sunnuntai 24. elokuuta 2008

Kirjamainoksia

Blogin kirjoittaminen on ollut vähäistä viime aikoina. Syynä on yksinkertaisesti kiire. Ensi viikolla muutan Leedsiin ja järjestelytyötä riittää. Seminaarit ja muut pienet tapahtumat ovat vieneet kaiken jäljelle jääneen ajan. Siksi tyydyn nyt mainostamaan kahta uunituoretta kirjaa.

Torstaina julkistettiin Mari K. Niemen toimittama ”Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa”. Se sisältää artikkelini ateismista. Kirja on muutoinkin suositeltavaa lukemista – sopiva yhdistelmä rennohkoa kirjoitustyyliä ja asiatietoa erilaisista kieltäytymisen tavoista ja kohteista. Heti ilmestyessään teos on saanut poikkeuksellisen paljon julkisuutta. Ylen aamutelevisiossa kirjasta keskusteltiin pitkä tovi ja Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla oli kirjaa käsittelevä teksti.

Toinen juuri ilmestynyt kirja ei ole saanut ollenkaan julkisuutta, koska projekti oli salainen. Tarkoitan uskontotieteen professori Veikko Anttoselle tehtyä juhlakirjaa, joka julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta perjantaina. Teoksen nimi on ”Pyhä. Raja, kielto ja arvo kansanomaisessa uskonnossa”, toimittajina minä, Tiina Mahlamäki ja Ilkka Pyysiäinen. Juhlakirjat pysyvät salassa onniteltavalta vain harvoin. Tällä kerralla taisimme onnistua. Kirja ei ole enää salainen projekti, joten mainostetaan tässä. Teos on tutkimusartikkeleista koostuva kunnianosoitus Anttosen tieteelliselle työlle eikä niinkään henkilömuisteluista kasaan pantua kesälukemista.

Kuvaksi laittaisin mieluummin kannen teoksesta, jota olen itse ollut toimittamassa. Sitä ei kuitenkaan ole juuri nyt saatavilla.

tiistai 12. elokuuta 2008

Irakin sota ja tapaus Sgrena

Joskus tulee sellainen olo, ettei ole oikein kärryillä maailman menossa. En edes tiedä pitäisikö syyttää itseään vai mediaa. Viimeksi tällainen olo tuli, kun luin italialaisen toimittajan Giuliana Sgrenan kirjan ”Ystävien tulituksessa” (Friendly Fire).

Olen toki yrittänyt seurailla valtamediasta poikkeavaa kirjoittelua lähinnä lukemalla kirjoja. Olen lukenut Noam Chomskyä, William Blumia, Michael Chossudovskya ja muuta Bushin vastaista bushbashingia. Olen lukenut terrorismia ja terrorismin vastaista sotaa käsitteleviä kirjoja. Viime vuosilta esimerkkeinä Terrorismin henki (Jean Baudrillard), On Suicide Bombing (Talal Asad), Holy Terrors (Bruce Lincoln), 9/11 Handbook (Hans Kippenberg & Tilman Seidensticker), Precarious Life (Judith Butler), Tervetuloa reaalisen autiomaahan (Slavoj Zizek), Syyskuun yhdennentoista merkitys (Mikko Lehtonen) ja lisäksi nipun aihetta sivuavia, nykypäivän islamiin keskittyviä teoksia.

Lisäksi olen lukenut pari Irakin sotaa ja Yhdysvaltain politiikkaa kriittisesti analysoivia tekstejä, kuten Iraq: The Borrowed Kettle (Slavoj Zizek) ja Roistovaltion raunioilla (Mikko Yrjönsuuri).

Vaikka en yritä tässä arvioida teosten arvojärjestystä, Giuliana Sgrenan tapaus kolahti. Sgrena on italialaisen kommunistilehden Il Manifeston toimittaja, joka kidnapattiin vuonna 2005 Irakissa. Sgrena on sodan vastustaja, joka pyrki saamaan selville, mitä ihmiset Fallujassa kokevat. Hän tuli kuitenkin kaapatuksi.

Sgrena vietti vankeudessa kuukauden ja hänet vapautettiin rahalla. Aiheesta uutisoitiin, mutta muistan tapauksesta lähinnä hänen videoidut viestinsä. Sgrena pakotettiin kertomaan, että hänet tapetaan, mikäli Italian joukkoja ei vedetä pois Irakista. Muistikuvani päättyvät siihen, että toimittaja pääsi vapaaksi.

Se, mikä on mennyt ohi – ja mistä ei tullut ainakaan mediakohua – koskee välittömästi vapautumisen jälkeen tapahtunutta ampumista. Yhdysvaltalaiset sotilaat tulittivat Sgrenaa ja häntä kuljettanutta autoa. Sgrena haavoittui ja mukana ollut italialainen turvallisuuspoliisin asiamies Nicola Calipari sai surmansa. Virallisen selityksen mukaan auto yritettiin pysäyttää, koska se ei hiljentänyt tiesululla. Autoon osui 58 laukausta. Niistä vain yksi osui moottorin alueelle. Laukaisujälkien perusteella on kysytty, yritettiinkö Sgrena tappaa. Uutisoitiinko tästä Suomessa? Ehkä, mutta mitään erityistä keskustelua ei syntynyt.

Italialaiset asiantuntijat esittivät tutkinnan jälkeen, että sotilaat ampuivat tappaakseen. Tämän jälkeen nostettiin syyte poliittisesta murhasta. Tietenkään oikeudenkäyntiä ei kehkeydy, sillä Yhdysvallat eivät luovuta sotilaitaan, vaikka he olisivat syyllistyneet rikoksiin toisissa maissa. Uutisoitiinko tästä Suomessa? En muista.

Tapaus kertoo oivasti, että salaliittoteoria on mahdollinen tai sitten Yhdysvaltalaisten sotilaiden korttipakka on Irakissa aika sekaisin. Kysymys ei kuitenkaan ole vain siitä, ovatko Sgrenan omat muistikuvat totuudenmukaisia, vai onko häntä ampuneella sotilaalla todempi käsitys tapahtuneesta. Tai, onhan se kiinnostavaa, mutta tässä yhteydessä tulee mieleen kysyä, miksi minä – maailman menoon periaatteessa uteliaasti suhtautuvana ihmisenä – tiesin niin vähän. Veikkaan, että sinäkään et tiennyt. Syytän mediaa, ellei tule vasta-argumentteja.

Kuvassa on Sgrena kaappaajien kanssa tehdyssä videossa. Ampujan televisiohaastattelu löytyy YouTubesta. Kirjassa on Sgrenan tapauksen lisäksi mukana Irak-reportaasia.

tiistai 5. elokuuta 2008

Uusliberalismista

General Intellect -osuuskunnan nimellä julkaistu kirja ”Vasemmisto etsii työtä” (2008) esiteltiin Helsingin Sanomissa jo vappupäivänä. Varsinainen kirja-arvio ilmestyi 27.7.2008 onnistuneella nimellä ”Vasemmisto etsii edistyksellisyyttä”, kirjoittajana suomalaisen älymystön julkiseksi omatunnoksi kohonnut Juha Siltala, jonka ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” kuuluu hyvin väljästi ajateltuna samaan sarjaan eli uusliberalismin kritiikkiin. Se oli jatkoa hänen tiiliskivimäisille, usein sisällön rankkuuden vuoksi raskaslukuisille teoksilleen, joissa käsitellään esimerkiksi miehistä kunniaa ja suomalaista (erityisesti körttiläistä) ahdistusta psykohistoriallisesta näkökulmasta.

Siltalan arvio on pääosin kiittelevä ja myötäilevä, joskin se sisältää muutamia erimielisyyksiä. ”Vasemmisto etsii työtä” tarjoaa lääkkeitä uusliberalismiin, ja ne ovat joissain kohdin yhteneväisiä Siltalan näkemysten kanssa. Myös potilaan diagnoosissa on yhtäläisyyksiä. Kenties kaikkein merkittävin ero on kuitenkin se, mikä tulee ilmi lainaamalla arviota:

”Vähämäki kumppaneineen haluaa valjastaa uusliberalismin houkutuksen, yksilönvapauden, omiin tarkoituksiinsa ja ratsastaa valtiollisen holhouksen vastaisuudella. Heitä kiusaa uudistusmielisyyden ja dynamiikan menettäminen iskusanoina oikeistolle. […] Jos vanhan vasemmiston virhe kirjoittajien mielestä oli kellua virran mukana, ihailla luonnon teknistä herruuttamista ikään kuin ihmisen vapauttaminen toteutuisi edistyksen edistyessä riidattomasti, miten he välttävät saman loukun omiessaan uusliberaalien aseita?”

Ero ei ole yksin siinä, että Siltala haluaisi muita kuin uusliberalistisia aseita. Siltala ajattelee, että kun uusliberalismi korostaa dynaamisuutta ja vanhojen työelämän rakenteiden purkamista, arvion kohteena olevat pyrkivät vain kaappaamaan uusliberaalien aseet edistyksellisiin tarkoitusperiin.

Ero syntyy käsityksessä siitä, mikä oli ensin: uusliberalismin ideologia vai ihmisten halu. Oikeastaan voisi sanoa, ettei Siltala osaa nostaa esiin eroa, joka on yksi tärkeimmistä avaimista teoksen ymmärtämiseen. Tosin paljastan tässä kohdin, että en ole lukenut perusteellisesti ko. pamflettimaista teosta, mutta olen kyllä lukenut ison osan kirjoista, joihin sen ajattelu perustuu.

GI-porukka, (esimerkiksi lainauksessa mainittu Jussi Vähämäki), italialainen uusmarxismi, Hardt & Negrin kirjat ”Imperiumi” ja ”Multitude” ja kaikkien edellä mainittujen taustalla oleva Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajattelu – ne pohjautuvat käsitykseen, että halu vapautua vanhoista rakenteista oli ensin. Vasta sen jälkeen kapitalismi, jota myöhemmin alettiin kohdennetummin kutsua uusliberalistiseksi, alkoi kaapata ihmisten halun ja toiveet.

Jokseenkin tämän kysymyksen pohtimiseen liittyi myös yhdessä Pasi Väliahon kanssa kirjoittama tekstini ”Virtuaalinen” teoksessa ”Uuden työn sanakirja” (2006). Siinä emme kuitenkaan pohtineet niinkään työelämän aktuaalisia muutoksia kuin virtuaalisen käsitteen merkitystä uuden työn filosofiassa.

Uusliberalistisen työkulttuurin analyysien lisäksi olennaista on maan valtalehden halu uhrata kulttuurisivuja tällaiseen keskusteluun. Kirja-arvio vei kaksi kolmasosaa sivusta; saksalaisen nykyfeminismin seksikkyyden ja rentouden pohdinta sai vain jäljelle jääneen kolmasosan.