan piireissä” From the North arvioitiin hyvin myönteisesti (4-4.5/5, 8/10 jne.). Albumi ei tuo mitään merkittävästi uutta yhtyeen ilmaisuun. Metalliriffeillä kuorrutettu hc muodostaa edelleen pohjan, jonka päälle tiuskaistaan laineja sopivasti rapista lainatulla tyylillä. Kuulostaa muuten pahalta luonnehdinnalta, mutta tämän yhtyeen kohdalla sekoite toimii. Yksittäisistä biiseistä popahtava ”We will live forever” on suosikkini ja myös ”Ready to defy” lämmittää erityisesti quite-loud-quiet -rakenteella, iskevällä kertsillä ja rap-sävytteisillä säkeistöillä. Koko levy on tasavahvaa materiaalia. Neljä tähteä.

Anthems (2019) on yhtyeen rauhallisin levy, mutta se on omalla tavallaan myös iskevin. Sävellykset ovat korkeatasoisia ja biiseissä on riittävästi ilmaa tai tilaa. Vauhti on hidastunut, mikä saattoi tuottaa joillekin faneille pettymyksen. Minusta tämä on onnistunut teos. Eikä ihme, sillä hankin sen vinyylinä pian ilmestymisen jälkeen. Heti avausraita ”Venomous” toimii hienosti: alkuun metalliriffit, perään tiuskivan räkivää säkeistöä, sitten taukoja ja quiet-siirtosäe rap/nu metal -tyylin laululla, joka tuo mieleen Bloodhound Gangin, ja siihen perään jälkeen biisin nimeä huutava kertosäe. Juuri alle puolen tunnin kellottava levy on tunnelmaltaan yhdenmukainen, mutta se sisältää riittävästi erilaisia biisejä. Ja ilmaa. Ja taukoja. Ja dynamiikan vaihtelua. Niistä pidän. Vähintään neljä tähteä. Puolikas tulee joskus lisää päivän fiiliksen mukaan.

Rage Against the Machinen lyriikoista nimensä napannut Raised Fist on tyylillisesti hyvin samanlainen kuin Uumajasta tuleva Refused. Siinä missä Refused on palvottu yhtye, Raised Fist ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa. Itse ajattelen, että Raised Fistillä on parhaimmilla teoksillaan huomattavasti parempia biisejä. Se on ehkä hieman takakireä ja paikoin puuduttava, mutta jos tällainen 2000-luvun hardcore/metalcore ylipäätään kiinnostaa, en keksi paljon parempia suosituksia. Tai jos sinä keksit, niin kerro.

Levykaupassa on käyty hankkimassa pari levyä. Ne riittävät toistaiseksi, mutta ne kuuluvat kotitaloudessa melko säännöllisesti. Myös From the North tosin sopisi hyllyyn. Ja soittimeenkin.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Itseopiskelua koronan aikaan

Eristäytyminen on tarkoittanut yksille kiireitä perheen parissa, toisille tylsistymistä ja kolmansille mikään ei ole merkittävästi muuttunut. Käytännössä kaikki kuitenkin joutuvat kehittämään uusia keinoja tehdä sitä mitä haluavat. Jotkut jumppaavat online-ohjeiden mukaan, kun joukkoliikunta on jäissä. Jotkut katselevat artistien nettikeikkoja, kun perinteiset esiintymiset on peruttu. Molempia olen kokeillut, mutta merkittävin ”uutuus” on ollut kirjoihin perustuvien haastattelujen kuuntelu.

New Books -sivusto kokoaa teosten kirjoittajien haastatteluja. Itseäni on ammatillisista syistä kiinnostanut eniten uskontokategoria eli New Books in Religion. Olen kuunnellut muutamia aikaisemminkin, joten kyse ei ole tuntemattomasta sivustosta, mutta nyt olen pyrkinyt jonkinlaiseen systemaattiseen otteeseen. Olen kuunnellut yhden useimpina päivinä siitä lähtien kun tähän ryhdyin. Saldoni on nyt 19:

19. 10/4 David Niose (2012) Nonbeliever Nation: The Rise of Secular Americans
18. 9/4 John K. Nelson (2014) Experimental Buddhism: Innovation and Activism in Contemporary Japan
17. 9/4 James W. Laine (2015) Meta-Religion: Religion and Power in World History (!)
16. 9/4 Tracy Fessenden (2018) Religion around Billie Holiday
15. 8/4 Zoe Knox (2018) Jehovah’s Witnesses and the Secular World: From the 1870s to the Present (!)
14. 7/4 Arie L. Molendijk (2016) Friedrich Max Müller and the Sacred Books of the East
13. 6/4 L. Benjamin Rolsky (2019) The Rise and Fall of the Religious Left: Politics, Television, and Popular Culture in the 1970s and Beyond
12. 5/4 Martin Demant Frederiksen (2017) An Anthropology of Nothing in Particular
11. 4/4 Stephen Strang (2017) God and Donald Trump
10. 3/4 Robert F. Shedinger (2009) Was Jesus a Muslim?: Questioning Categories in the Study of Religion (!)
9. 2/4 William Elison (2018) The Neighbourhood of Gods: The Sacred and the Visible at the Margins of Mumbai
8. 1/4 Hugh Urban (2016) Zorba the Buddha: Sex, Spirituality, and Capitalism in Global Osho Movement (!)
7. 31/3 Jason Bivins (2015) Spirits Rejoice! Jazz and American Religion
6. 30/3 Aaron Hughes (2012) Theorizing Islam: Disciplinary Deconstruction and Reconstruction (!)
5. 29/3 M. Gail Hamner (2011) Imagining Religion in Film: The Politics of Nostalgia
4. 29/3 Elaine Howard Ecklund, David Johnson & al. (2019) Secularity and Science: What Scientists Around the World Really Think of Religion
3. 27/3 Leigh Eric Schmidt (2016) Village Atheists:  How America's Unbelievers Made Their Way in a Godly Nation
2. 26/3 Olivier Roy (2020) Is Europe Christian?
1. 25/3 Jay Wexler (2019) Our Non-Christian Nation: How Atheists, Satanists, Pagans, and Others Are Demanding Their Rightful Place in Public Life (!)

Kävin aluksi läpi kaikki sivustolla olevat haastattelut, joita uskontokategoriassa on noin 800. Valitsin niistä kiinnostavimmat, yhteensä noin 70. Sitten ryhmittelin ne eri tekstitiedostossa teemoihin, jotta on helpompi hakea itseäni eri hetkinä eniten houkutteleva haastattelu.

Haastatteluja kuunnellessa etsin kirjan sisällysluettelon ja esikatselun netistä. Yleensä se löytyy Amazonin sivuilta tai Google Booksista. Näin voi samalla selailla teosta tai sen osia. Toisinaan voi myös hakutoiminnolla tarkistaa, onko henkilöön X viitattu tai onko aihetta Y käsitelty. Jos haastattelu on tarpeeksi kiinnostava, voi katsoa kirjan hinnan mahdollista ostamista varten. Haastattelun jälkeen laitan huutomerkin listani perään, mikäli sisältö on ollut erityisen kiinnostava.

Viime päivinä olen kuunnellut podcasteja kävelyillä. Tällaisissa tilanteissa esikatselun ja sisällysluettelon selailu jää haastatteluja edeltävään tai niiden jälkeiseen aikaan. Päämäärätön ihmisten väistely aurinkoisessa säässä on huomattavasti mielekkäämpää, kun korvissa pauhaa haastattelu.

Toistaiseksi olen painottanut kahta teemaa, sekularismia / uskonnottomuutta sekä uskontoa populaarikulttuurissa. Pyrin kuitenkin rikkomaan kaavaa jatkuvasti ottamalla tasaisesti esimerkiksi teoriaa, buddhalaisuutta, uusia uskonnollisia liikkeitä ja Yhdysvaltojen uskontotilannetta. ”Shortlistillani” on muutakin, mutta osa teemoista odottaa vielä vuoroaan. Näin peruslinja on selvä: painotus on tutkimuksellisissa kiinnostuksissani, mutta vähän väliä tutustun johonkin itselleni tutkimuksellisesti hieman vieraampaan aiheeseen. Mukana on myös muita kuin tutkijoiden kirjoittamia teoksia. Ne on listallani vähemmistössä, mutta jos aihe on kiinnostava, olen ottanut niitä mukaan.

Muutamilla kursseilla käytän jonkin verran aikaa itseopiskeluun kannustamiseen. Puhun itseopiskelun merkityksestä ja annan kurssin sisältöön sopivia esimerkkejä. Useimmiten nostan esiin myös itseäni inspiroineita sivustoja. Ehkäpä lisään New Books in Religionin tähän podcastien listaan The Religious Studies Projectin jatkoksi.



sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Uskontotieteen kirjakevät

Tämä kevät tullaan muistamaan ”koronakeväänä”, mutta maailma ei ole täysin pysähtynyt epidemian vuoksi. Esimerkiksi uusia kirjoja ilmestyy jatkuvasti. Tänä keväänä ilmestyy ja jo ilmestynyt verrattain monta uskontotieteellistä tai uskontotiedettä sivuavaa teosta. Muutamassa olen itse mukana kirjoittajana.

Aloitetaan teoksesta Jumalan paluu 2000-luvulle (SKHS), toimittanut Jaana Hallamaa ja Timo Koistinen. Siinä käsitellään otsikon mukaista ajatusta monelta eri kantilta. Artikkelit perustuvat marraskuussa 2018 pidettyyn symposiumiin. Yksittäisissä artikkeleissa teemaa varioidaan usealta eri kantilta ja monen tieteenalan lähtökohdista. Itse olen kirjoittajakunnan ainoa uskontotieteilijä tekstillä ”Ateismi ja kertomus Jumalan paluusta”, mutta nostan teoksen tässä esiin kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että teema sopii uskontotieteen alaan ja toinen on se, että, noh, mainostan omaa tekstiäni. Tekstissä on paljon samaa kuin aikaisemmissa ateismia käsittelevissä julkaisuissani, mutta uutuutena pohdin politiikan filosofian uskontomyönteisiä virtauksia Eagletonista Zizekiin, ja nimitän sitä (puolitosissani) uskonnon paluun ateistiseksi synteesiksi. En kirjoita Jumalan paluusta vaan pikemminkin sijoitan ateismin näkyvyyden osaksi intellektuaalista kertomusta Jumalan paluusta. Kirjassa lukee julkaisuvuotena 2019, mutta se ilmestyi keväällä 2020.

Vahvemmin uskontotieteellinen on Kuvittelu ja uskonto: Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia (SKS), toimittanut Aila Viholainen, Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki. Siinä uskontotieteilijät ja muutamien muiden alojen edustajat ruotivat tapauksia kuvittelun käsitettä hyödyntävien teoreettisten viitekehysten avulla. Yksittäisten kirjoittajien tapa jäsentää kuvittelua vaihtelee hieman, joten teos tarjoaa myös kattauksen erilaisiin teoreettisiin kantoihin. Oma tekstini ”Uskontotiede uskonnon kuvittelijana” on sijoitettu epilogiksi, kenties siksi, että siinä käsitellään metatasolla sitä, miten uskontotieteilijät ovat kuvitelleet uskonnon. Oma tekstini ei varsinaisesti kiinnity kuvittelun roolin keskeisyyteen uskonnoissa (vaikka se käsittääkseni on kirjan punainen lanka), vaan ankkuroituu tieteenalan itsereflektiota koskevaan keskusteluun. Kirjaa saa tällä hetkellä alennuksella suoraan kustantajalta koodilla KUVITTELU.

Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisena toimittama Moderni esoteria ja okkultismi Suomessa (Vastapaino) on käsikirja otsikkonsa aihepiiriin. En ole ehtinyt tutustua teokseen enkä nyt löydä sisällysluetteloa kustantajan sivuilta, joten jääköön tämä maininnan tasolle. Jossain olen sisällysluettelon nähnyt ja sen perusteella teos ainakin esittelee monen niin sanotun esoteerisen liikkeen toimintaa Suomessa.

Karkeasti ottaen samaan ”vaihtoehtoisen henkisyyden” alaan voi laittaa myös toisen uutuuskirjan aiheen. Jaakko Närvän ja Jussi Sohlbergin Arvoituksia avaruudesta: Näkökulmia ufouskomuksiin (Gaudeamus) on yleisesitys ufouskomuksista, -kokemuksista ja -representaatioista. Tätäkään en ole vielä nähnyt, mutta teos taitaa olla matkalla postissa.

Kevään aikana ilmestyy vielä Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia (Gaudeamus), toimittajina Heikki Pesonen ja Tuula Sakaranaho. Teos on käsikirjamainen oppikirja, joka koostuu useista lyhyistä uskontotieteen eri ilmiöitä ja näkökulmiakin käsittelevistä artikkeleista. Oma kontribuutioni käsittelee mediaa.

Uskontotieteen kannalta relevanttia suomenkielistä kirjallisuutta ilmestyy vähän väliä, mutta tällaisia suurelle yleisölle suunnattuja perusteoksia ei yleensä valmistu ryppäinä. Mikäli koronakevät on aiheuttanut aukkoja kalenteriin, niitä voi paikata uutuusteoksilla.

Sanottakoon nyt vielä, että tarkoitukseni ei ole ollut jättää mitään teosta pois tästä tekstistä. Mainitut vain tulivat mieleeni.

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Uskonto ja koronapandemia

Jos jostain syystä olet joutilas uskontoa tutkiva ihminen näinä koronapandemian aikoina, voisit ryhtyä keräämään tutkimusaineistoa siitä, miten eri uskonnollisissa ryhmissä reagoidaan pandemiaan liittyviin ohjeisiin, rajoituksiin ja suosituksiin. Jonkin ajan päästä voisit julkaista hyvän artikkelin tai vaikka populaarimman teoksen aiheesta. 

Itse olen lähinnä vältellyt aihetta, koska ensinnäkin on ollut tärkeämpää saada tietoa pandemian luonteesta. Toiseksi pandemia ei ole aiheuttanut vapaa-ajan ongelmia – koko ajan pinossa on ollut opiskelijoiden esseitä ja graduja sekä viimeistelyä odottavat artikkelikäsikirjoitukset. Kolmanneksi en ole varma, jaksavatko massat enää lukea pandemiasta sitten joskus kun se on laantunut ja jaksaako itsekään paneutua aiheeseen maltillista uutisseurantaa enempää.

Yksi pikaisesti kyhätty blogiteksti saa nyt toistaiseksi jäädä minun sormiharjoituksekseni.

Median keksimä termi ”viruslinko” on nerokas. Kansainvälisistä uutisista olemme saaneet lukea, että uskonnolliset yhteisöt ovat toimineet viruslinkoina. Etelä-Korean kuuluisa ”potilas numero 31” tunnetaan ”superlevittäjänä”, jota ennen tartunnan saaneet olivat vielä jäljitettävissä ja jokseenkin hallittavissa. Nainen on Uuden taivaan ja maan kirkon jäsen (engl. Shincheonji Church of Jesus) ja hänen arvioidaan levittäneen noin 5000 tartuntaa. Seurakuntaa vastaan on ilmeisesti nostettu syyte murhasta.

Ranskassa toimii evankelikaalinen Église Porte Ouverte Chrétienne eli Avoimien ovien kirkko. Heidän vuosittainen kokoontuminen Mulhousen kaupungissa sai aikaan ainakin 2500 koronatartuntaa. Viiden päivän aikana tapahtumassa vieraili 1000-2500 ihmistä päivittäin. Yhteisön puolustukseksi on sanottava, ettei se vielä tuolloin ymmärtänyt viruksen vakavuutta.

Uutisissa kerrotaan myös intialaisesta sikhisaarnaajasta, joka kuoli virukseen maaliskuun puolivälissä. Hän on altistanut kymmeniä tuhansia ihmisiä ja tartuttanut kymmeniä.

Floridassa megakirkon pastori pidätettiin, koska hän jatkoi seurakuntansa satojen ihmisten kokouksia kielloista huolimatta.

The Guardian uutisoi, että monet kirkossakävijät eri puolilla maailmaa eivät noudata etäisyysohjeita. Moni kirkko ei puutu asiaa riittävän selkeästi.

Onko uskonto jotenkin erityinen? Yhtä lailla mikä tahansa massatapahtuma on potentiaalinen viruslinko. Yökerhot tai laskettelukeskusten after skit eivät ole olleet sen parempia. Ongelma on se, että (pieni) osa uskonnollisista yhteisöistä ei noudata säädöksiä ja ohjeita, joita kansainvälinen tiedeyhteisö tukee suurella yksimielisyydellä. Ei edes sen jälkeen, kun tietämättömyyteen vetoaminen on myöhäistä.

Onko siis niin, että yliluonnolliseen toimijaan liittyvät uskomukset tekevät yhteisöjen toiminnan ymmärrettäväksi? Jumala käskee palvomaan, joten näin on tehtävä terveyden menettämisen ja kuoleman uhallakin. Näin ajateltuna ihmiset ovat sokeasti uskovia sekopäitä.

Uskontotieteilijä voisi lähteä etsimään toisenlaisia selityksiä. En ehdota, että listani on täydellinen, vaan pikemminkin nämä ovat uutisia lukiessani ensimmäisenä mieleen tulleet. Listan on tarkoitus olla keskustelun avaus niille, jotka pohtivat samaa kysymystä.

Ensinnäkin on paikallispoliittisia selityksiä. Ohjeiden rikkominen osoittaa tuen jollekin poliittiselle toimijalle, mikä puolestaan vahventaa uskonnollisen yhteisön asemaa kyseisessä paikassa. Kolmasosa brasilialaisista on evankelikaaleja, joista valtaosa kuuluu presidentti Jair Bolsonaron kannattajiin. Bolsonaron vähättelevien kommenttien ottaminen vakavasti voi periaatteessa kertoa tietämättömyydestä, mutta ehkä uskottavampaa on sanoa, että näin osoitetaan tuki presidentille. Kenties tämä selittää osan siitä, miksi uutisista voi lukea brasilialaisista evankelikaalisista kirkoista, jotka eivät ole lämmenneet eristäytymisohjeille. Siitäs saatte, te maallistuneet liberaalit!

Toiseksi on olemassa ”kommunikatiivisia” selityksiä. Joissain tapauksissa kyse voi olla eronteosta: me teemme toisin kuin te, ja näin osoitamme olevamme erityisessä suojeluksessa tai ainakin saamme huomiota. Olemme olemassa, kun meidät huomataan. Tällainen selitys sopii paremmin esimerkiksi Valko-Venäjään tai uskonnollisessa kehyksessä Appalakkien käärmeenkäsittelijöihin: käärmeiden käsittelylle on raamatullinen oikeutus ja käärmeet purevat harvoin – on siis hyvä todennäköisyys, että olet sekä todistanut uskosi ja osoittanut yhteisösi erityisyyden että jäänyt henkiin käärmeitä käsittelemällä. Korona tarttuu helposti, joten tällainen kommunikatiivinen strategia ei jatku pitkään.

Kolmanneksi on psykologisia selityksiä. Esimerkiksi psykologisessa (niin kognitiivisessa kuin psykoanalyyttisessa) rituaalintutkimuksessa esitetään ajatus, että rituaali tulee tehdä oikein, määrättynä aikana, osat tietyssä sovitussa järjestyksessä. Muuten rituaali ei ole ”pätevä” ja mikä tärkeämpää, se ei tunnu oikealta. Poikkeavalla tavalla toteutettu rituaali saa aikaan epämukavan tunteen ja kokonaan toteutumatta jäänyt rituaali voi saada aikaan neuroottisen reaktion. Uutisista on voitu lukea, että Johannes Kastajan reliikin massasuutelua jatkettiin Pietarissa, vaikka se ei ole järkevää tartunnan välttämisen kannalta. Tässä mainittu viitekehys olisi hyvä ehdokas selittämään, miksi viruksen leviämistä edistäviä rituaaleja jatketaan oman ja muiden terveyden uhalla.

Neljäs olisi yhteisöllinen selitys. Yhteisöillä on tiedostettu tai tiedostamaton huoli siitä, että ihmiset eivät tule takaisin, jos verrattain säännölliseen tilaisuuksissa käymiseen tulee tauko. En nyt kaiva linkkejä, mutta jonkinlaista tutkimuksellista tukea tälle on löytynyt. Yhteisöjen huoli siitä, että ihmiset eivät tule takaisin, jos (usein melko iäkkäiden ihmisten) säännöllinen osallistuminen keskeytyy useamman viikon ajaksi, on oikeutettu. Rivijäsenten näkökulmasta puolestaan osallistuminen on tuen osoitus yhteisölle ja näkyvä todiste kuuliaisuudesta.

Itse lähtisin etsimään vastauksia tällaisilla selitystavoilla kysymykseen siitä, miksi jatkuvasti kuullaan uskonnollisista yhteisöistä, jotka eivät noudata pandemian leviämisen pysäyttämiseen liittyviä ohjeita. Jos näistä mikään ei maistu, voi aina syytää mediaa siitä, että se uutisoi uskonnoista vain näitä eikä kerro yhteisöjen aktiivisesta kamppailusta pandemian pysäyttämiseksi. Siihen voi vain sanoa, että kyllä niistäkin uutisoidaan.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Studioalbumit osa 103: (The) Lemonheads

Jos elit nuoruuttasi 1990-luvun alkupuolella ja kuuntelit hyvää musiikkia, olet varmaan kuullut Lemonheadsista. Jos olit vain elossa, olet saattanut välttyä siltä. 1980-luvulla Bostonissa perustettu indiepoppia ja varhaisessa vaiheessa punkkiakin soittanut yhtye nousi 1990-luvun alussa vaihtoehtoskenen suosikiksi ja valtavirrankin tuntemaksi. Yhtyeen suosio kesti muutaman vuoden vaihtuen nokkamies Evan Dandon hitaaseen julkaisurytmiin.

Itselleni bändin kulta-aikaa on 1992–1996 trilogia, ja muustakin tuotannosta suuri osa on ainakin pintapuolisesti tuttua. Kuunnellaan kuitenkin kaikki, sillä viime vuosina en ole käyttänyt paljoakaan aikaa yhtyeen tuotosten parissa.

Hate Your Friends (1987) on rujohkoa punkkia, joka ei välttämättä mene läpi yhtyeen 90-luvun tuotannon ystäville. Jälkiviisaasti kuunneltuna teoksesta välittyy Dandon pop-herkkyys, joskin kitaristi Ben Deily on tehnyt muutaman biisin. Albumin voi sijoittaa Minnesotan skenen jälkeiseen aikaan, jossa Hüsker Dü ja The Replacements ovat antaneet vaikutteita. Siinä perspektiivissä kuunneltuna albumi on vahva, joskaan ei erityisesti omaperäinen. Jälkiviisaasti sanottuna yhtye hakee omaa ääntään, mutta potentiaali on tuntuvasti läsnä. ”Nothing true” on menevää melodista punkkia, nimibiisi on toiminut minulle jo ensikuuntelusta lähtien eli 1990-luvun alusta, ja muitakin voisi nostaa esiin. Eihän tämä ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä.

Creator (1988) on askel tutumpaan, popimpaan Lemonheadsiin, mutta ei harppaus. Siinä on voimakas punk-elementti mukana. Jo avausraita ”Burying ground” on aika puhdas Hüsker Dü -pastissi, mutta hyvä biisi kuitenkin. Tässä Deily on ollut Dandoa aktiivisempi sävellystyössä. Merkillepantavaa on se, että Dandon sävellyksissä on tunnistettavissa se myöhäisempi pop-Lemonheads Deilyn biisejä enemmän. Mukana on myös muutama omintakeinen kover, Charles Mansonin ”Your home is where you’re happy” ja Kissin ”Plaster caster”. Jälkiviisaasti tätä voi ajatella siirtymävaiheen teoksena, mutta itsenäisesti se on vahvaa keskitasoa.

Lick (1989) julkaistiin Creatoria seuraavana vuonna, vaikka albumissa lukee 1988. Se on edelleen askel kohti sitä poppaavaa Lemonheadsia, jollaisena se tultiin tuntemaan laajemmin. Se korreloi hyvin sen kanssa, että Deily sävelsi vain kaksi raitaa ja lähti bändistä levytyksen jälkeen. Paitsi ei täysin, koska Dandonkin biiseissä on punkkia, eikä teoksen sisältö ole täysin uutta. Kokonaisuus on nurkkien putsauksen tulos, sillä vain muutama biisi tehtiin varta vasten albumille. Loput on kerätty singleistä ja ep:istä. Joka tapauksessa ne, mitä Deily ei säveltänyt, ovat Dandon kynästä tai sitten kovereita – mukana on Suzanne Vegan ”Luka”, josta puhuttiin paljon myönteistä, vähemmälle keskustelulle jäänyt Patsy Clinen ”Strange” sekä itselleni tuntemattoman uusiseelantilaisen Proud Scumin ”I am a rabbit”. Punkkia teoksessa on vielä jäljellä jonkin verran ja pop ei ole vielä hioutunut huippuunsa. Siksi siitä jää lievästi epätasainen vaikutelma, vaikka yksittäiset biisit ovat kelvollisia. Vegan loistava ”Luka” kuulostaa Lemonheadsin käsittelyssä albumin timantilta.

Lovey (1990) taitaa löytyä edelleen kopiona c-kasetilta, mutta parikymppisenä kuunneltuna se jäi myöhempien teosten varjoon. Sama pätee edelleen. Vaikka suhteeni teokseen on melko myönteinen, ei tästä klassikkoa saa väännettyä millään. Deilyn poistuessa hävisi Hüsker Dü yhtyeen soundista, mutta mukana on jonkinlaista köyhän miehen Mudhoney’a, ainakin avausraidassa. Tätä en koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Toki mukana on myös altsupoppia. Ero myöhempään on sävelkynässä, joka terävöityi seuraajallaan. Lisäksi tässä vaiheessa, Hüsker-vaikutteiden hämärtyessä, The Replacements-vaikutteet (siis R:n varhaisajan jälkeiset) ovat nousseet entistä enemmän pintaan.

It’s a Shame About Ray (1992) oli yhtyeen toinen suurelle yhtiölle. Sen tunnetuimmaksi biisiksi nousi sen ensiversiosta puuttunut, singlenä julkaistu täyteraita ”Mrs. Robinson”, joka pistää hienosti tempoa Simon & Garfunkelin alkuperäiseen. Myöhemmin Dando kertoi inhoavansa biisiä ja myös Paul Simonia. Koveri ehkä sai liian suuren roolin, sillä koko levy on (parhaimmillaan viiden ja huonoimmillaan neljän ja puolen tähden) klassikko, joka on samanaikaisesti aikaa kestävä että ajastaan muistuttava. Ilmestymisaikanaan ja parina seuraavanakin vuonna se asutti kapeaa kaistaletta, jonka yhdellä puolella oli amerikkalainen grunge sekä kitarankirskunta ja toisella puolella brittiläisempi pop. Se sopi täydellisesti niille, joille grunge oli äijäheviä valepuvussa ja brittipop höpsöä hupsuttelua. En puhu puhtaasti itsestäni, koska tuohon aikaan tärkeimpiä olivat Pixies, Cramps ja Nick Cave, mutta vähän niiden perässä tulivat tuolle kapealla kaistaleelle sopivat yhtyeet: melodisia ja koskettavia, ehkä alakuloisiakin, ja vähän kantriakin, kuten tämä albumi. Siihen mahtui Lemonheadsin lisäksi Australian serkku Smudge ja vähitellen myös skotlantilainen Teenage Fanclub. Voisin nimetä suurimman osan albumin biiseistä, mutta ehkä rakkaimpia ovat ”Bit part” ja ”Alison starting to happen”, molemmat paketissa alle kahden minuutin.

Come on Feel (1993) on korkeatasoinen teos, joka kuitenkin jäi edeltäjänsä varjoon. Laitetaan heti ässät pöytään: hitti ”Into your arms”, loistava tempopoppi ”Down about it”, jonka myös Smudge esittää, kantrahtavat ”Big gay heart”, ”I’ll do it anyway” ja ”Being around” sekä parivaljakko ”Style” ja ”Rick James style” punkahtavana ja vielä parempana hitaana. Tuossa listassa ei ole edes avausraitaa ”The great big no”. Ainoa ongelma on, että bändi oli jo tehnyt samansuuntaisen levyn, eikä pieni askel kantriin ollut riittävän merkittävä ero tehdäkseen albumista jotain todella ainutlaatuista. Neljä tähteä, kuitenkin. Vähintään. Neljä ja puolikin, ehkä. Yhtye otti tässä vaiheessa käyttöön nimeensä artikkelin ”The”.

Car Button Cloth (1996) päätti sopimuksen Atlanticin kanssa ja jäi yhtyeen viimeiseksi kymmeneen vuoteen. Se sai hieman viileämmän vastaanoton, mutta se täydentää yhtyeen kulta-ajan trilogian. Hyvä levy se on. Tarinan mukaan yhdessä The Vaselinesista ja joillekin myös Eugeniuksesta tutun Eugene Kellyn kanssa kirjoitettu ”If I could talk I’d tell you” kertoo haastattelusta, jossa Dando oli niin pöllyssä, ettei saanut sanaa suusta. Se ehkä latistaa erittäin kauniin biisin ”sanoman”, mutta ei vie mitään pois sävellyksestä. Sen lisäksi esimerkiksi ”The outdoor type”, ”It’s all true”, ”Break me”, ”6IX” ja oma suosikkini  ”Hospital” (”If I:n” lisäksi) ovat kovaa tasoa. Albumilla on yllättävän monta hidastempoista alakuloista laulua, jotka eivät minun kirjoissani nouse yhtyeen huippuihin. Kokonaisuus on kuitenkin vahva, neljä tähteä.

The Lemonheads (2006) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Toki 2003 oli ilmestynyt Dandon asiallinen soolo, mutta soolo on soolo. Tämä albumi on vahvaa keskitasoa. Biisit rullaavat menevästi, mutta se ei ollut ilmestyessään enää kuumaa. Aika oli ajanut ohi. Se on myös turvallinen, riskejä kaihtamaton levy. Mutta jos kuuntelee ilman historiaa, se saattaa puraista syvältäkin. Popmelodioiden taju ei ole kadonnut minnekään. Jännästi kantrin ja slacker-meiningin sijaan perusvireenä on kuitenkin Dinosaur jr-light, ihan hyvässä vaikka ei erityisen omaperäisessä merkityksessä (Dinosaur Jr:n J Mascis soittaa kitaraa parilla raidalla). Teos löytyy hyllystä ja siellä pysyy, vaikka ei se ihan joka kuukausi löydä tietänsä soittimeen.

Varshons (2009) tuli ostettua noin kolmella punnalla alennuskorista. Se koostuu lainapaloista. Käsittelynsä saavat kantri- ja folkmiehet (Gram Parsons, Townes Van Zandt, Leonard Cohen), parit punkit (Wire, GG Allin), Christina Aguilera! ja muutamat obskuurimmat nimet Nuggets-psykedeliasta lähtien. Teos on kuriositeetti, joka sai verrattain nuivia arvioita, esimerkiksi 4.7/10 Pitchforkilta, mutta jotenkin tätä on mielenkiintoista kuunnella. Oma suosikkini on GG Allinin ”Layin’ up with Linda”, mutta myös Van Zandtin ”Waiting around to die” on komea ja itselleni The Crampsin versiona tutuksi tullut, Randy Alvey & the Green Fuzin biisi ”The Green fuz” toimii tässäkin. Vaikka levy ei aivan mestariteokseksi nousekaan, se todistaa Dandon omaavan syvän ja laajan musiikkimaun. Siksi Varshons nostaa silmissäni Dandon arvostusta.

Varshons 2 (2019) on nimensä mukaisesti jatko-osa lainapaloista koostuneelle edeltäjälleen. Kymmenen vuotta myöhemmin kuvastaa Dandon julkaisutahtia. Sisällössä on nyt enemmän The Lemonheadsia muistuttavaa musiikkia – Yo la tengo, Jayhawks, Paul Westerberg, Lucinda Williams ja niin edelleen. Ehkä yllättävimmät ovat kaksi viimeistä, Nick Cave and the Bad Seedsin ”Straight to you” ja Eaglesin ”Take it easy”. Kuriositeetti tämäkin, joka omissa kirjoissani jää jälkeen edeltäjästään: ensimmäisellä oli kiinnostavampia genrejä ja yllättäviä valintoja, tässä mennään aika tutuilla ja turvallisilla vesillä.

Välillä on tullut fiilis, että (The) Lemonheads olisi jäänyt kiinni aikaansa eikä enää toimisi 2020-luvulla. Olin väärässä. Yhtyeen parhaat teokset kuulostavat edelleen erinomaisilta ja vähemmän tärkeät nekin menevät vahvaan keskitasoon. En välttämättä lähde ostamaan puuttuvia hyllyyni, mutta bändin kuuntelu muistuttaa, että Dando kannattaisi muistaa musiikillisista ansioistaan eikä ulkonäöstään.