sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Homometallikristitty: Rob Halford

 

Vierailulta Stupido Marketin alennusmyyntiin tarttui vinyylien lisäksi mukaan Judas Priestin laulajana tunnetun Rob Halfordin teos Tunnustan (2020). Teos käy läpi Halfordin yksityistä elämää sekä muusikon uraa minämuodossa. 

Artistin yksityiselämää hallitsee homoseksuaalisuus. Halford tuli kaapista vuonna 1998, oltuaan vuosikausia tunnettu ”metallijumala”, vuonna 1969 aloittaneen Judas Priestin keulakuva. Tästä Halford kirjoittaa paljon ja vuolaasti, samoin kuin ongelmistaan päihteiden kanssa. Homoseksuaalisuuden asemasta kiinnostuneille Halfordin teos on suositeltavaa luettavaa, etenkin jos kuvittelee seksuaalisen yhdenvertaisuuden menneen liian pitkälle. 

Julkista elämää hallitsee musiikki. Halfordin liityttyä Judas Priestin laulajaksi bändi alkoi levyttää. Se nousi mutkien kautta maailmanmaineeseen, mutta Halford jätti bändin vuonna 1992 kokeillakseen soolouraa. Hänet otettiin takaisin bändiin myöhemmin. Tällaiselle yhtyeen parissa osan lapsuuttaan viettäneelle Judas Priestistä ja musiikista olisi saanut olla enemmänkin. No, ehkä muut yhtyettä käsittelevät kirjat, joita en ole lukenut, kattavat sen, mitä tästä puuttuu. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä puuttuu – ehkä vain olisin halunnut lukea vielä enemmän Judas Priestin levyistä ja niihin suhtautumisesta. En vain myyntiluvuista ja Halfordin mielipiteistä. 

Uskontosuhteiden näkökulmasta kirjassa on pari kiinnostavaa juttua. 

Vuonna 1990 Judas Priest joutui Yhdysvalloissa oikeuteen, kun kaksi teiniä olivat muutamia vuosia aikaisemmin ampuneet itseään. Toinen kuoli ja toinen jäi henkiin. Kasvoista tuli kuitenkin aika muusia. Vanhemmat nostivat kanteen, kun olettivat, että Priestin Spooky Tooth -lainasta löytyi lause ”Do it!”, jonka saattoi tulkita kehotukseksi itsemurhaan, ainakin vilkkaalla mielikuvituksella. Myös ehdotus ”try suicide” löytyi väitetysti, kun Priestin albumia soitti takaperin. 

Lopulta syytteet raukesivat. Suoraan mistään saatanallisuudesta yhtyettä ei syytetty, mutta tuohon moraalipaniikin aikaan ei ollut suurtakaan juopaa saatanallisuus-syytteiden ja itsemurhaan kehottamisen välillä. 

Akateemisessa kontekstissa Priestin musiikin uskontoulottuvuutta on käsitellyt ainakin Brian Froese. Hän ehdottaa, että yhtye hylkää kristinuskon, mutta tarjoilee tilalle ”metallipelastusta” vyöryttämällä erilaisia pelastavia metallihahmoja kappaleissaan. Näiden lisäksi Halfordin teos tarjoaa yhden lisäulottuvuuden. 

Yhtyeen pääasiallinen sanoittaja Halford kertoo nimittäin myös omasta uskontosuhteestaan. Murrosikäisenä hän koki kummia Belgiassa, jotain sängyn keikkumista yöllä, ja pitää sitä alkuna hänen vahvalle uskolleen yliluonnolliseen. Hän kertoo myös kokeneensa kerran pakottavan tarpeen mennä kirkkoon. Hän kommunikoi Marian patsaan kanssa, kadotti hetkeksi ahdistuksensa, ja arvelee tulleensa Marian siunaamaksi. 

Kirjan loppupuolella hän summaa: ”Olenko kristitty? Sanoisin, että kristinusko istuu minulle yhtä hyvin kuin lavapukineet ja antaa vankkumatonta voimaa. Siihen liittyy monia asioita, joista pidän. Kun sitten uskonkiihkoilijat väittävät, että Priest on paholaisenpalvontabändi, sekoitan heidän päätään entisestään sanomalla: ’Ei nyt sentään! Mähän olen homometallikristitty!” 

Hän kertoo myös lukevansa Isä meidän -rukouksen ja Tyyneysrukouksen joka päivä. Hän täsmentää, ettei tiedä tarkkaan, kenelle rukouksensa osoittaa, mutta ”tiedän, että joku tai jokin kuuntelee. Elämässä on enemmän kuin aikamme täällä maan päällä. On ehdottoman varmasti elämää kuoleman jälkeen.” Walsallissa kasvanut Halford ei ole koskaan karistanut katolisia vaikutteita elämästään, vaikka onkin päällisin puolin ollut yksinäinen homoseksuaali, päihdeongelmainen, ja omintakeisella äänellä siunattu metallilaulaja, joka pääsee eroon yksinäisyydestään ja päihdeongelmistaan. Ainakaan hänestä ei saa antikristillistä ateistia tai paholaisenpalvojaa. 

Teoksen kieli menettelee. Kursiivia Halford käyttää aivan liikaa. Suomennoksessa häiritsee englanninkielisten sanontojen kirjaimellinen kääntäminen; osa niistä ei istu suomen kieleen laisinkaan.

perjantai 8. lokakuuta 2021

Studioalbumit osa 108: Demented Are Go

 

Psychobillyn alkujuuriin kuuluva The Meteors julisti (ja julistaa edelleen) olevansa ainoa aito genrensä edustaja. Muutaman vuoden myöhemmin uransa aloittanut Demented Are Go on kuitenkin noussut yhtä suureksi psychobillyn edustajaksi jo vuosikymmeniä sitten, ainakin genren sisällä. Molemmat ovat edelleen kasassa ja keikkailevat. The Meteorsilta on ilmestynyt vuonna 2021 laskujeni mukaan kolme uutta studioalbumia; DAG levyttää harvoin. Kun Nick Kempin kirjoittama DAG-historiikki Kicked Out of Hell (2021) ilmestyi, tuli sen lukemisen yhteydessä palattua studioalbumeihin, joista jokainen löytyy hyllystäni. 

In Sickness & In Health (1986) kuuluu ehdottomiin kasaripsychobillyn klassikoihin. Se on hauska ja häiriintynyt, musiikillisesti toinen jalka rockabillyssä ja toinen jossain aivan muualla. 80-luvun puolivälissä psychobilly tarkoitti karkeasti ilmaistuna enimmäkseen vielä psycho-rockabillya eli nopeasti soitettua rockabillya, jossa sanoitukset liikkuivat kauhuteemoissa. Jossain määrin tämä levy näytti suuntaa psychobillylle, vaikka ei ehkä niin paljon kuin bändin myöhemmät albumit. Levyllä on muutama huippuraita, esimerkiksi ”Pvc Chair” ja ”Holy Hack Jack”, muutamia ”hauskoja” ”Transvestite Blues”, ”Pervy in the Park” ja ”Pickled and Preserved”, omaperäisiä versioita toisten biiseistä (Gene Vincentin ”Be Bop a Lula”, Mack Selfin mainio ”Vibrate” ja The Osmondsin ”Crazy Horses”) sekä muutama muu hyvä raita. Varsinaisia heikkoja lenkkejä ei ole kuin ehkä The Osmonds-laina ja ”Nuke Mutants”. Laulajan kumifetissi kuuluu teksteissä (erityisesti pidän ”Rubber Lovesta”) ja monissa biiseissä on jonkinlainen omaelämäkerrallinen taustatarina, säännöllisellä LSD:n käytöllä maustettuna. Jos et ole koskaan kuullut DAG:sta, niin tästä voi aloittaa ja ihmetellä laulaja Marky ”Sparky” Phillipsin omintakeista ääntä. Loistava albumi edelleen. 

Tässä välissä ilmestyi livealbumi Sick Sick Sick (1987), jolla esiintyy DAG:n lisäksi Skitzo ja Coffin Nails. 

Kicked Out of Hell (1988) syntyi uudella kokoonpanolla. Bändikin oli muuttanut Walesista Lontooseen. Kitaristi vaihtui ja uusi basisti astui remmiin. Tähän aikaan bändi diggaili 60-luvun garagea, käytti runsaasti huumeita ja lopputulos vei askeleen pois rockabillystä. Se uudisti psychobillya astetta äärimmäisempään ja brutaalimpaan suuntaan. Samaa teki debyytti, mutta nyt mentiin pidemmälle, eikä levy ole samalla tavalla hauska, vaan pikemminkin harkitseva ja monin paikoin hitaampitempoinen. Albumilla on muutama klassikko: ”Surf Ride to Oblivion”, ”Shadow Crypt” sekä avausraita ”Satan’s Rejects” kuuluvat kaikki genren parhaimmistoon. Kovereista Peanuts Wilsonin ”Cast Iron Arm” on loistava, Crazy Cavan-faniuden innoittamana soitettu ”Old Black Joe” ei ole ehkä välttämätön. Yksi parhaista psychobilly-albumeista edelleen. 

The Day the Earth Spat Blood (1989) tuli ostettua heti sen ilmestyttyä. Mieti tilannetta: bändissä on jäljellä rumpali ja laulaja, mukaan löydetään kitaristi ja basisti. Sitten on satunnaisesti mukana ollut viulisti. Mennään neljäksi päiväksi studioon, jossa on runsaasti päihteitä tarjolla. Biisejä ei kuitenkaan ole. Eikä bändi ole treenannut. Rumpalille kerrotaan päivää ennen, että studioon ollaan menossa. Lopputuloksena on sekava trippi, joka omalla tavallaan vei genreä sinne, minne se ei ennen ollut kuvitellutkaan menevänsä. Kokonaista levyä ei kuitenkaan syntynyt, vaan aika loppui kesken. Kuusi uutta biisiä syntyi. Yksi vanha tehtiin uudelleen (”One Sharp Knife”) ja viimeisen raidan kokosi äänimies nauhalle tarttuneista palasista, jossa laulaja muun muassa harjoittelee lyriikoita biisiin, joka tuli vasta seuraavalle albumille. (No, on siinä raidassa upotettuna ihan oikea biisi.) Jos tarina pitää paikkansa, teos on siihen nähden aivan loistava. Soundimaailma on metallinen ja huumehöyryinen. Soitinvalikoimassa yhtyeellä on ennenkin ollut sähköviulu, mutta nyt mukana oli vahvasti myös munniharppu (juutalainen harppu, suuharppu). Sitä käyttivät muutkin psykobändit myöhemmin. Sekava, erikoinen ja käänteentekevä albumi, mutta kyllä tätä tulikin ihmeteltyä teininä. Vuonna 2016 Dr. Martens valmisti kenkämallin, jossa on albumin kansi. 

Tässä välissä ilmestyi jopa kaksi livelevyä, Go Go Demented (1990) ja Live and Rockin’ (1990). Eivät ne kovin ihmeellisiä ole, mutta ostinpa kuitenkin. Ensin mainitulla on yksi studioalbumeilta puuttuva biisi, Cliff Richard & the Drifters -koveri ”Move It”, ja jälkimmäisellä seuraavalla albumille tullut ”Anal Wonderland”. Go Gosta otettiin Dr. Martensenin kenkien toinen DAG-kuva. Myöhemminkin bändi on julkaissut livelevyjä, mutta en käy listaamaan niitä tässä. 

Orgasmic Nightmare (1991) oli yksi lukion ensimmäisen luokan soundtrackejani, vaikka niillä paikkeilla aloin kyllästyä genreen ja hakeutua enemmän punkin ja indierokin suuntaan. Jälkeenpäin bändi moitti albumia halvasta ja kiireisestä toteutuksesta erityisesti soundien osalta, mutta tällä kerralla biisejä oli valmiina ja niitä oli treenattukin ennen studioon menemistä. Levyllä on muutama mestariteos, kuten ”Who Put Grandma Under the Stairs” ja ”House of Blood”, ja useampi hyvä raita, joten kokonaisuus on vahva. Kakkosalbumin kitaristi Lex Luther palasi remmiin. Edelleen vahva levy. 

Tangenital Madness on a Pleasant Side of Hell (1993) tuli ostettua pääsykoereissulla. Vaikka samalla kerralla ostin teoksia yhtyeiltä Radiopuhelimet, Carter USM, Sisters of Mercy ja Karkkiautomaatti, eli indieosastolla mentiin, DAG:n uusi lätty oli ”pakkohankinta”. Se on aina ollut hyvä teos, mutta ei koskaan yhtyeen tärkein tuotos. Levy-yhtiö (Fury) oli sama kuin edellisellä ja tällä kerralla ei valitettu soundeista vaan riistosopimuksesta ja muusta pihtailusta. Levyllä soittaneista kukin löytää useita eri täytebiisejä, mutta filleritkään eivät ole huonoja. Ensimmäistä kertaa bändi teki levyn, joka tuntuu rutiinilta. Parhaimmistoon nousee Devo-laina ”Mongoloid”. Kitaristin vaikutuksesta mukana on myös Jimi Hendrix Experience -laina ”Up from the Skies”. Kolmas laina on tuntemattomampi 60s-ralli, Art Guyn erittäin hieno ”Where You Gonna Go”, josta DAG esittää, noh, omanlaisensa ihan kelvollisen tulkinnan. Alkuperäissävellysten taso on riittävä, joten tämä on edelleen hyvä levy, jossa brutaali tykitys ja keskitempoinen kantri kulkevat balanssissa. 

Hellucifernation (1999) tuli ulos kuuden vuoden levytystauon jälkeen. Siinä välissä esimerkiksi muu bändi oli lähtenyt Saksasta kiertueelta kesken pois ja jättänyt huumeista sekaisin menneen laulajan harhailemaan yksin maahan. Tämä tapahtui 1995. Itse ostin albumin vasta pari vuotta sitten, kun siitä julkaistiin uusintapainos vinyylinä. Avausraita ”I Wanna Be Your Slave” nostaa riman korkealle. Taso säilyy kohtuullisena jatkuvasti ja mainitaan erikseen ”Daddy’s Making Monsters”, ”Stranglers in Paradise” ja ”What’s the Problem”. Jo hieman kulunut Wanda Jackson -laina ”Funnel of Love” (sinänsä käsittämättömän hieno biisi) toimii Dementedillä keskinkertaisesti. Kokonaisote on erittäin raskas, eikä tämä ole enää kovin lähellä sitä oldschool-psychobillyä, josta yhtye lähti liikkeelle. Mutta teosta pidetään yhtenä yhtyeen parhaista. Ihan hyvästä syystä. Vaihtelua biisien välillä voisi olla enemmän, sillä äänimaisema on tarpeettomankin yhdenmukainen. 

Hellbilly Storm (2005) kuuluu myös niihin pari vuotta sitten hankittuihin. Se ilmestyi kuusi vuotta edeltäjänsä jälkeen. Siinä välissä bändi oli käynyt sekoilemassa rapakon toisella puolella. Laulaja pidätettiin ja muu bändi päätti laittaa lusikat jakoon. Tällä kerralla lähtijöihin lukeutui myös rumpali ja perustajajäsen Ant Thomas. Bändistä jäi jäljelle nimi ja laulaja. Stormille soittajiksi tuli muun muassa Klingonzissa musisoineet kitaristi Philip Doyle ja basisti Strangy. Studioon mentiin keskeneräisillä eväillä, joten osa raidoista sävellettiin siellä ja purkitettiin ilman sen kummempaa harjoittelua. Soittajat ovat myöhemmin olleet pettyneitä tulokseen ja pitäneet teosta menetettynä tilaisuutena. Kaiken tämän valossa kyse on kohtuullisen hyvästä levystä. Jälleen avausraita on vahva, ”Pedigree Scum” ja muitakin: ”The Noose (That Snapped)”, nimibiisi, ”Hotrod Vampires” ja bonukseksi cd:lle laitettu ”When Death Rides a Horse”, esimerkiksi. Aika komeaksi bändin käsittelyssä muuttuu nykypäivän kantrilaulaja Steve Holyn alkujaan hieman siirappinen ”Someone’s Out to Get Me”. Soundimaailma on raskas, kuten edelliselläkin. Itse jään kaipaamaan rockabillykitarointia ja vaihtelevuutta sävellyksiin, mutta on tämäkin hyvä levy. 

Welcome Back to Insanity Hall (2012) on edelleen yhtyeen viimeisin. Itse ostin sen vasta vähän aikaa sitten, kun uusintapainos julkaistiin vinyylinä. Sitä ennen alkuperäisrumpali oli tullut takaisin, mutta Espanjan kiertueella koko bändi jätti laulajan. Pian basisti päätti jatkaa laulajan kanssa, mutta kitaristi ja rumpali lähtivät eri teille. Tilalle otettiin taas uusi kitaristi ja edellisellä albumilla soittanut rumpali. Harmittavasti bändi päätti levyttää aikaisemman kitaristi Stanin (yhdessä Sparkyn kanssa) tekemät biisit, vaikka hän ei antanut niihin lupaa. Krediitit ovat kuitenkin oikein. Näillä mennään! Welcome… on perusvahva teos, mutta ei yhtyeen paras. Ote ei ole yhtä raskas kuin parilla edellisellä, mutta rankka on tämäkin. Ehkä rockabillyyn suuntaava kitara on se keskeinen erottava tekijä – albumilla on enemmän tilaa hengittää, vaikka kyse on nopeasta ja rankasta musiikista. Biisimateriaali on riittävän korkeatasoista, joskin tasapaksua ja totista. Olin pitänyt tätä jotenkin tympeänä, mutta en enää. Ansiokas teos, vaikka ei omissa kirjoissani nouse teini-iän suosikkieni tasolle. Vertailu on kuitenkin epäreilu. 

Vaikka DAG ei ole tehnyt uutta albumia pian kymmeneen vuoteen, Sparky on levyttänyt esimerkiksi The Hillbilly Moon Explosionin kanssa. Tuotokset koottiin yksiin kansiin vuonna 2019. Yhteistyön suosituin raita, duetto ”My Love for Evermore” on kerännyt YouTubessa yli 20 miljoonaa katselua. 

Nick Kempin kirjan perusteella jää ristiriitainen tunne: yhtäältä bändi on ollut todella huteralla pohjalla koko ajan ja on suoranainen ihme, että sen tuotanto on pysynyt korkeatasoisena. Ehkä paradoksaalisesti juuri siksi, että sen tulonlähteenä on ollut keikkailu. Levyjä ei ole tehty toimeentulon vuoksi. Yhtye olisi voinut breikata Yhdysvalloissa Nekromantixin perässä, ja ainakin Epitaph harkitsi yhtyeen signaamista. Kaikki kuitenkin kaatui laulajan arvaamattomuuteen ja aggressiivisuuteen. Hänestä välittyvä kuva ei ole sympaattisen sekoilijan, vaikka hän varmasti on sitäkin, hyvinä hetkinä. Hän on väitetysti todennut, että ”It’s all about me anyway”. Tavallaan hän on oikeassa, mutta ei täysin. DAG on ollut välillä myös oikea bändi eikä Sparky ja satunnaiset soittajat. Osin siksi Kicked Out of Hellillä DAG kuulostaa niin paljon paremmalta bändiltä kuin monilla muilla teoksillaan, vaikka tällä en tarkoita, että Kicked… olisi valovuosia muita albumeita edellä. 

Nykyään bändi kiertelee taajaan Saksassa ja muuallakin Euroopassa. Suomessa se kävi viimeksi pari vuotta sitten.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Uskontodiskurssia tutkimassa

Tänään sain viimein kirjamittaisen käsikirjoituksen lähtemään kustantajalle pienten korjausten jälkeen. Brill julkaisee teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion joskus ensi vuoden aikana, jos mitään yllättävää ei tapahdu. 

Teos koostuu osittain aikaisemmin julkaistuista artikkeleistani sekä täysin uudesta materiaalista. Aikaisemmin julkaistuista pari tekstiä on hienosäädetty ja pari tekstiä on kokenut enemmän kuin pienen pintaremontin. Kirjan perusideana on kertoa, millaista (yhteiskunnallisesti relevanttia) uskontotiedettä voidaan tehdä diskurssintutkimuksen näkökulmasta. 

Lähestymistapani kuitenkin poikkeaa sellaisista tutkimuksista, joissa diskurssianalyyttisia työkaluja sovelletaan ennalta määritellyn uskontoilmiön tarkasteluun. Kirjassa en nimittäin sovella mitään uskonnon määritelmää, vaan tarkastelen, miten erilaiset toimijat neuvottelevat ryhmien ja käytäntöjen mahdollisesta ”uskontoisuudesta”. 

Kirjassa diskurssintutkimusta sovelletaan erilaisiin empiirisiin tapauksiin, kuten wiccoihin, jediritareihin, druideihin, karhun kansaan ja ”maailmanuskontoihin”. Pääpaino on kuitenkin metodologisessa keskustelussa, johon kuuluu sekä näkökulman perusteiden perusteellinen esittely sekä keskustelu suhteessa erilaisiin lähestymistapoihin. Tämä painotus tulee jo sarjasta, jossa teos ilmestyy: Supplements to Method and Theory in the Study of Religion. Sarjan teoksen ovat valitettavasti sellaisissa hinnoissa, että niitä hankkivat lähinnä yliopistojen ja tutkimuslaitosten kirjastot. 

Teoksen nimi on tarkoituksellisesti monimerkityksinen. Lainausmerkit sanan ”religion” ympärillä eivät kuulu puheessa eli joku voisi luulla, että teoksen sanomana on uskontoilmiön tutkimisen tärkeys. Uskonnon vakavasti ottaminen (ilman lainausmerkkejä) on ollut usein uskonnon puolustajien ja niin sanottujen antireduktionistien fraasi, jolla varoitellaan liian reduktionistisista lähestymistavoista uskontoon. Toisille sama fraasi toimii pyrkimyksenä korostaa, että uskontoilmiö on tärkeä yhteiskunnallinen voimatekijä, joka tulisi ottaa vakavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lainausmerkeillä vaihdan fokuksen uskonnon kategoriaan ja siihen, miten uskonnoksi luokittelu tulisi ottaa vakavasti. 

Ennen oman kirjani ilmestymistä tulee tarjolle myös suomenkielistä luettavaa saman aihepiiriin tiimoilta. Titus Hjelmin toimittama Uskonto, kieli ja yhteiskunta (SKS, 2021) ilmestyy lähiaikoina. Teos kokoaa yksiin kansiin suomalaisten tutkijoiden tapoja soveltaa diskurssianalyyttisia työkaluja uskonnon ja ”uskonnon” tutkimukseen. Olen yksi teokseen kirjoittaneista.