sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Päässäsi on poliisi

Saksalainen Herbert Marcuse (1898-1979) tunnetaan niin sanotun Frankfurtin koulukunnan teoreetikkona, joka yhdisteli sosiologis-filosofisessa työssään Marxia, Heideggeria ja Freudia. Hän pakeni Yhdysvaltoihin 1930-luvulla ja myöhemmin hänestä tuli nousevan vastakulttuurin kuvioissa merkittävä ajattelija. Marcusen ”Yksiulotteinen ihminen” on hänen tunnetuin teoksensa. Se ilmestyi 1964, ja tuon ajan hipit ja yipit lukivat sitä vapautuakseen tukahduttavasta yhteiskunnasta ja löytääkseen autenttisen itsensä.

Nyt seuraa tunnustus: olen ollut tietämätön. Ajattelin suunnilleen niin yksinkertaisesti, että Marcusen kulutuskulttuuriin kohdentuva kritiikki olisi vanhan jäärän ennakkoluuloa kaikkea muutosta kohtaan. Populaarikulttuuri, televisio, tavaroituminen – paha, paha, paha. Ei se ihan näin mennytkään.

Yhdysvalloissa nouseva massakulutuskulttuuri tarvitsi mainontaa. Mainonta puolestaan hyödynsi psykoanalyysia. Pyrkimyksenä oli tietoisuuden, mutta myös alitajunnan ja tiedostamattoman manipulointi. Manipuloivalla mainonnalla pyrittiin ohjailemaan ihmisten haluja ja yhdysvaltalaisen vastakulttuurin yksi juonne oli tämän vastustaminen. Marcusen kritiikki asettuu juuri tähän saumaan. Päässäsi on poliisi ja sen tuhoaminen on ensisijainen tehtävä. Tästä kehittyi ajatus, jonka mukaan henkilökohtainen on poliittista: ihmisten tuli tulla oman itsensä auktoriteeteiksi ja ottaa elämä niin sanotusti haltuun.

Päässä olevan poliisin nujertaminen merkitsi massatuotettujen tavaroiden markkinoinnissa yhden aikakauden loppua. Enää ei voitu ajatella, että yksi tuote käy kaikille. Ihmisten etsiessä omaa itseään markkinoijat ymmärsivät, että tuotteilla on myytävä yksilöllisyyttä ja ainutkertaisuutta. Seurauksena syntyi kohdennetumpi segmenttiajattelu. Yhtenä segmenttinä olivat ”kerran elämässä kokeilijat”. Niinpä niin, benjihyppyä tai seinäkiipeilyä ei ole suunnattu kaikille.

Kuvassa Marcuse on opiskelijoiden keskellä San Diegossa vuonna 1968.

tiistai 24. kesäkuuta 2008

"Älä kutsu meitä kultiksi"


Brittiläinen dokumentti ”Panorama: Scientology and Me” käsittelee skientologiaa. Ote on alusta asti selvä: kyse on vaarallisesta kultista. Sitä todistellaan matkustamalla Yhdysvaltoihin, josta löytyy yhteisön ”uhreja”, kannattajia ja pr-julkkiksia Juliette Lewisista Tom Cruiseen.

Dokumentin teon motiivina on ollut brittiläinen asiayhteys. Oletettiin, että skientologit ovat taas aktivoitumassa tehtävään, jonka tavoitteena on saada toiminnalle uskonnollisen yhdyskunnan status. Briteissä ei varsinaisesti voi rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mutta organisaatiot voivat saada eräänlaisen ”hyväntekeväisyysjärjestön” statuksen, jonka myöntää Charity Commission. Sen saaminen avaa väylän lainmukaiseen ja taloudelliseen tukeen, esimerkiksi verohelpotuksiin.

Charity Commissionin mukaan skientologian toiminnoista veloitettavat maksut eivät vastaa palvontamenojen luonnetta. Sen lisäksi skientologia ei kartuta yhteistä hyvää. Nämä perustelut esitetään dokumentissa.

Tutkimuskirjallisuudessa asiaa on käsitelty tarkemmin. 38-vuotta tuomarina toiminut Lordi Denning piti skientologiaa ihmiskeskeisenä filosofiana, jossa palvontamenot ja rukoukset eivät kohdennu jumalaan. Auditointi ei muistuta riittävästi jumaluuden kunnioittamista, jumaluuden puoleen kääntymistä. Tässä, kuten niin monessa muussakin vastaavassa tapauksessa, kristinuskon jumalakäsitys ja palvontamenot muodostivat uskonnon prototyyppiset piirteet. Koska skientologia ei muistuta niitä tarpeeksi, sen ”uskonnollisuus” jää vaille hyväksyntää.

Olen pohtinut näitä uskonnoksi luokittamisen kysymyksiä yhden luvun verran kirjassani ”Notkea uskonto”. Siinä keskityin kotimaiseen tapaukseen. Wiccat hakivat yhdistykselleen uskonnon statusta, laihoin tuloksin. Suomessa on hylätty toinenkin hakemus – skientologien. Suomessa päätettiin, ettei skientologiaa ole mahdollista luokittaa uskonnoksi, koska sen toiminnan ytimessä on taloudellisen voiton tavoittelu. Se siis rinnastettiin liiketoimintaan.

Kaikkeen uskonnoksi luokittamiseen liittyy sama ongelma: kriteerien mielivaltaisuus. Briteissä keskeiseksi nousee yhteisen hyvän tuottaminen. Sitä mitataan kysymyksillä. Helpottaako yhteisö köyhyyttä? Edistääkö se kasvatusta ja koulusta? Edistääkö se uskonnollisuutta? Edistääkö se muita yhteisölle hyödyllisiä asioita? Lisäksi organisaation tulee olla teistinen – ja tämä oli skientologian tapauksessa yksi ongelmista.

Uskonnon statuksen saadakseen skientologian pitäisi muistuttaa sitä, mitä Paul Heelas ja Linda Woodhead kutsuvat ”eron uskonnoiksi”. Niissä ihmisen ja jumalan/jumaluuksien ero on selkeä, toisin kuin erilaisissa luontouskonnoissa, holistisissa hoitomuodoissa ja skientologiassa. Tämä helpottaisi muodollista vaatimusta. Jää kuitenkin epäselväksi, miten skientologien tulisi toimia, jotta heidän ajateltaisiin lisäävän osuutensa yhteiseen hyvään.

Yhteistä hyvää mittaavat kysymykset ja kriteerit suuntaavat melko lailla toisenlaiseen käsittelytapaan kuin esimerkiksi Suomessa, jossa pyritään päättämään muodollisten kriteerien pohjalta (vähintään 20 täysi-ikäistä jäsentä, yhteisö järjestää ja tukee uskonnon tunnustamiseen kuuluvaa toimintaa, toiminta perustuu pyhiin kirjoituksiin ja vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin, organisaatio kunnioittaa ihmisoikeuksia, organisaation tarkoituksena ei ole taloudellinen toiminta).

Dokumentin lähtökohdan mukaan skientologia on kultti. Kultin käsitettä ei kuitenkaan avata, koska sen luokitteleva tehokkuus perustuu epämääräisyyteen. Myös uskonnon käsite jää täysin esittelemättä ja selittämättä. Käsitteet ovat tällaisissa asiayhteyksissä moraalisia linjanvetoja, eivät analyyttisia työkaluja. Kultti on paha, uskonto hyvä. Dokumentin sanoma on yksinkertainen: skientologia on kultti, ja siis paha, eikä sitä pidä nimetä uskonnoksi, siis hyväksi. Ehkä kultin käsitteeseen liittyvien assosiaatioiden perkaamista kiinnostavampaa on uskonnon käsite. Miksi ”hyvä” ja ”uskonto” liitetään toisiinsa lainsäädännössä ja lukuisissa yhteiskunnissa yleisemminkin?

Viimeistään dokumentin tekijöiden motiivit paljastetaan siinä vaiheessa kun skientologit varjostavat ja seuraavat toimittajaa. Toimittaja toteaa, että olisi vaikea kuvitella Church of Englandin tekevän näin. Ei ole ihme, että skientologien pr-vastaavat neuvovat heti, ettei skientologiaa saa kutsua kultiksi.

Kuvassa on skientologien käyttämä ”valheenpaljastuskone”, e-mittari. Uusia jäseniä hankitaan tavanomaisesti testaamalla aluksi ilmaiseksi stressitasoa esimerkiksi markkinoilla. Suomessa näitä näkee vain harvoin, mutta esimerkiksi Unkarissa kysyntää näytti riittävän siinä missä viiden euron tennareillekin.

torstai 19. kesäkuuta 2008

Anti-Oidipus

Ian Buchananista on viime vuosina tullut yksi aktiivisimmista Deleuzen (ja Guattarin) kommentoija ja tulkitsija angloamerikkalaisella alueella. Hänen tuorein teoksensa on Continuumin Reader’s Guide sarjassa vuoden 2008 alussa ilmestynyt ”Deleuze and Guattari’s Anti-Oedipus”. Kyse on lukemisen arvoisesta kirjasta. Silti Buchananissa toisinaan ärsyttää tunne siitä, että on joutunut keskelle poliisioperaatiota, jossa Deleuzen lukijat jaetaan hyviin ja huonoihin. Erityisesti Buchanan muistuttaa aina tilaisuuden tullen, kuinka Charles Stivale on ymmärtänyt tämän tai tuon asian väärin. (Stivale on kääntänyt osan Deleuzen Logic of Sensestä, kirjoittanut teokset The Two-Fold Thought of Deleuze & Guattari, Disenchanting Les Bons Temps, Gilles Deleuze’s ABC’s, toimittanut teoksen Gilles Deleuze: Key Concepts ja vieraillut aikanaan Deleuzen ja Guattarin luona.)

Poliisimaista mestarointia ei Anti-Oidipuksen lukuoppaassa ole onneksi aivan niin paljon kuin aikaisemmassa teoksessa Deleuzism (2000), josta juuri Stivale kirjoitti aikanaan melko kriittisen arvion. Lyhyessä loppuluvussa Buchanan pääsee taas kertomaan, miten väärin Anti-Oidipus on otettu vastaan, mutta tällä kerralla kritiikki on onnistuneempaa ja miellyttävämpää lukea. Näin kenties siksi, että kohteena ovat vaikutusvaltaiset yleisesitykset, joiden kirjoittajat eivät ole ensisijaisesti Deleuzen tai Guattarin tutkijoita. Lisäksi Buchanan moittii Zizekin teosta ”Organs without Bodies”. Hän viittaa lyhyesti kriittisiin kirja-arvioihin, mutta hauskimmassa kohdassa ehdottaa, että Zizek ei ole vain epätarkka Deleuzen lukija vaan myös huono omien tekstiensä lukija. Tämä naljailu ei anna ihan koko kuvaa Buchananista, sillä toisaalla teoksessa hän viittaa hyväksyvästi moniin Zizekin näkemyksiin.

Välillä Zizek onkin deleuzeläisempi kuin myöntää. Esimerkiksi käy hänen mielenkiintoinen ja toistuvasti esittämä käsitys kasvatuksen luonteesta: Ennen piti mennä tapaamaan isovanhempia, koska isä sanoi niin. Nyt isä sanoo, että tapaamaan mennään vain jos todella haluaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että edelleen pitää mennä tapaamaan, ja sen lisäksi täytyy pitää isovanhemmista. Oivaltava ja hauska esimerkki! Omaperäistä siinä on pintasilaus. Se on kehitelmä siitä, mitä Gregory Bateson kutsui ”double bindiksi” ja mitä Deleuze ja Guattari käsittelevät Anti-Oidipuksessa. ”Double bind” on kahden keskenään ristiriitaisen viestin lähettämistä, kuten isän sanoessa pojalleen: ”anna mennä, arvostele minua”, mutta antaa samalla ymmärtää, että todellinen kritiikki ei ole tervetullutta. Tilanteessa poika on siis pakotettu valitsemaan isän tahdon mukaisesti, aivan kuten silloin kun lapsi valitsee isovanhempiensa tapaamisen. Bateson piti tilannetta skitsofrenisoivana, Deleuze ja Guattari oidipalisoivana. Zizekin kirjoituksissa double bindit ovat kenties oidipalisoivia, mutta eivät ainakaan skitsofrenisoivia.

Anti-Oidipus ilmestyi suomeksi vuonna 2007. Teoksesta kirjoitettiin arvioita ja muistaakseni Kulttuurivihkoissa oli suomentajan haastattelu. Nämä tekstit eivät paljoakaan avanneet teoksen sisältöä. Enemmän ne keskittyivät joko luonnostelemaan alkuperäisen julkaisun historiallista kontekstia tai sitten kehottivat vain nauttimaan lukukokemuksesta. Tosin Nuoren voiman teemakooste Anti-Oidipuksesta on edelleen lukematta. Minuakin pyydettiin kirjoittamaan siihen, mutta en muiden sitoumusten vuoksi ehtinyt tarvittavassa aikataulussa. Aikaisemmin Nuoressa voimassa ilmestynyt Akseli Virtasen teksti Anti-Oidipuksesta on siksi hieno, että siinä sentään yritetään tiivistää teoksen perusajatukset. Ja mikäli itse teosta lukee, siinä on useita kohtia, joissa sanotaan hyvin selkeästi, mikä on teoksen viesti. En toista niitä kohtia tässä, vaan suosittelen käyntiä kirjakaupassa ja istumista nojatuolissa. Buchananin lukuopas – tai jokin toinen apuväline – voi olla samalla etäisyydellä kuin jääkaappi.

Buchanan painottaa eniten teoksen marxilaista perusvirettä. Hän ei pidä teosta niin nietzscheläisenä kuin moni aikaisempi arvioija. On ihan korrektia huomauttaa, ettei kirjaa tarvitse lukea ainoastaan Deleuzen varhaisemman teoksen ”Nietzsche ja filosofia” kautta, kuten Vincent Descombes tekee. Ei silti ole helppoa tapaa arvioida kumpi – Marx vai Nietzsche – on merkittävämpi eikä koko kysymys ole välttämätön. Tietysti Anti-Oidipus on jo otsikoltaan selvä viittaus Nietzschen Anti-Kristukseen. Yhtä kaikki, Buchananin painotus selittää, miksi marxilaiset teoreetikot ovat vahvassa osassa myös yksityiskohtien avaamisessa. Jameson tietysti, mutta myös Althusser, jonka suhdetta Deleuzeen ja Guattariin ei ainakaan englanninkielisessä Deleuzen vastaanotossa ole pahemmin korostettu. Buchananin esimerkkianalyysit ovat paikoin tylsähköjä ja välillä ne haetaan Fredric Jamesonilta, joka kantaa sankarin viittaa melkein kaikissa Buchananin kirjoituksissa. Teoksen vahvinta antia on kuitenkin passiivisten synteesien merkityksen korostus. Buchanan huomauttaa, että passiiviset synteesit on usein sivuutettu Deleuzen filosofian eksplikoinnissa yleisesti ja Anti-Oidipuksen kommentoinnissa erityisesti (yllättäen taas syytetään Stivalea ja hänen toimittamaansa Key Concepts -teosta).

Suomenkielisistä teksteistä voi aloittelijoille edelleen suositella Janne Toivonniemen artikkelia ”Skitsoanalyysiä keltanokille”, joka löytyy Pasi Väliahon kanssa toimittamastani teoksesta ”Vastarintaa nykyisyydelle: Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun” (2004). Teksti sopii hyvin ensimmäiseksi tutustumiseksi aiheeseen. Tosin siinä halutaan painottaa Anti-Oidipuksen epäakateemisuutta. Väite pitää kutinsa vain jos akateemisuus ymmärretään erittäin kapeasti ja stereotyyppisesti. Anti-Oidipus on teos, jota ei voisi kirjoittaa ilman akateemista kehystä. Deleuzen ja Guattarin akateemisessa mielessä konventioita rikkova tyyli ei tietenkään ole oppineisuuden kyseenalaistamista. Joskus tuntuu siltä, että Anti-Oidipusta luetaan yrittämättä päästä jyvälle sen ”akateemisista” argumenteista. Teos on kyllä elämän käyttöopas, mutta kuten esimerkiksi Buchanania lukemalla voi oppia, se on myös syvästi juurtunut yliopistomaailmassa saatuihin ajattelun airueisiin.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Humaania spinnausta

Sen sijaan että olisin katsonut jonkin juuri ilmestyneen elokuvan, päätin paikata aukkoja. Pari vuotta sitten ilmestynyt Thank You for Smoking tuntui kiinnostavalta, kun luulin sen olevan dokumentti. Nyt kun olen katsonut sen, tiedän, ettei se ollut dokumentti. Kiinnostava se kuitenkin oli, mutta eri syistä kuin olin kuvitellut.

Juonireferaatin voi lukea muualta, jos ei ole katsonut teosta. Filmissä on periaatteessa mielenkiintoinen roolinkääntö: tupakkayhtiön lobbari ei ole tekeleen ”pahis” eikä sellaista roolia kanna oikeastaan kukaan muukaan. Tupakan vastustajien johtohahmona on hieman yksinkertainen senaattori, josta ei oikein saa kunnollista ”pahista”. No niin, nyt sitten ihmiset sanovat, että tässäpä erikoinen näkökulma ja vähän radikaalikin. Tai sitten sanotaan, että tekijöiden pitäisi ottaa selvempi moraalinen kanta tupakkalobbauksen puolesta tai vastaan. Molemmat näkemykset ovat kuitenkin harhaanjohtavia.

Yhdysvaltalaisissa menestyselokuvissa ei ole mitenkään erikoista tarjoilla erilaisia ja monimutkaisia ideologisia asetelmia. On olemassa avoimesti antirasistisia, feministisiä, antikolonialistisia ja homomyönteisiä Hollywood-elokuvia siinä missä päinvastaisiakin. Se, että tupakkalobbari esitetään jonakin muuna kuin ”pahiksena” ei tässä listassa ole mitenkään järisyttävää. Voidaan (kenties) arabi ja venäläinenkin esittää toisin. Se, että analysoidaan elokuvien rasismia, perustuu valikoinnille, koska voidaan löytää myös antirasistisia elokuvia. Ehkä kiinnostavampaa onkin kysyä, yhdistääkö jokin tekijä rasistisia ja antirasistisia, antifeministisiä ja feministisiä jne. elokuvia. Vastaisin, että usein yhdistää, nimittäin tietynlainen humaanisuus, inhimillisyys, joka liittyy yleensä myös perhearvoihin. Tämä pätee myös röökilobbariin, jonka inhimillisyys tulee esiin äitinsä luona asuvan pojan kasvattamisessa. Ei värillä ole väliä, ei sukupuolella, seksuaalisella suuntautumisella – kunhan ne puetaan inhimillisyyden ja amerikkalaisen perhe-elämän arvojen kuosiin. Tupakkalobbarista tulee inhimillinen vain niin, että se yhdistyy porvarillista ihmistä organisoiviin panostuksiin.

Kun aloitin katsomisen, mietin, ollaanko tässä tupakointia vastaan. Elokuva eteni, eikä mitään selvää puolen ottamista tullut vastaan. Siinä vaiheessa tajusin, ettei kysymys ehkä ole kohdallinen. Puolen valitsemisen tai ottamisen sijaan tupakka on vain kulissi. Paljon olennaisempaa on se, mitä Yhdysvalloissa kutsutaan termillä ”spin” – ”pyöritys”, joka tarkoittaa julkisuuden hallinnan ja manipuloinnin taitoa. Puhuminen, toisen selättäminen mediataistelussa keinolla millä hyvänsä, käänteet, huimaus, totuuden puuttuminen. Elokuvan aiheena on pikemminkin mediajulkisuus ja siinä toimiminen kuin tupakkateollisuus. Spinnauksen käsittelylle tuskin voisi keksiä tupakkateollisuutta parempaa asiayhteyttä. Elokuvan perustana oleva Christopher Buckleyn samanniminen kirja ilmestyi vuonna 1994. Ilmeisesti tuolloin ”spin” oli julkisessa keskustelussa uusi käsite.

Spinnaus on mainio aihe, mutta lobbarin ja pojan suhde tekee Thank You for Smokingista tutun ja turvallisen. Radikaaleja roolikääntöjä voi tehdä, kunhan amerikkalaiset perhearvot pidetään mukana.

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Kontallaan


Esseistiikka on kiintoisaa. Teokset ovat kohtuullisen kevyitä lukea, mutta ne sisältävät asiaa ja näkemyksiä. Aiheiden äkkinäinen vaihtuvuus tekee lukemisesta toisenlaista kuin puolen tuhatta sivua yhtä ja samaa aihetta käsittelevän tutkimuksen. Kotimaisen esseistiikan lukulistalla on ollut Jan Blomstedt, Markku Koski, Tuomas Nevanlinna, Hannu Raittila ja henkilökohtainen suosikkini Leif Salmen, jonka ”Kävelyllä Lenininpuistossa” (2000) innoitti aikanaan lukemaan lisää. Listassa on vain miehiä. Halusin lukea myös naisten kirjoittamaa esseistiikkaa. Hyllystäni löytyy ainakin Suvi Aholan ”Tietokone ja silitysrauta”. Inhoan molempia esineitä, joten olen vältellyt myös kirjaa. Sitten löysin jotain muuta.

Ostan esseistiikkaa ensisijaisesti divareista ja alennuskorista. Jälkimmäisestä löytyi Kaarina Hazardin ”Kontallaan: Muistiinpanoja mediasta” (2006). Yksinkertaisesti luokiteltuna se on feminististä mediakritiikkiä. Kun professori Leena Eräsaari oli Kulttuurintutkimus -lehden arviossa kehunut teoksen maasta taivaaseen, ostopäätös oli helppo. Vähän kuitenkin epäilytti, ettei arvostelija keksinyt mitään kritisoitavaa. Ei vaikka foorumina oli sentään tutkimukseen kohdentuva lehti eikä tavallinen kaupallinen aikakauslehti ja vaikka professori on omissa kirjoituksissaan osoittanut kriittisen taitonsa, älynsä ja kykynsä.

Hazard on hyvä kirjoittaja, paikoitellen myös erittäin hauska. Sen ainoan kerran kun olen kuullut hänen puhuvan tilaisuudessa, yleisö nauroi vedet silmissä. Hauskuus on… no ainakin hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Hauskuus ajaa joskus analyyttisuuden ohi, ja perustelut sekä väitteiden laajuuden rajaaminen jäävät puolitiehen. Tämä ei tarkoita, ettei teos olisi kiinnostavalle esseistiikalle ominaiseen tapaan oivaltavien huomioiden, näkemysten ja tulkintojen runsaudensarvi. Sisältö on pääosin iltapäivälehdissä ja televisiossa jäsentyvän sukupuolijärjestelmän kritiikkiä. Onnistuneita ovat erityisesti ne kohdat, joissa (oikeistolaisten mies-)poliitikkojen, vaikkapa Sailaksen ja Kataisen sanomiset, ovat piikittelyn kohteena. Tällöin lukija tietää, mistä tai kenestä puhutaan, kun ei puhuta vain ”pojista” ja ”miehistä”.

Kirjoittajan sävy on varsinkin teoksen alkupuolella enemmän sukupuolten tasa-arvoa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa puolustavan moralistin kuin analyyttisen ruotijan. Jos moralismi sallitaan, niin on helppo sanoa kirjoittajan olevan hyvien puolella. Siksi voi kysyä, kenet tämä käännyttää. Tuskin ketään. Eräsaari on oletettavasti tyyppiesimerkki kirjan ylistäjästä: hän on jo valmiiksi samaa mieltä. En usko kirjoitusten saavuttavan tilannetta, jossa ”keskiössä yllättäen olisi sukupuolten välinen halu ja kyky keskinäiseen yhteistyöhön”, mikäli lukija ei jo pyri siihen. Haluaisin olla väärässä.

Tarkastelussa välillä ihmetyttää, että ongelmat eivät ole kovin monimuotoisia. Pikemminkin kaikenlaisista ongelmista tulee erityisesti sukupuoliongelmia. Tämä koskee teoksen alkupuolta, koska lopussa sukupuolinäkökulma jää taka-alalle. Kivat miehet eivät sivuilla seikkaile (onko niitä?). Välillä naiset ovat systeemin uhreja. Eivätkö tässä katsannossa vähemmän menestyneet miehet ole vielä pahempia luusereita? Kaikkihan on pedattu teitä varten, ettekä silti ajele limusiineilla ja istu yhteiskunnan korkeimmilla palleilla. Jos miehen euro on naisen 80 senttiä, missä ovat ne alle 80 sentin miehet (sentti on tässä raha-, ei mittayksikkö)? Siksi aina kaipaa täsmennystä, millainen hahmo tuo ”euron mies” oikein on.

Teoksessa ”naisen” ongelmat ovat ensisijaisesti porvarillisen naisen ongelmia. Sellaisen, joka kokee ympäristön paineen siitä, että kodissa paperit ovat sekaisin. Tästä löysin myös sillan feministisiin teoriakeskusteluihin. Eikö tämä ole yksi esimerkki siitä, mistä Elizabeth Grosz kritisoi Judith Butleria? Hegemonisten (tässä: porvarillisten) käsitysten korjaamiseen kaiken energiansa kuluttava kritiikki on reaktiivista. Miksi ei vain pyrkisi luomaan uutta sen sijaan että kokee ärtymystä, ettei sopeudu patriarkaalis-porvarillisiin hyveisiin. Sanoisi so what ja who cares – on tärkeämpääkin tekemistä kuin potea huonoa omatuntoa mukautumattomuudesta toisten (erityisesti iltapäivälehtien) ihanteisiin. Oli miten oli, ajatuksia herättävä mediakritiikki vahvistaa käsitystäni myös kotimaisen esseistiikan kiinnostavuudesta.

Miksiköhän avoimesti feministisen teoksen takakannessa ei mainita tuota f-sanaa?


torstai 5. kesäkuuta 2008

Punk, vielä kerran tunteella

Kun tuli pohdittua Punk Yearsin hienouksia ja puutteita, niin joudun raapustamaan muutaman lauseen Don Lettsin kirjoittamasta ja ohjaamasta dokumentista Punk: Attitude. Don Letts, joka on runsaasti äänessä Punk Yearsissa, on se brittiläisen punkin tumma kaveri, legendaarisen Roxy-klubin tiskijukka. Hänen piikkiinsä laitetaan ainakin näin jälkeenpäin reggaen iskostaminen Lontoon valkoisiin poikiin. Koska punk-levyjä ei ollut saatavilla, piti tiskijukan soittaa mitä löytyi. No löytyi reggaeta. Ja siitä tuli Lontoon punkin ääniraita.

Punk: Attitude on omalla tavallaan Punk Yearsin peilikuva. Siinä missä jälkimmäinen keskittyy Britanniaan, Lettsin visiossa punk vain käy kääntymässä siellä. Tietysti jo 1970-luvun lopussa Yhdysvalloissa vierailleet britit maustoivat ja muuttivat rapakon takaista ilmiötä, mutta kun dokumentissa päästään takaisin Yhdysvaltoihin, eivät britit tule enää kuviin.

Asetelman vuoksi on ymmärrettävää, että tässä ei unohdeta 1960-luvun garagea eikä Nuggets-kokoelmia. Toinen edellisessä postauksessa moittimani asia – myöhäisemmän USA-punkin valikoiva käsittely – on osittain paikattu Attitudessa. Mainitsemani streittarien Fugazi on nostettu mukaan. Tosin edelleen Nirvana saa tarpeettoman suuren osan eikä Alternative Tentacles -yhtiön artisteja mainita, vaikka sen pomo Jello Biafra sauhuaa dokumentissa tuttuun tyyliinsä. Enkä tiedä, mitä tekemistä Black Sabbathin seuraajilla Alice in Chainsilla ja Soundgardenilla on punkin kanssa. Kyllähän Nirvanakin oli, Jellon sanoin, punkista vaikutteita ottanut rockbändi. Parhaimmillaan erittäin hyvä sellainen.

En välitä pohtia, mitä olisi pitänyt olla ja kuinka paljon, mutta on mielenkiintoista, ettei Letts keskity siihen osaan punkista, minkä keskeinen toimija hän itse oli.

En vielä tiedä, mistä seuraava kirjoitus kertoo, mutta se ei kerro punkista.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Punkin vuodet

Genreen tai ilmiöön keskittyvien musiikkidokumenttien katselemisessa on muutamia tyypillisiä vinkkeleitä. Keitä on haastateltu? Mitä materiaalia on käytetty? Mitä artisteja painotetaan? Keskitytäänkö musiikkiin vai yhteiskunnalliseen kontekstiin? Löytyykö kadoksissa ollutta kiinnostavaa musiikkia? Alan harrastajien keskuudessa tyypillistä on myös pohdinta siitä, mitä jää käsittelemättä.

10-osainen Punk Years on muutamien tuntien mittainen punk-dokumentti. Se on melko tyhjentävä ja ehdottomasti suositeltava. Siinä on runsaasti musiikkinäytteitä ja haastatteluja. Kertojan ääni on lähes poissaoleva. Sarja etenee haastatteluin, sillä kertoja käyttää vain muutamia sekunteja ja lauseita johdatteluksi yksittäisiin aiheisiin. Vaikka hieman karsastan haastatteluihin keskittymistä hallitun kerronnan kustannuksella, dokumenttisarjan asiapitoisuus ei siitä vakavasti kärsi. Parasta siinä on runsaat musiikkinäytteet ja sarjan keston mahdollistama kattavuus. Kattavuus koskee nimenomaan brittipunkkia. Niin, siis ne käsittelemättä jäävät.

Punkin esihistoriasta kaivetaan esiin muun muassa 50-luvun rock, esimerkkinä vaikkapa Gene Vincentin Be-Bop-A-Lula, 60-luvun lopusta itseoikeutetusti Velvet Underground ja yllättäen Doorsin Break on Through. Brittilästä nostetaan esiin glamrokin hehkeimmät hedelmät, jotka vaikuttivat merkittävästi brittipunkin syntyyn, vaikka punk oli osaltaan myös vastaveto glamille ja glitterille (erityisesti pukeutumisessa). Tässä, kuten niin monta kertaa ennenkin, 1960-luvun Yhdysvaltojen garage sekä myös psykedelia ja frat-rokkia lähenevä surf jäävät kokonaan pois. On erikoista, ettei kuluttajille ensisijaisesti kokoelmalevysarjojen (Nuggets, Back from the Grave jne.) kautta tutuksi tullut garagerock saa mitään sijaa, vaikka sen nykypäivän edustajista esimerkiksi ruotsalainen Hives on mukana myös haastateltavana.

Tärkeimpien artistien esittelyn lisäksi sarja pyrkii näyttämään, miten punk vaikutti yhtyeisiin, joita ei välttämättä leimata genren edustajiksi. Pääosin valkoinen ska ja 2-tone sai vaikutteita punkin reggaeflirttailusta (mukana Selecter, Specials ja Madness). Goottimusiikki nousi osittain punkista (esimerkkinä Bauhaus). Samaa voi sanoa myöhemmistä yrittäjistä, joista esillä on Atari Teenage Riotin teknopunk ja maahanmuuttajaväestön parissa DIY-henkeä toteuttanut Asian Dub Foundation. Näin laajassa pensselöinnissä voisi olla myös varhainen psychobilly (Meteors) ja pioneerien puolella Cramps.

Kaikkein kiusallisin on sarjan viimeinen osa, jossa esitellään amerikkalaista nykypunkkia. Ensiksi puhutaan grungesta pari lausetta, jonka jälkeen Nirvana vie alle puolen tunnin kokonaisuudesta 10 minuuttia. Bad Religion tulee sentään tasapainottamaan jaksoa. Bändin levy-yhtiö luo sillan kovien myyntilukujen Rancidiin ja Offspringiin. Sen jälkeen puhutaan muista megatähdistä, kuten Green Day, Blink 182 ja Limb Bizkit(!). Ihmeellinen ratkaisu, koska brittipunkkia esitellään ilmiönä eikä myyntilukuina. Varsinainen unohdus on Alternative Tentacles levy-yhtiö, jonka rooli 1980- ja 1990-luvun yhdysvaltalaisessa punkissa on kiistämätön. Sanallakaan ei mainita sellaisia yhtyeitä kuten Nomeansno tai Alice Donut (tai Fugazi, joka ei levyttänyt ko. merkille, mutta oli myöhemmän straight edge -liikehdinnän keulakuva). Huvittavinta tässä on se, että jakson nimi on California Über Alles: kyse on AT-levy-yhtiön johtajan Jello Biafran bändin Dead Kennedysin biisi. Dokumentissa ”California” viittaa kuitenkin edellä mainittujen megamenestyjien kotiseutuun, paikkaan, jossa autenttinen brittipunk vesittyi lopullisesti – ainakin jos brittipunkin veteraaneilta kysytään.

Sarjassa on ymmärrettävästi paljon pakollista tutun kertausta, mutta kun mukana on Exploitedin esiintyminen Top of the Popsissa, Crassin poliittisuutta käsittelevä osio, Rough Trade -yhtiön merkityksen arviointia, yksi jakso naispunkeista ja paljon muuta, on kokonaisuus aukoista huolimatta upea.

Olisi hienoa, jos suomipunkista tehtäisiin huolella samankaltainen sarja. Kotimaisessa punkissakin on niin monia vaiheita, että siinä tulisi kartoitettua isohko palanen viime vuosikymmenten suomalaista kulttuurihistoriaa (ja vähän yhteiskuntahistoriaakin). Esimerkiksi minun lapsena sisäistämäni käsitys punkkarista ei ole se, että tennareissa kulkevan pojun pikkutakissa on rintamerkkejä, joissa lukee ”Punk” ja ”Eppu”. Oma käsitykseni vastaa enemmän yllä olevan kuvan sorbuspunkkia, jonka nahkarotsissa on niittejä ja siinä lukee ”Kytät on natsisikoja”.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Uskontokritiikki

Viime vuosina ateistinen uskontokritiikki on tullut hyvin näkyväksi. Kirjoittaessani ateismista artikkelia, joka ilmestyy elokuussa teoksessa ”Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa”, käsittelin tätä nykyistä ateismia vain minimaalisesti. Keskityin ateismin historiaan sekä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. En ole edes lukenut kaikkia muutamien viime vuosien ateistisia bestsellereitä, joita ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sam Harris, Daniel Dennett, Ayaan Hirsi Ali, Christopher Hitchens ja ehkä tunnetuimpana Richard Dawkins.

Dawkinsin vuonna 2006 ilmestynyt ”Jumalharha”, ”God Delusion” on myynyt arviolta yli miljoonan. En ole vaivautunut lukemaan tiedettä popularisoivan biologin teosta, mutta katsoin sentään BBC:n Hard Talkin, jossa toimittaja Stephen Sackur hiillostaa asiallisen tiukasti Dawkinsia.

Keskusteluja seuraamalla näyttää siltä, että nykyisessä uskontokritiikissä on yllättävän vähän uutta. Siinä toistuu kaksi käsitystä, jotka esiintyvät myös varhaisemmissa ateismin versioissa. Uskonnot ovat tiedollisesti virheellisiä. Uskonnot ovat haitallisia ihmiselle ja yhteiskunnalle. Siinä keskeisimmät väitteet.

Dawkinsia kuunnellessa vakuuttuu, että hän on oppinut ja terävä-älyinen keskustelija. Erityisen hyvää on hänen pyrkimyksensä rinnastaa uskonto esimerkiksi politiikkaan, musiikkimakuun jne. ja pyrkiä sitä kautta hahmottamaan uskonnon ominaispiirteitä. Esimerkiksi musiikkimakua tai poliittista vakaumusta saa julkisesti kritisoida voimakkaasti, mutta uskontojen kohdalla näin ei ole. Pitäisi suvaita ja kunnioittaa toisen vakaumusta. Riippumatta siitä, minkä kannan asiaa ottaa – saako vai eikö saa kritisoida – vertailu kertoo paljon siitä, millaisia käsityksiä liitämme uskontoon ja millaista toimintaa pidämme sopivana sen yhteydessä.

Toinen oivaltava esimerkki on kasvatus. Jos sanotaan, että tämä lapsi on marxilainen tai kokoomuslainen, pidämme puhujaa (vanhempia) vähän erikoisina. Eikö lapsi voi itse päättää myöhemmin, tuleeko hänestä marxilainen, kokoomuslainen tai jopa vihreä. Uskonnon osalta emme ajattele näin. Pidämme luonnollisena ja hyväksyttävänä, että lapsi seuraa vanhempiaan uskonnossa. Lapsi on muslimi tai kristitty. Ei ole välttämätöntä sanoa Dawkinsin tavoin, että tämä on väärin (tai toisten mielestä oikein), vaan voidaan myös todeta, että rinnastus kertoo paljon uskonnon kategoriasta.

Uskonnon kategoriaan liittyvistä oivalluksista huolimatta suhtaudun uskontotieteilijänä jokseenkin varauksellisesti uskontokritiikkiin juuri siitä syystä, että kirjoittajien käsitys uskonnosta on liian kulttuurisidonnainen ja yksinkertaistava. Dawkins ja kumppanit ovat tietysti provosoivia ja antagonismia tarkoituksellisesti rakentavia, kuten sarjakuvan ruudussa näkyy, mutta siitä en välitä kirjoittaa. Minua kiinnostaa enemmän se, miten uskontokritiikissä hahmotetaan uskonnon kategoriaa. Dawkinsin puheesta pystyin poimimaan kaksi ongelmallista näkemystä, joiden ajatteleminen uudelleen voisi muuttaa myös pääväitteiden sisältöä tai vaikutusalaa.

1) Uskonnon ja ateismin rinnastamisen ja vertailun ongelma. Uskonnot ovat syytettynä siten, että uskonnon nimissä tehdään kauheuksia. Ateismin nimissä ei tehdä (vaikka ateistit ovat tehneet). Tällä perustellaan ateismin moraalista paremmuutta. Ongelmana vain on se, ettei ateistisia organisaatioita, osakulttuureja ja kulttuureja ole käytännössä olemassa. Miljoonien ihmisten seurakuntien verkostoa ja pienen porukan vapaa-ajattelua on vaikea rinnastaa uskottavasti. Ateismin vähäinen organisoituminen liittyy ajattelutavan tyypillisyyksiin, ja tätä käsittelen artikkelissani laveammin.

2) Uskonnon ymmärtäminen uskomuksiksi. Uskontokriitikot käsittävät uskonnon väitteiksi, kun taas moni uskontotieteilijä on esittänyt, että esimerkiksi rituaaliset toimet ovat huomattavasti tärkeämpiä yrittäessämme ymmärtää uskontoa. En perustele tässä tarkemmin, koska olen käsitellyt aihetta lyhyesti Tieteessä tapahtuu -lehden (8/2003) artikkelissa ”Usko, uskonto, uskontokritiikki”. Dawkinsin haastattelussa tämä tematiikka tulee kuitenkin hyvin esiin. Kun toimittaja listaa (oletettavasti Dawkinsin arvostamien) uskonnollisten tieteilijöiden nimiä, Dawkins korostaa erään tutkijan osalta, ettei hän ole uskonnollinen. Hän on ”unbelieving Anglican”, joka käy kirkossa mutta ei usko ihmeisiin. Jos uskonnollisuus ei kata tapauksia, jotka käyvät kirkossa uskomatta esimerkiksi yliluonnollisiin olioihin, emme ymmärrä ihmisten toimintaa niissä instituutioissa ja verkostoissa, joita kutsutaan uskonnoiksi. Tämä on tällaisen ”väärin uskottu!” -uskontokritiikin ongelma. Se on vähän sama kuin televisiokriitikko kirjoittaisi vain äänestä mutta ei kuvasta.