perjantai 21. joulukuuta 2012

Studioalbumit osa 7: Bauhaus

Tämän sarjan ideana on ollut kirjoittaa yhtyeistä ja artisteista, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle omassa elämässäni. Tässä mielessä Bauhaus on huono valinta. Omistan yhtyeen albumeita ja olen kuunnellut yhtyettä valikoidusti noin 20 vuotta. En kuitenkaan ollut kuunnellut yhtyeen kaikkia studioalbumeita, joten paikkasin aukon.

Bauhaus oli pitkään etäinen yhtye. Albumeita löytyi kavereiden isoveljien levyhyllyistä, joihin ei saanut koskea. Ja silloin kuin sai, niistä nauhoitettiin c-kasetille Ramonesia, Meteorsia ja Rattusta.

Yhtyeen versio David Bowien ”Ziggy Stardustista” oli kuitenkin päätynyt kokoelma-albumille, jonka olin ostanut Anttilan alelaarista. Myös Spook & the Ghoulsin versio ”Bela Lugosi’s Undeadista” oli tullut tutuksi. Molemmat olivat omiaan lisäämään kiinnostusta.

Ensimmäisen vakavan askeleen kohti yhtyettä otin Tampereella 1990-luvun alkupuolella, kun ostin divarista Burning from the Inside (1983) vinyylin. Edullinen hinta vaikutti päätökseen merkittävästi, mutta toki vaakakupissa painoi myös avausraita ”She’s in Parties”, jonka olin joskus kuullut.

Tuttavapiirissäni suhtautuminen Bauhausiin oli ihan samaa kuin muihinkin tummanpuhuviin artisteihin. ”Jees, kun on synkkää”, sanoivat yhdet. Toiset suhtautuivat yhtyeeseen penseämmin: ”Lopettaisi sen vinkumisen ja valittamisen.” Itse vain pidin sitä hyvänä musiikkina, ja suhtautumiseni goottiosastoon oli ambivalenttia: tyylikästä ja kohtalokasta, mutta vähän liian introverttia ja monotonista piipittämistä. Tykkäsin (ja tykkään) myös rytmeistä, joten goottienkin hyväksymä the Cramps oli aina lopulta vetävämpi vaihtoehto. Samoin goottimainen, mutta siihen genreen poikkeuksellisen rytmikäs Southern Death Cult vieraili vinyylisoittimessa useammin kuin Bauhaus.

Paljon myöhemmin lainasin kirjastosta Bauhausin kokoelma-cd:n. Se vakuutti, että yhtyeellä on paikka sydämessäni. Se myös sai aikaan sen, etten kiirehtinyt kuuntelemaan varsinaisia albumeita. Sain kyllikseni kokoelmasta, kunnes päätin toisin.

Bauhausin ensialbumi In the Flat Field (1980) sai melko muikeita arvioita brittilehdistössä, mutta se ei ole yllätys. Sen verran originaalista albumista on kyse. Vertailukohdaksi sopinee Joy Division, mutta Bauhaus ei ole samalla tavalla kaunista, koskettavaa ja inhimillistä. Bauhaus on kylmä, kohtalokas ja etäinen. Cd-versiolla on bonuksena varhainen single ”Dark Entries” ja T. Rexin ”Telegram Sam”, joka muistuttaa, miten uuden genren lähettiläät olivat kiinnostuneita brittiläisestä glamrokista.

Toinen albumi Mask (1981) on musiikillisesti jokseenkin monipuolisempi. Sen ehdoton kohokohta on yksi bändin hienoimmista kappaleista ”The Passion of Lovers”. Mutta kuunteluhetkiä tarjoavat myös vaikkapa ”Hollow Hills”, ”Hair of the Dog” ja kolkon popin kohtuullisen huvittava helmi ”The Man with the X-Ray Eyes”.

Kolmas albumi The Sky’s Gone Out (1982) kuulostaa hieman väkisin puristetulta, mutta onhan sielläkin ”Silent Hedges”, ”In the Night” ja näppärästi nimetty ”All We Ever Wanted Was Everything”. Cd-version bonuksena on tuo edellä mainittu ”Ziggy Stardust”.

Neljännen albumin Burning from the Inside (1983) avausraitaa tuli jo ylistettyä. Silti löytyy myös melkoisen miellyttävä ”Slice of Life”, mutta pidän albumista myös kokonaisuutena. Bändin historiassa se on kuitenkin toisenlainen käännekohta. Laulaja Peter Murphy osallistui sairautensa vuoksi vain vähän levyn tekemiseen, ja käytännössä levyn valmistuttua yhtye oli hajonnut.

Cd-versiolla on lisukkeena singlejä, muun muassa komea ”Lagartija Nick” ja tuolloin jäähyväissingleksi jäänyt ”Sanity Assassin”, sekä höpsö dub-kyhäelmä ”Here’s the Dub”, jonka pohjana on ”She’s in Parties”.

Seuraava albumi ilmestyikin sitten 15 vuotta myöhemmin. Go Away White (2008) ei ole kammottava teos, mutta siitä puuttuu ilmaisun välttämättömyys, intensiteetti, joka välittyy aikaisemmilta äänitteiltä. Huonompiakin keski-ikäisten kivoja levyjä on tehty. Paluulevyä voi kuunnella tyytyväisenä, mutta ei sitä voi kutsua tärkeäksi menettämättä suhteellisuudentajua.

Albumi meinattiin jättää julkaisematta, kun muu yhtye riitautui taas kerran Peter Murphyn kanssa. Mitään kiertuetta ei tullut, mutta albumi sentään saatiin markkinoille – muistoksi yhdestä genrensä hienoimmista yhtyeistä.

Bändin ensisingle ”Bela Lugosi’s Dead” (1978) ei ilmestynyt millään albumilla. Se on toki julkaistu Crackle-kokoelmalla, mutta se jäi kuitenkin historiaan ”ensimmäisenä goottisinglenä”. Jos sellaisen leiman saa, ei tarvitse erikseen korostaa sen levyttäneen yhtyeen merkitystä.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Onko ”ateismi” sama kuin ”ei uskontoa”?

Miksi jotkut toimittajat eivät tee eroa ateismin ja uskonnottomuuden (”ei uskontoa”) välille, jos aiheena uskonnollinen identifioituminen?

Olen ennenkin kirjoittanut, miten ”ei uskontoa” ja ”ateisti” sekoitetaan mediassa, kun raportoidaan kyselytuloksista. Nyt tähän syyllistyi sinänsä erittäin laadukas Independent, joka väitti, että brittien Censuksessa itse-identifioituvien ateistien määrä on kasvanut kuudella miljoonalla. Todellisuudessa kyse oli niistä, jotka vastasivat ”ei uskontoa”. Kaikissa tietämissäni tapauksissa ateismi on (ainakin länsimaissa) selvästi vähemmän suosittu vaihtoehto kuin ”ei uskontoa” tai ”ei uskonnollinen ihminen”.

13.8 miljoonaa vastasi ”ei uskontoa”, ateistiksi identifioitui alle 30 000. Tämä ero on valtavasti suurempi kuin muissa kyselyissä, mutta se selittyy kysymyksen muodolla: ”Ei uskontoa” oli aito vaihtoehto, kun taas kohtaan ”Muu uskonto” toiset kirjoittivat ”ateismi”. Siksi tämän kyselyn tuloksia ei tule käyttää myöskään ateismin epäsuosion todisteluun.

Mutta nyt tämä muuttuu mielenkiintoiseksi:

Kun klikkasin päivän päästä linkkiä, sen takana oleva juttu oli kirjoitettu uusiksi. Ateismista ja ateisteista siellä ei ollut sanaakaan. Jokin oli saanut aikaan tarpeen muuttaa juttua. En oikein jaksa uskoa, että se oli twiittini, jossa toin asian lehden tietoisuuteen, mutta syystä tai toisesta Independent muutti kurssia, ja korjausten jälkeen kirjoittaa ihmisistä, joilla ei ole uskontoa.

Sama ateismin ja uskonnottomuuden sekoittuminen oli esillä muissakin lehdissä. Daily Mail esitti yhden jutun infoboksissa, että kyselytuloksissa on ”valtava piikki ateisteissa”. Daily Mirror tiesi kertoa, että Briteissä ”ateisteiksi identifioituu enemmän ihmisiä kuin koskaan”. Daily Telegraph kirjoitti, että ”ateistien ja agnostikkojen määrä nousi kymmenellä prosentilla”.

Osallistuin englanninkieliseen ryhmähaastatteluun, jossa pohdimme Censuksen tuloksia. Minun roolini oli puhua median tavoista kirjoittaa aiheesta. Edellä esitetty esimerkki siitä, miten media ei tehnyt eroa ateismin ja uskonnottomuuden välille, on osa haastattelua. Sen lisäksi teen haastattelussa yleiskatsauksen yksittäisiin brittiläisiin sanomalehtiin. Nostan esiin muutamia huomioita, jotka ainakin omasta mielestäni ovat varsin kiinnostavia. En referoi niitä tässä, mutta perusväittämäni on, että lehtien pyrkimyksenä oli löytää kyselytuloksista jokin elementti, jonka avulla voitiin tuoda esiin lehden poliittinen kanta.

Mikäli haastattelu kiinnostaa, se on kuunneltavissa täältä:

Oma osuuteni on 40 minuuttia kestävän kokonaisuuden jälkipuoliskolla, mutta suosittelen tietysti koko haastattelun kuuntelemista.

torstai 13. joulukuuta 2012

Brittien uskonto tilastojen valossa


Tutkijat ovat odottaneet vuoden 2011 Censuksen tuloksia vesi kielellä ja kuola valuen. Niitä on pudoteltu vähän kerrallaan, mutta nyt Englantia ja Walesia koskeva perusmateriaali on julkaistu. Uskonnon osalta tilanne näyttää seuraavalta:

Kristinusko on laskussa. Kysyttäessä uskonnollista identifikaatiota kristinusko on laskussa. Vuonna 2001 72% vastasi kristinusko, vuonna 2011 59%.

Uskonnottomuus on kasvussa. Vuonna 2001 15% vastasi ei uskontoa. Vuonna 2011 25%. Tämä oli myöskin ensimmäisenä tarjottu vaihtoehto. Kristinusko oli toisena tarjottu vaihtoehto. Vaihtoehtojen järjestyskin vaikuttaa, vaikka on erittäin vaikea sanoa, kuinka paljon.

Islam on odotettavasti noussut. Vuonna 2001 1.8%, vuonna 2011 4.8%.

Vuoden 2001 Censuksessa hieman yli 390 000 vastasi uskonnokseen jedismi. Nyt määrä on yli 176 000. Alkavatko sosiologit nyt kirjoittaa jedismin sekularisoitumisesta?

Yli 6000 vastasi uskonnokseen heavy metal.

Ennen kuin esitetään villejä tulkintoja kristityiksi identifioituvien laskusta, on hyvä muistaa, että vanhuksissa on enemmän kristittyjä kuin muissa ikäluokissa. Kristittyjen määrä vähenee ”luonnollisen poistuman” kautta.

Toiseksi, lisääntynyt maahanmuutto on vähentänyt kristittyjen prosentuaalista osuutta väestöstä ja lisännyt ei-kristillisten uskontojen kannatusta.

Ja kolmanneksi, maassa on varmasti miljoonia ihmisiä, jotka keikkuvat kristityn ja uskonnottoman välillä. He eivät ole ”uskovaisia”, mutta suhtautuvat melko myötämielisesti kristinuskoon, ja jonakin päivänä voisivat identifioida itsensä kristityksi, kun taas toisena päivänä ”ei uskontoa” tuntuu osuvammalta vaihtoehdolta.

Toivottavasti Scarborough’n ainoa rastafari ja Boltonin satanisti tulevat toimeen muihin viiteryhmiin kuuluvien kanssa. Muuten voi tulla yksinäinen olo.

Linkistä pääsee tonkimaan kyselytuloksia ihan itse:

Tulen kirjoittamaan vielä blogin tai kaksi siitä, miten media raportoi kyselyn tuloksista.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Hirviönmetsästys Loch Nessillä


Tulipa sekin koettua, nimittäin joulukuinen veneristeily Loch Nessillä. Laajemmin kehystettynä: noin 600 kilometriä bussissa Edinburghista Edinburghiin, upeiden maisemien säestämänä, lakipisteenä Loch Ness.

En tiedä, kuinka monta mahdollista turistipistettä Loch Nessillä on, mutta näkemäni oli pieni kylä ilman sen suurempia karnevalisointia. Invernessissä olisi kaiketi kunnon hulinaa ja nessimuseo, mutta Fort Augustus on hiljainen paikka Loch Nessin eteläisessä kärjessä.

Teimme hieman yli tunnin mittaisen veneristeilyn järvellä, joka on kapea, pitkä ja monin paikoin erittäin syvä. Sinne saisi upotettua Eiffel-tornin niin, ettei huippua näkyisi ollenkaan.

Syvyys onkin yksi tekijä, joka mainitaan usein hirviömytologiassa. Järveä on siis vaikea tutkia.

Hyvä esimerkki on suolaisen veden kala, jonka nimeä en muista. Se löydettiin järvestä vuonna 1984, mutta oletettavasti kanta on ollut siellä edellisestä jääkaudesta lähtien, ainakin veneen kuljettajan mukaan. Hän myös esitti, että syy myöhäiseen löydökseen on se, että kala elää niin syvällä. Siis vasta muutama vuosikymmen sitten löydettiin yksi järven yleisimmistä kaloista.

Laivassa oli näytöt, joista pystyi tarkkailemaan maaston muotoa ja veneen alla olevaa ainesta.  Sitä oli hauska seurata, kun ensin selitettiin, mitä eri värit ja kuviot tarkoittavat.

Muutenkin risteily oli viihdyttävä: aurinkoisessa pakkassäässä järven hienot maisemat ja toisen reunan todella jyrkkä kallio harvinaisine puulajikkeineen ja siellä elävine besoaarivuohineen (villivuohineen) olivat ylevää katsottavaa.

Ammatilliselta kannalta kaikkein kiinnostavin kuriositeetti oli kuitenkin varhaisin tarina Loch Nessin hirviöstä. Se on peräisin 500-luvulta. Sen mukaan irlantilainen munkki Pyhä Columba ehdotti pakanoille, että he alkaisivat uskoa kristilliseen Jumalaan, mikäli munkki saisi hirviön tottelemaan. Hirviöllä oli toinen munkki suussa ja Pyhä Columba sai hirviön sylkäisemään munkin pois ja vetäytymään järven syvyyksiin pienen loihdinnan ja ristin avulla. (Yksityiskohdat löytyvät esimerkiksi englanninkielisestä Wikipediasta.)

Tämäkin pitkäkestoinen ja monipolvinen perinne järven syvyyksissä elävästä hirviöstä on liittynyt varhaisessa vaiheessa todella kiinteästi alueen kristillistämiseen.

*

Matkaa rytmitti kelvollisen oppaan selostukset, joista osa oli hyvinkin opettavaista materiaalia. Pieniä kulttuurieroja tuli kuitenkin taas todistettua. Opas puhui säästä ja pakkasesta jatkuvasti. Saarivaltakunnassa pelätään pakkasta ja lumi merkitsee vaaraa.

Lähtöhetkellä saatiin myös perinteinen ”health and safety” -opastus. Opas esitteli minibussin varauloskäynnit – kaksi ovea: matkustajien sisäänkäynnin ja kuljettajan oven – sekä vasaran, jolla saa rikottua ikkunan. Tällainen holhous on karkeassa kontrastissa maan yleiseen välinpitämättömyyteen äänen voimakkuudesta. Bussissa opastuksen volyymi oli valtava. Kun kysyin oppaalta, voisiko hänen äänensä kuulua hieman hiljempaa, hän totesi, ettei pysty itse säätämään äänentoistolaitteita. Onneksi minulla oli korvatulpat mukana. Tungin ne syvälle korvaan. Silti volyymi oli hieman liian voimakas, mutta ei pilannut mukavaa reissua.

torstai 6. joulukuuta 2012

Studioalbumit osa 6: The 13th Floor Elevators


Tämä kirjoitussarja on keskittynyt sellaisiin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden tuotannossa on melko paljon minulle tuntematonta. The 13th Floor Elevators on ainakin osittain poikkeus.

Jo teininä kuuntelin brittiläisen Sting-Raysin versiota yhdysvaltalaisen The 13th Floor Elevatorsin hitistä ”You’re Gonna Miss Me”. Opin pian tuntemaan myös alkuperäisen version ja muutaman muun klassikon 1960-luvun garagea ja psykedeliaa sisältäneiden kokoelmalevyjen kautta. Myöhemmin tutustuin yhtyeen keulahahmo Roky Ericksonin upeaan soolotuotantoon yksityiskohtaisesti. Ja vielä myöhemmin lainasin kirjastosta Hissien toisen albumin Easter Everywhere.

Koskaan en kuitenkaan selvittänyt sen tarkemmin, mitä kaikkea yhtye levytti aktiiviurallaan. Ennen kuin nyt.

Yhtye teki vain neljä albumia. Ensialbumi The Psychedelic Sounds of… (1966) on ehdoton klassikko. Sen aloittaa ainoaksi hitiksi jäänyt ”You’re Gonna Miss Me” ja heti perään tulee yhtä hieno biisi ”Roller Coaster”. Loppulevy on tasavahvaa psykedeliaa.

Toisen albumin, Easter Everywhere (1967), avaa lupaavasti kahdeksanminuuttinen ”Slip Inside This House”. Se on mestariteos, jonka tasolle muut raidat eivät yllä. Silti koko albumi on laatua loppuun asti. Puolivälistä löytyy myös tulkinta Dylanin biisistä ”It’s All Over Now Baby Blue”.

Yhdessä nämä albumit muodostavat tärkeän osan siitä, mikä myöhemmin tultiin tuntemaan 1960-luvun lopun garagena. Tuolloin moni yhtye levytti upeita garagesinglejä, mutta vain harvat tekivät edes kahta albumia, puhumattakaan siitä, että molemmat albumit nousivat kulttiklassikoiksi. Kultti tarkoittanee tässä sitä, että kriitikoiden ja muusikoiden innostuksesta huolimatta albumien yhteenlaskettu myynti liikkuu muutamissa kymmenissä tuhansissa.

Yhtyeen kolmas albumi on Live (1968). Tosin live-albumina se on epäautenttinen, sillä siihen on ilmeisesti lisätty hurmaantuneen yleisön ääniä jälkeenpäin ja albumi koostuu lähinnä käyttämättömistä studionauhoituksista. En ylipäätään ole suuri live-albumien ystävä, ellei puheena ole Ramonesin It’s Alive, Whon Live at Leeds tai vastaavat. Hisseilijöiden livellä on kelvollisia biisejä, mutta se vain vahvistaa käsitystäni siitä, että live-albumit ovat keskimäärin tarpeettomia. Vielä kummallisempaa on vain se, että joku haluaa tehdä studio-otoksista ”liven” sotkemalla sekaan yleisön mylvintää. Tässä tapauksessa se joku oli levy-yhtiö. Levyllä on lainakappaleita Buddy Hollysta Creedensiin.

Seuraavana vuonna sekalaisista aineksista saatiin kasaan Bull of the Woods (1969), jota oltiin työstetty jo edellisenä vuonna. Levyllä on aikaisempaa vähemmän Rokyn ja Tommy Hallin kädenjälkeä, ja kenties siksi se onkin lähempänä tasapaksua bluesrokkia kuin sitä, mistä yhtye aloitti kahdella ensimmäisellä levyllä.

Käytännössä yhtyeen ura oli lopussa jo kahden ensimmäisen albumin jälkeen. Rokyn ja Tommyn aktiivinen huumeiden käyttö sai yhtyeen epäjärjestykseen. Roky meni sairaalahoitoon ja palasi myöhemmin musiikin pariin. Tommy liittyi 1970-luvulla skientologeihin.

Yhtyeen musiikillista merkitystä on turha alleviivata. Siitä todistavat jo pelkästään ne kymmenet tunnetut bändit, jotka ovat tehneet omat sovituksensa The 13th Floor Elevatorsin kappaleista.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Huivitulkinta Glasgow’ssa


Miten uskonnollinen tai kulttuurinen tausta vaikuttaa tulkintoihimme? No varmasti monella tavalla, mutta aina kun törmää uusiin esimerkkeihin, voi hämmästyä tai muistuttaa itseään tulkintojen paikantuneisuudesta.

Glasgow’ssa käydessäni vierailin paikassa nimeltään St Mungo Museum of Religious Life and Art. Sinne oli koottu kaikenlaista esineistöä, jonka tarkoituksena oli kertoa uskonnoista ja erityisesti niiden siirtymäriiteistä.

Yksi pysäyttävistä taideteoksista oli Sibylle Von Halemin (s. 1963) teos ”Veil” vuodelta 1991 (kuvassa). Se koostuu kullanvärisistä metallipalasista ja näyttää kasvotkin peittävältä kokovartalohaarniskalta, jonka alaosa on hameenmuotoinen.

Oma reaktioni oli yksinkertainen: onkohan tässä jokin uskontokriittinen ulottuvuus? Mene ja tiedä. Ainakin esine kiinnittää huomion.

Museon ylemmässä kerroksessa, josta taideteos myös näkyy, on video, jossa ihmiset kertovat omia tuntemuksiaan teoksesta. Kosketin näyttöä ja kuuntelin hetken yllätyksettömiä kokijoiden kuvauksia, kunnes harhailevan huomioni pysäytti videolla esiintyvä nuori musliminainen.

Nainen totesi, että nähdessään teoksen hänelle tuli mieleen haarniska. Kun hän näki sille annetun nimen, hän yllättyi. Hänelle ei tullut teoksesta mieleen islam eikä hunnuttautumisperinne. Hän itse piti huivia, joka jätti kasvot näkyviin.

Vasta teoksen nimi ohjasi hänet hahmottamaan, että tekijä viittasi islamiin. Hänen oma käsityksensä huiviperinteestä ohjasi häntä tulkitsemaan toisin. Tuo tulkinta poikkesi siitä, mitä teos tuo mieleen oletettavasti suurelle osalle museon vierailijoista.

*

Iltaohjelmassa oli tanskalaisen The Raveonettesin keikka. Hienon orkesterin esiintyminen sujui rutiinien mukaisesti, encoreen saakka. Bändi tuli takaisin lavalle ja puhui mikrofoniin. En oikein saanut selvää, joten otin tulpat pois korvista. Pian vieressäni nahkatakkinen mies alkoi huitoa kädellään, että täällä minä olen. Mies eteni lavalle asti, ja vasta kun hän alkoi laulaa, tajusin, kuka hän oli – Glasvegasin laulaja James Allan. Hän esitti The Raveonettesin kappaleen ”Love can destroy everything”. Hauska päätös mainiolle, joskin muutoin tavanomaiselle tapahtumalle. Tosin pieni selvittely paljastaa, ettei James noussut lavalle The Raveonettesin keikalla ensimmäistä kertaa.