perjantai 27. maaliskuuta 2009

Lahkojen ilot

Ostin jonkin aikaa sitten alennuslaarista Sam Jordisonin teoksen The Joy of Sects. Kirjassa on kuvattu 66 enemmän ja vähemmän tunnettua uskonnollista yhteisöä (ns. lahkoja). Lyhyet kuvaukset on kirjoitettu kevyeen ja hyvin pilkalliseen tyyliin. Popularisoivasta kirjasesta ei ole luotettavaksi lähdeteokseksi, mutta on siitä ollut hyötyä. Sitä lukiessa intouduin katsomaan muutaman aiheeseen liittyvän dokumentin.

Intialaisesta gurusta Sathya Sai Babasta (kuvassa) kertova BBC:n ”The Secret Swami” on oikein mielenkiintoinen yritys kyseenalaistaa Sai Baban asemaa ja osoittaa hänen olevan onnistuneista yhteiskunnallisista hyvinvointiprojekteista huolimatta huijari, amatööritaikuri ja nuorista pojista kiinnostunut pedofiili, jota paikalliset viranomaiset eivät halua tutkia. Daavidin oksan johtajasta David Koreshista kertova ”David Koresh: A Biography” on kuvaus Wacon tapahtumista vailla syyttelyä ja moralisointia. Se myös näyttää, että vaikka Koresh kuritti lapsia väkivaltaisesti ja sääteli yhteisön seksuaalista käyttäytymistä, hänessä oli paljon muutakin. (Molemmat löytyvät netistä.)

Dokumentit osoittavat painottuneista näkökulmistaan huolimatta sen, että huonomaineisetkin uskonnolliset johtajat ovat monikasvoisia hahmoja. Jordisonin kuvaukset ovat ongelmallisia siksi, että johtohahmoista suodatetaan esiin yksi, vähemmän mairitteleva puoli.

Kun lukee kuvauksia ja katselee dokumentteja, alkaa ihmetyttää, miksi niin monissa ”lahkoissa” valtaväestön seksuaalisista normeista radikaalisti poikkeava käyttäytyminen – tai sen mytologisointi – on niin yleistä. Muutamia vuosia sitten suunnittelin puolitosissani kirjaa uskonnollisten johtajien seksuaalisuuteen liittyvästä mytologiasta, mutta toivon jonkun toisen kirjoittavan sen. Lukisin mieluusti.

Valtaväestön seksuaalisista normeista radikaalisti poikkeava käyttäytyminen on hyvin harvoin alusta pitäen osa lahkojen toimintaa. Tätä voisi tarkastella systemaattisemmin, mutta seksuaalisuus näyttäisi tulevan leimaavaksi osaksi lahkojen toimintaa vasta yhteisöjen vakiinnuttua.

Useita uskonnollisia johtajia voi pitää moraalittomina ja heidän toimintaansa voi perustellusti paheksua. Pilkallisista ja stereotyyppisistä kuvauksista tulee käsitys, että heidän seuraajansa olisivat helposti höynäytettäviä yksilöitä. Silti kun katsoo dokumentteja tai lukee tarkempia kuvauksia, päällimmäisin tunne on ihmetys siitä, miten taitavia monet johtajat ovat.

Vähemmän taitavana poikkeuksena on 1990-luvulla vaikuttanut henkilökohtainen suosikkini Chen Tao eli God’s Salvation Church eli God Saves the Earth Flying Saucer Society. Sen taiwanilainen johtaja Ho-Ming Chen tulkitsi taivaalla näkyvän numeroyhdistelmän 007 jumalalliseksi merkiksi tietämättä, että tuoretta James Bondia mainostettiin samaan aikaan.
Yhdysvalloissa hän oletti Jumalan kertovan keskiyöllä 25. maaliskuuta 1998 paikallisella kaapelikanavalla, miten yhteisö avaruusaluksineen pelastetaan lopun aikojen kauheuksien keskeltä. Keskiyöllä kanavalta ei tullut kuin lumisadetta. Toisaalta, tämäkin on yksiulotteinen kuvaus.

torstai 12. maaliskuuta 2009

Žižek ja Wagner

Kaiken teoreetikko, filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek kävi Leedsissä pitämässä puheen Wagnerin Ringin lopusta. Se järjestettiin teatterin tiloissa ja pääsymaksu oli kolme puntaa. Piti mennä, tietenkin, vaikka en oopperasta tai Wagnerista kovin paljoa tiedäkään. Jos tällä hetkellä katson työkseni televisiota, niin teoria on sitten rentoutumista.

Tavalliseen tapaan puhe alkoi huomautuksella, että nyt ei tule törkeitä vitsejä vaan paljon asiaa. Siinä vaiheessa mietin, että taas näitä rutiinimaisia maneereja, mutta olin väärässä. Žižek pysyi harvinaisen hyvin aiheessa – hänen omiin aikaisempiin puheisiinsa verrattuna. Hän myös luki paperista huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Silti esitys oli monin paikoin hauska ja sisälsi myös ääninäytteitä.

Itseäni kiinnostava kohta oli tekstin ja musiikin suhteen pohdinta. Näitä löytynee kirjasta Opera’s Second Death, jossa Mladen Dolar kirjoittaa Mozartista ja Žižek Wagnerista.

Näppärän kontrastoinnin mukaan Mozartilla musiikki kertoo toden. Vaikka pariskunta riitelee, musiikki kertoo, että he ovat kuitenkin korviaan myöten rakastuneita. Wagnerilla suhde on Žižekin radikaalin väittämän mukaan päinvastainen. Musiikki kertoo, että pariskunnat kuolevat yhdessä, vaikka todellisuudessa ne kuolevat eri aikaan, peräkkäin. Musiikki kertoo, tässä tapauksessa, miehisen fantasian.

Suurin osa alustuksesta keskittyi Wagnerin teosten lähilukuun ja niistä esitettyihin tulkintoihin. Olisi kiinnostavaa, jos Žižek selittäisi yhtä perusteellisesti erilaiset tulkinnat silloinkin kun hän kritisoi esimerkiksi kulttuurintutkimusta. Usein Žižekin kritiikki perustuu hänen omiin – usein oivaltaviin – tulkintoihinsa, joilla on vain vähän kosketuspintaa keskustelun alaista kohdetta ammatikseen tutkivien keskusteluihin.

Lopussa löytyi silta siihen, miten Brunhilden rakkaus on esimerkki siitä, miten todellinen rakkaus on vaatimatonta. Rakkaus kyllä, mutta ei elämän keskiössä. Juuri korkeinta rakkautta on siitä luopuminen (mikä vastaa Lacanin symbolista kastraatiota). Ikään kuin se, että on valmis uhraamaan jopa rakastettunsa, tekee itse rakkaudesta absoluuttista, tekee siitä läsnä olevan. Tai toisin sanoen, jotta rakkaus voisi olla absoluuttista, siitä ei tule tehdä elämän keskipistettä.

No tästä löytyi sitten linkki Žižekin luentaan kristinuskosta. Brunhilden uhrauksen merkitys on periaatteessa sama, mikä löytyy kristinuskosta. Jeesuksen ristinkuolema ei tarkoita syntien puolesta kuolemista eikä takuuta lunastuksesta. Se tarkoittaa pikemminkin Jumalan itsensä kuolemista. Jumalan kuolema tarkoittaa, ettei Jumala auta. Kaikki on up to you, ja siksi se on samalla kutsu toimia. Tämä on Žižekin ateistis-kristillisen luennan ydin. Siinä rakkaudesta tulee poliittista. Kuten Slavoj tiivisti, kristinuskon sanoma on hänelle siinä, että rakkaus voittaa lain. Laki rinnastuu tässä seuraaviin: Lacanin big Other jota ei siis ole; juutalaisuuden Jumala jota ei siis ole koska se on kuollut, stalinismin historiallinen välttämättömyys jota ei ole. On vain kutsu toimia.

Tämä kaikki kulkee tietenkin vastaan sitä tavallista käsitystä, jonka mukaan Schopenhauerin kautta välittyneellä buddhalaisuudella oli Wagnerille ja hänen teoksilleen suuri merkitys – ikään kuin Wagnerin teokset välittäisivät buddhalaisen viestin: pyrkimyksen vapautua kärsimyksestä ja saavuttaa jonkinlainen valaistuminen tai mielenrauha. Ja koska Žižek ei oikein pidä buddhismista, hän löytää (melko arvattavasti) fanittamastaan Wagnerista tulkinnan, joka on wagneriaanista buddhalaisuutta vastaan.

Keskustelu- ja kysymysosion päätyttyä Žižek pyysi, että hänet kutsuttaisiin uudestaan, koska oli niin kivaa puhua jostain josta hän todella pitää. Hän kertoi olevansa jokseenkin kyllästynyt puhumaan törkeitä vitsejä ja antikapitalistisia saarnojaan ja varsinkin siihen, että ne päätyvät aina kysymyksiin, mitä sitten tulisi tehdä, mitkä ovat vaihtoehdot ja ratkaisut? Vaikka itse olisin mieluummin kuunnellut aikalaisdiagnoosia tai heviä teoriaa, niin jotenkin tuntui, että Žižek oli täysin tosissaan ja hyvin vilpittömästi innostunut tästä tilaisuudesta. Sanoipa vielä haluavansa kirjoittaa vanhan Mozart-Wagner teoksen (Opera’s Second Death) perään Wagner-Wagnerin.

Ehkä tässä onkin todellinen Žižek, joka tulee hyvin esiin myös hänen tulkinnoissaan Hitchcockista: ei mikään Negri tai innokas aktivisti. Ehkä hän on heppu, joka innostuu käytännöllisestä antikapitalistisesta toiminnasta vähemmän kuin ”mestariteoksista” ja niiden filosofis-psykoanalyyttisesta lähiluvusta.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Ruotsalaista neroutta

Akateemiset puuhastelut ovat niin intensiivisessä vaiheessa, että en jaksa bloggailla niistä. Musiikki saa kelvata aiheeksi.

Länsinaapurista ponnistava Spotify on jo melko monille tuttu juttu. Kirjaudutaan ja sitten vaan kuunnellaan musiikkia oman maun mukaan. Saatavana on tuoreita julkaisuja ja arkistojen aarteita, megalomaanisista stadionartisteista eksentrisiin kulttisuosikeihin. Englannissa kirjautuminen tehtiin vapaaksi, Suomessa tarvitaan vielä jonkin sortin kutsu.

Ja mikä oli ensimmäinen spotifysta kuuntelemani kappale?: Motörheadin Ace of Spades.
Ja mikä on useimmin kuunneltu?: James Luther Dickinsonin O How She Dances.

Itselleni spotifyn ilo on kolmessa aspektissa. Ensiksi, se antaa mahdollisuuden kuunnella uutukaisia kokonaan (sitten voi ostaa tai olla ostamatta). Toiseksi, se antaa mahdollisuuden löytää vaikeasti saatavaa tai markkinoilta poistunutta musiikkia. Kolmanneksi, se antaa minulle mahdollisuuden kuunnella musiikkia, jonka omistan vinyyleinä (vinyylini ovat valitettavasti Suomessa, varastossa) tai c-kasetteina. Innostuin näistä mahdollisuuksista niin, että roudasin ylimääräiset kaiuttimeni työhuoneelle, jossa soi tätä nykyä hyvä tai vähintään kiinnostava musiikki.

Valikoimasta ei löydy mitä tahansa. Silti siellä on valtava määrä mainiota ja mielenkiintoista musiikkia. Ei ole mielekästä yrittää kertoa, mitä yhtyeitä ei ole saatavilla, mutta eräs genre on huonosti edustettuna.

Nimittäin aina tällaisissa uusissa sivustoissa selvitän, onko psychobillya mukana. Se on genre, josta kykenen kuitenkin sanomaan, onko valikoima edustava. Spotifyn kohdalla ei todellakaan ole. Tämä on hieman outoa, sillä 1990-luvun alussa kuolinkouristuksissa oleva genre alkoi elpyä internetin yleistyessä. Psychobillylle omistetut sivustot muodostivat tiiviin verkoston, joka antoi uutta potkua koko genrelle.

Valikoimasta löytyy kuitenkin huikea määrä muutakin kuin uutuuksia. On tietysti mukavaa pyöritellä tuoreita julkaisuja. Mutta käyttääkö sitä aikansa uusimpia hittejä kuunnellen? Ehei. Suurimman osan sivustolla viettämästäni ajasta olen etsinyt kaikkea muuta.

Olen kuunnellut mm. seuraavaa: Judas Priestin varhaistuotantoa (josta omistan osan vinyyleinä), Van Halenia, ZZ Toppia, Journeytä (!), yhden hitin voimapoppia Primitivesistä Transvision Vampiin, lapsuuteni discoa (Kajagoogoon Too Shy, Baltimoran Tarzan Boy – muistaako kukaan?), muinoin kuunneltua musiikkia Big Countrysta Leatherfaceen, Bob Dylanin radiotuntien parhaista amerikkalaiseen roskaan ja autotalliosastoon keskittyneen Norton levy-yhtiön huonosti saataviin julkaisuihin (suosittelen erityisesti kokoelmaa ”I Hate CD’s”), maailmanmusiikin hittejä raista afrikkalaiseen rytmimusiikkiin, järkyttäviä kovereita Carter USM:n Panicista (Smiths) Ministryn Under My Thumbiin (Rollarit) ja Dwarvesin Big Ballsiin (AC/DC), ja tietysti Esa Pakarisen Lentävää kalakukkoa.

Olen etsinyt myös aikanaan c-kaseteille radiosta nauhoittamiani kappaleita. Löysin jopa muutaman muinoin vaivaamaan jääneen helmen, joiden julkaisupaikkoja en tiennyt.

Spotify on tarjonnut mahdollisuuden muistella omaa elämää musiikin kautta. Se on ruotsalaista neroutta.