keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Uskonto ja media: alustava ehdotus tutkimuskentän jäsennykseksi

Uskontoa mediassa tai uskonnon ja median suhdetta tutkitaan monin eri tavoin. Kun työskentelee projektissa, joka primaariaineistonsa (sanomalehdet ja televisio) puolesta väistämättä sijoittuu kentälle, joutuu myös pohtimaan, miten oma projekti eroaa muista lähestymistavoista, jos mitenkään.


Kaksi alustavaa huomiota: ensinnäkin, projektissa koimme yllätykseksemme, että vain harvat alan tutkimukset käsittelevät aihetta edes suunnilleen samalla tavalla. Toiseksi, kuunneltuamme useita kysymyksiä siitä, tarkastelemmeko blogeja tai sitä ja tätä verkkosivustoa, täytyy miettiä yhä uudestaan oman projektin luonnetta ja oikeutusta, sillä vastaus on: emme (lukuun ottamatta muutamia tarkemmin valittuja aiheita).


Eräiden päiväunien jälkeen tein karkean listan erilaisista alaa muokanneista ja alalla vallitsevista tutkimustyypeistä:


1. Televangelismi (siis uskonnollinen viestintätoiminta, joka on jotain muuta kuin julkisesti rahoitettua)

2. Uskonnon mediatisoituminen/medioituminen

3. Media uskontona (tai myös: media elämän merkityksellistäjänä)

4. Uskontouutisoinnin tuotanto

5. Toimittajien virheet (tutkimukset, jotka keskittyvät siihen, miten toimittajat eivät ymmärrä)

6. Uskonnollisten ihmisten ja ryhmien mediakäyttö

7. Online uskonto, uskonto online, uskonto kybertilassa

8. Yksittäisten uskontojen mediarepresentaatiot


Pari täsmennystä: Seitsemäs tyyppi on alati kasvava ala, jopa trendi. Kahdeksas tyyppi on tavallisesti keskittynyt islamiin.


Projektimme ei sovi edelliseen tyypittelyyn. Käsittelemme kaikenlaisia mediassa ilmeneviä uskonnollisiksi luettavia ilmauksia vakiintuneista perinteistä ja instituutioista kansanomaiseen uskonnollisuuteen, mukaan lukien mytologiat, yliluonnolliset käsitykset ja psyykkiset erityiskyvyt kuten ennustaminen. Projekti ei keskity vain uskonnollisiin televisio-ohjelmiin tai uskontokirjeenvaihtajien tuottamiin teksteihin, vaan koko kirjoon komedioista arvioihin, mainoksista salapoliisisarjoihin. Kaiken kukkuraksi projekti on historiallisesti vertaileva (1982/3, 2008/9).


Tietenkin media on muuttunut rajusti ja samassa myös sen käyttö. Silti perinteiset lehdet ja televisiokanavat ovat edelleen tärkeitä, vaikka ne eivät kata samaa osuutta mediakentästä kuin aikaisemmin. Siksi on jokseenkin yllättävää, että uskontoa internetissä käsitteleviä johdantoteoksia on jo nippu, kun taas uskontoon perinteisessä ja vanhassa valtavirtamediassa johdattelevia perusteoksia ei ole käytännössä yhtään (kelvollista).


Jos haluaa provosoida, voi väittää, että uskonnontutkijat keskittyvät niin sanottuun uusmediaan, mutta alalla ei ole kattavaa käsitystä ”vanhan” ja perinteisen valtavirtamedian uskontosisällöistä. Tämä ei voi tarkoittaa yksittäisten uusmediaan keskittyvien tutkimusten merkittävyyden vähättelyä. Kollektiivisen tutkimusalan näkökulmasta on kuitenkin yllättävää, että radioon, televisioon ja sanomalehtiin keskittyvää uskonnontutkimusta on niin vähän.


Oma tutkimuksemme ei kata yksikseen näitä puutteita, mutta ainakin se on jonkinlaisessa vanhanaikaisuudessaan omintakeinen hanke.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Victor Jaran kädet

Yhdysvaltain ulkopolitiikka on aihe, josta ihmisillä tuntuu olevan selkeä mielipide: joko maa vie omista eduistaan huolimatta inhimillisyyttä, vakautta ja onnea muihin maihin tai vaihtoehtoisesti maa on pahimmanlaatuinen esimerkki karkeasta ja häikäilemättömästä imperialismista. John Pilgerin dokumentti The War on Democracy (2007) kuuluu jälkimmäiseen kastiin.


Mikäli on liian kiireinen, laiska tai välinpitämätön, jotta lukisi Yhdysvaltain politiikkaa Latinalaisessa Amerikassa käsitteleviä kirjoja, Pilgerin dokumentti on pienistä ärsyttävistä tyyliratkaisuista ja juonellisista aukoista huolimatta suositeltavaa katsottavaa. Siinä käydään läpi useiden maiden osalta, miten Yhdysvallat ovat puuttuneet häikäilemättömästi ja väkivaltaisesti toisten maiden asioihin.


Pilger aloittaa nykyajasta, haastattelee Venezuelan Hugo Chavezia ja käy läpi hänen syrjäyttämiseen tähdänneen vallankaappausyrityksen vaiheita. Sitten siirrytään vähän etäämmälle nykyajasta, 1980-luvun Guatemalaan ja 1970-luvun Chileen. Paluu nykyaikaan tapahtuu Boliviassa. Siellä käydään katsastamassa maan entisen presidentin El Gringon eli Gonin lähtö Washingtonin lähiöön ja seurataan Evo Moralesin nousua maan johtoon.


Maita riittää, mikä ei näytä hyvältä Yhdysvaltojen syntilistalla. Yhdysvaltalaisten vaikuttajien haastattelut ovat mielenkiintoisia. Jotkut kiistävät kaiken. Tai jos jotain tapahtui, se tapahtui kansallisten turvallisuusintressien vuoksi. Toiset myöntävät avoimesti, että kaikenlaisessa on tullut oltua mukana.


Dokumentin oheen sopii kuunneltavaksi Victor Jara. Vaihtoehtoisesti The Clashin ”Washington Bullets”, jossa pyydetään muistamaan Victor Jaran kohtalo ja jossa ei jää epäselväksi, mikä hallitus oli Chilen vallankaappauksen tukena. Edelleen vaihtoehtoisesti taustalle sopii Chuck Brodskyn ”The Hands of Victor Jara” tai Calexicon ”Victor Jara’s Hands”, kunnianosoitukset chileläiselle muusikolle ja runoilijalle.


Pinochetin johtamat ja Yhdysvaltain tukemat vallankaappaajat murskasivat Jaran kädet vuonna 1973 urheilustadionille pystytetyllä kidutus- ja vankileirillä. Sen jälkeen ei kitara soinut, mutta runoa syntyi. Hieman myöhemmin Jara ammuttiin samassa paikassa. Vuonna 2003 areena nimettiin Estadio Victor Jaraksi.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Muistiinpanoja Lefasta

Pidän Leif Salménin esseistiikasta. Satunnainen polulta eksyvä narina jotenkin sopii hänen kirjoituksiinsa, jotka ovat pääasiassa kriittisiä hyvin asiapitoisella tavalla. ”Talvinen yksinpuhelu” on ensimmäinen, päiväkirjamaisista muistiinpanoista koostuva teos. Se on julkaistu vuonna 1987 ja käsittelee vuoden 1986 loppua ja seuranneen alkua. Muistaakseni sain teoksen Jussi P:ltä hänen tyhjentäessään kirjahyllyä. Jätin luetut Salménit Suomeen ja otin tämän mukaan Englantiin.


Jos joku ihmettelee, mikä tolkku on lukea 80-luvun esseistiikkaa, vastaukseni on tämä: teos on oman aikansa pohdinnoissaan kiinnostavampaa kuin mitä voisin kuvitella lukevani nykyajasta. Siksi päätin kirjata muistiin pari huomiota:


1. 1990-luvun laman ennakointi. Salmén ennakoi vahvasti sittemmin tullutta lamaa. Ennakointi näkyy Helsingin kaduilta kirjatuissa arkikokemuksissa, yksittäisissä esimerkeissä idänkaupasta riippuvaisista yrittäjistä, lamaa siirtävien kansallisten ja maailmanpoliittisten toimenpiteiden raportoinnissa ja kasinotalouden romahtamisen väistämättömyyden toteamisessa. Aikansa ja yhtä lailla nykyajan markkinaretoriikasta Salmén toteaa, että ”kilpailukyky” assosioituu ”tehokkaisiin sutenööreihin, ikävystyneisiin huoriin ja rahakkaisiin turisteihin kokoontuneina rähjäisten hotellisänkyjen kiihkeästi hytkyvien resorien ääreen”.


Kaikkiaan kirjan kuvaa 1980-luvusta määrittää ajatus yhteiskunnallisista eroista. Yleisellä mielikuvalla juppiajasta ja kulutushysteriasta oli kääntöpuolensa. Kiinnostavia ovat myös pohdinnat, miksi köyhät sopeutuvat eroihin vetäytymällä ja passivoitumalla, sen sijaan että kapinoisivat tai edes äänestäisivät.


2. 1980-luvun Sosiaalidemokraatit. Koko kirjan läpi kulkeva juonne on SDP:n politiikan oikeistolaisuuden toteaminen ja osoittaminen. Tämä on kiinnostavaa sikäli, että en oikein ole ollut varma, alkoiko se vasta 1990-luvulla Lipposen hallituksen aikaan. Ilmeisesti ei.


Vuoden 1987 vaaleissa SDP menetti ääniä merkittävästi, mutta suurimpana puolueena muodosti kuitenkin hallituksen Kokoomuksen kanssa ja syöksi maata kohti lamaa. Sitten tuli oli Esko Ahon johtama porvarihallitus. Sen jälkeen taas SDP nosti päätään, mutta niin sanottu sateenkaarihallitus jatkoi oikeistolaista ja tuloeroja kasvattavaa politiikkaansa. Nyt SDP on oppositiossa ja maa lamassa, mutta on toistaiseksi epäselvää, miten menestyksekkääksi (resursseihin nähden mielestäni olematon ja omituisen hampaaton) oppositiopolitiikka osoittautuu vaaleilla mitattuna. On suorastaan huvittavaa, miten oikeisto nokittaa demareita sillä, että SDP:n ollessa hallituksessa tehtiin oikeistolaista politiikkaa.


Kuitenkin 1980-luvun lopulla sosiaalidemokraatit olivat Salménin merkintöjen mukaan ajamassa useita kohtuullisen hyvätuloisia suosivia ratkaisuja. Verojärjestelmän muutoksia vastustivat vain Kokoomus, joka olisi halunnut suosia varakkaita vielä enemmän, ja ”äärivasemmisto”, joka halusi suosia pienituloisia. Sosiaalidemokraatit protestoivat teollisuuden ”röyhkeitä” ehdotuksia vastaan, mutta kuitenkin hyväksyivät ne: näin tehdään politiikkaa. Toisaalta SDP:n arvosteleminen ja sen syyttäminen oikeistolaisesta politiikasta on tavallista askeleen vasemmalla olevien puheissa.


Salménia pöyristyttää myös 1980-luvulla tehty päätös verottaa työttömän päivärahaa, samalla kun suositaan osakkeiden omistajia.


Yleisemmin muutos tiivistyy ajatukseen siitä, että Kekkosen kuoleman (1986) jälkeisessä tilanteessa ”ideologiat on raivattu syrjään” ja ”noudatetaan päivänpoliittista markkinakurssia”.


3. 1980-luvun Vihreät. Salmén suomii vihreitä kovalla kädellä. Heillä ei ole minkäänlaista poliittista ohjelmaa ja heidän ehdokkaansa menestyivätkin huonosti vuonna 1987. Ainoastaan Osmo Soininvaara saa osakseen myönnytyksiä. Tulevaisuus kuitenkin osoitti analyysin vääräksi. Salmén nimittäin aprikoi, etteivät vihreät tee enää uutta tulemista seuraavissa vaaleissa. Tarvitaan organisaatio, mutta senkin hän epäili pirstoutuvan tarpeettoman moniin ryhmittymiin. Vihreä liitto perustettiin vielä vuonna 1987.


Ja jo tuolloin puhuttiin kansalaispalkasta, mutta ideaa ei rakastettu tarpeeksi, eikä ilmeisesti rakasteta vieläkään.


4. Uskonto. Teoksessa on pari hajahuomiota uskonnosta ja 1980-luvun kirkosta. Arkkipiispa John Vikströmiä Salmén syyttää kumartamisesta sekä oikeistolle että vasemmistolle samanaikaisesti. Hän myös kritisoi ilmaisua ”nykyihmisen henkisistä tarpeista”, jonka vauras kirkko tapaa esittää osamaksujensa kamppaileville ihmisille. Rooman matkalla italialaista kulttuuria ihannoiva Salmén lumoutuu katolilaisuudesta toviksi, kunnes tajuaa, että messussa oli kunniapaikalla nicaragualainen oikeistolainen contrapiispa. Piispan läsnäolo osoitti, miten Vatikaanilla on osansa maailmanpolitiikassa.


5. Jumalan teatteri. Vuoden 1987 alussa nelihenkinen näyttelijäryhmä aiheutti kohua heittämällä performanssissaan yleisön päälle muun muassa ulosteita. Salménin suhtautuminen ryhmään ja sen toimintaan on erittäin penseää. Olennaisempaa on kuitenkin se, miten kirjoittaja pohtii esillä olemisen merkityksen kasvua. Ikään kuin teatteri siirtyy näyttämöltä iltapäivälehtiin, jolloin alkuperäinen esitys tai näytelmä on tarpeeton.


6. Urheilu. Pari lausetta urheilun aggressiivisuudesta leipää & sirkushuveja -kehyksessä ovat jokseenkin mitäänsanomattomia. Silti jotain tiivistyy mäkihyppyä koskevassa osassa: ”Mäkihyppääjät syövät kuulemma ns. beetasalpaajia, sydämen toimintaa tasaavia lääkkeitä, ennen suur- ja lentomäkikilpailuja. Mäkihypyn pituusennätys on nyt melkein 200 metriä. Miksei rakenneta mäkeä, jossa voi lentää kilometrin?”


sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Carlton Barracks

Olohuoneeni ja parvekkeeni näkymää ovat somistaneet huonokuntoiset asuintalot pahamaineisen, joskin Leedsin työläiskulttuurin kannalta perinteikkään Little Londonin alueella. Asuntoni keskustan pohjoisreunalla erottaa kehätien ja muutaman pankkirakennuksen kanssa keskustan Little Londonista. Parhaillaan osa alueesta on siirtymässä materiaalisesta eksistenssistä pelkästään kollektiivisessa muistissa kenties pysyväksi perinteeksi. Pahamaineisia 1960-luvulla rakennettuja Carlton Barrackseja puretaan vauhdilla.


Carlton Barrackseja kuvattiin äskettäin paikallisuutisissa taloiksi, joiden tyypillinen asukas oli huumediileri. Samalla muistettiin mainita kyseenalaisesta kunniasta muistuttava päivä vuodelta 2003, jolloin poliisi kirjasi alueelta 66 ”epäsosiaalisen käyttäytymisen” tunnusmerkit täyttävää tapausta. Tuolloin paikallislehti Yorkshire Evening Post nimitti aluetta huumediilerien satamaksi.


Opiskelijoiden ja monien paikallisten parissa kerrotaan tarinoita alueesta, jossa mukiloidaan tai ryöstetään. Yksi tarina kertoo veitsellä uhkaavasta ryöstäjästä. Hän sanoo, ettei halua vahingoittaa, mutta tarvitsee uhrin lompakon. Toinen on tarina kertojan kaverista tai tuttavasta, joka näki parvekkeelta, kun joku ammuttiin pikku-Lontoon kadulla.


Parakkien purkaminen laajentaa majapaikkani näkymää. Mutta mitä katselen seuraavan kerran, kun lenkkeilen pikku-Lontoon kaduilla? En tiedä, mutta juoksu on edelleen suositeltava askellaji, ainakin pimeällä.


Toisaalta, Leedsissä on huomannut, että ihmiset kauhistelevat alueita, joissa eivät asu, vaikka samaan aikaan asuisivat alueella, jota moni muu pitää turvattomana. Ei pikku-Lontoossa ole tarvinnut pelätä, jos siellä on kuljeskellut. Voi myös olla niin, että käsitykseni alueen turvallisuudesta perustuu aikaan, jolloin parakit on jo tyhjennetty asukkaista.


Lähes naapurissani sijaitsevat Lovell Park Tower Blocksit sen sijaan kunnostetaan ja yksityistetään, mikä saattaa käytännössä tarkoittaa vähävaraisten asukkaiden häätöä. Alue on niin lähellä ydinkeskustaa, ettei tällainen kehityskulku ole erityisen yllättävää, mikäli keskustan oletetaan laajenevan. Asukkaiden poliittinen mielikuvitus ja vastustus ulottui ainakin kadulle asti. Graffiteissa luki ”Hands off our Homes” ja ”Yuppies Out”.


Kuva on otettu parvekkeeltani, poikkeuksellisessa auringonpaisteessa. Sen perusteella voi olla vaikea uskoa, että asun keskustassa.