sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Suoran toiminnan katsomossa

En ole koskaan ollut kettutyttö, vaikka en turkistarhausta kannatakaan. Aseistakieltäytyjien bileisiin en koskaan jaksanut osallistua, vaikka olenkin sotilaspassistani luopunut. En ollut lökäpöksy, joka halusi vetää natseja turpaan. En polttanut makasiineja enkä ole ollut mustavihreillä päivillä. En ole edes vegaani. Mielenosoituksiin olen osallistunut lähinnä ulkomailla turistina, usein tietämättä, mikä on tapahtuman varsinainen idea. Kadunvaltauksissa soitettiin huonoa musiikkia, joten en viihtynyt niissä varttia pidempään.

Yllä sanotun vuoksi onkin mielenkiintoista löytää jonkinlainen yhtymäkohta oman elämän ja  suomalaisen ”suoran toiminnan” tai ”aktivismin” väliltä. Tästä muistuttaa Anton Montin ja Pontus Purokurun tietokirja Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 (Into 2018).

Teos käsittelee alaotsikkonsa mukaista teemaa mielenkiintoisella tavalla painottuen aktivismin vasempaan laitaan, vaikka lopussa tuodaan mukaan myös uusoikeisto. Siinä käydään läpi aktivismia 1980-luvun anarkismista erilaisten yhden liikkeiden ja globalisaatiokriittisten moneuksien kautta viime vuosien kuokkavieraisiin ja turvapaikanhakijoihin. Lähes kaikki esimerkit ovat jollain lailla tuttuja, vaikka kaikissa tapauksissa olen ollut ulkopuolinen. Kirja systematisoi niitä ja vaiheiden yksiin kansiin laittaminen on saavutus. Tietysti tekijät ovat valikoineet mielestään keskeisimpiä esimerkkejä ja toimijoita, mutta tällä valikoimalla saadaan nostettua esiin keskeisiä painotuksia ja siirtymiä. Ulkopuolisuudestani huolimatta siellä on yksi vaihe, joka tangeeraa oman elämäni kanssa.

Tekijät kirjoittavat, että ”2000-luvulla suomalaiseen aktivismiin ilmestyi radikalisoituvan toiminnan rinnalle käänne teoreettisempaan ja ilottelevampaan suuntaan.” He jatkavat, että ”Liikkeiden julkisen viestinnän sävy oli 1990-lukua akateemisempi, kuten osoittavat vuosikymmenen ehkä tärkein aktivistikirja, Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumi.”

Hardt & Negri nojaavat ajattelussaan osittain Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatteluun. Itse luin 2000-luvun alussa (ja myöhemminkin) Deleuzea ja Guattaria ahkerasti ja toimitin yhdessä Pasi Väliahon kanssa ensimmäisen Deleuzea käsittelevän suomalaisen teoksen vuonna 2004. Hardtin ja Negrin Imperiumi ilmestyi alkukielellä englanniksi vuonna 2000 ja muistan edelleen, että kaksi kirjaa, jotka otin mukaan Pietariin, jossa vietin heinäkuun vuonna 2002, olivat Imperiumi ja Hardtin aikaisempi, Deleuzen filosofiaa erittelevä teos.

Myöhemmin olin mukana Tutkijaliiton hallituksessa muutaman vuoden ajan. Samaan aikaan hallituksessa oli myös Mikko Jakonen ja Akseli Virtanen, jotka yhdessä Jukka Peltokosken kanssa ryhtyivät toimittamaan ”prekariaatin manifestia”, vuonna 2006 ilmestynyttä Uuden työn sanakirjaa. Tutkijaliiton toiminnassa tutustuin Jakoseen ja Virtaseen (Peltokosken tunsin jo teinivuosilta) ja joihinkin muihin samanmielisiin. Itse myös kirjoitin kirjaan. Ja vaikka kirja joidenkin mielestä oli filosofista höttöä, siihen kiteytyy aikansa aktivismin keskeisiä ajatuksia. Se pyrki uudistamaan yhteiskunnallisten liikkeiden kieltä vastaamaan aikansa muutoksia. Sittemmin vihreät ja vasemmisto ovat seuranneet näitä ajatuksia jonkin verran yhteiskunta-analyysissaan, toisin kuin vanhan vasemmiston käsitteistöön jämähtänyt SDP.  

Teos oli pitkälti Jyväskylässä perustetun Megafoni-verkkosivuston ekstensio, mutta Uuden työn sanakirjan merkityksen aikansa ajatuksia kiteyttävänä ja yhteensaattavana teoksena noteeraavat myös Monti ja Purokuru. Teoksen julkaisi Tutkijaliitto, jonka hallituksessa olin puoltamassa sen julkaisua ja päättämässä italialaisten autonomiateoreetikkojen suomennettujen teosten painosmääristä.

Selkeä tangeeraus Montin ja Purokurun esimerkkien ja vaiheiden kanssa jää suunnilleen tähän, vaikka kokonaisuuteen liittyy osittain myös väitöskirjani ja suomalainen uuden työn teoretisointi, jonka merkkiteos oli vuonna 2003 ilmestynyt Jussi Vähämäen Kuhnurien Kerho. (Vähämäki oli mukana Tutkijaliiton toiminnassa ja hän myös kirjoitti yhteistoimittamaani Deleuze-kirjaan.)

Selkeä erkaantuminen tapahtui vuonna 2007. Lähdin Englantiin ja kontaktit tähän skeneen vähenivät merkittävästi. Teoreettinen kiinnostukseni jatkui, mutta aikani meni yhä enemmän uskontotieteen parissa.

Vaikka suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden ydin on aina ollut kaukana minusta, olen seurannut skeneä kaukaa sivusta pidemmällä aikavälillä kuin mitä ohut kontaktipintani todistaa. Myöhäisteinistä alkaen punk- ja indiepiirien tapahtumat ovat kiinnostaneet musiikkinsa vuoksi eikä niissä ole voinut välttyä jonkinlaiselta kontaktilta erilaisiin järjestöihin. Sen sijaan myöhempien aktivistien hiphop-sukupolveen musiikillista napanuoraa ei ole koskaan ollutkaan.

Olen mielestäni poliittisesti valveutunut ja jaan erilaisten autonomisten liikkeiden kanssa monia ”punavihreitä” näkökantoja. Silti kirjassakin mainitut jotkut suoran toiminnan esimerkit naurattavat ja nostavat jonkinlaisen surkuhupaisuuden tunteen päällimmäiseksi: Muutoksen kevät -lehteen listatuissa suoran toiminnan raporteista löytyy myös ”yksi isku jäätelökioskia vastaan (tilan vahingoittaminen)”.

Jos mitään yleistä kaavaa teoksessa käsitellyn aikavälin liikehdinnästä voi hahmotella, se on ehkä tämä: kansalaistottelemattomuus on erityisesti nuorten toimintaa, jolla ei ole suoraa yhteyttä puolueisiin; silti moni toimija tulee myöhemmin puolueaktiiviksi tai suuntautuu muihin yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin.

Historiallinen kaava on se, että vielä 2000-luvun alussa puoluekontekstia etsivät aktivistit suuntasivat vihreisiin, kun taas vuosikymmenen lopulla virta vei vasemmistoliittoon. Lisäksi tarinaa jäsentää megasykli vasemmistoaktivistien aloitteellisuudesta 2010-lukuun, jolloin kyse on enemmän reagoimisesta äärioikeistoon kuin uusista innovaatioista.

Jos ajatellaan vihreitä ja vasemmistoliittoa, niin molemmista löytyy ihmisiä, joiden taustat ovat joissain teoksessa mainittujen yhteistoiminnan muotojen, liikkeiden ja yhdistysten aatemaailmassa. Koko palettia yhdistää vahva tunne vallitsevan järjestelmän tai sen osien epäoikeudenmukaisuudesta. Sitä voi kutsua vaikka kapitalismikriittisyydeksi, vaikka esimerkiksi eläinten oikeuksia edistävät ovat minusta tuntuneet olevan varsin etäällä kokonaisvaltaisemmasta, yhden asian ylittävästä kapitalismikritiikistä.

Aktivismin ”prekariaattivaihe” oli ehkä lähimpänä omaa kiinnostustani, koska siinä nostettiin esiin niin uusien elämäntapojen keksiminen kuin ihmisten toisiinsa kohdistama systeeminen syrjintä, joka kytkeytyi vahvasti muuttuvaan kapitalismiin. Ajattelin silloin ja edelleen, että verkostomaiset liittoumat ovat olennaisia, koska siinä riittävän lähellä toisiaan olevat asiat (ja niiden kannattajat) pystyvät tukemaan toisiaan. Siis niin, että vaikka juuri minä en kokisi henkilökohtaisesti asiaa x polttavana teemana, voin osallistua sen tukemiseen, koska ne, joille asia x on tärkeä, tukevat myös minulle tärkeitä asioita. Ihanteista aloittamisen sijaan pyrkimyksenä on ”kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen”, ja sen mukaan mietitään sopivia toimintatapoja, kuten Eetu Viren toteaa.

Saattaa olla niin, että eniten minua kiinnostivat nämä asiat teoriassa. Huomaan kuitenkin omassa ajattelussani hengenheimolaisuutta siihen, mitä Monti ja Purokuru kutsuvat autonomistiseksi, erotuksena anarkismista ja (dogmaattisesta, ammattiyhdistysliikkeeseen nojaavasta) marxismi-leninismistä.

Mitä taas puoluekysymykseen tulee, niin itse pidän kovasti Li Anderssonin kommentista, jonka mukaan tarvitaan sekä puoluetta että itseorganisoituvaa toimintaa. Anderssonia (erittäin) vapaasti lainaten: puolue tarvitsee sen ulkopuolisia liikkeitä keskusteluasetelmien muuttamiseksi, kun taas puolue pystyy parlamentaarisin keinoin toteuttamaan monia asioita. Liikkeiden ei tarvitse välittömästi popularisoida poliittisia sisältöjä, kun taas puolueiden menestykselle se on lähes välttämätöntä. Teoriaa ei luoda puolueessa, mutta liikkeissä se on mahdollista.

Hyvä huomio tulee myös ravintolapäivien yhtenä kehittäjänä toimineelta Olli Siréniltä. Hän korostaa kokemusten roolia asioiden normalisoimisessa. Huippuunsa hiottu argumentti ei läheskään aina riitä vaan muutokseen tarvitaan affektiivisuutta. Ihmiset alkavat kokemustensa ja tuntemustensa kautta pitää asioita normaaleina ja yhtäkkiä aikaisemmin suurta vastustusta kohdanneet asiat menevät läpi ilman sen kummempaa argumentointia.

Yksi asia itselleni jäi epäselväksi. Yliopistossa työskentelevänä ihmisenä en tämän teoksen perusteella hahmota, mitä aktivistit ovat yliopistolta halunneet. Ymmärrän hyvin yliopistolakia ja opintotukea koskeneet tempaukset – ja olen samaa mieltä edellisen ongelmista ja jälkimmäisen leikkaamisen haitallisuudesta. En kuitenkaan hahmota, mitä konkreettisesti tarkoittaa, että ”aktivistit eivät siis onnistuneet muuttamaan yliopistoa niin, ettei sieltä olisi tarvinnut paeta.”

Tällaisena yliopistoihmisenä olisin toivonut teoksen dokumentoivan tarkemmin lähteensä, mutta joka tapauksessa teos on suositeltavaa luettavaa. Sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Studioalbumit osa 99: PJ Harvey

Dorsetin suunnalla kasvanut Polly Jean Harvey on viihdyttänyt indiemusiikin ystäviä jo melkein 30 vuotta. Lokakuussa 50 vuotta täyttävä nainen on ollut kuuntelussani debyytistä lähtien. Ensiksi se oli pienen kaveriporukan juttu, myöhemmin vähän kaikkien. Vaikka en ole odottanut suurella innolla Harveyn seuraavaa levyä parin ensimmäisen jälkeen, kaikki ne löytyvät hyllystäni. Suuria eroja on siinä, että toisia on kuunneltu paljon, toisia vähän.

Dry (1992) tuli tutuksi pian ilmestyttyään. Kaverini sisko osti albumin ja porukalla nauhoittelimme sitä c-kaseteille. Itse ostin albumin paljon myöhemmin, mutta c-kasetti kului mankassa ahkeraan jo teininä. Se alkaa upealla raidalla ”Oh my lover” ja matkalla on hienoja biisejä roppakaupalla. Esimerkiksi ”Dress” ja ”Sheela-na-gig” tulivat tutuiksi 120 minutes -ohjelmasta jo ennen albumin kuuntelua. Patti Smithin etäisesti mieleen tuova ”Victory” on levyn kohokohtia. Kuitenkin levyn loppu on jotenkin henkilökohtaisin, sillä sieltä löytyvät riisuttu mutta koskettava sellolla maustettu ”Plants and rags”, ”Fountain” ja vihoviimeisenä ”Water”. Kokonaisuutena Dry on 23-vuotiaan Pollyn aikaa kestänyt voimannäyte. Siinä on samanlaista älykkään ja periksiantamattoman feminismin leimaa kuin Patti Smithin varhaistuotannossa. Se on yhdistelmä brutaalia kauneutta, välillä myös erikseen. Saatan olla vähemmistössä, mutta minusta tämä on edelleen Harveyn parhaita levyjä.

Rid of Me (1993) oli levy, jota odotettiin vesi kielellä. Taas kaverin sisko osti ja muut nauhoittivat. Tämänkin ostin paljon myöhemmin hyllyyni. Ja tätäkin kuuntelin ahkerasti. Tuottajaksi tuli Steve Albini, joka tunnetaan aika riisutusta ja raa’asta otteesta. Tavallaan jotain debyytin rakastamastani rytmiryhmän pehmeydestä onkin poissa, kenties Albinin vuoksi. Siitä huolimatta albumi on kovaa tasoa. Nimibiisi, ”Legs”, ”50 ft queenie”, ”Yuri-g” ja ”Dry” ovat parhaiten mielessä. Mukana on myös Dylan-koveri ”Highway 61 revisited” (levyllä Pollyn vanhempien toiveesta), mutta se ei ole ikimuistoinen. Tälle, kuten debyytillekin, on leimallista biisien omintakeiset rakenteet. Osin näistä on luovuttu myöhemmissä vaiheissa, mutta keskeinen osa Harveyn varhaista viehätystä on tässä rakenteiden ”haastavuudessa”. Nykypäivänä listoilla ei ole mitään näin kompleksista ja vaativaa. Kyse on erinomaisesta teoksesta, kansitaide mukaan lukien, mutta ymmärrän hyvin, kun moni pitää tätä raskaana kuunneltavana. Ehkä siksi olen aina liputtanut debyytin puolesta, vaikka tästä kovasti pidänkin. Tähän levyyn tyssäsi kahdella ensimmäisellä soittaneen hienon trion tie: Pollyn lisäksi mukana oli Steve Vaughan (basso) ja Rob Ellis (rummut). Tämän jälkeen Harvey on kuulostanut erilaiselta.

4-Track Demos (1993) on selkeä täytetyö, koska se koostuu Rid of Me:n biisien lisäksi muutamista albumilta puuttuvista uusista raidoista. Harvey soittelee itsekseen ja tulkitsee väkevästi ja intiimisti, mutta kuriositeetiksi tämä jää. Jos Rid of Me olisi äänitetty ja tuotettu aivan toisenlaiseksi, näillä tulkinnoilla olisi enemmän käyttöä kontrastinsa vuoksi. Mutta kun emoalbumi on niin raaka, ei demojen pointti ole aivan selvä. Ostin kuitenkin mid-price -luokassa heti ilmestyessään olleen teoksen, joten suhteeni siihen on hyvin lämmin ja pitkä. Kotidemot saivat hyvän vastaanoton. Moni kriitikko kiitteli sitä, että tässä Pollyn laulu ei huku Albinin tuotannon sekaan. No, fanikamaahan tämä on, ja jokunen kappale on saatettu ostaa kansitaiteen vuoksi.

To Bring You My Love (1995) kuuluu jo omassa elämässäni aikaan Turussa. Olin muuttanut opiskelemaan ja PJ Harveyn uudesta levystä puhuminen oli yksi tapa hahmottaa musiikista kiinnostuneiden kavereiden kenttää. Itse levyllä ei soita enää trio, vaan PJ ja kirjava joukko muusikoita John Parishista Mick Harveyn kaltaisiin osaajiin. Levyn sisältö on kovaa tasoa, mutta nyt PJ:stä oli tullut laajemman porukan omaisuutta. Eikä ihme: levy laajentaa ilmaisua helpommin lähestyttäväksi välttäen varsinaiset kompromissit. Koskettimet ja jousisoittimet ovat aikaisempaa suuremmassa roolissa ja muutenkin soitinvalikoima on runsaampi. ”C’mon billy”, ”Long snake moan” ja ”Down by the water” olivat esimerkkejä erinomaisista kappaleista, mutta salainen rakkauteni oli ja on edelleen levyn päättävä ”The Dancer”. Nimibiisin avauslaini – ”I was born in the desert” – paljastaa keskeisen innoittajan: Captain Beefheartin debyytti Safe as Milk alkaa samalla lauseella. Levy oli kriitikkomenestys ja se myi hyvin. Se on edelleen erittäin hyvä levy.

Dance Hall at Louise Point (with John Parish) (1996) oli välityö sikäli, että kyse on yhteistyö-kokeilusta: Parish otti vastuun sävellyksistä, kun varsinaisilla levyillä Polly säveltää itse. Lisäksi kannessa on ensiksi Parishin nimi. Miltään sydänverellä toteutetulta teokselta tämä ei ole koskaan kuulostanut. Ihan asialliselta kuitenkin, joskin tasapaksulta. Sävellykset eivät ole hittihakuisia. Selkeimmin pakasta on aina noussut esiin Leiber-Stoller -kaksikon 60-luvulla tekemä ”Is that all there is?”

Is This Desire? (1998) julkaistiin kuukasi Tukholman vesifestivaalien jälkeen, mutta liitän mielessäni siellä nähdyn keikan vahvasti tähän albumiin. Olin nähnyt Pollyn esiintyvän duettona Nick Caven kanssa Roskildessa vuonna 1996 yhden biisin verran, mutta vasta tässä vaiheessa pääsin näkemään artistin oman keikan. Itse albumi tuntui ilmestyssään pieneltä suunnanmuutokselta, kypsymiseltä aikuiseksi, mutta sellaisenaan erittäin hyvältä. Oikeastaan To Bring… on aika selkeä linkki varhaisen tuotannon ja tämän välillä. ”A Perfect day Elise” on levyn tunnetuin biisi, mutta on siellä muutakin, tai ainakin ”The River” ja ehkä nimibiisi. Muu levy tuo nyt mieleen 90-luvun Björkin, mikä ei tässä yhteydessä ole kehu. Ehkä tämä ei olekaan niin ajaton kuin kuvittelin. Hyvä levy, mutta 21 vuotta ilmestymisensä jälkeen tämä on soundillisesti Harveyn aikaan sidotuin levy. Soittajina on mahtiporukka: John Parish, Mick Harvey, rumpuihin palannut Rob Ellis ja maailman parhaiden kanssa (Beefheart, Frank Black, Pere Ubu) soittanut Eric Drew Feldman.

Stories from the City, Stories from the Sea (2000) tuntui ilmestyessään paluulta vanhaan tai ainakin perinteisempään. Se oli myös myyntimenestys. Mutta kun katson biisilistaa, en saa päähäni muuta kuin loistavan ”The Whores hustle and the hustler’s whore” ja kolmantena singlenä julkaistun ”This is love”. Kun levyn laittaa soimaan, muistuvat biisit mieleen. ”A Place called home” on komea kappale. Tämähän on PJ:n asteikolla kliinistä poppia ja PJ kuulostaa siltä, ettei ole aikoihin mikään harmittanut. Mutta onpa hyvin tehtyä poppia! Thom Yorke vieraili biisissä ”The Mess we’re in” ja Pollyn lisäksi soittajina olivat hienot miehet, Mick Harvey ja Rob Ellis. Kriitikot jakaantuivat ylistävien ja pettyneiden kesken. Ymmärrän nyt hyvin, miksi tämä ei tuntunut tärkeältä levyltä vuosituhannen taitteessa. Ei se tunnu siltä vieläkään, mutta on tämä tasaisen hyvä kokonaisuus.

Uh Huh Her (2004) kuulostaa ensisekunnista siltä, että edellisen pop-levyn menestystä oli seurannut neljä vuotta jatkunut krapula. Ellis soittaa rumpuja, mutta muuten tämä on Harveyn yksinomaisuutta kaikessa demomaisuudessaan. Levy tuskin toi uusia faneja, mutta edellisen suosion höyryillä myös tätä ostettiin mukavasti. Kriitikoiden näkemykset vaihtelivat. Eikä ihme, kyse ei ole helposta levystä, mutta siinä on vahvan intiimi tunnelma. Yksittäisistä raidoista ainakin ”Shame” on mainio. Koko levy on laatua, vaikka en koskaan ole ollut tästä tohkeissani, mutta se toimii enemmän tunnelmansa kuin hittibiisiensä varassa.

White Chalk (2007) jatkaa aikaa, jolloin Pollyn käyrä suuntasi omassa kurssissani alas. En lähtenyt Leedsistä Manchesteriin keikalle, kun kiinnostavia artisteja oli muutenkin riittävästi. Itse levy oli osoittautunut ”ihan kivaksi”, mutta ei niin henkilökohtaiseksi kuin olisi toivonut. Pianovetoisen levyn tunnelma on yksinäisempi ja hiljaisempi kuin keskimääräisten PJ Harveyn teosten. Mukana on tuttuja taustapiruja, mutta Mick Harvey puuttuu joukosta. Ostin teoksen omakseni vasta 2016, mikä kertoo siitä, etten ole ajatellut levyä jatkuvasti. Kriitikoista muutamat hehkuttivat vuolaasti, mutta sai tämä kielteisiäkin arvioita. Ainakin se osoittaa, ettei Polly ole halunnut jäädä rullaamaan samaa rataa, vaan on pyrkinyt jatkuvasti menemään uusiin suuntiin. Tunnelmallaan toimivan teoksen yksittäisiä biisejä ei tarvitsisi mainita laisinkaan, mutta oma suosikkini on ”The Piano”.

A Woman A Man Walked by (with John Parish) (2009) ilmestyi asuessani Englannissa. Tuolloin ostin niin paljon levyjä, etten kiinnittänyt tähän merkittävää huomiota. Ostin teoksen seuraavana vuonna, kun hinta oli laskenut neljään puntaan. Se on jatkoa aikaisemmalle yhteistyölle, mutta nyt levyn kannessa nimet ovat toisin päin. Taas Pollyn roolina on lähinnä laulaa omatekemiä sanoituksiaan. Parish siis teki biisit ja soitti suurimman osan. Levy on hieman eläväisempi ja ilmavampi kuin aikaisempi yhteistyö, mutta hittibiisejä on turha etsiä. Tasapainoinen tekele ei yllä Pollyn huippujen tasolle, mutta ei tätä voi kovin äänekkäästi moittiakaan. Jotenkin samalta vaikuttavat kriitikoiden näkemykset.

Let England Shake (2011) muutti kurssia kunnolla. Tarkoitan lähinnä sitä, miten tässä vaiheessa innostuin Pollyn musiikista uudelleen. Ostin albumin vuoden 2011 heinäkuussa viidellä punnalla. En tiedä, miksi se oli noin halvalla alle puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen. White Chalkin piano oli vaihtunut sointusitraan ja itse levy alkaa nimibiisillä, johon on upeasti ympätty Four Ladsin kappaletta ”Istanbul (Not Constantinople)”. Satuin näkemään brittitelkkarista, kun Harvey esitti biisin Andrew Marr show’ssa pääministeri Gordon Brownin edessä. Tuntui, että Polly on ottanut pään pois perseestänsä ja alkanut katsoa maailmaa poliittisin silmin – jotain, mitä musiikillinen hengenheimolainen Nick Cave ei koskaan ole osannut tai halunnut tehdä. Tai ehkä levy lopultakin oli Kinks-henkinen englantilaisuuden kommentaari, mutta yhtä kaikki se tuntui jotenkin elävämmältä tai ajankohtaisemmalta kuin mikään Pollyn teos pitkään aikaan. Myös Mick Harvey oli taas remmissä mukana, mikä on bonusta. Tärkeintä oli se, että biisimateriaali oli vahvaa. Siksi se on Pollyn huippukohtia, ja sen ymmärsi suurin osa kriitikoistakin.

The Hope Six Demolition Project (2016) on se levy, joka alleviivaa Polly sosiaalista omatuntoa ja myötätuntoa. Se on maailmanparannuslevy tekstillisesti, ja musiikillisestikin vahva. Livenä se aukeaa voimallisesti, ainakin näin sanoo oma kokemus Barcelonan Primaverasta 2016. Älppäri olisi ollut muuten sopiva hankinta, mutta Anttila lopetti toimintansa ja hankkiutui tuoreen albumin cd-versiosta eroon 10 euron hintaan. Avausraita ”The Community of hope” on väkevä, ja se suututti Hope VI -projektin puolustajat Yhdysvalloissa (hankkeen ideana on purkaa ongelma-alueiden taloja ja rakentaa kalliimpia tilalle, jolloin asukkaat joutuvat muuttamaan muualle). Myös ”The Ministry of defence”, ”A Line in the sand” ja erityisesti ”The Orange monkey” ja ”The Wheel” vakuuttavat yksittäisinä biiseinä. Muutoin kuuntelen tätä lähinnä kokonaisuutena ja konseptialbumina, jonka hienoudet tulevat parhaiten esiin keikalla – myös niiden biisien, joita en kotikuuntelussa nosta tärkeimmiksi. Teos sai myönteisiä arvioita, mutta ei yhtä suitsuttavia kuin edeltäjänsä. Oma arvioni on samansuuntainen: hieno levy mutta ei nouse Let England Shaken tasolle, ehkä siksi, että nyt taas osasi odottaa vakuuttavaa levyä.

PJ Harvey on eittämättä lahjakas, oppinut, näkemyksellinen ja riittävän itsepäinen. Lisäksi hän on aina osannut haalia kovia tekijöitä ympärilleen. Jos hänen yhteistyökumppaneitansa on uskominen, ei Pollya kuitenkaan ohjailla säveltämisessä tai sanoittamisessa. Parin keikan perusteella sanoisin, että PJ on takuulaatua elävänä. Levyistä ehkä Let England Shake olisi ensimmäinen suositukseni, mutta henkilökohtaisinta minulle on Pollyn varhaistuotanto.