maanantai 29. helmikuuta 2016

Studioalbumit osa 65: Soundgarden

Äänitarhan poikien musiikki ei ole muokannut elämääni, vaikka kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran noin 25 vuotta sitten. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun ryhdyn kuuntelemaan ja kommentoimaan sen studiolevyjä. En ole aktiivisesti kuunnellut yhtyettä missään vaiheessa. Mielikuvissani bändi on kuulunut siihen grungen metalliseen ja valtavirtaiseenkin puoleen, josta en ole koskaan erityisesti pitänyt, kun taas punkista inspiroitunut grunge upposi hyvin 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja myöhemminkin.

Ainoa Soundgardenin biisi, josta olen ollut aidosti innostunut, on ”Jesus Christ Pose”, jota Music Television pyöritti. En ole omistanut heidän hengentuotteitaan kovin pitkään. Ostin hyllyyni Badmotorfingerin ja Superunknown vuosi sitten kirpputorilta kappalehintaan 1.90€. En vaivautunut kuuntelemaan niitä montaa kertaa. Silti tai juuri siksi päätin, että nyt on aika käydä kaikki studioalbumit läpi.

Soundgarden perustettiin Seattlessa vuonna 1984 ja grungeboomin aikaan siitä tuli kohtuullisen kokoinen menestyjä. Todella suuri siitä tuli vasta grungen auran haihduttua Kurt Cobainin kuolinvuonna 1994. Krapulasta yhtye ei toipunut kunnolla, mutta laulaja Chris Cornell on niittänyt menestystä soololaulajana ja Audioslave-yhtyeessään, jonka ihan kelvollisen keikankin todistin Provinssirockissa vuonna 2003. Soundgardenia en ole nähnyt livenä. Muistan sen käyneen Helsingissä vuonna 1995, mutta en mennyt paikalle, vaikka mukana olisi ollut liuta silloin ajankohtaisia artisteja. Vuoden 2013 keikka sai verrattain kriittistä palautetta,  mutta siitä en edes kuullut etukäteen.

Ultramega ok (1988) on juuri sitä varhaista Seattle-soundia, jossa sekoittuvat punkista ja hardcoresta tulevat vaikutteet Black Sabbathista ja Led Zeppeliinistä inspiroituneeseen lähtökohtaan. Laiska tempo ja laulu yhdistettynä ytimekkääseen riffittelyyn ovat albumin tutut perusainekset. Tämä on kuitenkin valovuoden päässä siitä pöhöttyneestä MTV-grungesta, joka levisi syövän lailla muutamaa vuotta myöhemmin. Tämä ei ole kovin kaupallinen levy millään kriteerillä. Se on poukkoileva ja rosoinen, räävitönkin. Tosin siltä puuttuvat sävellykselliset täysosumat. Kavereilla on ollut pokkaa koveroida Howlin Wolfin ”Smokestack lightning” – asia, josta voisi nostaa hattua, mikäli versio olisi kiinnostava. Itseäni ei yllätä, että Mudhoneysta muistuttavat raidat uppoavat parhaiten. Esimerkkinä tällaisesta on ”Nazi driver”. Tosin Mudhoneyn ensimmäinen albumi julkaistiin vasta vuotta myöhemmin, joten siinä mielessä Soundgardenin debyytti on kyllä merkittävä teos.

Louder Than Love (1989) on sisällöltään melkoisen tuntematon levy. Sen sijaan kansi on tuttu. Siihen kiteytyy minun päässäni grunge yhtä paljon kuin flanellipaitoihin. Mustavalkoinen kuva keikalta, jossa paidattoman laulajan pitkä kihara tukka peittää kasvot. Sisällöltään se jatkaa debyytistä hieman kontrolloidummalla ja harkitummalla otteella. Sieltä löytyy ”Big dumb sex”, jota Gunnaritkin koveroivat. Itse en ymmärrä biisin mahdollista hienoutta, minulle se on kertakäyttökamaa tylsine kitarariffeineen. Minun makuuni levy on laahaavaa metallia punkin ja rokkaavuuden kustannuksella, mutta poikkeukset, kuten ”Full on Kevin’s mom” toimivat erinomaisesti. Se ei saanut ilmestyessään kuin keskinkertaisia arvioita, mutta vuonna 2001 Q-lehti valitsi sen 50 raskaimman albumin listalle.

Badmotorfinger (1991) on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa yli puolitoista miljoonaa. Se on todiste kaupallisesta menestyksestä. Määrä on kunnioitettava, kun otetaan huomioon miten kaukana hittihakuisesta popista albumi on. Se alkaa Johnny Cashinkin myöhemmin tulkitsemalla kappaleella ”Rusty cage”. Cash löysi biisiin vahvan tunnelman, joka alkuperäisestä puuttuu. Se oli yksi singleistä, samoin kuin sitä seuraava ”Outshined”, joka on laiskanpulskeaa, hieman pöhöttynyttä heviä. Juuri sitä ”grungea”, joka ei itselleni koskaan uponnut, vaikka Soundgardenin toteutus on monia muita parempi. Niin ikään singlenä julkaistu ”Jesus Christ pose” on suurin suosikkini. Siinä on häijyt kitarat, toimiva komppi ja Cornell kiekuu kunnolla. Ensimmäinen single oli kuitenkin cd:n kahdeksas raita, ”Room a thousand years wide”, joka kenties popimman ja melodisemman luonteensa vuoksi kuulostaa rentouttavalta vaihtelulta. Levyn aikaan bändi kiersi Guns’n’Rosesin lämmittelijänä, joten he pääsivät esiintymään epäkiitollisessa roolissa suurille yleisöille. Guitar World sijoitti albumin sijalle 45 heidän listallaan sadasta parhaasta kitaralevystä. Hevilehdet ovat nostaneet sen vieläkin korkeammalle, samoin kuin erilaiset 90-luvun merkittävimpiä albumeita listanneet aviisit. Merkittävä tai ei, levy pysyy enimmäkseen hyllyssäni, josta se löytää tiensä soittimeen erittäin harvoin.

Superunknown (1994) räjäytti potin. Se myi maailmanlaajuisesti yli 9 miljoonaa, Yhdysvalloissa melkein neljä ja sai myös kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Sen suurin hitti on mukiinmenevä, vasta levyn kolmantena singlenä julkaistu ”Black hole sun”, jolta ei voinut välttyä 90-luvun puolivälissä. ”Spoonman” on toinen tunnettu raita. ”The Day I tried to live” on jälkipuoliskon helposti lähestyttävää poppia raskaalla äänimaailmalla. En oikeastaan ihmettele albumin menestystä, mutta minulle se on lähes yhdentekevä. Se on lajissaan onnistunut, jos ajatellaan kaupallista grungeheviä, josta on bändin edeltävien levyjen särmät hiottu pois. Punkia siinä ei ole, mutta poppia ja Beatlesia on. Hidastempoisista metallisista riffi-yhtyeistä Helmet on ehdoton suosikkini. Minusta sen pitäisi myydä 9 miljoonaa. Tosin nyt kuunneltuna Superunknown kuulostaa paremmalta kuin aikaisemmin. Kaupallisessa mielessä bändi on tehnyt tässä kohdassa kaiken oikein ja tarkoituksella, vaikka 70-minuuttinen levy on liian pitkä. Edellisellä kuuntelulla en tainnut päästä loppuun asti tai ainakin laitoin sen nopeasti takaisin hyllyyn. Nyt kuuntelin sen kolme kertaa, mutta en silti laittaisi sitä 500 parhaimman albumin joukkoon. Rolling Stone laittoi vuonna 2003 sijalle 336. Minä laitan takaisin hyllyyn.

Down on the Upside (1996) kiipesi Billboardin listalla toiselle sijalle ja myi Yhdysvalloissa yli 2 miljoonaa. Itse en ole levyä kuullut enkä tunnista yhtään biisiä nimen perusteella. Kansi sentään on tullut vastaan useita kertoja levykaupassa. Kriitikot antoivat keskimäärin kolmea viidestä ja korostivat yhtyeen keskittyvän nykyisyyteen oman menneisyytensä kustannuksella. Ymmärrän. Paitsi en täysin. Nimittäin esimerkiksi ”Ty Cobb”, yksi singleistä, jäljittelee suoran punk-grungen rajuutta eikä sinänsä keskinkertainen ”No attention” kaihda vauhtia. Tyypillisimmillään levy on keskitempoista, hieman laahaavaa joskin kelvollista mattoa, jonka kuuntelusta ei jää syviä muistijälkiä. Tyylillisesti se ei poikkea edeltäjästään, lukuun ottamatta paria rivakkaa rallia. Avausraita, singlenäkin julkaistu ”Pretty noose” on levyn parhaimmistoa ainakin sikäli, että se muistuttaa hyvin, millaista oli megasuosituksi noussut turvallinen ja radiokelpoinen, grungea joskus soittanut taidokas yhtye. Myös ”Blow up the outside worldia” kuuntelee mielellään. Mukana on lisäksi psykedeliaan kallellaan olevia hetkiä ja jopa raitoja, kuten  ”Applebite” ja ”An Unkind”.

King Animal (2012) alkaa singlenäkin julkaistulla, bändin tilaa kuvaavalla biisillä ”Been away too long”. Näinkin voi sanoa, sillä albumi ilmestyi 16 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Toinen asia on se, kuinka moni muu kuin yhtyeen perusfani osasi kaivata yhtyettä ja kuinka moni piti lopputulosta odottamisen arvoisena. Sisältö on tuttua, turvallista, keskitien kypsää ja ikääntynyttä Soundgardenia. Jos siitä tykkää, niin ei voi valittaa. Jos se kuulostaa tylsältä, niin sitä se sitten on alusta loppuun. Uudistuminen ei ole bändiä kiinnostanut, mutta eihän sitä kaikilta toivokaan. Tasaisille automatkoille tämä sopisi helposti, mutta en usko jaksavani tällaista kotioloissa. Oletan, että fanit eivät olleet erityisen pettyneitä. ”Non-state actor” ja ”Bones of birds” nousevat omiksi suosikeikseni kahden kuuntelun perusteella.

Nyt olen taas mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeillut, voisiko hevistä innoituksensa saanut grunge olla lähellekään yhtä kiinnostavaa kuin punkin suunnasta vaikutteensa ottanut grunge. Ei voi – minulle. Lähdin liikkeelle myötämielisesti ja avoimesti, mutta en vain tavoita Soundgardenin hienoutta. Se ei ole huono yhtye edes omassa subjektiivisessa arviossani, mutta tylsäksi aion kutsua sitä jatkossakin. Muutamat hienot hetket eivät saa minua kuuntelemaan sitä toistuvasti kotioloissa.

Yhtyeen kaari kulkee melko omalaatuisesta grungesta vähitellen turpeahkoon listarokkiin. Siinä välissä on ehkä bändin huippuhetki (”Jesus Christ Pose”). En tiedä, miten tämä arvio suhteutuu fanien näkemyksiin, mutta ainakin se eroaa yhdysvaltalaisen ostavan yleisön mielipiteestä.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Mitkä ihmeen maailmanuskonnot?

Kouluissa meille kerrotaan, että on olemassa maailmanuskontoja. Emme oikeastaan tiedä, montako niitä on. Joskus niitä on ollut kolme. Nykyään niitä on vähintään viisi, joskus suunnilleen seitsemän. Meille ei kerrota juurta jaksain, millä perusteella ryhmään kuuluvat on valikoitu. Jotenkin vain yhdet ovat maailmanuskontoja ja toiset jotain muuta – uskontoja, perinteitä, elämänkatsomuksia tai ei mitään niistä.

Yliopistossa, jos opiskelemme jotain aihepiiriin liittyvää, meille pidetään kursseja, joissa käsitellään uskontoperinteitä. Kursseilla käsiteltävät esimerkit on valikoitu sillä perusteella, että jotkut ovat maailmanuskontoja ja toiset eivät. Harkitsevat opettajat miettivät valikointiperusteita, tuovat ne julki kursseilla ja käyvät läpi, miten ja millä perustein maailmanuskontojen kategorian jäseniä on valikoitu eri aikoina. Joskus vain tarjoillaan perusteet valikoiduista uskontoperinteistä ilman sen kummempia perusteluita.

Niin sanottu maailmanuskontoparadigma – ajatus siitä, että on olemassa jotain selvärajaisia uskontoperinteitä, jotka sopivalla kriteerillä luovat maailmanuskontojen luokan erotuksena muista uskonnoista, perinteistä ja katsomuksista – on ollut pitkään uskontotieteellisen kritiikin kohteena. Samanaikaisesti paradigma elää ja voi hyvin yliopistojen opetuksessa ja henkilökunnan rekrytoinnissa, oppikirjoissa, opiskelijoiden odotuksissa, koululaitoksessa ja mediassa.

Tuore kirja, After World Religions: Reconstructing Religious Studies (Routledge 2016, toim. C Cotter & D Robertson), ottaa kriittistä etäisyyttä maailmanuskontoihin keskittyvään paradigmaan ja pohtii 17 kirjoittajan voimin, mitä ongelmia paradigmassa on ja miten yliopisto-opetusta voitaisiin organisoida niin, että pahimmat ongelmat vältettäisiin.

Kenties kritiikki on vahvinta niissä maissa, joissa paradigmalla on vahva rooli. Ehkä siksi kirjoittajista valtaosa tulee angloamerikkalaiselta kielialueelta. Olen mukana kirjoittajakunnassa ainoana ei-englanninkielisenä uskontotieteilijänä.

Teos ei anna yhtä ja yhdenmukaista vastausta, koska institutionaaliset lähtökohdat ovat hyvin vaihtelevia, mutta siinä on noin 11 esimerkkiä siitä, millaisia konkreettisia ratkaisuja opetukseen voidaan hakea. Sitä on kiinnostavaa lukea jo siksi, että uskontotieteessä tällaisia opetukseen painottuvia, teoreettisesti ajanmukaisia ja relevantteja kirjoja ei ole julkaistu kovin paljon. Siitä voi hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Oma artikkelini ehdottaa kolmea askelta maailmanuskontojen opetukseen. Ensinnäkin kurssilla olisi hyvä käydä läpi käsitteen historiaa, mikä osoittaa kriteerien nopeasti vaihtuvan ja kontingentin luonteen.

Toiseksi kategoriaa voidaan laajentaa. Mukaan voidaan ottaa maailmanuskontojen ulkopuolisia uskontoja ja valikoitujen etnografisten esimerkkien käsittely näyttää, etteivät edes maailmanuskontoihin tyypillisesti luetut uskontoperinteet ole sisäisesti läheskään niin yhdenmukaisia kuin oppikirjat antavat ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska se pitää maailmanuskonto-kategorian tyypilliset jäsenet keskiössä ja tekee opetuksen suunnittelusta mahdotonta siinä mielessä, että kaikkea ei voida käsitellä samalla painoarvolla rajatussa ajassa.

Kolmas, ja mielestäni omaperäisin ehdotukseni on näyttää, miten ja miksi yksittäisistä perinteistä on konstruoitu ”uskontoja” ja ”maailmanuskontoja”. Tästä tarjoan esimerkkinä katsauksen siihen, miten kungfutselaisuutta on määritelty uskonnoksi erilaisten intressiryhmien toimesta. Lisäksi olen koonnut listan keskeisistä teoksista ja artikkeleista, jotka helpottavat tämä askeleen nivomista käytännön opetukseen.

Käytännössä opetus ei aina rakennu hiottujen mallien mukaan. Usein konkreettiset ratkaisut ovat kompromisseja erilaisten odotusten, toiveiden ja tavoitteiden välillä. After World Religions tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joista oikeastaan jokainen ansaitsee paikkansa luennoitsijoiden ja tutkijoiden reflektiomateriaalina ja osa ansaitsee tulla suoraan otetuksi huomioon opetuksen suunnittelussa. Lisäksi artikkelit muodostavat painavan puheenvuoron oppialan identiteettiä koskeviin pohdintoihin.

Jotain aiheen kiinnostavuudesta uskontotieteilijöiden parissa kertoo se, että kesän 2016 konferenssissa Erfurtissa kirjahanketta käsittelevä paneelimme keräsi enemmän kuulijoita kuin salissa oli istumapaikkoja. Nyt lopputuloksen voi lukea ilmestyneestä kirjasta.
 

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Miliisi rock-klubilla

Neuvostoliittolaista ja erityisesti pietarilaista rokkia käsittelee Tomi Huttusen kirja Pietari on Rock (2012). Muistan sen ilmestymisen, mutta lukeminen jäi. Vasta kun löysin sen akateemisen alennuksesta, ryhdyin tavaamaan teosta.

Kirja keskittyy nimensä mukaisesti Leningradin ja Pietarin musiikkiskeneen. Siinä on paljon tarinaa yksittäisistä yhtyeistä ja sivuille on suomennettu lyriikkaa. Yksi kirjan kohokohdista on kuitenkin kulttuurihistoriallisesti varsin kiinnostava kuvaus Leningradin rock-klubista 1980-luvulla.

Kyse oli klubista, jonne mahtui 600 ihmistä. Siellä soitettiin rokkia, mutta siellä sai esiintyä vain, jos oli rekisteröitymisen läpikäynyt yhtye. Tämä tarkoitti, että viranomaiset ja pari muusikkoa muodostivat arviointikomitean, joka päätti klubille sopivista yhtyeistä. Bändit joutuivat antamaan ohjelmistonsa lyriikoineen tarkastettavaksi ja jättämään epäsopivat numerot pois. Punkkia klubilla ei soitettu.

Bändien kannalta tämä oli kannattavaa, vaikka soittajille ei esiintymisestä maksettu. Klubin ulkopuolella et ollut mitään. Klubilla sait helposti 600 katsojaa, koska sinne ei ollut sisäänpääsymaksua. Lippuja jaettiin ilmaiseksi ja suosittujen artistien kohdalla käytiin mustan pörssin kauppaa.

Komsomolskaja Pravdan jutussa KGB:n kenraalimajuri Oleg Kalugin esitti kesällä 1990, että klubi perustettiin KGB:n aloitteesta. ”Sen ainoa tarkoitus oli pitää tämä liike [rock] aisoissa, tehdä siitä ohjailtavaa.”

DDT-yhtye meni niin pitkälle, että teki kappaleen ilmiöstä. Biisin nimi oli ”Miliisi rock-klubilla”.

Oma suhtautumiseni neuvostoliittolaisiin ja venäläisiin bändeihin on ollut kahtalainen. Yhtäältä iso osa niistä on huvittavan kömpelöä ja musiikillisesti typerää rokkia, toisaalta niissä on jotain vetovoimaa, jonka vuoksi olen käyttänyt paljon aikaa ja myös rahaa siihen tutustumiseen.

Pietarissa viettämäni aika on ollut omiaan innostamaan etsinnöissä. Siellä paikallisen musiikin ostaminen ja näkeminen elävänä on ollut yhtä olennaista kuin Eremitaasissa pyöriminen ja blinien syöminen ravintoloissa. Lisäksi musiikkikirjasto on ollut erityisesti aikana ennen YouTubea ja Spotifya tärkeä laitos venäläisiin klassikkobändeihin tutustumisessa.

Huttunen käsittelee runsaasti Akvariumia, jonka keulahahmon näin keikalla Pietarissa 2002. Kiinnostavaa on myös Kinoa koskeva osio – osittain juuri siksi, että Kino oli musiikillisesti ja kulttuurisesti merkittävä yhtye, jonka tarina päättyi laulaja Viktor Tsoin kuollessa auto-onnettomuudessa vuonna 1990. Kun join kerran aamuyöstä olutta pietarilaisten laivavahtien kanssa, he soittivat minulle Kinoa akustisella kitarallaan ja korostivat, että se on kovempi kuin DDT.

Myös DDT saa luonnollisesti osansa Huttusen teoksessa. Itse innostuin yhtyeestä, kun näin suomalaisten tekemän dokkarin Pietarin musta koira (2000), joka käsitteli yhtyeen nokkamies Juri Sevtsukia. Pietarin reissuilta tarttui mukaan vihkosia DDT:n lyriikoista, VHS-kasetti bändin keikoista ja videoista sekä laskujeni mukaan 21 cd-levyä yhtyeen musiikkia. Yhtyeen näin livenä vasta vuonna 2012, kun se esiintyi Helsingissä.

Itselleni vähemmän tunnetuista yhtyeistä lukeminen ei inspiroi yhtä voimakkaasti. Siksi on vaikea sanoa, millainen varustelu on tarpeen, jos kirjan haluaa kahlata läpi. Ehkä mukaan kannattaa varata jonkin verran teoksessa käsiteltävien yhtyeiden musiikkia. YouTube auttaa.

Koska kirja keskittyy nimensä mukaisesti Pietariin, se ei ole kattava johdatus neukkurokkiin ja sen jälkeiseen aikaan. Nautilus Pompilius mainitaan, mutta koska sitä käsitellään niukasti, koska sen suhde Pietariin rajoittui tiettyyn aikaan bändin uralla. Masina Vremeni, Alisa, Krematorii ja moni muu neukkurokin legendat -sarjassa julkaistu yhtye jää vähemmälle huomiolle, mutta se, miten hyvin Pietariin keskittyvä kirja kartoittaa koko maan rokkikuvioita, kertoo itsessään kaupungin merkityksestä maan populaarimusiikin historialle ja nykypäivälle.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Studioalbumit osa 64: Teenage Fanclub

Skotlantilainen Teenage Fanclub tuli nimenä tutuksi teininä. Se soi radiossa ainakin parhaimmissa erikoisohjelmissa, joku tuttu taisi innostuakin siitä. Se soitti Ruisrokissa, kun Nirvana halusi sen mukaansa. En ollut paikalla. Onneksi on kuitenkin käytettyjä levyjä ja alennuksia. Seinäjoelta löytyi yhtyeen John Peel -sessio käytettynä, kun olin 19-vuotias. Lomaillessani armeijasta ostin Epe’siltä yhtyeen Norman 3 -ep:n (kansi kuvassa), alennuksella tietenkin. Seuraavana vuonna ostelin Tampereen Epe’siltä myös yhtyeen pitkäsoittoja. Niinpä hyllyssä oli jo parikymppisenä hyvä määrä yhtyeen tuotantoa.

Viimein vuonna 2005 pääsin näkemään yhtyeen elävänä Accelerator-festivaalilla Tukholmassa, samana päivänä kuin Lontoon pommi-iskut tapahtuivat. Kauniisti se soi.

A Catholic Education (1990) on rosoista kitarapoppia. Se alkaa instrumentaalilla ”Heavy metal” ja levyllä on myös ”Heavy metal II”, instrumentaali sekin. Toisena on loistava ”Everything flow”, joka muistuttaa siitä, mistä TFC tultiin tuntemaan eli melodisesta Big Starin jälkeläiseksi tunnistettavasta helkkypopista, mutta muu levy ei yllä samalle tasolle. Itse asiassa muun levy on grungempaa kitarapoppia. Albumi on raakile, ikään kuin se ensimmäinen demo, ruma ankanpoikanen, josta kasvoi kaunis joutsen, siemen, josta kasvoi kaunis kukka. Levyn nimi viitannee jonkinlaiseen kirkkokritiikkiin, mutta en ole pahemmin vaivautunut kuuntelemaan yhtyeen tekstejä.

The King (1991) sutaistiin kasaan hätäisesti, eikä sitä ollut edes tarkoitus päästää kunnolla markkinoille. Toiveena oli alennettuun hintaan myytävä tuhannen kappaleen painos. Se levytettiin vasta seuraavan albumin jälkeen, mutta julkaistiin aikaisemmin, jotta yhtye pääsi eroon levytyssopimuksestaan. Toki tällekin löytyy faneja, jos nettiä hiukan penkoo. Korviini kunkku kuulostaa välinpitämättömältä ja sisäänpäin kääntyneeltä teokselta, jota ei ole edes tarkoitettu suuren yleisön kuultavaksi. Siitä tulee mieleen enemmän valikoidut shoegaze-yhtyeet kuin se, millaisena TFC tultiin myöhemmin tuntemaan. Mukana on myös tulkinta Pink Floydin biisistä ”Interstellar overdrive”, mutta popimmasta puolesta todistaa melko hieno versio Madonnan hitistä ”Like a virgin”.

Bandwagonesque (1991) on täyskäännös käpertyneestä The Kingistä helkkypoppiin. Vasta tässä yhtye alkaa todella muistuttaa, että se haki innoitustaan esimerkiksi Big Starista. Siksi sitä on jopa kutsuttu Big Starin neljänneksi albumiksi. Ostin muuten levyn Epe’sin alennuslaatikosta Tampereelta muuttomatkallani Seinäjoelta Turkuun vuonna 1994. Se oli tuntunut aikaisemmin liian lällyltä – ja tuntui aika pitkään myös ostamisen jälkeen – mutta onhan se mainio tekele. ”The Concept”, ”What you do to me” ja ”Metal baby” ovat aina olleet korvissani instant-hittejä. Ne ovat muuten kitaristi Norman Blaken sävellyksiä, joskin yksi parhaista, ”Star sign”, on basisti Gerard Loven kynästä. Myöhemmin myös toinen kitaristi Raymond McGinley alkoi nousta tasavertaiseksi säveltäjäksi Blaken ja Loven rinnalle.

Thirteen (1993) tuli ostettua samalla muuttomatkalla kuin Bandwagonesque, tismalleen samaan alennushintaan. Sen ote on rujompi ja jopa vähän rokkaavampi, mutta melodiat ja pehmeä laulu muistuttavat herkästä puolesta. Aloitusraita ”Hang on” on taattua laatua, sitä seuraava ”Cabbage” on kaunista kitarapoppia, neljäntenä tulee onnistunut singlebiisi ”Norman 3” ja siinä välissä kolmantena on todellinen radiohitti ”Radio”. Kun tällä linjalle mennään, on käsittämätöntä, miten nuiva oli fanien ja kriitikoiden vastaanotto. Toisaalta levyn loppupuoli ei ole aivan yhtä järjestelmällisesti timanttista ja tyylillisesti 13 ei ole uusi Bandwagonesque. On siellä kuitenkin myös laadukas ”Escher” ja ihana ”Fear of flying”. Parhaat biisit jakautuvat tasaisesti Loven ja Blaken nimiin. Albumin nimi on otettu Big Starin biisistä ja levyn päättävä, majesteettinen ”Gene Clark” viittaa yhtyeen toiseen esikuvaan. Sen herkkubonuksena oli neljän biisin ep, jolta löytyy ”Radion” lisäksi ”Goody goody gum drops”, jonka esitti alkujaan 60-luvun amerikkalainen popyhtye 1910 Fruitgum Company. Laittaisin molemmat biisit välittömästi yhtyeen parhaat-kokoelmalle.

Grand Prix (1995) löysi tiensä käsiini heti ilmestyttyä. Se taisi olla kesäinen matka vanhempieni luokse, kun pysähdyin Tampereella Jukebossiin. Matkaan tarttui uunituore TFC-vinyyli ja käytettynä Pavementin Crooked Rain, Crooked Rain. Ostamiseen innoitti vanhat näytöt ja loistava uusi single ”Sparky’s dream”, joka on edelleenkin ehkä se kaikkein rakkain TFC-biisi. Kun sen alkusoinnut lähtivät käyntiin indie-discoissa, ponkaisi jopa allekirjoittanut tanssilattialle. Avausraita ”About you” menee helposti yhtyeen parhaimpien joukkoon, vaikka se onkin vain lämmittelyä toiseksi raidaksi laitetulle Sparkylle. Samaan hittiputkeen menee ”Don’t look back” ja oikeastaan myös ”Neil Jung”. Albumi sai ilmestyttyään erittäin myönteiset arviot ja viisi vuotta myöhemmin Q-lehti laittoi sen 100 maailman parasta albumia listan sijalle 72.

Songs From the Northern Britain (1997) on tuntunut kummalliselta albumilta. Kahdestatoista biisistä yhdeksän ensimmäistä ovat ihan tavallista kivaa Fanclubia, mutta kolme viimeistä ovat loistavia, yhtyeen parhaimmistoon kuuluvia kukin: ”Mount Everest”, ”Your love is the place where I come from” ja ”Speed of light”. Albumin nimi oli brittipop-skeneen suunnattu vitsi. En tiedä, upposiko se kenellekään, mutta levy nousi kolmanneksi brittilistalla – korkeammalle kuin yksikään toinen yhtyeen albumeista. Arviot olivat kuitenkin melko nuivia. Ehkä selitys on siinä, että yhtye on tällä levyllä aikuistunut ja setämäistynyt, mutta se ei poista sitä, että kyse on erinomaisesta teoksesta.

Howdy! (2000) ilmestyi kolmen vuoden jälkeen ja tässä vaiheessa yleinen kiinnostus yhtyeeseen meni vauhdilla alaspäin. Levyn aloittaa tasavarma ”I Need direction”, mutta sen ehdoton täysosuma on vauhdikkaampi ”Straight and narrow”. Myös ”Dumb dumb dumb” on levyn parhaimmistoa. Jotain tästä kuitenkin puuttuu, jotta teosta voisi pitää täysosumana. Ehkä se on lievästi tasapaksu, vaikka olenkin aina pitänyt albumista.

Wikipedia listaa Teenage Fanclubin studioalbumeihin Jad Fairin kanssa tehdyn albumin Words of Wisdom and Hope (2002). Tulkintani on, että kyse on Jad Fairin levystä, jolla TFC on taustabändi. Se ei ole varsinainen TFC-albumi. Se kuulostaa ensisijaisesti Jonathan Richmanilta, mikä on tietenkin hyvä asia. Mainettaan parempi albumi, joskaan ei napakymppi.

Man-Made (2005) ei ollut varsinaisesti paluulevy, vaikka tauko olikin venähtänyt pitkäksi. Yhtye oli vain elänyt poissa parrasvaloista. Sinne se jäikin siirtyessään pienelle levy-yhtiölle. Omaan hyllyyni ostin sen vasta alennuksesta. Uusia hittejä se ei tarjoa, mutta levy on hyvä. Heti avausraita ”It’s all in my mind” muistuttaa, miksi yhtyettä tuli kuunneltua 90-luvulla paljon. Myös muu albumi pitää tason, mutta ei riko rajoja. Hyviä biisejä läpeensä. Vauhdikkaampi ”Slow fade” on yksi suosikeistani. Tuottajana hääri Tortoisen nokkamies John McEntire. Yhden arvion mukaan yhtye alkoikin muistuttaa Tortoisen ja Stereolabin kaltaisia post-rockia soittavia bändejä, mutta itse kuulen enemmän tuttua ja turvallista faniklubia, joka ei lähde oman laatikkonsa ulkopuolelle.

Shadows (2012) sisältää singleraidan ”Baby Lee”, joka muistuttaa, miksi Teenage Fanclub on loistavalla melodiatajulla ja pop-sensibiliteetillä varustettu yhtye. Sekään ei muuta sitä, että levytystauko – jos studioalbumeita katsotaan – oli taas venähtänyt entistä pidemmäksi. Syytä en tiedä, mutta tauot korreloivat sen kanssa, miten aikanaan coolista brittipopin melodiamestarista oli tullut lähes unohdettu, satunnaisten vanhojen fanien muistama 60-luvun poppia vähän päivittävä retrobändi. Shadowsilta ei löydy toista ”Baby Leen” tasoista täydellistä popraitaa, mutta eipä löydy suurimmalta osalta julkaistavista levyistä. Huonoa levyä TFC ei ole toistaiseksi onnistunut tekemään.

Teenage Fanclub on kuulunut arvostamiini kitarapoppia veivaaviin poppoisiin noin 25 vuoden ajan. Aluksi se oli hitusen liian lällyä, kun se ei soittanut kuin Dead Kennedys, mutta vuosien varrella arvostukseni on vain kasvanut. Siitä ei tullut kaikkien tuntemaa brittiläistä versiota grungepopista 1990-luvun alussa eikä pari vuotta myöhemmin kilpailijaa Blurille ja Oasikselle, mutta brittipopin muotivuodet pitivät yhtyettä pinnalla kauemmin kuin tällaiselta marginaaliin kuuluvalta ihanalta yhtyeeltä olettaisi. Sen tähti on hiipunut eikä sen uusia levyjä ole odottanut erityisen innokkaasti enää pitkään aikaan. Silti kaikille tuleville yrittäjille voi sanoa: tehkää perässä. Tuskin onnistuu. Jos onnistuu, ostan levynne.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Uskonto hallinnallisena ja diskursiivisena kategoriana

Miten uskonnon kategoria on toiminut valtioiden hallinnan työkaluna kansallisvaltioiden ja kolonialismin aikakausina? Tätä massiivista kysymystä on käsitelty monitieteisesti viime vuonna ilmestyneessä teoksessa Religion as a Category of Governance and Sovereignty (Brill 2015).

Se, että modernit yhteiskunnat rakentuvat osaltaan uskonnon ja maallisen erottelulle, ei ole asioiden luonnollisesta ja universaalista järjestyksestä seuraava välttämättömyys. Pikemminkin kyse on monipolvisesta historiallisesta prosessista, jonka vaikutukset ja ilmenemismuodot ovat erilaisia maanosasta ja maasta riippuen.

Aihepiirin tutkimus lähtee liikkeelle siitä, ettei erottelua määritellä analyyttisesti, vaan tutkitaan sitä, miten erottelu on tehty konkreettisissa konteksteissa ja pohditaan, mitä vaikutuksia sillä on ollut ja on edelleen.

Trevor Stackin, Naomi Goldenbergin ja Timothy Fitzgeraldin toimittama teos kokoaa yksiin kansiin – johdannon ja jälkisanojen väliin – kaksitoista analyysia, joissa liikutaan Intiasta Israeliin, Iso-Britanniasta Yhdysvaltoihin, Ranskasta Japaniin ja Meksikoon. Näissä tulevat käsitellyksi esimerkiksi sikhit Intiassa ja länsimaissa kolonialistiselta ajalta nykypäivään, pueblo-intiaanit 1900-luvun alkupuoliskolla ja tuore musliminaisen tapaus Ranskassa.

Olen mukana kirjoittajana yhteisartikkelissa, jossa käsittelemme Suzanne Owenin kanssa brittiläisen druidiverkoston onnistunutta hanketta saada hyväntekeväisyysjärjestön asema uskonnollisin perustein. Tarkastelemme sitä, miten viranomaiset päätyivät vuonna 2010 siihen, että druidismi – tai tarkkaan ottaen statusta hakenut järjestö – on uskonto hyväntekeväisyyslain hengen vaatimassa (epämääräisessä) merkityksessä ja mitä vaikutuksia tällä päätöksellä on druidiyhteisöjen keskinäisiin suhteisiin ja yhteiskunnan yleisempään organisoitumiseen uskonnon kategorian kautta.

Aloitimme tutkimuksen syksyllä 2010, kun vielä asuin Leedsissä. Ensimmäinen versio valmistui keväällä 2011 ja syksyllä esittelimme aihetta konferenssissa Budapestissa. Itse julkaisu tapahtui vasta vuonna 2015. Joskus akateemiset projektit ovat pitkiä. Niin oli kirjaprojektiin päättynyt hahmottelukin. Itse osallistuin toimittajien järjestämään konferenssiin British Academyssä jo ennen kuin tiesin olevani mukana kirjoittajana. Viimeisin tapaaminen oli Uppsalassa keväällä 2014, jossa oli suuri osa kirjaan kirjoittaneista.

Tällä viikolla ilmestyi toinen kirja, joka oli prosessina huomattavasti joutuisampi. Frans Wijsenin ja Kocku von Stuckradin toimittama Making Religion: Theory and Practice in the Discursive Study of Religion (Brill 2016) kokoaa yhteen diskursiivista uskonnontutkimusta. Siinä on kolmetoista artikkelia, toimittajien johdanto ja diskurssiteoreettisen tutkimuksen saksalaisen gurun Reiner Kellerin muita artikkeleita kommentoiva teksti. Sen lähtökohtana oli vuoden 2014 konferenssi Groningenissa. Kirjan tekeminen alkoi seuraavana syksynä, ja nyt se on jo ulkona. Akateemisilla aikajänteillä mitattuna kyse on vauhdikkaasta prosessista.

Kirjan lähtökohtana on ajatus siitä, että diskurssiteoreettiset ja diskurssianalyyttiset lähestymistavat ja menetelmät ovat tulleet aktiivisen keskustelun ja kiinnostuksen kohteiksi uskontotieteessä. Teos erittelee erilaisia painotuksia kriittisestä diskurssianalyysista Michel Foucault’n kirjoituksista inspiroituneisiin versioihin ja kommentoi niitä. Diskursiivista uskonnontutkimusta yhdistää teoksen johdannon mukaan se, että diskurssien analyysi ymmärretään itsessään diskursiiviseksi käytännöksi. Tästä seuraa itserefleksiivisyyden vaatimus sen suhteen, miten tutkimus itse generoi uskontodiskurssia. Ehkä vielä tärkeämpi yhdistävä tekijä on se, että uskontoa ei pidetä jonakin, joka on ”tuolla jossain” inhimillisistä merkityksellistämisprosesseista riippumatta. Jotakin ”tehdään” ”uskonnoksi” kulttuuristen kommunikaatioprosessien avulla (tai kiistetään jonkin ilmiön, käytännön tai ryhmän uskonnollinen luonne).

Oma artikkelini jäsentää diskursiivisen uskonnontutkimuksen teoreettisia osa-alueita ja näyttää, miten omasta mielestäni kiinnostavaa lähestymistapaa sovelletaan käytännössä. En lähde tässä erittelemään sitä tarkemmin, mutta on kiinnostavaa huomata, että olen ainoa molempiin tässä mainittuihin teoksiin osallistunut kirjoittaja. Ehkä siis ei ole sattumaa, että pidän kirjojen teemoja lähes erottamattomina, vaikka molempien reuna-alueet ovatkin toisistaan erillisiä. Lisäksi kirjoja yhdistää se, että ne on julkaistu samassa Brillin kustantamassa sarjassa, Supplements in the Method and Theory in the Study of Religion, jota toimittavat kolme uskontotieteen teoriakeskustelujen kannalta merkittävää tutkijaa: Aaron Hughes, Russell T. McCutcheon ja Kocku von Stuckrad.

Kielteisenä seikkana voidaan pitää sitä, että kirjat on julkaistu vain kovakantisina. Ne maksavat yli sata euroa kumpainenkin. Täytyy toivoa niiden leviävän kirjastojen kautta. Yhdessä ne antavat hyvän kuvan siitä, miten uskonto operoi hallinnallisena kategoriana ja miten sitä voidaan tutkia diskurssiteoreettisin työkaluin.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Studioalbumit osa 63: Ministry

Kuten niin monella muulla ikäiselläni, myös minun varhainen kosketukseni Ministryyn oli ”Jesus built my hot rod” sen ilmestyessä singlenä vuonna 1991. Kaverit muistuttivat, että yhtyettä on kuunneltu ennenkin, ja aikaisemmasta tuotannosta löytyy korkeatasoista industrialia. Siihen sitten tutustuttiin valikoiden.

Parikymppisenä suhtauduin Ministryyn suopeasti, mutta pidin paljon vain satunnaisista biiseistä, kuten edellä mainitusta sekä vuoden 1988 The Land of Rape and Honey -albumilla julkaistusta lyhyestä humpasta ”I Prefer”. Vuonna 1996 pääsin Roskilden festivaaleilla näkemään Ministryn livenä. Se oli hauskaa. Myöhään yöllä soittaneella orkesterilla oli volyymit kovemmalla kuin kenelläkään muulla. Herra Ministry eli Al Jourgensenin lavaliikehdintä teki kaikessa levottomuudessaan, hermostuneisuudessaan ja uskottavuudessaan suuren vaikutuksen. Nauroin ja nautin: tuo on taidetta. Tiesin, että Al ei ole liikkeellä selvin päin, mutta en tiennyt, että mies oli tuohon aikaan täysi nisti.

Syksyllä 2015 valitsin palkkiokirjojen joukkoon Al Jourgensenin muistelmateoksen Kolmesti kuollut (Like 2013) Kirjaa lukiessa tuli halu kuunnella kaikki Ministryn studioalbumit. Myös ne, joihin ei hyllystäni löytyvän neljän levyn lisäksi ole tullut tutustuttua.

Kirja on yhdenlainen klassikko. Sitä on verrattu usein Mötley Crüesta kertovaan teokseen Törkytehdas. Rinnastus on oikeansuuntainen, joskin se puoli Ministry-kirjassa on välillä vaivaannuttavaa itsetehostusta. Jourgensen on kuitenkin verrattain älykkäältä vaikuttava taiteilija, ja tästä oikeastaan syntyykin kiinnostava jännite. Musiikkia, huumeita, seksiä, juoruja, itsekorostusta, katkeruutta ja näkemyksellisyyttä sopivassa suhteessa tekee kirjasta oikein viihdyttävän lukukokemuksen. Alin jutut asettuvat oikeaan mittakaavaan, kun niitä vertaa kirjaan painettuihin läheisten haastatteluihin.

Mennään levyihin.

With Sympathy (1983) oli pitkään vaikeasti saatavissa, kunnes se julkaistiin uudelleen vuonna 2012. Se on oman aikansa pehmeää syntikkapoppia, jossa Jourgensen laulaa brittiaksentilla. Kuulostaako painajaiselta? Kyllä, mutta sisältö on laadukasta, 80-luvun tummanpuhuvaa konepoppia, joka tuo mieleen useita brittibändejä (vaikkapa Duran Duranin, vaikka laulussa ei ole mitään samaa). Musiikkina siinä ei ole mitään vikaa, mutta keskimääräiselle Ministry-fanille siinä voi olla nielemistä. Mitäs sitä kaartelemaan, With Sympathy on itse asiassa oikein hyvä levy, varsinkin ”Revenge” on selkeä tanssihitti. Tämä ei kuitenkaan ollut Ministryn alkupiste. Varhaisvaiheen single ”Cold life” vuodelta 1981 nousi yhdysvaltain tanssilistan sijalle 45.

Twitch (1986) on varsinkin alkupuolella huomattavasti lähempänä sitä Ministryä, joka opittiin tuntemaan 1990-luvulla. Tyyli on synkempää, rankempaa ja polyrytmisempää, mutta ei vielä metallista. Laulu on kuiskailevaa, mutta ei vielä karjumista. Avausraita ”Just like you” on laadukasta elektronista aggressiota ja sitä seuraava ”We believe” tuo mukaan hypnoottisen ulottuvuuden. Sen jälkeen ote pehmenee parin raidan ajaksi ja lähenee poppia, kunnes päästään industrial-jytään ”Over the shoulder”.

The Land of Rape and Honey (1988) tunnetaan nykyisenlaisen Ministryn ensilevynä. Siksi se on fanien keskuudessa kenties kaikkein rakastetuin levy. Siinä Jourgensen on löytänyt huutolaulun ja kitarat sekä hylännyt popin. Levyn avaa rumpukoneluuppien ja vääristyneiden kitaroiden riffijyrä ”Stigmata”, jonka soittamatta jättäminen keikoilla olisi mahdoton ajatus, vaikka Jourgensen omien sanojensa mukaan on läpeensä kyllästynyt siihen. Lisäksi se oli Alin mukaan alun perin aivan liian yksinkertainen täytebiisi. ”Deity” on vauhtiralli, mutta keskimäärin tempo levyllä on varsin hidas. Biisien tekstejä en ole koskaan kuunnellut, mutta esimerkiksi ”Golden dawn” viittaa nimensä puolesta brittiläiseen okkultistiseen ryhmään, jossa Aleister Crowleykin oli osallisena. Tarkemmin katsottuna käy ilmi, että biisiin on sämplätty ukon ääntä. Oma suosikkini on aina ollut levyn lyhin, hieman yli kaksiminuuttinen ”I Prefer”, koska siinä on melodiaa ja juuri sellaista naputusrytmiä, jonka vuoksi kiinnostuin laajemmin industrial-genrestä. Okei, pidän esimerkiksi Einstürzende Neubautenista kovasti, mutta keskitasoinen häröäänistä koostuva äänisekoitus – jollaista suuri osa industrialista on – ei ole koskaan pysynyt soittimessani pitkään. Levy on ollut hyllyssäni yli 20 vuotta – siitä lähtien kun sen Anttilan alennuksesta otin mukaani. Se on ensimmäinen, jossa basisti ja ohjelmoija Paul Barker on mukana – mies joka käänsi Jourgensenin rahat ja osittain tästä syystä saa erittäin kylmän kohtelun Alin muistelmissa. Kannessa on holocaust-kuva, josta levy-yhtiö Siren juutalaisjohto ei pitänyt. Jourgensenin vaihtoehtoisen, vielä vähemmän pidetyn kannen tarinan voitte lukea kirjasta.

The Mind is a Terrible Thing to Taste (1989) lähtee liikkeelle biisillä ”Thieves”, joka on hienosti rullaavaa teollisuusmetallia. Välillä löysätään tempoa ja sitten taas rokataan, välillä raskaammin (”Breathe”) ja välillä suoremmin (”So what”). Biiseissä on mukana runsaasti leffasämplejä. Al kommentoi, että fanit laittavat sen kolmen tärkeimmän levyn joukkoon, mutta hän itse ei voi sietää sitä lähinnä siksi, että oma olotila ei ollut tekoaikana paras mahdollinen. Hän oli alkanut polttaa crackia säästääkseen suonia, joihin hän piikitti heroiinia ja kokaiinia. Kyse on kenties jokseenkin puuduttavasta levystä, mutta onhan se omassa genressään melkoisen vaikuttava teos.

Psalm 69 (1992) sai mahtavan pohjustuksen singlellä ”Jesus built my hotrod”. Al oli käyttänyt ennakon huumeisiin ja kun rahahanat uhkasivat ehtyä, hän lähetti koko albumin sijaan yhden biisin. Yhtiö ei ollut tyytyväinen, mutta kun single alkoi myydä, ääni kellossa muuttui. Biisin tunnetun bingobango-tekstin on laulanut Butthole Surfersin Gibby Haynes, Jourgensenin nistikaveri ja kunnioitettava musiikintekijä. Kirjassa Haynesin vierailusta on hieno kuvaus. Haynes tuli studioon täysin sekaisin ja höpisi mikkiin jotain bingobangoa, putosi tuolilta ja Al nosti hänet takaisin. Lopulta Al irrotti höpinöistä lauseen kerrallaan ja muokkasi niistä yhtyeen suurimman hitin tekstin. Muu levy ei ole yhtä selvää kauraa, mutta esimerkiksi ”N.W.O” ja ”Just one fix” olivat menestyksekkäitä vetoja. ”TV II” on äärimmäisyydessään tehokas. Jourgensen antaa suurimmat krediitit metallikitaristi Mike Scaccialle, josta tulikin työkaveri miehen kuolemaan (2012) asti (ei tosin ilman taukoja): ”Mikey teki Ministrystä kaikkien tunteman tehokoneen.” Ilmestymisaikana latasin levyyn kovat odotukset, mutta se oli lievä pettymys. Vaikuttava teos, josta ei löytynyt toista hotrodia, vaan hitaampitempoista, monirytmisempää ja osin puuduttavaa teollisuusmetallia. Jenkeissä levy myi yli miljoona kappaletta – siitä sai platinaa ja Al lisää huumeita.

Filth Pig (1996) on synkkä ja raskas levy. Alin mukaan silloin vedettiin pelkkää heroiinia, oltiin masentuneita ja erottiin vaimosta. Ei liene yllätys, että miehelle levystä ei ole parhaita mahdollisia muistoja. Kriitikotkaan eivät tykänneet. Ostava yleisö nosti levyn listoille aluksi, mutta sen selittänee edeltäjän menestys. Itse kuitenkin näin tuohon aikaan Ministryn keikalla, joten bändi oli vedossa. Levystä ei tosiaan tullut uutta Psalmia, mutta olen aina pitänyt tätä yhtenä bändin parhaista, ellei jopa parhaana. Esimerkiksi nimibiisi, ”Game show” ja oikeastaan myös ”Lava” ja ”The Fall” ovat upean hitaita, ilmavia ja rankkoja. Levyn avaava ”Reload” on muuten samaa mutta ei niin hidas. Pidän paljon jopa Dylan-koverista ”Lay lady lay”. YouTubesta löytyy hieno kooste tältä ajalta (Sphinctour 1996). Se on julkaistu myös dvd-formaatissa.

Dark Side of the Spoon (1999) on väännös Pink Floydin Dark Side of the Moonista, mutta Ministryn  albumin nimi viittaa suoraan narkkaukseen. Tätä levyä en ole kuullut aikaisemmin. Olen nähnyt sen yhdessä pietarilaisessa levykaupassa, mutta siinä kaikki. Tilanteeni noudattelee aika hyvin yleistä kuviota: kovin moni ei jaksanut enää kiinnostua bändistä, kun edellisellä ei ollut Jesuksen toista tulemista. Levyssä ei tosin ole mitään vikaa, paitsi se, ettei se tuo yhtyeen tarinaan mitään merkittävästi uutta. Raskasta musiikkia ja välillä sen verran raskasta kuunneltavaa, etten osaa nostaa kuin yhden biisin yli muiden. Sen nimi on ”10/10”, mutta aivan tuota määrää pisteitä en levylle anna.

Animositisomina (2003) löytyi Anttilan alennuskorista vuosi ilmestymisensä jälkeen. Albumi, jonka Jourgensen teki ilman päihteitä, jäi kohtuullisen vähälle kuuntelulle. Siinä koveroidaan kohtuullisesti Magazinen klassikko ”The Light pours down on me”, jota Ministry tosin esitti keikoilla jo 1980-luvun lopulla. Jourgensenin mukaan levy oli pikaisesti kyhätty, jotta hän pääsisi eroon sopimuksestaan levy-yhtiönsä kanssa. Tässä suhteessa hän vertaa sitä With Sympathyyn. Musiikillisesti levyillä on vain vähän yhteistä, mutta ei tämäkään ole huono. Se on omassa linjassaan ehdoton. Varsinkin alkupuolen ”Animosity” ja ”Unsung” ovat hyvää rytkettä ja riffeilyä, samoin kuin ”Lockbox”. Viimeistään tässä vaiheessa tajuan, että nostan pakasta todennäköisimmin tehokkaita riffibiisejä kuin hitaita ja rytmisesti haastavampia. Tämäkin levy sisältää molempia sortteja.

Houses of the Molé (2004) on väännös Led Zeppelinin Houses of the Holysta. Se aloittaa George W. Bushia kritisoivan trilogian. Se on myös ensimmäinen levy ilman Paul Barkeria sitten The Land of Rape and Honeyn. Siksi sitä oli vaikea tehdä, mutta luultavasti samasta syystä Jourgensen pitää sitä nykyään loistavana. Tälle levylle Mike Scaccia tuli mukaan ensimmäistä kertaa sitten Filth Pigin. Albumin kaupallinen menestys oli hyvin vaatimatonta. Musiikillinen sisältö on perusrujoa rytinää ilman killerihittejä. Ministryn musiikilliseen muovautumiseen levy ei valitettavasti tuo mitään uutta. Se on ehkä yritys toistaa Psalm 69 12 vuotta myöhemmin, mutta sitä puuttuvat huumori ja innovatiivisuus. Siinä on myös vähemmän yhtyeen parhaimmille teoksille ominaista ilman ja tilan tuntua.

Rio Grande Blood (2006) on väännös Jourgensenin ihaileman ZZ Topin albumista Rio Grande Mud. Se alkaa GW Bushin puheella ja lähtee siitä hienolla nimibiisillä heti kympillä liikkeelle. Ylipäätään äänimaailma alkaa mennä standardoidun metallin suuntaan, minkä vuoksi yhtyeen omaleimaisuus jää taka-alalle. Okei, kuuntelen silti tätä mieluummin kuin keskitason trash-metallia, mutta Ministryn tuotannosta valitsen ennen 2000-lukua ilmestyneet levyt. Jello Biafran vierailu ei ole tässä miehen normaalilla tasolla, mutta ”Palestina”, nimibiisi ja ”Lieslieslies” nostavat tason verrattain korkealle. Vuotta myöhemmin levystä ilmestyi dub-versio. Kirjassa Jourgensen kertoo innostuneensa tässä vaiheessa dubista, mikä nyt ei tuottajana toimivalle ihmiselle ole mikään ihme. Tosin itse teos – Rio Grande Dub – koostuu pääosin tarpeettomista remiksauksista, joissa on mukana paljon muutakin kuin pelkistettyä dub-kaikua.

The Last Sucker (2007) päättää Bush-trilogian. Sen digipackin kannessa on Bush, jonka naama alkaa näyttä liskolta, kun kantta kääntää toiseen valoon. Musiikki on samaa kuin edellisellä. Vierailevista artisteista tunnetuin lienee Fear Factoryn Burton Bell. Levyllä koveroidaan Doorsin ”Roadhouse blues”. Versio ei ole aivan niin järkyttävä kuin voisi kuvitella. Albumilta löytyy myös melodiseen punkiin kallistuva ”Die in a crash”. ”No glory” rytisee hienosti ja loppupuolen yli kymmenminuuttinen ”End of days pt. 2” jatkaa muutenkin apokalyptista tunnelmaa. Levy on hieman monipuolisempi kuin muutamat aikaisemmat.

Relapse (2012) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Tässä ei enää käsitellä Ykä Puskaa. Albumin nimi, retkahdus, viittaa lähinnä Alin elämäntapoihin, vaikka tässä vaiheessa hän kulutti vain mietoja alkoholijuomia. Psalm 69:n soundiin merkittävästi vaikuttanut Mike Scaccia oli poissa parilta edelliseltä ja tuli nyt takaisin kitaranvarteen. Kyse on rankasta ja periaatteessa hyvästä levystä, mutta jotenkin ote on liiallisen kontrolloitua ja kireää metallista mättöä. Uusia uria ei lähdetä kokeilemaan. Koverina on yhden Ministryn soundin kehittymiseen vaikuttaneen yhtyeen S.O.D:n ”United forces”, joka sävellyksenä on lähes yhdentekevä. Levyn avaa yli seitsemään minuuttiin venyvä ”Ghouldiggers”, joka on eittämättä parhaimmistoa, samoin kuin singlenä julkaistu ”99 Percenters”. Myös ”Git Up Get Out ’n Vote” ja nimiraita ”Relapse” nostavat albumin tasoa.

From Beer to Eternity (2013) on toistaiseksi viimeisin Ministryn studioalbumi. Sitä valmistellessa Mike Scaccia kuoli lavalle soittaessaan yhtyeensä Rigor Mortisin keikalla. Tempo on hieman hidastunut, vaikka mukana on pari nopeaakin rallia. Muuten ote ei ole yhtään kevyempi musiikissa eikä lyriikoissa, joissa esillä on erityisesti Yhdysvaltain ulkopolitiikka (singlenäkin julkaistu mainio ”PermaWar”). Tämäkin pesee useimmat metallilevyt, mutta Ministrystä on tullut pikemminkin tasaisen luotettava instituutio kuin rotkon reunalla heiluva innovaattori.

Ministry muuttui syntikkapopista ja post-punkista sämplejä sarösoundeihin yhdisteleväksi teollisuusmetalliksi. Vaikka Jourgensen tunsi Neubautenin ja muut varhaisemmat industrial-klassikot, hän antaa laulun särösoundista enemmän krediittiä psykedeliapioneerille 13th Floor Elevatorsille. Kitarasäröjen kannalta keskeisin on vuonna 1985 ilmestynyt trashmetallisen S.O.D:n Speak English or Die.

Yhtyeen ilmeisen vaikutuksen voi tiivistää pariin lainaukseen. Nine Inch Nailsin Trent Reznor on todennut, että hänen yhtyeensä ”soundin ja idean tärkein esikuva” on Ministry. Tämä on päivänselvää, jos kuuntelee molempia. Fear Factoryn Burton Bell on esittänyt, että ”The Land of Rape and Honey on kuin Sex Pistolsin uraauurtava Never Mind the Bollocks, yhtä häijy, aggressiivinen ja kiihkeä.” Ministryn vaikutus ehkä ankkuroituu metallisemman musiikin pariin, mutta sen hienous on sen kyvyssä yhdistellä erilaisia genrejä.

Ministry on aina ollut henkilökohtainen taiteellinen hanke albumien kansia myöden. Jourgensenilla on useita sivuprojekteja, jotka täyttävät muita tarpeita. Tärkein niistä on Revolting Cocks, jonka parissa on voinut sekoilla ja kokeilla. Itselleni läheisin on Lard. Muita olennaisia ovat 1000 Homo DJs ja myöhempi Buck Satan & the 666 Shooters. Siinä sivussa hän on tuottanut useita metallibändejä.

On ehkä todennäköisyyksien vastaista, että Jourgensen on vielä hengissä. Silti ehkä kiinnostavampaa on se, miten laatu ja määrä ovat pysyneet verrattain korkeina jopa hurjimpien huumevuosien aikana. Osa yksittäisistä biiseistä lähenee kuuntelukelvottomuutta, mutta näinkin äärimmäistä musiikkia tekevälle on poikkeuksellista pitää yllä kohtuullista laatua vuodesta toiseen. Kirjassa on muuten lista päihteistä, joita Al ensisijaisesti käytti kunkin levyn aikana.

Kolmesti kuollut -kirjasta käy ilmi myös liuta kiinnostavaa knoppitietoa. Al (Alain) Jourgensen on syntyjään kuubalainen ja hänen ristimänimensä on Alejandro Ramirez Casas. Mies on aktiivinen baseballin seuraaja ja hän soitti Divinen bändissä kitaraa hetkisen. Jourgensen tykkää kovasti kantrista (Buck Owens, Johnny Cash ja niin edelleen) ja hänen suurimpiin suosikkiartisteihin kuuluvat esimerkiksi Rolling Stones, The Kinks, The Who, Lynyrd Skynyrd, Led Zeppelin, Cheap Trick ja ZZ Top.

Arvostan Jourgensenia musiikintekijänä ja myös hahmona. Hänen maailmansa on välillä mustavalkoinen – joko olet hänen puolella tai häntä vastaan. Hänessä on jotain samaa kuin Mark E. Smithissä ja Luke Hainesissa maustettuna voimakkaasti paikoin puuduttavalla amerikkalaisella rokkikukkoilulla.

ps. Etsiessäni vanhoja Ministryn promokuvia törmäsin siihen, että useissa kuvissa on kaksi henkilöä, Al Jourgensen ja Paul Barker. Se muistuttaa, että ehkä Barkerilla oli merkittävämpi rooli kuin mitä Al haluaa myöntää.