torstai 28. tammikuuta 2016

Uskonnollinen kokemus ja uskontotieteen identiteetti

Viime viikkoina olen käynyt läpi tuoreita teoksia, joissa käsitellään yhtä uskontotieteen pitkäaikaista aihetta. Tulen myös pitämään keväällä kurssin samasta aiheesta. Tuo aihe on uskonnollinen kokemus.

Aihepiiriä tuntemattomalle kyse saattaa olla hyvinkin kiinnostavasta ilmiöstä. Mitä on uskonnollinen kokemus? Mitä kokijan kehossa tapahtuu? Miten kokemuksia tulkitaan? Olisiko kääntymiskokemus hyvä esimerkki? Miten yksilöt liittävät Jumalan tai jonkin suuremman voiman osaksi kokemusta? Miten eri uskontoperinteissä on tulkittu kääntymyskokemuksia ja millainen arvo niille on annettu?

Kaikki yllä mainitut voivat periaatteessa olla mielekkäitä kysymyksiä. Samoin kuin moni muu aihepiiriin sopiva kokemus, vaikkapa kuolemanrajakokemus. Kokemusten kirjoon keskittyvät kysymykset sivuuttavat uskontotieteen oppihistorian ja nykyisen identiteetin kannalta yhden tärkeän seikan: uskonnollinen kokemus on teema, jota pohtimalla tieteenala on määrittänyt itseään. Kanta uskonnollisen kokemuksen tutkimusperinteisiin kertoo, millaisena tutkijat näkevät uskontotieteen ylipäätään.

Uskontotieteen niin sanotussa ymmärtävässä tutkimusperinteessä on korostettu, miten poikkeuksellista ja erityistä uskonnollista kokemusta voidaan ymmärtää, mutta ei tyhjentävästi selittää. Se on uskonnon redusoitumaton elementti ja uskontotieteen erityinen kiinnostuksen ja asiantuntijuuden kohde. Tämä kanta on luettavissa esimerkiksi seuraavilta ajattelijoilta: Friedrich Schleiermacher, Rudolph Otto, Mircea Eliade ja Joachim Wach.

Uskontotieteen niin sanotussa selittävässä tutkimusperinteessä on korostettu, miten uskonnollinen kokemus on pätevä ja tärkeä kiinnostuksen kohde. Se poikkeaa ymmärtävästä perinteestä siinä, että sen mukaan uskonnollinen kokemus voidaan selittää viittaamalla biologiaan, tietoisuustutkimukseen, neurotieteisiin ja vähän myös yhteiskuntatieteisiin. Kokemus täytyy kuvata kokijan ymmärtämällä tavalla, mutta sen selitys on tieteellinen kirsikka kakussa.

Uskontotieteen niin sanotussa kriittisessä tutkimusperinteessä on korostettu, miten molemmissa yllä mainituissa lähestymistavoissa on ongelmia. Ymmärtävä tutkimus on suojannut tutkimuskohteensa postuloimalla jonkin tavoittamattoman kulttuurista ja yhteiskunnasta irrallisen ”kokemuksen”, jota ei voida tavoittaa vaikka sitä koskevia kuvauksia voidaankin tulkita. Selittävä tutkimusperinne on – ja tässä yksinkertaistan ollakseni lievästi poleeminen – myös olettanut kulttuurista irrallisen esidiskursiivisen kokemuksen sillä erotuksella, että sopivilla luonnontieteen menetelmillä sitä ja sen vaikutuksia voidaan tutkia.

Kriittinen tutkimus on ollut kriittinen koko uskonnollisen kokemuksen käsitettä kohtaan. Sen mukaan saattaisi olla järkevintä hylätä ajatus kulttuurisia tulkintoja edeltävästä kokemuksesta ja tutkia, miten kokemuksellisuuden retoriikka toimii osana kulttuurisia tulkintamalleja ja valtasuhteita.

Yksi keskustelluimmista viimeaikaisista synteeseistä, joka keskusteluttaa näitä yllä mainittuja suuria linjoja, on Ann Tavesin Religious Experience Reconsidered (2009). Hän käy läpi näitä perinteitä asettuen kannattamaan selittävän tutkimusperinteen kantaa, joskin hän pitää kriittisen tutkimuksen pohdintoja relevantteina. Olisiko siinä sitten sopiva sabluuna, jonka kautta uskonnollisen kokemuksen tutkimusta voisi uudistaa?

Aikakauslehdessä Religion julkaistiin vuonna 2010 kommentteja Tavesin kirjaan. Niissä oli hyvin myönteisiä tekstejä, mutta myös niitä, joiden mukaan vastaus yllä mainittuun kysymykseen olisi ei. Oma vastaukseni on varovainen ei, koska luen Tavesin kirjaa toisen kysymyksen tai teeman kautta. Ensisijaisesti pidän sitä jälleen yhtenä esityksenä siitä, mitä uskontotieteen tulisi olla – en esityksenä uskonnollisen kokemuksen tutkimuksesta sinänsä. Minulle jää mielikuva, että uskonnollisen kokemuksen teema on valittu siksi, että se on ollut oppihistoriallisesti niin keskeinen teema tieteenalan identiteettiä koskevissa pohdinnoissa.

Taves kirjoittaa paljon uskonnon käsitteestä, vertailusta uskontotieteen työkaluna (palaten näin oppialan identiteettiä koskevaan kysymykseen vertailevasta uskontotieteestä), tutkimuskohteiden kuvaamisesta ja selittämisestä. Tässä mielessä kyse on ensisijaisesti uskontotieteen identiteettiä käsittelevästä kirjasta ja toissijaisesti uskonnollisen kokemuksen tutkimusta uudistavasta teoksesta. (Jätän tästä pois kommenttini Tavesin teoksen yksityiskohtiin, mutta pidän puutteena sitä, että vaikka hän on omien sanojensa mukaan kiinnostunut siitä, miten ja miksi tiettyjä kokemuksia nimetään uskonnollisiksi, hänen tapansa käsitellä kysymystä jää pinnalliseksi ja irralliseksi diskursiivisesta ja sosiologisesta tutkimuksesta.)

Näkemystäni tukee kirjan lopetus, jossa Taves erittelee kaksi implikaatiota uskontotieteelle kirjoittamatta uskonnollisesta kokemuksesta. Näistä ensimmäinen koskee uskonnon käsitettä. Tavesin mukaan ei ole välttämätöntä rajata uskonnon käsitettä tarkkaan. Sen sijaan uskontotiede tutkii hänen mukaansa a) asioita, joita ihmiset pitävät erityisinä (ja niihin liittyviä käytäntöjä sekä uskomuksia) ja b) miten ihmiset liittävät nämä erityisyydet käsitteiden verkostoon. Toinen implikaatio on se, että erityisinä pidetyt asiat eivät koske vain uskontotiedettä, mutta on mahdollista, että mitä erityisempinä asioita pidetään, sitä todennäköisemmin niihin liitetään ”uskonnollista” käsitteistöä (uskonnollinen, maaginen, pyhä, henkinen, hengellinen jne.). (Tätä Taves ei tosin osoita teoksessaan.) Näin Taves ehdottaa, että uskontotiede voisi olla tieteenala, jolla tutkitaan erityisinä pidettyjä asioita ja sitä, mitä ihmiset kytkevät näitä erityisiä asioita omaan elämäänsä. Tällä tavalla hahmoteltuna kokemuksen tutkiminen on lopulta vain pieni osa uskontotiedettä, mutta uskonnollisesta kokemuksesta kirjoittaminen on toiminut taas kerran väylänä hahmotella uskontotieteen identiteettiä

Samankaltaisesta tieteenalan identiteettiä koskevasta hahmottelusta on kyse Craig Martinin ja Russell T. McCutcheonin toimittamassa teoksessa Religious Experience: A Reader (2012). Siihen valikoidut tekstit ja niiden kommentit jakautuvat ymmärtävään, selittävään ja kriittiseen tutkimukseen, vaikka toimittajat eivät näitä termejä käytäkään. Heidän oma painotuksensa on viimeisimmässä, ja sitä kautta koko teoksen sävy sen teemaan on hyvin kriittinen. Teoksen sanoma tuntuu olevan, että paras tapa suhtautua teemaan on sen hylkääminen tai radikaali uudelleen jäsentäminen.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Uskonnonopetus jatkunee entisellään, toistaiseksi

Keskisuomalainen kirjoitti tiistaina 26. tammikuuta nykymuotoisen uskonnonopetuksen muuttamisen pyrkivästä katsomusaloitteesta ja sen nykytilasta. 

Aloitteen tavoitteena on päästä eroon niin sanotusta eriytetystä opetuksesta. Sen tilalle tulisi kaikille yhteinen katsomusaine. 

Elokuussa 2015 alkanut aloite on kerännyt alle 13000 nimeä. Jotta kansalaisaloite voisi edetä eduskuntaan, tarvittaisiin yhteensä 50000 allekirjoitusta.

Katsomusaloitteen nimien keruu päättyy 13. helmikuuta. On erittäin epätodennäköistä, että aloite etenisi käsittelyyn. Ollaan liian kaukana tarvittavasta määrästä. Tässä mielessä kampanja on epäonnistunut. Syitä tähän on monia, mutta ne voitaneen tiivistää kahteen:

1) Kampanjoijia ei ole ollut riittävästi. 

2) Kampanja ei kosketa tarpeeksi.

Kampanjaa on käyty pienellä porukalla. Näinkin spesifi aihe vaatisi enemmän resursseja. Lisäksi näyttää olevan niin, että uskonnonopetus ei aiheena kosketa ihmisiä niin syvästi, että kaikki myönteisesti hankkeeseen suhtautuvat innostuisivat sanomaan mielipiteensä allekirjoittamalla. Ihmisille on myös ollut epäselvää, millaista vaihtoehtoa hanke ajaa. Joillekin on ollut epäselvää, millaisia tahoja hankkeen takana on. Yhdessä tilaisuudessa eräs opettaja kommentoi aihetta pitäen sitä Vapaa-ajattelijoiden hankkeena. Siihen totesin, että nyt ollaan aivan metsässä, sillä Vapaa-ajattelijat pikemminkin puolustavat nykyistä elämänkatsomustiedon opetusta. Katsomusaloitteen tavoittelema yhteinen katsomusaine veisi perustan myös erilliseltä elämänkatsomustiedon opetukselta.

Voi myös olla, ettei aloitetta kannateta. Siis että ihmiset olisivat tyytyväisiä nykymuotoiseen uskonnonopetukseen. Tämä on kuitenkin kyseenalainen näkemys. Ajatus kaikille yhteisestä yhdestä katsomusaineesta on kyselyiden mukaan suositumpi kuin nykymuotoinen uskonnonopetus. Uskonnonopettajiksi opiskelevat pitävät muutosta nykymallista kaikille yhteiseen aineeseen vain ajan kysymyksenä, kuten joulukuussa kirjoitin tässä blogissa. Sen sijaan päättävissä asemissa olevat ja aiheen kannalta kuultavina olevat tahot (mm. uskonnolliset johtajat) ovat nykyisen systeemin puolustajia. Tämä on niitä harvoja aiheita, jotka ovat saaneet ortodoksisen kirkon johdon olemaan äänessä mediassa. Muuten ortodoksinen kirkko ei pahemmin tyrkytä itseään julkisuuteen keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista.

Vaikka katsomusaloite ei saavuta tavoitettansa, ei kampanjaa voi kokonaisuutena pitää epäonnistuneena, varsinkaan tutkijan näkökulmasta. Kuluneen puolen vuoden aikana maassamme on keskusteltu entistä enemmän uskonnonopetuksen mahdollisista malleista. Lisäksi on saatu selville, mitä kansa ja erilaiset vaikuttajat ajattelevat asiasta. Se ei ole vähäpätöinen saavutus. On myös muistettava, että uskonnonopetus voi muuttua tavanomaisen päätöksenteon keinoin, ilman kansalaisaloitetta. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, ainakin niin kauan kuin maassamme jatkuu oikeistolais-konservatiivinen hegemonia.

Keskustelu jatkukoon.

Keskisuomalaisen juttu:

Tietoa katsomusaloitteesta:

tiistai 5. tammikuuta 2016

Studioalbumit osa 62: Teddy & the Tigers

Joulun aikaan pistäydyin Kiteellä Kansallisessa kirjakaupassa. Alepinosta pongahti esiin Janne Salmen kirjoittama Tigers Story: Teddy & the Tigersin tarina (2012). Lueskelin sitä jouluna ja mieleeni tuli kuunnella yhtyeen levyt läpi.

Tehdään nyt kuitenkin heti alussa selväksi se, että en ole niin vanha, että olisin ollut mukana 70-luvun lopun tiikerivillityksessä. Lapsena toki sain kaikuja siitä. Jo lastentarhassa joku muistutti, mitä pitää sanoa, jos kovat pojat kysyvät, olenko diinari vai punkkari. Vanhojen Suosikkien selailu lapsena muistutti, että Tiikeritrio notkui pitkään lehden lukijoiden listalla. Olisinko joskus laittanut julisteenkin seinälle – kuka näitä muistaa? Paremmin bändin musiikki tuli tutuksi vasta teininä, kun perehdyin rockabillyyn. Silloin ostin pari vinyyliä, jotka ovat edelleen hyllyssä, mutta missään vaiheessa Tiikerit ei ole ollut identiteettini muokkaamisen kannalta erityisen keskeinen yhtye, joten mennään studioalbumeihin.

Bobbin’ (1978) on levy, jota on pakko yrittää kuunnella arvioiden, miltä se on tuntunut ilmestymisaikanaan. Nyt kuunneltuna se on enimmäkseen keskitasoista vaikkakin oikein sympaattista räpellystä, jonka pohjana ovat sittemmin puhkikuluneet rokkiklassikot. Kolme omaa biisiä on mahtunut mukaan. Tosin suurimmalle osalle levyn kuuntelijoista Cochranin, Hollyn ja Vincentin rokkiklassikot olivat tuntemattomia, joten tällä on heitetty sisään joukko teinejä. Ylivoimaisesti levyn paras koveri on Cliff Richard and the Shadowsin ”Dancing shoes”, josta tuli lähes Teddyjen oma. Aikan laulussa on nikottelua jopa liiaksi, mutta samalla siinä on sävyä, jota ilman yhtyeestä ei olisi tullut niin suosittua kuin siitä tuli. Levyn kansi on edelleen kamala. Piirroskannessa rumpalin ajatuskupla kertoo levyn nimen (”Bobbin’”) ja kaksi bändäriä toteaa yhteen ääneen: ”I’ve got to bop with him!”. Teos on Pokon ensimmäisenä julkaistu pitkäsoitto.

Burn It Up (1978) ilmestyi vielä samana vuonna ja meni listaykköseksi. Itse löysin sen vuosia myöhemmin vinyylinä purkukunnossa olevasta osto- ja myyntiliikkeestä 12 markan (2 euroa) hintaan. Jos debyytin kansi oli hirvittävä, tämä on oikeastaan tyylikäs. Kaverit poseeraavat kameralle, ja siinä kaikki. Itse albumi alkaa yhtyeen kenties tunnetuimmalla omalla biisillä ”Tiger twist”. Muutenkin levyllä on kiitettävästi yli puolet omia sävellyksiä. Niistä erityisesti balladi ”She’s too young” on onnistunut. Koveritkin toimivat mukavasti, vaikka jos esittää Cochrania ja Burnettea (”Cut across shorty”, ”Tear it up”) ei voi kuvitella ylittävänsä alkuperäisiä. Vaikka albumi ilmestyi nopeasti debyytin jälkeen, se on huomattavasti kypsempi – ja siten myös parempi – kokonaisuus. Levy meni listaykköseksi.

Rock-a-billy Rebel (1979) tuli ostettua käytettynä joskus teininä. Se ilmestyi noin vuosi debyytin jälkeen, joten tahti oli kiivas. Se nauhoitettiin Tukholmassa. Manageri Kari Heikonen halusi muuttaa imagoa kovemmaksi, pois teinityttöjen unelmapojista. Näin ollen bändi puettiin nahkaan, jossa he poseeraavat takakannessa, ja etukanteen lykättiin etelävaltioiden lippu. Kansi on näkökulmasta riippuen typerä tai naurettava, samoin kuin nahkatiikerit. Basisti A-P totesi myöhemmin: ”Nää nahkahousut ei oo oikein mun juttu!” Kovempi look heijastui myös musiikkiin. ”South’s gonna rise again” avaa levyn ja heti perään tulee ”Honey hush” Tällaiset raidat olivat omiaan karkottamaan pikkutytöt. Se kertoo linjasta muutakin: yli puolet biiseistä on kovereita. Laajemmin katsottuna kyse on vain pienestä siirrosta. Edelleen bändi kuulostaa omalta itseltään, ja albumi on oikeastaan hyvä muisto omasta ajastaan. Oma suosikkini on b-puolen avaava oma sävellys ”Touch o’rockabilly”.

Tiger Tracks (1980) levytettiin samoissa sessioissa Tukholmassa edeltäjänsä kanssa. Siitä suunniteltiin julkaisua, jolla suosio säilyy yli komppiryhmän armeija-ajan. Sitä ei yleensä edes lueta studioalbumeihin, koska se koostuu enimmäkseen aikaisemmin levytetyistä ja sinkkuina julkaistuista biiseistä. Kaikki olivat lainaraitoja. Promoja ei lähetetty oikeille henkilöille ja siten siitä ei myöskään ilmestynyt arvioita. Poko oli myynyt nauhat K-Telille. Oltiin lopun alussa. Itse levy on kooste varsin kelvollisia raitoja. Erityisesti ”Broken heart” ja ”Tribute to Buddy Holly” kuuluvat bändin parhaisiin. Niiden lisäksi lätyllä on joukko muitakin vähemmän puhkisoitettuja lainaraitoja, joita ei tarvitse nolostella. Toisenlaisella promootiolla levy olisi voinut menestyä selvästi paremmin.

White Hot Rock (1980) julkaistiin nimellä Tigers. Sillä haluttiin eroon diinarimenosta ja mentiin lähemmäksi perusrokkia Dave Edmundsin tyyliin. Jo kansi – valkoinen tausta ja lättänät tukat eikä rokkikledjuja – oli monille tarpeeksi hyvä syy jättää levy kauppaan. Avausraita ”El Diablo” on kuitenkin onnistunut, ja se onkin lykätty yhtyeen kokoelmille. Muuten levystä on vaikea sanoa mitään hyvää tai pahaa. Sitä on keskinkertaisuus ja intohimottomuus. Bändi hajosi syksyllä 1980. Syinä olivat suosion lasku, raskas keikkatahti ja kyllästyminen.

Master Cuts (2012) ilmestyi yli 30-vuoden tauon jälkeen. En tiedä, kuinka paljon sitä odotettiin ja millaisin tunnelmin. Kokoonpano on kuitenkin melkein sama: alkuperäinen trio varustettuna soolokitaristi Ykä Putkisella. Ensimmäinen vaikutelma on, että Aikan ääni ei ole kunnossa. Siitä on vaikea päästä plussan puolelle. Mukana on odotetusti kovereita ja originaaleja, joskin vain ”Crazy Sherwood Shake” on kokonaisuudessaan Aikan nimissä. The Moonlightersin ”Broken heart” on Tiikereillä toistamiseen levytettynäkin hieno biisi, Mac Curtisin ”Turn away from me” on onnistunut enkä halua moittia muitakaan, mutta klassikkoa tästä ei tule. Koko paketti tuntuu keskinkertaiselta ja siksi musiikillisesti verrattain tarpeettomalta. On kuitenkin tarpeetonta suhtautua nyrpeästi siihen, että jätkät haluavat vielä levyttää alkuperäisellä nimellä. Kuriositeetteja on monenlaisia. Se ei ole keneltäkään pois, mutta ei se kovin paljon kuuntelijallekaan anna. Kansi on tavallaan hauska. Siinä istutaan parturoitavana levyn nimen monimerkityksellisyyteen vihjaten.

On helppo kyseenalaistaa Fancy Dan -nimellä aloittaneiden keravalaisten Tiikereiden musiikilliset saavutukset. Bändi oli Jenkki-purukumin mainos, joka julkaisi Sherwoodin sanomia teinitytöille. Sama bändi julkaisin biisin nimeltä ”Balls”, luullen sen tarkoittavan juhlia. Kriitikot olivat syystäkin ambivalentteja arvioidessaan yhtyeen tuotoksia. Bändi teki asioita niin kiireellä, ettei omalle sävellystyölle ollut paljon tilaa. Tätä kuvastaa hyvin Aikka Hakalan kommentti runsaasti levyostoja sisältäneen Lontoon reissun jälkeen: ”Ei siis hätää. Kun päästään himaan, ohjelmistoa riittää vaikka loppuiäksi. Eläköön Tigers niin kauan.”  

Teddy & the Tigers on kuitenkin merkittävä yhtye muutamasta syystä. Ensinnäkin se oli hetken valtavan suosittu. Toiseksi se räjäytti rockabilly-buumin käyntiin, jonka vastapooliksi muodostui punk ja erityisesti samalle levy-yhtiölle levyttävä Eppu Normaali. Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, se esitteli aikansa nuorisolle 50-luvun rokkia. Vanha oli tuolloin uutta ja tuntematonta. Neljänneksi se toi yhdenlaisen jännitteen suomalaisen rokin kenttään haastaessaan Hurriganesien aseman englanninkielisen rockin valtiaina. Viidenneksi se aloitti Poko-yhtiön julkaisut. Kuudenneksi se toimii hyvänä tapauksena sekä jokseenkin varoittavana esimerkkinä siitä, miten taidokas manageri ohjailee nuoria soittopoikia. Seitsemänneksi Aikka Hakalan ensimmäisenä levyttäneenä bändinä se on merkkipaalu yhden nykyään aliarvostetun suomalaismuusikon uralla. Kahdeksanneksi olihan Tiikerit nyt valovuoden parempi kuin Vexi Salmen johtaman Rockin’ -levymerkin signaamat torttubändit. Yhdeksänneksi ilman Tiikereitä meillä ei taitaisi olla Sleepy Sleepersin aina naurattanutta parodiarallia ”Pumpulitissit”.

Kirjan sivujuonteena käy ilmi, miten manageri Kari Heimonen (Johnny Flight) on touhunnut useammalla taholla. Ennen tiikerihommaansa hän työskenteli Virtaselle. Hän vaikutti myös Eppu Normaalin uraan alkuvaiheessa. Hän löysi Jorma Kääriäisen, joka alkoi esiintyä nimellä Freddie Falcon. Tiikerien peräsimestä lähdettyä hän luotsasi Rebel-levymerkkiä, joka julkaisi suomirockabillyn sittemmin klassikoiksi muodostuneita artisteja, kuten Buck Jonesia.

Tiikereiden jälkeen rumpali Pale ei ole pahemmin kapuloisiin koskenut pääbändinsä ulkopuolella. Basisti A-P on soitellut, mutta niistä kuvioista ei ole sen kummempaa kirjoitettavaa. Aikka sen sijaan jatkoi soittohommia heti tiikereiden jälkeen. Rockabillyn supergroup Lonestars otti vaikutteita kantrista. Se vaihtui Falconsiksi, joka pukeutui nahkaan ja soitti billyhenkistä bluesrokkia. Bändin vuonna 1981 ilmestynyt albumi Flamin löytyy hyllystä ja siinä on muutamia potkivia biisejä. Bad Signin aikaan Aikka antoi tukan kasvaa. Se soitti vähemmän billyä ja enemmän valkoista bluesrokkia viiden levyn verran. Aloittelijan paketti on 44 biisin tuplaceedee Travlin Bone 1983-88, jolta löytyy myös yhtyeen paras oma biisi ”Be seeing you”. Harmi vain, ettei paketissa ole erittäin onnistunutta rollarikoveria ”Mother’s little helper”. Myöhemmin Aikka soitti Irwinin bändissä, Cast Iron Armsissa ja muutamissa muissakin.

Kuten tämän tekstin alusta käy ilmi, olin liian nuori näkemään alkuperäisiä Tigerseja. Näin kuitenkin Teddy and the New Tigersin alaikäisenä baarissa ja myös Aikan soolona. Niistä on vain hyviä muistoja.