torstai 7. syyskuuta 2017

Isi, mitä oli strukturalismi?

En tiedä tarkalleen, kuinka monta strukturalismia ja niin sanottua jälkistrukturalismia käsittelevää johdantotekstiä olen elämäni aikana lukenut. Kymmeniä, kuitenkin. Niistä suurin osa perustunut angloamerikkalaiseen vinkkeliin.

Ranskalaisen aatehistorioitsija François Dossen kaksiosaisesta strukturalismin historiasta suomennettiin ensimmäinen osa vuonna 2011. Teos otettiin Tutkijaliiton julkaisuohjelmaan aikana, jolloin olin vielä sen hallituksessa. Suomentaminen ja julkaiseminen ottivat aikansa – kyse on vähän vajaa 500-sivuisesta teoksesta – joten en saanut hallituksen jäsenille kuuluvaa ilmaiskappaletta. Teos jäi lukematta, kunnes Kolmen sepän kirjakauppa järjesti poistomyynnin viime keväänä. Ostin Dossen teoksen alennuksesta ja laitoin lukupinoon. Siinä se odotti useamman kuukauden, kunnes ryhdyin hommiin.

Dosse on itselleni tuttu kirjoittaja. Erityisesti hänen massiivinen Gilles Deleuzea ja Félix Guattaria käsittelevä intellektuaalinen elämäkerta oli fantastista luettavaa. Strukturalismin historia käsittelee monia ajattelijoita, mutta on tyyliltään samansuuntainen. Molemmat hyödyntävät reippaasti henkilöhaastatteluja. Kyse ei ole johdantoteoksesta, jossa strukturalistit esitellään omissa luvuissaan. Sen sijaan kyse on hybridigenrestä, jossa kerrotaan toki yksittäisistä ajattelijoista mutta paljon myös kronologisesti ranskalaisesta akateemisesta maailmasta erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla. Tarkkaan ottaen käsittely päättyy vuoteen 1966, jolloin uudet tuulet alkoivat puhaltaa – osin tässä osassa käsiteltyjen ajattelijoiden toimesta.

Kirjan paras, jargonista vapaa yleinen luonnehdinta strukturalismista menee Jean Pouillonin piikkiin. Hänen mukaansa strukturalismi ilmentää kahta suurta ideaa, kokonaisuutta ja keskinäistä riippuvuutta. Strukturalismissa ”etsitään suhteita, jotka antavat niiden yhdistämille termeille aseman mukaisen arvon järjestäytyneessä kokonaisuudessa”. Tässä tehtävässä sulkeistettiin historia ja ihminen. Näin voitiin keskittyä rakenteen vakioihin ja esittää lähestymistapa tieteellisenä.

Yksittäisistä ajattelijoista pääosassa on ehdottomasti Claude Lévi-Strauss. Muita paljon käsiteltäviä on erityisesti Jacques Lacan, Roland Barthes, Michel Foucault ja Louis Althusser. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Se, mikä todella erottaa Dossen angloamerikkalaisista strukturalismin hahmotuksista on käsiteltävien henkilöiden määrä ja niiden välisen suhdeverkoston (paikoitellen piinallisen) yksityiskohtainen selvittäminen.

Teoksessa kirjoitetaan edellä mainittujen lisäksi verrattain paljon Jakobsonista, Greimasista, Dumezilista ja Kristevasta mutta tarinassa seikkailee valtava määrä sivuhahmoja. Kokonaisuudessaan Dosse tarjoilee yhdenlaisen suhdeverkostoja kartoittavan esityksen. Teoksesta oppii, miten x luki y:tä ja a kritisoi b:tä ja c otti d:n suojiinsa.

Tällainen lähestymistapa voi olla aika rasittava, koska yksittäisiä ajattelijoita ei käsitellä kokonaisuuksina. Se kuitenkin tuo esiin jotain aivan muuta kuin tiivistelmät Lévi-Straussin tai Lacanin keskeisistä ajatuksista. Voi olla, että jälkimmäisen tyyppisistä esityksistä oppii paremmin esimerkiksi soveltamaan strukturalistisia ajatuksia, mutta niihin kyllästyneille strukturalismin kukoistuksen mahdollistanutta toimintaympäristöä kuvaava lähestymistapa on raikas (vaikka välillä raskas, koska näin yksittäisten ajattelijoiden käsitykset on tulevat esitetyksi epäsystemaattisesti).

Dossea voidaan kritisoida siitä, että Pariisin rajat ovat maailman rajat, ainakin mitä älylliseen ajatteluun tulee, mutta tämä rajaus mahdollistaa yllä mainitun suhdeverkoston kartoittamisen.

Osa detaljeista on kaikkea muuta kuin nippelitietoa. Kuinka moni esimerkiksi tiesi, ettei Barthes ollut lukenut ollenkaan Saussurea siinä vaiheessa, kun Mytologioita-teoksen ensipainos ilmestyi? (Muun muassa Saussuresta inspiroitunut ”Myytti tänään” on myöhempi lisäys.) Kansiin  mahtuu myös tarpeetonta mutta huvittavaa nippelitietoa esimerkiksi siitä, että Lacan ajoi autoansa yhtä nopeasti kuin päätti istuntonsa. Osa Dossen tulkinnoista on varmasti yksinkertaistavia eikä voi olettaa, että elämäntyönsä Lacanin tai Foucault’n parissa tehnyt olisi tyytyväinen Dossen painotuksiin.

Lisäksi voi kysyä, missä määrin Derrida tai Foucault olivat strukturalisteja. Derridan tausta oli vahvasti fenomenologiassa ja Heideggerin ajattelussa, joten puhdasta strukturalismin perillistä hänestä on vaikea tehdä. Tosin Derridan käsittely tässä teoksessa on ylipäätään vähäistä, sillä hänen kultakautensa alkoi vuonna 1967. Foucault tunnetusti kiisti olevansa strukturalisti, joskin Dosse painottaa teoksensa ajallisen rajauksen vuoksi Foucault’n varhaisteosten strukturalistissävytteistä otetta ja tuo esiin Foucault’n varauksellisen suhtautumisen strukturalismiin. Olisihan se outoa, jos näitä herroja ei käsiteltäisi laisinkaan strukturalismin historiassa, joten jätetään kysely tähän.

Vaikka en lue teosta tieteenhistorioitsijan näkökulmasta, siitä on mahdollista löytää vahvennusta käsitykselle, jonka mukaan tieteellisten kiistojen voittaminen tapahtuu parhaiten siirtämällä debatti toiselle, mieluiten kokonaan uudelle tieteenalalle. Näin Friedrich Max Müller teki siirrossaan filologiasta uskontotieteeseen, näin Lévi-Strauss teki siirrossaan filosofiasta antropologiaan. Häviäjä oli jälkimmäisessä tapauksessa Sartre ja hänen subjektifilosofiansa.

Strukturalismin suosiota selittänee myös tieteellisyyden retoriikka. Synkroniset, vakioita etsivät ja historian sulkeistavat lähestymistavat olivat toisen maailmansodan jälkeisenä aikana niitä, jotka argumentoivat tieteellisyyden retoriikalla. Ne kohottivat omissa juhlapuheissaan ihmistieteet luonnontieteiden tasolle.

Strukturalismin kriitikoitakin teoksessa käsitellään, joskin valikoivasti. Paul Ricoeur kommentoi, että sulkeistaessaan historian ja ihmisen strukturalismi saavutti ”tieteellisyyden”, mutta maksoi siitä kovan hinnan. Jean-Paul Sarte, jonka asemalle älymystön kirkkaimpana tähtenä strukturalismi oli uhka, totesi kenttähiljaisuuden murtuessa, että strukturalismissa on kyse ”viimeisestä muurista, jonka porvaristo voisi vielä rakentaa Marxia vastaan” ja että strukturalismi oli ”teknokraattisen sivilisaation ideologiaa”. Omasta mielestäni parhaat strukturalismin kriitikot tulivat liikehdinnän liepeiltä. Heitä alettiin kutsua Yhdysvalloissa jälkistrukturalisteiksi.

Monin paikoin teos muistuttaa, miksi en ole kovaksikeitetty strukturalisti. Olen liiaksi kontekstualisti, historiallistava ja valtasuhteista kiinnostunut, kuten niin sanotut jälkistrukturalistitkin (tai ainakin osa niistä). Strukturalismin pohdiskelun jännittävyyttä ja inspiroivuutta se ei kuitenkaan poista. Tosin jos Lévi-Straussin strukturalismin ja esimerkiksi  Foucault’n ”jälkistrukturalismin” välillä pitää valita, niin jälkimmäiseen on helppo kallistua. Foucault hylkäsi strukturalistien tavoin ajatuksen jatkuvaksi kokonaisuudeksi ymmärretystä historiasta, mutta hän hylkäsi myös ajatuksen (pysyvästä) rakenteesta.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Itämainen huone

Elokuun puolivälissä kirjoittelin tänne Leif Salménin teoksesta Alas Akropoliilta (2008). Lopetin tekstin pohdiskeluun mahdollisesta myöhempien teosten lukemisesta. Ei mennyt pitkääkään, kun Tampereen Lukulaarissa tuli kohtuulliseen hintaan vastaan Salménin tuorein teos Itämainen huone (2017). Ostin ja luin.

Itämainen huone jatkaa vähän erilaisin painotuksin Euroopan ja sitä ympäröivien alueiden ja kulttuurien kohtaamisen teemaa. Nyt ei olla vain menneisyydessä vaan tullaan välillä myös päivänpolttaviin aiheisiin. Myös vuosisatojen takaisten asioiden käsittelyllä – tai ainakin osalla niistä – on aikaisempaa hieman selvempi peruste, koska niistä löytyy aineksia kaiuttaa nykypäivän kehityskulkuja mennyttä vasten.

Espanjan muslimiaikaa ja erityisesti El Cidiä käsittelevä osio toimii aperitiivina pääruokiin. Salmén muistuttaa, miten El Cid ei ollut eurooppalaista, kristillistä, valkoista tai espanjalaista identiteettiä ulkoisilta vaikutteilta puolustava sankari, jollaisena historia on halunnut hänet muistaa. Hän oli palkkasoturi, joka vaihtoi puolta sen mukaan, mistä leipä tuli pöytään.

Teoksen ensimmäiseen pääruokaan päästään hieman yli sadan sivun jälkeen, kun vertaillaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin hoitamista Euroopassa ja viime vuosien tilannetta. Tuoreemman tilanteen arvioinnissa Itä-Euroopan maista Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari saavat tylyn tuomion, kunnes siirrytään mäiskimään Merkelin Saksaa ja siinä sivussa Erdoganin Turkkia. Mainittujen Itä-Euroopan maiden politiikka on pakolaiskielteistä ja Turkin opportunistista (jos Eurooppa maksaa tarpeeksi, ihmisvirta tukitaan). Merkel puolestaan toivotti pakolaiset tervetulleiksi ja sanoi, että kyllä tästä selvitään. Mikä siinä sitten mättää?

Salmén kritisoi Saksan politiikkaa siitä, että siinä Saksasta tulee synonyymi Euroopalle: se, mikä on hyväksi Saksalle, on hyväksi Euroopalle. Hänen mukaansa Saksa ajaa ”häpeämättömästi pummilla euronaapureidensa kustannuksella”. Merkelin politiikassa Saksa sysää käytännön taakan Kreikalle ja Turkille ja samalla esittää itsensä humanitaarisena vapahtajana.

Kovin perusteelliseen analyysiin Salmén ei tyylinsä mukaisesti tässäkään mene. Yksityiskohdista pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, jotta esitys olisi läpeensä vakuuttava. Se kuitenkin heijastelee yleistä näkemystä, jota mielestäni jokainen yhteistä hyvää ajatteleva ihminen puoltaa (eli äänestyskäyttäytymisen perusteella alle puolet suomalaisista): maahanmuuttovastaista oikeistolaisuutta ei voi kannattaa mutta ei myöskään uusliberaalia, epätasa-arvoistavaa EU:n talouspolitiikkaa.

Toinen pääruoka tarjoillaan terrorismin ja siihen reagoimisen pohdinnassa. Salmén painottaa, miten paniikkireaktio terrorismiin on sekä turhaa että historiallisesti varsin tuore ilmiö. Euroopan eri maissa tapahtuneet iskut eivät ole huojuttaneet yhdenkään iskujen kohteena olevan valtion rakenteita. Hiljainen halveksunta on parempi reaktio kuin esimerkiksi Ranskan sodanjulistus. Lisäksi sodanjulistus oli outo, koska Ranska oli jo sotatilanteessa Syyriassa.

Salmén haluaa sanoa, että Euroopan reaktioilla pelataan sekä Isisin että kansallismielisten oikeistopopulistien pussiin. Hän myös muistuttaa, että pakolaiskriisi on osaltaan länsimaiden aiheuttama – pakolaisia tulee eniten alueilta, joiden valtiollisten rakenteiden romuttamiseen länsimaat ovat osallistuneet vapauden ja demokratian nimissä. Tämä ulottuvuus on ymmärrettävä, vaikka valtioiden johdossa onkin ollut epädemokraattisia diktaattoreita. Rakenteiden romuttamisesta ei valitettavasti seuraa nopeasti toimivaa demokratiaa.

Jälkiruokana on kirjallisuusfanitusta (Saul Bellow) ja epämääräistä vanhan miehen narinaa suomalaista älymystöä kohtaan. Yliopistomaailmaan kohdistuu erityistä hahmotonta nurinaa. En oikein usko Salménin olevan kovin hyvin perillä tämän päivän yliopistomaailmasta. Ainakin tässä kirjassa sisältö jää heittojen tasolle. Oletan, että Salmén kritisoi niitä mielikuvia, joita hän saa lehtiä lukemalla. Jos yliopistomaailmaa haluaa kritisoida, kannattaa kuunnella siellä työskenteleviä ja pohtia siellä työskentelevien ehtoja.

Kahvin avecina jätetään vielä hyvästit suomalaiselle maaseudulle ja haja-asutusalueiden hyvinvoinnille. Tämä asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun kirjoittaja itse ymmärtääkseni viettää ainakin osan ajastaan Joroisilla. Teoksen otsikko viittaa sinne, kirjoituspaikkaan, kadonneen Orientin kuvitelmaksi muutettuun vinttikamariin.

Salmén on edelleen taitava ja miellyttävä esseisti, mutta yhä useammin mietin häntä lukiessa, miten osat palvelevat kokonaisuutta.