perjantai 12. kesäkuuta 2020

Studioalbumit osa 105: The dB’s

New Yorkissa 1978 perustettu powerpoppia tai helkkypoppia esittävä The dB’s on jäänyt itselleni tärkeiden yhtyeiden ja artistien reuna-alueille. Bändin kantava voima Chris Stamey soitteli Alex Chiltonin bändissä ja hengaili Televisionin tyyppien kanssa. Vaikutteita Stameyn ja Peter Holsapplen The dB’s sai monien muiden tavoin Big Starilta.

En ole kuunnellut The dB’siä juuri ollenkaan. Stameyn sooloesityksistä on jokin haju, ja esimerkiksi hänen versionsa Televisionin ”Venuksesta” on upea. Laitetaan nyt kuitenkin bändi soimaan ja kirjoitetaan, miltä se kuulostaa.

Stands for Decibels (1981) oli ilmestyessään kriitikoiden diggailema ja ostavan yleisön ignoroima. Peruskuvio. Melkein 40 vuotta myöhemmin se kuulostaa hyvältä, joskin tänä päivänä levyn ohut soundimaailma rakennettaisiin todennäköisesti toisin. Musiikillisesti tuotosta voi kuvata Televisioniksi, joka on hitusen ekstrovertimpi, paremmalla tuulella, vähemmän kiinnostunut omasta taiteellisuudestaan ja käynyt turistimatkalla Briteissä imemässä vaikutteita (lähin brittiläinen vertailukohta voisi olla ujosteleva XTC). Omat suosikkini on ”The Fight” ja ”I’m in love”. Hyvä levy, josta haluaisin pitää vieläkin enemmän.

Repercussions (1982) on pääosin linjassa debyytin kanssa: poppia ja harmonioita erikoisilla käänteillä. Laatua tämäkin. Jos jotain eroa hakee, niin ilmaisu on hieman suorempaa. Jos edellisellä Stamey ja Appletone olivat päävastuussa biisien teosta, tälle he tekivät kaikki (6 kumpainenkin). Vaikka Stamey oli tässä se kokeileva taiteilija ja Appletone perinteisempi säveltäjä, jälkimmäisen raidat ovat iskevämpiä. Albumin jälkeen Chris Stamey jätti bändin.

Like This (1984) tehtiin ilman Stameyn panosta, joten Applestone hoiti biisit. Se tarkoitti taidekokeilujen vähentymistä, mikä laskee merkittävästi levyn arvostusta hipsteriasteikolla. Se siis sisältää ihan kelvollista poppia, mutta koukut ja kokeilut puuttuvat. Tälle levylle on tuupattu uudelleen edelliseltä löytyvä ”Amplifier”.

The Sound of Music (1987) tavoitteli suurempaa suosiota. Jos sitä ei tulisi, yhtyeen tulevaisuus olisi vaakalaudalla. No ei sitä menestystä tullut, vaikka kuinka haettiin suorempaa sävellysformaattia ja valtavirtaisempaa äänimaailmaa. Kelvollista musiikkia, mutta turhan tavanomaista niille, joita kiinnostaa yhtyeen varhaistuotanto. Sävelkynä ei ollut täysin ruostunut. Siitä todistaa esimerkiksi kaunis ”Molly says”.

Paris Avenue (1994) puuttuu Spotifysta, joten turvaudun YouTuben yksittäisiin raitoihin. Albumi jatkaa edellisen linjalla, vaikkakin seitsemän vuotta myöhemmin, enkä keksi siitä mitään erityisen kiinnostavaa sanottavaa.

Falling Off the Sky (2012) on paluulevy, jolla Stamey on mukana. Se tarkoittaa myös sävellysvastuun jakamista yhtyeen alkuaikojen tavoin. Tuloksena on kiva levy, joka ei yritä tehdä samaa kuin pari ensimmäistä albumia. Ei kai tarvitsekaan, mutta vähän valjuksi tämä jättää. Tovi sitten kuuntelin The Feeliesin paluulevyjä. Vaikka nekään eivät pärjää vertailussa yhtyeen varhaisille teoksille, niissä on oma taikansa. Tästä sitä taikaa en oikein löydä, löydän vain kuuntelukelpoista poppia.

Jos The dB’s raivaa tiensä levyhyllyyni, sen on oltava kaksi ensimmäistä albumia. Lisukkeeksi voisi kuunnella myös Stameyn sooloja, joita on saman verran kuin The dB’s-levyjä. Erilaisilla yhdistelmillä on muutama lisää, mukaan lukien Holsapplen kanssa tehdyt kaksi albumia, jotka eivät kanna The dB’sin nimeä.

Lisäksi vuonna 1986 ilmestyi seitsemän biisin mini-lp Christmas Time nimellä Chris Stamey Group, jossa erikoisvieraana oli The dB’s. 2006 ilmestyi Christmas Time Again nimellä The dB’s & Friends. Päätin jättää nämä pois varsinaisten studioalbumien listasta, mutta sanotaan nyt jotain niistäkin. Osa minin biiseistä on myös Againilla, joka on venytetty yli tunnin mittaiseksi. Againilla vierailee frendejä Big Starista Alex Chiltoniin ja Whiskeytowniin. Mukana on omia, lainoja ja vierailijoiden tekemiä lainoja. Kaikki liittyvät jouluun tavalla tai toisella, mutta musiikillisesti paketti on varsin eklektinen. Sovituksissa mennään välillä kantrirokin suuntaan, kuten esimerkiksi Holsapplen kaihoisalla kappaleella ”Home for holidays”. ”Feliz navidad” toimii tässäkin kontekstissa hupsuttelevana punkpoppina. Cathy Harrington on keskeisessä roolissa kahdella raidalla, ja ne ovat teoksen paremman laidan vahvaa poppia (”Sha la la” ja ”You’re the one I want for Christmas”).

En ole vakuuttunut minin olemassaolon tarpeellisuudesta enkä edes Againin välttämättömyydestä, mutta jos toinen valitaan, niin Again on huomattavasti sopivampi toistuvaan kotikuunteluun. Huomatkaa, että Spotifysta löytyy Againista kaksi toisistaan hitusen poikkeavaa versiota: yksi nimellä The dB’s ja toinen eri esittäjien alta. Edellinen on 2006 versio ja jälkimmäinen 2015.

Suosittelen kokeilemaan debyyttiä ja sen perään kakkosalbumia. Jos ne eivät toimi, voit yrittää valtavirtaisempaa myöhäistuotantoa, mutta niitä en varsinaisesti kannusta kuuntelemaan.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Merimiestatuointien merkitys ja merkityksettömyys

Muutama päivä sitten uutisissa kerrottiin merimiesten tatuoinneista. Ylen jutun mukaan suuri osa tatuoinneista on otettu ”kännissä ja halvalla”. Tatuointeja otettiin hetken mielijohteesta, usein samanlaisia kuin kavereilla, tai se, mihin oli varaa. Toisin sanoen ne eivät kätke mitään syvällisiä merkityksiä.

Jutun perustana on Mikko Helseniuksen ja Jari Ruotsalaisen kirja Merimiestatuoinnit (SKS, 2020). Kiinnostavaan kirjaan en ole tutustunut, mutta juttu sai pohtimaan, miten tutkijat ja harrastajat usein haluavat nähdä syvällisiä merkityksiä riippumatta siitä, miten uskottavasti todistusaineistot sitä tukevat. Merkityksellisyys on jotenkin arvokkaampaa tai, hmmm, merkityksellisempää kuin merkityksettömyys tai se, että jotain on tehty ”kännissä ja halvalla”.

Frits Staal kirjoitti vuonna 1979 julkaistussa artikkelissaan rituaalien merkityksettömyydestä, että hänen tutkimissaan intialaisissa rituaaleissa niiden suorittajat eivät ajattele jotain symbolisia merkityksiä toteuttaessaan rituaaleja tai kertoessaan tutkijalle perusteita rituaalien toteuttamiseen. Rituaalit ovat ensisijaisesti toimintaa, jossa seurataan sääntöjä. Niitä toteutetaan siksi, että esi-isätkin tekivät niin, se on perinne ja velvollisuus, ja että heillä on lupa toteuttaa ne (mikä ylläpitää rituaalispesialistien sosiaalista statusta). Rituaalit ovat tässä spesifissä mielessä merkityksettömiä.

Kun näemme esimerkiksi kalliomaalauksia, emme ehkä kysy ensimmäisenä, onko joutsen tai muu vastaava piirretty ”kännissä ja halvalla” vai onko siinä jokin suurempi merkitys? Helposti aloitamme olettaen merkityksen, ja sen jälkeen pohdimme, mikä se mahtaisi olla.

Kontekstin tunteminen auttaa argumentoimaan uskottavasti, että meille jääneillä piirroksilla tai tiettyihin paikkoihin, kuten hautoihin, sijoitetuilla esineillä on jokin erityinen merkitys kyseisessä kulttuurissa eläneille ja että joskus ne jopa avaavat sen kulttuurin käsityksiä maailman luonteesta.

Väitän kuitenkin, että tutkijoilla ja harrastajilla on tapana nähdä syvempiä merkityksiä silloinkin kun kulttuurisen kontekstin rekonstruktio on ohut ja liikutaan vain villien arvailujen tasolla. Onhan tutkimuksellisesti ansiokkaampaa ja tyydyttävämpää olla syvällisten merkitysten äärellä kuin todeta, ettei tästä ota selkoa tai että todennäköisesti tämä piirros tai esine on tässä ja tällainen ”kännissä ja halvalla”, ei mistään erityisestä syystä, ainakaan ympäröivän kulttuurin maailmankatsomuksen vuoksi. Tämä näkyy silloin tällöin kansainvälisissä uutisissa, joissa kerrotaan uusista löydöistä. Niissä joku asiantuntija yleensä arvelee, että kyse on ollut uskonnollisesta rituaalista, jossa esineitä on käytetty tai symboliikasta, joka kuvaa kyseisen kulttuurin kosmologiaa.

Luulen, että jos emme tietäisi juuri mitään merimiehistä, mutta löytäisimme kuvia tatuoiduista käsivarsista, rakentaisimme aineiston ympärille koherentteja tarinoita merimiesten syvällisistä koodeista ja katsomuksista todennäköisemmin kuin toteaisimme, että ehkä kuvat on otettu ”kännissä ja halvalla”.

Asioita monimutkaistaa se, että merkityksettömyydellä voi olla merkitys, vaikka tatuoineissa ei olisi sen kummempaa symboliikkaa. Voi olla, että merimiesten tapa korostaa, miten tatuoinnit ovat merkityksettömiä ja että ne on otettu ”kännissä ja halvalla”, kätkee sekä syvän halun osoittaa kuuluvansa merimiesten kiltaan että maskuliinisen kulttuurisen koodin, jonka mukaisesti kyseisessä ammattiryhmässä kuuluu kommunikoida.