keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Studioalbumit osa 48: Popeda

POPEDA – JESSSS!!!! Nonniin. Tässä sitä ollaan. Aikomukseni oli säästää herkkupala osaan 50, mutta kun ei millään malta. Popeda ei ole tuntematon bändi, vaikka toki tuoreemmassa tuotannossa on kuuntelematonta materiaalia. Se oli lapsena yksi suosikeistani, siinä missä Eput ja Juice. Manserock. Popedaa käytiin katsomassa keikalla useaan kertaan. Siksi tämä rupeama on ainakin alkupuoliskoltaan enemmän muistelua ja katsomista taakse päin kuin uuteen tutustumista.

Popeda (1978) lähtee liikkeelle yllättäen akustisesti (”Rock and roll”), mutta sitä seuraa keikkaklassikko ”Mauno soittaa stereoo”. Bändin soitto on aika löysää ja musiikki on yksinkertaista perusrokkia. Punkista bändissä ei varsinaisesti ollut kyse, vaikka Wikipedia niin väittääkin. Paitsi jos luokittelu tehdään parin punkahtavan rallin perusteella (esim. ”Tarkkailuneliö”). Hyvä vertailukohta bändin luokittelun hankaluudesta onkin Tom Robinson Band, jonka ”2-4-6-8 Motorwayn” Popeda vääntää ”Oodiksi Tom Robinsonille”. Oliko TRB punkkia? Oliko Popeda? Tässä vaiheessa basisti Ilpo Ainialan rooli oli biisinteossa merkittävä. Myös kitaristi Arwo Mikkonen rustasi levylle pari rallia. 37 vuotta ilmestymisensä jälkeen kuunneltuna yhtyeen ensialbumi on korkeintaan lupaava demo, jos verrataan aikansa parhaimpiin (vaikkapa Ratsiaan) tai bändin kultakauteen. Ei tappohittejä, keskinkertaisia sävellyksiä. Sanoituksissa ei ole viljalti nerokkuuksia, jos ei lasketa biisiä ”Pisteritsat”.

Raswaa koneeseen! (1980) on toista maata. Se taisi olla veljelläni vinyylinä ja muistan kuulleeni useitakin biisejä livenä jo pienenä. ”Da da” on hieno alku. Levy jatkuu nimibiisillä, joka on vintage-Popedaa. Tästä tunnistaa bändin eli ilmaisussa on menty kohti omaleimaisuutta. Liekö syynä se, että kaikissa vähintään osasäveltäjänä on Arwo Mikkonen, vai se, että tuottajana on Pantse Syrjä. Popedamaisuus on läsnä myös kiusallisella tavalla, esimerkiksi kappaleessa ”Silmiklasikyy”, joka on musiikillisesti yksi maailman tylsimmistä kappaleista. Toisaalta esimerkiksi ”Luvattu maa”, ”Palkkasoturiksi Nubiaan” ja ”Nukke” ovat oikeasti aika hienoja biisejä.

Hullut koirat (1981) jäi jostain syystä paitsioon silloin kun bändistä lapsena diggailtiin. En edes muista, löytyikö se nauhoitetulta c-kasetilta, mutta ainakaan sitä ei ollut omassa eikä tuttavien hyllyssä vinyylinä. Nyt kuunneltuna on todettava, etten tunne kappaleita ennestään, paitsi asiallisen ”Vankilalaulun”. Yleissoundi on kevyempi ja popimpi kuin suoraan jytisevällä edeltäjällään. Bändi oli pettynyt ja suurin odotuksin valmistautunut levy-yhtiö pienensi markkinointibudjetin kuullessaan teoksen. Kokonaisuus on näin vuoden 2015 näkökulmasta heikko.

Mustat enkelit (1982) on käännös rokkaavaan suuntaan. Se alkaa tymäkällä rallilla ”Kuulat sekaisin”. Toinen sen tunnettu biisi on heviballadia lähenevä ”Yö”. Mukana on myös bändille ominaista huumorirokkia, kuten ”ABCD-Rock” ja ”Hormoonihuulet”. Vinyyli löytyi joskus hyllystäni, mutta en enää muista, mitä sille tapahtui. Levy on ensimmäinen Popedan teos, jolla on mukana Costello Hautamäki. Sillä on korkeintaan kaksi klassikkoa, jotka löytäisivät tiensä yhtyeen kokoelmalle, mikäli minä valikoisin kappaleet: avausraita, räyhärokki ”Kuulat sekaisin” olisi mukana ehdottomasti ja sinne saattaisi mahtua myös lapsuusvuosien Popeda-keikoillakin kuultu, rauhallinen ”Mä unta näin”.

Kaasua (1983) tuli tunnetuksi jo lapsena. Tosin ostin sen vasta viime vuonna Anttilan alennuksesta parilla eurolla. Siltä löytyy muutamia onnistumisia. Oikeastaan koko a-puoli: nimiraita ”Kaasua, komisaario Peppone”, suora rokki ”Kiinni jäin”, maltillisemmat ”Soittomatkalla”, ”Armahdus” ja ”Viimeinen mohikaani”. B-puolella on perushölmö ”Silirimpsis hei” ja vauhtirokki ”Liian myöhään”. Tällä levyllä viimeistään Popeda runttasi itsensä suomalaisten suosioon. Ymmärrettävästi.

Harasoo (1984) tuli ostettua lapsena, mutta se meni jossain vaihdossa veljelleni. Se on läpikotaisin tuttu levy. Sillä on kaksi massiivista hittiä, ”Sukset” ja ”Matkalla Alabamaan”, mutta olen aina pitänyt parista muustakin (esim. ”Aamulla” ja melko absurdi ”Pullaristo ihmemaassa”). Ehkä syy on lapsuuden kokemuksissa, mutta Popedan huippukohta osuu ajalle 1983–1987, vaikka sitä ennenkin on onnistuneita hetkiä.

Pohjantähden alla (1985) on albumi, jolla Costellon kiinnostus hard rockiin ja kitaratilutuksiin tulee esiin selvemmin kuin koskaan aikaisemmin Popedan levyillä. Costello myös sävelsi 10 kahdestatoista. Tätä kuunneltiin lapsena. ”John Holmes” oli jo silloin härski, ”Kuuma kesä” oli kova juttu ja ”Tää on se yö” -kappaleeseen tehtiin video kesäleirillä. ”Keskiyön blues”, ”Christina” ja nimibiisi ovat tasavahvaa tavaraa, jota tarvitaan pitämään tasoa yllä. Kuten muillakin albumeilla, myös tässä on täytettä: Rollareiden ”Laitimmainen kerta” ja ”Mahdollisesti” ovat levyn loppupään tarpeettomia minuutteja. Kansi on edelleen kammottava, mutta Popeda-asteikolla tämä on hyvä levy Costellon obsessioista huolimatta.

Tässä välissä tuli kokoelma 15gt golden turpo (1986), jolla on muutama studioalbumeille päätymätön raita. ”Kellot lyö” iski kovaa pienenä, samoin kuin seiskatuumaiselta kuultu ”Eläinten vallankumous”

Ei oo valoo (1987) kuuluu vielä aikaan, jolloin kävin katsomassa Popedan omalla keikalla. Kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen remmiin tuli Timo ”Törrö” Tapaninen ja koskettimiin Jukkis Järvinen. Muistan vielä, että vietimme kavereiden kanssa pitkään uusien jäsenten ja rumpali Kari Holmin kanssa ennen keikkaa, turisten niitä näitä ja potkien futista. Pate oli kovassa kännissä ennen ja jälkeen keikan, mutta hoiti työnsä kunniakkaasti. Itse albumi oli asiallinen. Siltä puuttuvat edellisten massiiviset hitit, mutta se on pullollaan perus-Popedaa. ”Apen ja Riitan surullinen tarina” on ehkä kaikkein onnistunein raita, ”Bandiittipolkka” ja ”Ranttalitytön tärinät” ovat bändille niin tutun hölmöä rokkia, ”Hullu tarttui kirveeseen” on laukkakompilla varustettua hard rockia, ”Masuunimestarin musta maanantai on onnistunut teksti yhdistettynä big band rock’n’rolliin ja ”Maailmankaikkeuden suvijenkka” on yritys potkivaksi hittiralliksi.

Hallelujaa (1988) ilmestyi vain vuosi edellisestä, mutta minulle ero on valovuosi. Muistaakseni nauhoitin levyn kasetille, mutta se ei tuntunut miltään. Ilmeisesti murrosikä oli tullut. Tai sitten olin löytänyt kiinnostavampaa musiikkia. Edelleen olen sitä mieltä, että Costellon sävelkynä on tyrehtynyt. Sävellykset ovat jopa Popeda-asteikolla luvattoman heikkoja. Edes Martti Syrjän tekstit eivät pelasta, koska niistä kuultaa liikaa yritys olla popedamaisen rivo. Jopa biisien nimistä kuultaa kyllästyneisyys.

Kans’an popeda (1990) oli jo auttamattoman kaukana kiinnostuksistani. Popedasta oli tullut lähinnä vitsi. Biisilistaa katsoessani en tunnista ensimmäistäkään. Ei se mitään, sisältöhän on seestyneen turvallista koko kansan Popedaa ainakin alkumetreillä (”Jäin täryjyrän alle Pispalassa”, ”Lilli Kuponen”). Tosin meno lässähtää aika nopeasti ja kokonaisvaikutelma jää laimeaksi.

Svoboda (1992) ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 18-vuotiaana Popeda oli suuri vitsi. ”Kersantti Karoliina” soi kaikkialla paitsi siellä missä itse sai valita Pixiesin, Nick Caven, Crampsin, Sonic Youthin, Dead Kennedysin tai Nirvanan. Levyllä oli muitakin isoja biisejä, esimerkiksi tylsähkö ihmissuhteessa pettyneen itsesäälinen ryyppylaulu ”Punaista ja makeaa”, melkoisen toimiva Springsteen-pastissi ”Repe ja Lissu” ja Sensational Alex Harvey Band -koveri Tomahawk Kidistä ”Mää ja tapparan mies”. Jos Popedan alatyyliset tekstit ovat olleet bändin tavaramerkkinä jo ennen tätä, viimeistään tässä vaiheessa pakko laulaa palleista ja pilluista vähintään joka toisessa biisissä alkaa tuntua rasitteelta ja itsensä parodioinnilta. Levy myi platinaa.

H.Ö.N.Ö (1994) on jo sitä aikaa, etten ole koskaan kuullut albumia kokonaan. Totta kai oli vaikea välttyä kuulemasta basisti Markku Petanderin säveltämää ja Pauli Hanhiniemen sanoittamaa hittiä ”Tahdotko mut tosiaan”. Muistan nähneeni Popedan myös livenä pari vuotta tämän jälkeen ilmaiskeikalla Turussa. Kyseisen biisin aikana seurailin niitä yleisön pareja, jotka tosissaan laulelivat sitä toisilleen. Onhan siinä hyvä avauslaini markka-ajan setelit muistaville: ”Lompakossa Väinö Linna yksinäinen on”. Levyn avaa toimiva joskin tyhjäpäinen ”hyvän meiningin” menohitti ”Rokkikone”. Muutenkin sisältöä hallitsevat menorokit, joissa lyriikat ovat yhtyeen omalla asteikolla piirun verran siivompia. Tämän tulkinnan tosin kumoaa päätösraita ”Erotomania”.

500cc (1997) näki päivänvalon kolmen vuoden tauon jälkeen. Siinä välissä ilmestyi livelevy. Tätäkään en ole aikaisemmin kuullut enkä tunnista biisien nimistä kuin lätkäkisojen rallatuksen ”Mannaa mammonaa”. ”Mustameri ja mies” on kuultu aikaisemmin. Se edustaa levyä hyvin: tuttua Popedaa, mutta ei nouse bändin kuolemattomien joukkoon. Levyn outolintu on Klamydiasta tutun Vesku Jokisen tekemä ”Minä, sinä ja Mannerheim”, sillä Vesku myös laulaa biisin. Toinen vastaava on korkeushyppääjä Matti Viitalan tekemä ”Liian kiltti mies”, jonka teksti eittämättä puhuttelee äijiä.

Vieraissa (1999) on nimensä mukaisesti toisten tunnetuksi tekemistä kappaleista koostuva teos. Kuten arvata saattaa, versiot ulkomaisista 60- ja 70-lukujen rokkistandardeista ja muutamasta kotimaisesta ovat järjestäen melko turhia. Mutta koska viina naurattaa, on neljästä ryyppylaulusta koostuva ”Alkomedley” luonnollisesti levyn parhaimmistoa. On jännää, miten  suuri kuilu on näiden puolivillaisten esitysten ja oikeasti toimivan ”Synnyimme lähtemään” välillä on. Juicen sanoittama versio Springsteenin ”Born to Runista” on kuulunut vuosia keikkasettiin, mutta se julkaistiin Paten soolosinglellä vuonna 1986. Myös Paten ja Sielun Veljien yhteissingle ”Meidän äiti imppaa” (Rollareiden ”Mothers little helper”) on huomattavasti parempi kuin yksikään koverlevyn virityksistä.

Just! (2001) on entuudestaan täysin tuntematon teos. Sitä ei ole Spotifyssa, joten en lähde selvittämään sen kummemmin, mitä levy sisältää. Joka tapauksessa seuraavana vuonna Popeda sai yhden suurimmista hiteistä, ”Kakskytä centtiä”, jonka on säveltänyt Olli Lindholm ja sanoittanut Pauli Hanhiniemi. Se julkaistiin singlenä ja tuupattiin myöhemmin kaikille kokoelmalevyille. Tavallaan ympyrä sulkeutui tämän biisin myötä: jos lapsena vanhemmat saivat nolostua, kun lapset lauloivat Popedan rivouksia ääneen, tässä vaiheessa äiti huvitti tai nolostutti lastaan laulelemalla Popedan hittiä.

Häkää! (2005) alkaa äänittäjänä kunnostautuneen Jani Viitasen tekemällä kappaleella ”Katsastuslaulu”. Olen kuunnellut huvittuneena sitä aikaisemminkin kotioloissa ja kertonut muille, miten nerokkaasta laulusta on kyse. Sävel ja sanat sopivat yhteen poikkeuksellisen onnistuneesti. Sen ainoa ongelma on, että se on parodia yhtyeestä itsestään. Samaa on oikeastaan koko levy, vain epäonnistuneempaa sellaista. Poikkeuksena on ”SA Int”, joka ei ole parodiaa, vaan totinen Suomen armeijan ylistyslaulu Costellon säälittävällä tekstillä. Avausraitaa lukuun ottamatta Häkää! on väsyttävä ja huonotasoinen levy, jossa ”pistoolit paukkuu ja meno on hurjaa”.

Täydelliset miehet (2008) myi kultaa, mutta en tiedä miksi. Ehkä Jonne Aaronin fanit ostivat sen, koska albumin avaa hänen tekemänsä ”Elän itselleni”. Se sisältää Junnu Vainion sanoittaman italoiskelmän ”Piango con me”, ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Sitä ei edes Popeda onnistu täysin tärvelemään. Suosittelen myös muiden versioita, esim. The Rokes, The Grass Roots, Corizonas ja minulle tärkein The Lords of the New Church. ”Rio de Janeiro” on tunnelmointi Brasiliasta, jossa loppusointua haetaan paikallisista juomista: koskaan / caipiroskaa ja trallalallalaa / lisää lumumbaa.

Voitto (2011) on toistaiseksi viimeisin Popedan studioalbumi. Kuten niin monet yli 30 vuotta ensilevyn jälkeen tehdyt teokset, myös Voitto on keskinkertaisuuden ja turvallisuuden ylistys. Se ei sisällä pahoja ylilyöntejä eikä keskitason puurtamisesta itsensä ylös kiskovia onnistumisia.

Levyjen kuuntelu oli aikamoinen survaisu, mutta se oli helpompaa kuin oletin. Niissä on nostalgiaa enemmän kuin muistinkaan. Myöhäistuotannossaan yhtye on muuttunut parodiaksi itsestään. Sävellykset ja tekstit ovat kuin tehty miettien, millainen on stereotyyppinen Popedan kappale. Tällöin bändi voi mennä vain huonoon suuntaan. Siitä on tullut sammaloitunut kivi.

Parhaat hetket ovat edelleen riemastuttavia, mutta myöhäistuotantoa kuunnellessa on hyvin lähellä yliannos tyhjänpulskeaa, hielle ja väljähtäneelle keskikaljalle tuoksahtavaa maanpuolustusintoa ja yleistä, lopultakin verrattain surullista äijäkonservatiivisuutta.

Toistaiseksi viimeiset näkemäni keikat ovat olleet Ruisrockissa (ehkä) 2008, jolloin hittien kuuntelu helteessä hymyilytti. Vuoden 2013 Provinssirockissa bändin meno oli sen verran väsynyttä, ettei enää välttämättä tule vääntäydyttyä paikalle edes festivaaleilla, mikäli tarjolla on edes kohtuullisen mielekästä muuta tekemistä.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Kriittisen teorian kartoitus

Kapeassa merkityksessä kriittisellä teorialla viitataan 1930-luvulla alkunsa saaneeseen Frankfurtin koulukuntaan, jonka ajatuksena oli kritisoida ja muuttaa yhteiskuntaa kokonaisuutena. Laveammassa merkityksessä termi kattaa kulttuuri-, yhteiskunta- ja talousteoriat, joiden lähtökohtana on pohtia ja avata toisenlaisen todellisuuden mahdollisuuksia analysoimalla nykyisiä valtasuhteita. Ranskalainen Razmig Keucheyan tarjoaa yhdenlaisen kartan kriittisen teorian nykytilaan teoksessaan The Left Hemisphere: Mapping Critical Theory Today (Verso 2014).

Ostin kirjan sisällysluettelon perusteella. Päätökseen vaikutti myös hinta, sillä Verso myi kirjojaan puoleen hintaan viime vuoden lopussa. Teos on lukemisen arvoinen.

Kriittisiä lähestymistapoja esittelevät teokset ovat ennestään tuttuja. Niitä on kirjoitettu paljon ja usein kirjoittajina ovat olleet brittiläiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Se, että tässä kirjoittajana on ranskalainen, on etu. Teos ei rajoitu perinteisten kriittisten koulukuntien ja ismien esittelyyn angloamerikkalaisten linssien läpi. Siinä on huomattavasti globaalimpi ote. Eikä se rajoitu lyhyisiin esittelyihin; se rakentaa sosiaalista ja historiallista kontekstia vasemmistolaisen teorian ympärille.

Teoksen lähtökohta on suunnilleen se, että kriittinen teoria laveastikin ymmärrettynä tarkoittaa marxilaisuutta ja kapitalismikriittisyyttä. Nykyinen kriittinen teoria on sosialismin ja marxilaisuuden tappion jälkeistä teoretisointia. Vaikka teoksessa sivutaan kysymyksiä moninaisista alistusmuodoista, joista vain osassa talous on keskiössä, tekijän kiinnostus on kapitalismissa ja taloudessa.

Käsiteltävien teoreetikkojen juuret ovat 1960- ja 1970-lukujen poliittisissa koordinaateissa – työväenliikkeen kriisissä ja kulttuurisessa murroksessa. Suurimmalla osalla on varhaiseen marxilaisuuteen ja sosialismiin verrattuna vain vähän kytköksiä konkreettisiin poliittisiin prosesseihin. Lisäksi tekijä ehdottaa, että kriittisen teorian maantieteellinen painopiste on siirtynyt osin pois Euroopasta ja myös Yhdysvalloista, korostaen näin ”kolmannen maailman” merkitystä nykyisen kriittisen teorian tuottajana.

Keucheyan käsittelee ilmeisiä valintoja, kuten Zizek, Badiou, Ranciere, Agamben, Negri, Laclau, Jameson, Butler, Spivak ja Haraway. Hänellä on myös vähemmän tunnettuja valintoja, kuten ”kolmannen maailman” Wang Hui, Álvaro Linera ja Achille Mbembe. Myönteisesti yllättää myös se, että mukana on nykyistä kapitalismianalyysia kulttuuriteorian ulkopuolelta tarkastelevia teorianikkareita (esim. Robert Brenner, Giovanni Arrighi ja ekologisia aspekteja mukaan tuova Elmar Altvater).

Pidin erityisesti siitä, että tekijä kirjoittaa melko pitkästi ja ymmärrettävästi italialaisesta Operaismosta, jonka tunteminen on välttämätöntä, jos haluaa tajuta esimerkiksi Hardtin ja Negrin kirjoituksia imperiumista (empire) ja väestä (multitude). Lisäksi tekijän kiinnostus ajattelijoihin, jotka ovat marxilaisuuden keskiössä, tulee hienosti näkyviin. David Harvey saa keskeisen osan – häntä Keucheyan pitää suuressa arvossa. Andersonin veljesten – Benedictin ja Perryn – näkemykset tulevat hyvin esitellyiksi.

Kuten kaikissa kartoituksissa, yksinkertaistaminen on välttämätöntä. Yleisesti arvioiden sitä ei ole liikaa. Teoksessa on myös haastetta, mutta joissain tapauksissa tila ei riitä ajatusten perusteelliseen esittelyyn. Tekijä jättää oman arvionsa monien kohdalla esittämättä. Yhtäältä se luo onnistuneesti mielikuvan siitä, että nyt vain yritetään artikuloida selkeästi ajattelijan perusideat. Toisaalta sitä kaipaisi selkeämpää omien korttien paljastamista. Tämä on kartoittajien ikuinen ongelma, mutta Keucheyan onnistuu hyvin erittäin haastavassa tehtävässä.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Studioalbumit osa 47: Japan

Brittiläinen uuden aallon Japan on jäänyt jostain syystä katvealueeseen. Muistan bändi nimen jo ajoilta, jolloin olin ehkä kymmenen, kun yhtyeestä kirjoitettiin Suosikissa kuvan kera. Tuolloin en kuullut musiikista pihaustakaan. Sen jälkeen tilanne ei ole radikaalisti muuttunut. Ei, vaikka olen kuullut jonkun basisti Mick Karnin soololevyn ja laulaja-kitaristi David Sylvian on täysin tuttu nimi.

Aivan näin yksinkertainen tilanne ei ole voinut olla. Olen kuullut Japania jossain, ehkä lainannut kirjastostakin, mutta muistikuvat ovat hatarat. Aina se on ollut liian lepsua post-punkiksi, liian etäistä ja sisäänpäin kääntynyttä sisältääkseen timanttisia hittejä.

Adolescent Sex (1978) sisältää elementtejä hienoilta artisteilta ja -bändeiltä. Siellä kuulee esimerkiksi Bowieta, Bolania, Roxy Musicia, New York Dollsia, 70-luvun funkkibassodiskoa, punkkia ja post-punkkia. Jotenkin levy kuitenkin asettuu kaikkien väliin olematta oikein mitään. Albumin nimibiisi oli jonkin sortin hitti. Siinä on tarttuvuutta enemmän kuin muissa raidoissa, mutta en nosta sitäkään aivan massiiviseksi onnistumiseksi.

Obscure Alternatives (1978) ilmestyi vain puoli vuotta debyytin jälkeen. Siinä ajassa tuntuu kuin into ladella vaikutteita samaan pataan olisi kadonnut. Tilalle on tullut seesteinen ja keskitempoinen jumitus, jossa on vielä vähemmän oivaltavia biisejä tai niiden aihioita kuin debyytillä. Siksi ensimmäinen adjektiivi, joka tulee mieleen, on ”tylsä”. Toinen on ”melodiaköyhä”. Mutta ehkä tuomio on liian jyrkkä. Uuden aallon romantikoille ja post-punkeille on yhteistä siirtymä pois punkin melodisuudesta. Ei tämä kuitenkaan nouse yhtä nykiväksi, uhkaavaksi ja groovaavaksi kuin esimerkiksi Gang of Four tai Pop Group eikä tämän ilmeinen taiteellinen coolius kykene korvaamaan biisimateriaalin puutteita.

Quiet Life (1979) on selkeä irtiotto aikaisemmasta linjasta. Nyt äänimaailma on tyylipuhdasta uuden aallon taidepoppia, josta ei rokkia eikä punkkia löydä. Sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä uusromantiikan teoksista, mutta itse bändi ei nimityksestä pahemmin innostunut. Syntikat hallitsevat entistä enemmän ja Sylvian laulaa hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Levyn ehdoton kuriositeetti on Velvet Underground -koveri ”All tomorrow’s parties”, mutta sellaiseksi se myös jää.
 
Gentlemen Take Polaroids (1980) on yleissävyltään synkempi albumi, jota kuvaava vuorokaudenaika on yö. Se on tasapainoinen, tyylikäs, etäinen, varauksellinen ja tähän mennessä yhtyeen eittämättä paras kokonaisuus. Sen huippuhetki on liki seitsenminuuttinen meditaatio ”Nightporter”. Yellow Magic Orchestran Ryuichi Sakamoto vierailee säveltäjänä albumin päättävällä kappaleella ”Taking islands in Africa”.

Tin Drum (1981) oli myyntimenestys ja siltä löytyvä ”Ghosts” oli yhtyeen suurin hitti kotimaassaan. Albumi on rytmisempi ja radikaalisti ekstrovertimpi kuin edeltäjänsä, mutta samalla yhtyeen varhaistuotannosta poiketen tyylillisesti konsistentti. Musiikillisesti siitä tulee mieleen myöhemmin suureen suosioon noussut Duran Duran, joka mahdollisesti imi vaikutteita Japanilta. Tosin Japan on järjestelmällisesti astetta kompleksisempi, kuten Talking Headsin suuntaan kumarteleva ”Talking drum” osoittaa. Levy on kokonaisuutena epätasainen. Esimerkiksi peräkkäiset raidat vaihtelevat tahattoman koomisesta (”Canton”) onnistuneeseen (”Still life in mobile homes”), vaikka molemmissa on japanilaisia sävyjä. Japanilaisia elementtejä on myös levyn päättävässä biisissä ”Cantonese boy”, joka on parempaa keskitasoa. Kokonaisuutena tämä ei ole minulle se klassikko, joka se joillekin toisille on. Ihan hyvä levy, mutta minun rankingissa vähän heikompi kuin edeltäjänsä.

Rain Tree Crow (1991) ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin. Bändi oli hajonnut pian Tin Drumin jälkeen. Paluulevy sai kohtalaiset arviot ja myyntiluvutkin olivat siedettävät. Musiikki oli haastavaa: etäistä ja onttoa kolinaa. Kuten niin usein paluulevyjen kohdalla, myös tämä jättää kylmähköksi huolimatta siitä, ettei teos ole huono. Bändi hajosi uudelleen pian sen jälkeen.

Mitä tästä jäi käteen? Japan jää edelleen varsin etäiseksi yhtyeeksi, koska siltä puuttuvat tarttuvat melodiat. Jos ei ole melodioita, rytmi tai groove voivat pelastaa. Myös näiltä osin Japan jää keskinkertaiseksi. Huumori pelastaa, mutta sitä ei ole hitustakaan. Jäljelle jää vahvat tunnelmia luovat äänimaisemat. Niissä Japan on parhaimmillaan. En missään nimessä jää käsitykseen, jonka mukaan Japan olisi huono yhtye. Se vaan ei iske riittävän vahvasti. Mieluiten kuuntelen Gentlemen Take Polaroids -albumia ja satunnaisesti alkupään levyjä, jotka muistuttavat monista paremmista artisteista. Japan ei ole genreä, joka olisi itselleni kaikkein tärkein ja vaikuttavin. Omassa lajityypissään yhtye on kuitenkin enemmän kuin kuriositeetti, osittain toki siksi, että se oli edelläkävijä ja suunnannäyttäjä.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Freud ja Euroopan ulkopuoli

Postkolonialistisen teorian klassikko Edward W. Saidin tuotantoon on tullut tutustuttua palasissa suunnilleen 20 vuoden aikana. Hänen lyhyt puheensa Euroopan ulkopuolen roolista Freudin ajattelussa on jäänyt lukematta. Verson alennuksesta ostin teoksen, jossa on mukana Jacqueline Rosen kommenttipuheenvuoro.

Freud and the Non-European (2003) jäi Saidin viimeiseksi teokseksi. Se perustuu tapahtumaan, jonka järjestäjänä oli Lontoon Freud-museo. Freud-museo sijaitsee Freudin viimeisessä asunnossa, jossa olen käynyt ihastelemassa kuuluisia sohvia, Freudin Egypti-innostuksesta kertovaa esinekokoelmaa ja susimiehen Freudille antamaa piirrosta.

Said sanoo alussa asioita, jotka ovat periaatteessa varsin tuttuja: Freudin viittaukset primitiiveihin ovat pinnallisia ja niiden funktiona on vain tukea omaa teoriakehittelyä. Ne perustuvat pääosin J. G. Frazerin julkaisuihin, erityisesti Toteemi ja tabussa. Freud katsoi, että primitiivit kehittyvät asteittain sivilisoituneiksi eurooppalaisiksi. Freud oli oman aikansa ja kulttuurinsa osa. Näiden piirteiden alleviivaajana Said oli tunnettu kauno- ja teoriakirjallisuuden lukija.

Suurin osa esseestä käsittelee Freudin vanhuudenteosta Mooses ja monoteismi. Siitä Freud-tulkki Peter Gay totesi, että kirjoittajan olisi kannattanut pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassaan antaa sille alaotsikko ”Historiallinen romaani”.

Said korostaa, miten ambivalentti suhde juutalaisella Freudilla oli ”omiinsa” ja pohtii erityisesti sitä, miten Freud näki Mooseksessa omiensa ulkopuolisen egyptiläisen hahmon, joka loi oman kansansa (juutalaiset). Tämä ajatus juutalaisuuden alkuperästä itsensä ulkopuolella asettuu Saidilla kontrastiksi Israelin valtiolle, jonka lait perustuvat juutalaisten ja ei-juutalaisten tarkkaan erotteluun. Näin Freudin teoksesta muodostuu Saidin tulkinnan kautta kytkös omaan aikaamme. Toisin sanoen Israel tukahduttaa Freudin rakentamalla juutalaisuudesta rajatun ja itseriittoisen identiteetin.

Yllä sanottuun liittyvä kiinnostava elementti luennassa on myös Saidin spekulaatio. Freud piti Moosesta egyptiläisenä ja ristiriitaisesti nimitti silti juutalaisia välimeren kulttuurin perillisiksi. Said ounastelee, että kokemukset antisemitismistä saattaisivat olla syynä siihen, että Freud sijoittaa tässä juutalaiset osaksi ”Eurooppaa”.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Studioalbumit osa 46: The Blasters

Kun teininä tutustuin juurimusiikkiin, The Blasters jäi jonnekin kummalliseen limboon. Se ei ollut 50-luvun klassikko eikä juuri sen ajan kuumin nimi. Jokunen vinyyli tuli vastaan hyvin edulliseen hintaan, mutta ohitin ne kerta toisensa jälkeen. Vasta paljon myöhemmin lainasin kirjastosta ensialbumin uusintajulkaisun. Ymmärsin, että nyt on jäänyt väliin todella merkittävä ja viihdyttävä yhtye.

Myöhemmin ostin mainitun uusintajulkaisun itselleni. Pitkään sinnittelin sillä. Levymessuilla tuli vastaan yhtyeen toinen vinyyli viidellä eurolla, joten tein kaupat. Sen kuunneltuani totesin, että pakkohan tällaisesta yhtyeestä on tunnettava muutkin levyt.

American Music (1980) on selkeä arvioitava. Jos olet kiinnostunut amerikkalaisesta rockabillyyn kallellaan olevasta 80-luvun alun juurimusiikista, albumi on täysien pisteiden arvoinen. Kyse ei ole puritaanisesta 50-luvun jäljittelystä, vaan punkin ja teddy boy boogien energian juurimusiikkiin (billyyn, kantriin, bluesiin ja rock’n’rolliin) sulauttava raikas synteesi. Ehkä sen salaisuutena on se, ettei The Blasters tullut maaseudulta vaan Los Angelesista, jossa he tekivät keikkoja omintakeisten punkkien kanssa (Gun Club, Black Flag, X). Debyyttialbumi sisältää paljon itselleni tuttuja kappaleita. Tämä selittyy sillä, että muut ovat esittäneet bändin kappaleita tai toisin päin. Shakin Stevens esitti ”Marie Marien” ja kotimainen Rhythm Hogs versioi kappaleen ”Real rock drive” – Bill Haleyn kappale, jonka Blasterskin levytti. ”I wish you would” tuli tutuksi Yardbirdsin tulkintana eikä Billy Boy Arnoldin alkuperäisenä versiona, mutta sekin löytyy tältä albumilta. Kokonaisuus sisältää 19 biisiä ja niistä noin puolet on alansa suoranaisia helmiä. Omaleimaisinta The Blastersia on yhtyeen nopeat kappaleet (esimerkiksi ”American music” ja ”She ain’t got the beat”), joihin on saatu vauhdin lisäksi groove mukaan. Ei ihme, että lainattuani albumin kirjastosta päädyin ostamaan sen hieman myöhemmin.

The Blasters (1981) ilmestyi seuraavana vuonna ja sekin on erittäin hieno levy. Se oli ilmestyessään sekä arvostelu- että myyntimenestys (ollakseen pienen levymerkin julkaisu). Jostain syystä siltäkin löytyy ”Marie Marie” ja ”American music”. Se ehkä kuvastaa sitä, ettei yhtyeelle ollut paljon uutta sanottavaa toisella albumillaan, mutta se valmis paketti tarjoiltiin laajemmalle yleisölle. Yksi kohokohdista on ensilevyn hienojen raitojen lisäksi ”So long, baby, goodbye”, josta jo kotimainen Whistle Bait teki versionsa 90-luvulla. Pidän sitä luultavasti bändin parhaana biisinä ja siksi olen koko levyn onnellinen omistaja. Suosittelen etsimään YouTubesta Blastersin live-esityksen mainitusta biisistä vuodelta 1982.

Non-Fiction (1983) on albumi, josta voi toistaa Allmusicin arvion. Se päättyy toteamukseen, että monien muiden klassikkolevyjä seuranneiden albumien tavoin Non-Fiction on epäilemättä pettymys, mutta jos sille antaa tilaisuuden ilman tuota painolastia, sitä on pidettävä hienona teoksena. Tämän allekirjoitan. Pettymys on ehkä siinä, ettei se vie bändin tarinaa mihinkään suuntaan. Se tarjoilee enemmän samaa ilman napakymppejä, vaikka ei esimerkiksi ”Boomtown” kovin kaukana täydellisestä juuripohjaisesta junakomppirallista ole. Joka tapauksessa kyse on tasokkaasta levystä.

Hard Line (1985) on Blastersin yritys breikata kunnolla. Sen ote on hieman siistimpi ja vähemmän hysteerinen kuin millään aikaisemmilla albumeillaan. Yksi flirtti suuren suosion toiveen kanssa oli se, että John Mellencamp kirjoitti bändille biisin ”Colored lights” (ja levytti sen itse myöhemmin). Albumilla on vieraillut toisena tekijänä myös pienempiä tähtiä, nimittäin X-yhtyeen basisti John Doe, kappaleilla ”Just another Sunday” ja ”Little honey”, jonka X levytti samana vuonna levylleen Ain’t Love Grand melko erilaisena versiona. Albumi on tasaisen vahva. ”Hey, girl” on riemukas zydeco-henkinen ralli ja onnistunut on myös synkähkö ”Dark night”, joka vilahti Miami Vicessa ja soi 11 vuotta myöhemmin Tarantinon käsikirjoittamassa From Dusk Till Dawnissa.

4-11-44 (2005) on paluu parinkymmenen vuoden jälkeen. The Blasters lopetti toimintansa vuonna 1986, kun Hard Line ei tehnyt bändistä suurta. Yhtye kokosi rivinsä ilman Dave Alvinia, mutta levyä saatiin odottaa pitkään. Musiikki ei ole niin hysteeristä kuin alkutaipaleella, mutta Phil Alvinin ääneen on tullut vanhemmiten syvyyttä. Väreily siellä on edelleen. Perustempo on varhaisvaiheita alhaisempi, mutta esimerkiksi ”Rebound” on onnistunut vauhtiralli. ”Slip of the tongue” tuo mieleen Tom Waitsin ”Ice cream manin” ja Stray Catsin ”Stray cat strutin”. Vallankumouksellinen levy tämä ei ole, mutta ehdottomasti sellainen, josta tekijät voivat olla ylpeitä neljännesvuosisata debyytin jälkeen.

Fun on Saturday Night (2012) on toistaiseksi viimeisin yhtyeen albumi. Aikaa edellisestä kului peräti kahdeksan vuotta. Fun… on vähemmän rokettirollia ja enemmän bluesia. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, mutta kun The Blastersista on kyse, ei tälläkään kerralla tarvitse pettyä. Mukana on X:n Exene Cervenka, jonka kanssa Phil Alvin duetoi kappaleessa ”Jackson”. Levyn päättää uusi, hyvin erilainen espanjankielinen versio bändin tunnetusta biisistä ”Maria, Maria”.

Bändin rungon muodostavat Alvinin veljekset Phil (laulu) ja Dave (kitara) ovat olleet mukana muuallakin. Dave soittaa esimerkiksi Los Angelesista tulevan X-yhtyeen albumilla See How We Are (1986) – bändi, josta olen kirjoittanut tässä sarjassa – ja hän on tehnyt useita soololevyjä. Yksi suositeltava on vuoden 2011 Eleven, Eleven. Vuonna 2014 veljekset tekivät yhdessä levyn Common Ground, jossa he esittävät blueslegenda Big Bill Broonzyn kappaleita. Miellyttävää kuunneltavaa sekin.

torstai 1. tammikuuta 2015

Diskurssiteoria marxilaisittain

Sen on täytynyt olla ensivisiittini Cambridgeen alkukeväästä 2008, kun ostin Diane Macdonellin teoksen Theories of Discourse (1986) kirjadivarista neljällä punnalla. Jos muistini ei petä, matka sinne alkoi Leedsin juna-asemalta, jossa otin silmälasini kotelosta vain huomatakseni kehysten menneen keskeltä kahtia. Näkökykyni hieman rajoittui, mutta aivan sokeana en teosta ostanut. Olin törmännyt siihen yliopiston kirjastossa vuosia aikaisemmin.

Näin monta vuotta siihen meni, ennen kuin sain luettua teoksen kannesta kanteen. Syy kirjaan tarttumiseen oli se, että halusin tavallisten diskurssianalyyttisten tutkimusten kylkeen sellaisen, joka puhuu diskurssista teoreettisena käsitteenä, mutta ei diskurssianalyysista menetelmänä.

Esipuheesta käy ilmi, että Macdonell on ollut Terence Hawkesin oppilas. Viimeistään se paljasti, että nyt tulee marxilaista ja ideologiateoreettista luentaa. Teos onkin omalla tavallaan kaikkea muuta kuin alaotsikkonsa lupaama johdanto. Se on yritys rehabilitoida strukturalistis-marxilaisen ranskalaisfilosofi Louis Althusserin tunnettu teksti ideologisista valtiokoneistoista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muita teoreetikkoja luetaan althusserilaisten linssien läpi.

Johdantoluvun jälkeen alustetaan Althusser. Sen jälkeen käsitellään Althusserin seuraajan Michel Pêcheux’n ajattelua. Näillä eväillä halutaan sanoa kaksi asiaa: kaikki diskurssit ovat ideologisia ja diskursseilla on materiaalinen perusta taloudessa ja luokkasuhteissa.

Tästä lähtökohdasta kritisoidaan rajusti Barry Hindessin ja Paul Hirstin diskurssiteoriaa, joka Macdonellin tulkinnan mukaan on sisäisesti ristiriitainen ja redusoi materiaalisen – ja siten myös luokkaristiriidan – diskurssiin. Näin heistä tulee tässä luennassa idealisteja. Sehän on marxilaisessa luennassa pahin haukkumasana. En tunne Hindessin ja Hirstin ajattelua riittävän yksityiskohtaisesti arvioidakseni tulkinnan oikeellisuutta, mutta kritiikin hyökkäävä retoriikka ei ole täysin vakuuttavaa.

Lopputeosta hallitsee Foucault’n ajattelun erittely ja suhteuttaminen Althusseriin, joka oli yksi Foucault’n opettajista. Lähtökohtana on, että Foucault’n varhaistyöt – erityisesti Tiedon arkeologia – olisivat olleet vähemmän ongelmallisia, jos Foucault olisi voinut lukea Althusserin esseen jo tuolloin. Ei voinut, koska se ilmestyi myöhemmin. En ole aivan varma, olisiko se muuttanut mitään Foucault’n ajattelussa.

Macdonell ylistää suurta osaa Foucault’n 1970-luvun tuotannosta, mutta pitää Seksuaalisuuden historian kahta viimeistä osaa katastrofeina. Suhde Foucault’n tuotantoon muodostuu kaksinaiseksi. Yhtäältä Foucault on liian ambivalentti siinä, millainen materiaalinen perusta diskursseilla on (vai onko se selittävä tekijä, kuten jotkut Tiedon arkeologian kohdat antavat ymmärtää). Toisaalta Foucault’n diskurssiteoria korostaa onnistuneesti diskurssien suhdetta ei-diskursiiviseen yleisesti ja institutionaalis-materiaalisiin seikkoihin erityisesti.

Macdonellin käsittelyssä on erikoista, ettei hän missään vaiheessa erittele perusteellisesti, mikä on ideologian ja diskurssin suhde. Eikä hän problematisoi sitä, että Foucault hylkäsi ideologian käsitteen. Toisaalta rivien välistä voi lukea, että varhainen ideologian käsite tulikin hylätä ja ottaa tilalle Althusserin versio, joka mahdollisesti ylittää Foucault’n kritiikin. Näyttää siltä, että Macdonellin luennassa ideologia on diskursseja läpäisevä seikka. Materiaalisperusteinen luokkaristiriita on se alusta, josta diskurssit nousevat. Sikäli kyseessä on melko perinteinen marxilainen luenta diskurssiteoriasta.

Monista yhteneväisyyksistään huolimatta Macdonellin Althusserin kautta kiertävä tulkinta on jo melko kaukana siitä, mitä Foucault’n yleisesti ajateltiin halunneen sanoa. Yksinkertaistaen, Althusserille diskurssi on luokkasuhteita uusintava tekijä, Foucault’lle monimuotoisemmin ja ennakoimattomammin tuottava elementti sosiaalisissa prosesseissa. Molemmille diskurssi on vahvasti kietoutunut valtasuhteisiin.