sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Studioalbumit osa 107: Smack

Keväällä 2021 ilmestyi Jarkko Jokelaisen kirjoittama Smack: Kuolemaantuomitun laulu. Lukaisin sen läpi ja samalla innostuin kuuntelemaan Smackin levytkin. Bändin tarinassa kiinnostavinta on yritys saada jalansijaa Yhdysvalloissa. Se olisi voinut tapahtua, oikeasti, mutta toisin kävi. Nyt muistoihin jäi kulttisuosio, josta ovat todistaneet Nirvana, Guns’n’Roses ja monet muut. En käy sitä tai muuta tarinaa läpi tässä – suosittelen lukemaan teoksen. 


Bändi on tuttu jo nuoruudesta. Nykyään sitä tulee kuunneltua satunnaisesti. Katsotaan, miltä yhtye tällä kerralla kuulostaa. 

Smack on You (1984) alkaa yhtyeen kahdella omalla mestariteoksella: ”Good Morning Headache” ja varhaisen Nirvanankin keikoillaan esittämä ”Run Rabbit Run”. T.T. Oksalan tuottamalla albumilla ollaan katurokin, garagen ja Stoogesin jalanjäljillä paremmin kuin moni muu tuohon aikaan. Virvelisoundi on paikoin karsea, mutta kokonaisuus mainio. Myös keskinkertaisemmat sävellykset tukevat kokonaisuutta. Jälkipuoliskolla vahvoja on ”Some Fun”, yhtyeen varhaisimpiin biiseihin ja tötsyttelystä kertova ”Cemetery Walls” sekä ensisingle ”Criminal”. Yhdessä ne varmistavat, että debyytillään Smack laittoi riman niin korkealle, ettei itse enää yltänyt sinne. Ei yltänyt moni muukaan tässä genressä. CD:n bonuksena on Stoogesin ”I Wanna Be Your Dog”, jota Smack soitti keikoilla jo alkutaipaleellaan. Albumin kansikin on tyylikäs (kuvassa). 

Rattlesnake Bite (1985) on myöskin kannestaan komea, mutta sisältä vain keskinkertainen. Nimibiisi on käypä, samoin ”Pass That Bottle”, mutta en jaksa innostua puhkikuluneesta ”Steppin’ Stonesta”, vaikka Smack tekee sen hyvin (ja jo tuolloin biisiä oli koveroitu melko usein). ”On the Runilla” mennään jopa maiden-tyyppisen hevin suuntaan. Albumin paras biisi on mielestäni slovari ”Somewhere Out of the Day”. Bonuksena on bändin eniten Spotify-soittoa kerännyt versio Rollareiden ikivihreästä ”Paint It Black”, jonka muistan nähneeni televisiossakin lapsena Hittimittarissa. Tässä vaiheessa toiseksi kitaristiksi oli tullut Rane Raitsikka. 

Salvation (1987) on askel omaan aikaansa niin soundillisesti kuin musiikillisesti. Siitä jää pois vahvin Stooges ja garage. Jäljelle jää vetävä kasarihenkinen rokkilevy. Ostin tuotoksen heti ilmestyttyä. Samaan aikaan yhtye kävi soittamassa Seinäjoen urheilutalolla ilmaiskeikan. Kuudesluokkalaiselle se oli huippua. Paitsi että Claude etuili urheilutalon kioskin jonossa minua. Hiton rokkikukko! Albumi on rakentunut samoin kuin moni aikansa levy: molemmat puolet aloittaa hittibiisi (a-puolen ”The Only Salvation”, b-puolen ”Look Around”) ja muu materiaali seurailee perässä. Siitä muusta ”Moonshine Chile” on keskitasoa parempi. ”Blinded by the Light” ja slovari ”Trust on You” upposivat pienenä, joten edelleen ne kuulostavat melko toimivilta. T.T. Oksala ei ilmeisesti hallinnut brittistudion nappuloita tai sitten hän lähti tietoisesti rakentamaan valtavirtaisempaa äänimaisemaa. Omaa vinyyliäni en ole myymässä, pyörittelen sitä joskus, mutta enää Salvation ei ole mielestäni yhtyeen paras levy. Tässä vaiheessa alkuperäisjäsen Cheri oli potkittu pois bassosta. 

Radical (1988) jäi ilmestyessään vähemmälle huomiolle. ”Mad Animal Shuffle” tuli Hittimittarissa ja se oli ”videon” höpsöydestään huolimatta ihan ok. Francine teki biisistä aivan kelvollisen rockabilly-koverin 30 vuotta myöhemmin. Valitettavasti biisi on Smackin levyn parhaimmistoa. Ehkä oma suosikkini on ”Strange Kinda Fever”. Nyt Stoogesista oli menty isoja askeleita Rollareihin päin, joten minut tuntevat voivat arvata, että Radical ei ole minulle tärkein Smack-albumi. Teoksella on yllätystuottaja: Pave Maijanen. 

Siinä vaiheessa, kun yhtye lähti toisen kerran Losiin, ei enää syntynyt biisimateriaalia – tai ainakaan sellaista, jota olisi esitelty laajemmin. Ei tullut kansainvälistä levydiiliäkään, ja yhtyeen taival alkoi kääntyä loppusuoralle. 

Suurinta suosikkiyhtyettäni Smackista ei tule, mutta on todella hienoa, että pienestä Suomesta noussut omaehtoinen rokkibändi teki niin suuren vaikutuksen musiikkidiggareihin, jotka itse menestyivät paremmin. Smack oli parempi kuin moni aikansa yrittäjistä. Sen kestävä perintö on keikkamuistojen unohtuessa debyytillä. Muut studioalbumit ovat lopultakin kalpeahkoja viritelmiä siitä, mitä Smack on ensilevyllään. Sen aloittaa viisi täydellistä ensimmäistä minuuttia.