lauantai 23. maaliskuuta 2019

Stupido Records 30 vuotta

Suomalaisten levy- yhtiöiden historiassa kaikkein kiinnostavin alue on pienet, riippumattomat yhtiöt. Stupido on yksi niistä. Sen ensimmäinen julkaisu ilmestyi 17.3.1989. Se oli virolaisen J.M.K.E:n single ”Tere perestroika”. 30 vuotta myöhemmin yhtiö on julkaissut yli 200 nimikettä. Silti sen maine suomalaisen populaarimusiikin kentässä on mitätön verrattuna esimerkiksi Loveen tai Pokoon.

Myöhempi historiankirjoitus tulee nostamaan Stupidon merkittäväksi suomalaiseksi levy-yhtiöksi. Toistaiseksi sitä ei ole tapahtunut, kenties siksi, että sille levyttäneet tai sen tuotoksia kuunnelleet eivät ole nousseet suomalaisen kulttuurieliitin kermaan (vrt. Love). Toinen syy on se, etteivät sen levyt ole myyneet kultaa (paitsi yksi: Klamydian Los Celibatos) eivätkä artistit ole määrittäneet yhtä genreä tai ilmiötä (vrt. Poko ja suomirock).

Jostain syystä olen itsekin suhtautunut Stupidoon etäisesti, vaikka olenkin seurannut sen toimintaa tarkasti. Se ei ole yhtä cool yhtiö kuin esimerkiksi Bad Vugum. Silti kun katson yhtiön katalogia ja lasken hyllystäni löytyvät tuotteet, niin pääsen noin 60 nimikkeeseen. Suhteellisesti suurin osa näistä on peräisin yhtiön toiminnan ensimmäiseltä viideltä vuodelta, 1989–1994.

Nuo vuodet olivat aikaa, jolloin seurasin hyvin tarkkaan suomalaista underground-musiikkia. Gaga Goodies,  Bad Vugum, Hiljaiset Levyt ja Stupido olivat yhtiöitä, joiden jokainen tuotos herätti jonkinlaisen reaktion. Julkaisu näillä ei ollut vielä laadun tae, mutta huomioarvo oli taattu minun maailmassani.

Suhde Stupidoon konkretisoitui, kun epätoivoisesti etsin J.M.K.E:n ensimmäistä singleä, sen jälkeen kun olin jo ihastunut heidän loistavaan debyyttialbumiinsa. Teininä taisin jopa soittaa Stupidolle ja kysyä, onko singleä enää mistään saatavilla. Ei ollut. Myöhemmin sain vaihdettua sen erääseen suomirockabillyn harvinaiseen singleen, jonka olin löytänyt edullisesti divarista.

J.M.K.E:n lisäksi Kumikameli kuului erityisen tärkeisiin yhtyeisiin teininä ja myös yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, ja tunnustaudun edelleen faniksi. Yhtiö julkaisi myös Shadowplay’ta ja kavereiden bändiä Rollstonsia. Näiden huippujen lisäksi ostin kaikenlaista yhtiön ulossuoltamaa materiaalia, usein käytettynä tai alennuksesta.

Viimeisen noin 10 vuoden aikana Stupidon tuotannosta olen pitänyt erityisesti Teemu Bergmanin bändeistä Kakkahätä-77 ja Pää Kii, mutta yhtiö on julkaissut muitakin onnistuneita teoksia artisteilta Riitaojasta Nuoriin Marttyyreihin.

Samalla on sanottava, että yhtiö on julkaissut paljon turhaa. Välillä levy-yhtiön tähtäin on ollut vinossa, mutta saman voi sanoa kaikista yhtä monta nimekettä julkaisseesta.

Yhtiö aloitti virolaisen vaihtoehtomusiikin julkaisijana. Joose Berglundin muistelmat käyvät kiinnostavalla tavalla läpi alkuvaiheen, jolloin itänaapurimme oli vielä Neuvostoliitto. Historiallinen murros tulee valotettua yhdestä, harvemmin tässä maassa kuullusta perspektiivistä.

Teos valottaa myös välirikkoa Klamydian kanssa ja havainnollistaa, miten Stupido olikin yhtäkkiä riistoyhtiö vielä pienemmän yksikön näkökulmasta. Samalla se kuitenkin oli esikuva. Teos muistuttaa, miten hankalaa Euroopan markkinoille murtautuminen oli messutapahtumien kautta, vaikka Waltarista tulikin hetkeksi menestynyt yhtye, tosin siinä vaiheessa eri yhtiöllä. 

Teos kuvaa, miten Helsingin pöhinä siirtyi Lepakon ja Kannaksen suunnalta Punavuoreen ja sieltä Kallioon. Teos kertaa erittäin mielenkiintoisesti, miten levy-yhtiö perusti levykaupan ja miten firma lopulta jakautui jonkinlaisten riitojen kautta kahtia. Bisnespuolesta ja musiikkialan pienyrityksen pyörittämisen realiteeteista pienessä maassa olisi toivonut kuulevansa vielä paljon enemmän.

Joose Berglundin Stupido Records 30 vuotta (2019) on nopealukuinen muistelmateos. Itselleni siinä on paljon kulttuurihistoriallista ja omaelämäkerrallistakin sisältöä, mutta sen lisäksi siitä voi lukea palasia bändien tarinoista. Pyöreiden vuosien lisäksi Berglund toteaa, että kirjoittamisen motiivina oli se, ettei kukaan tule kirjoittamaan toista kirjaa Stupidosta. En ole varma. Ei vielä pitkään aikaan, mutta aliarvostetun yhtiön merkitys tullaan vielä tunnustamaan.

Saatan ylitulkita, mutta aliarvostuksesta kielii myös se, ettei juuri synttäripäivänä pidetty musavisa noteerannut Stupidoa laisinkaan kysymyksissään, vaikka muuten valikoidut ajankohtaisuudet kuuluvat visan osaksi. Tässä ilmainen vinkki kysymysten laatijoille.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Vaalit tulevat osa 2: pappeja ja äänestäjiä

Vaalikampanjat ovat vähitellen käynnistyneet. Oman ääneni kannalta uskonto ei ole merkittävä teema, mutta ammatillisesti on kiinnostavaa katsoa vaaleja uskontolinssin läpi. Aineksia tähän tarjosi Kotimaa, joka oli vaivautunut etsimään ehdokkaiden joukosta papit.

Tällä kerralla eduskuntavaaliehdokkaana on 19 pappia. Edellisellä kerralla niitä oli 31. Pudotus on merkittävä, enkä osaa edes arvailla syytä tähän.

Puoluekantoja katsomalla selviää, että kristillisdemokraatteja on kuusi, keskustalaisia kolme, sinisiä kolme, demareita ja vihreitä kaksi, kokoomuslaisia ja persuja yksi. Lisäksi mukana on yksi sitoutumaton.

Kärjistäen ja tiivistäen: eduskuntavaaliehdokkaana oleva pappi on arvokonservatiivi. On tietysti sopivaa, että kristillisdemokraatteja on eniten, mutta kiinnostavaa tässä yhtälössä on se, että kristillisdemokraattien kannatuskunta tulee vahvasti vapaista suunnista, joiden suhde emokirkkoon on ambivalentti.

Mielenkiintoista on sinisten keräämä ehdokasmäärä pappien joukosta. Kaksi heistä on tosin eläkeläisiä ja yksi istuva kansanedustaja. Tulevaisuuden puolueelta se ei vaikuta tässäkään katsannossa.

Vasemmistoliittoa ei ole edustamassa kukaan ehdokaspastori. Se sopii kuvaan: liian radikaali ja arvoliberaali puolue papeille?

Miten kansa sitten äänestää? Sen näkee pian, mutta viime eduskuntavaaleissa uskonnollisuus jakoi äänestäjiä. Kirkkoon kuulumattomien keskuudessa perussuomalaiset oli suosituin puolue, mutta tätä selittää osittain se, että perussuomalaiset oli erittäin suosittu puolue viime vaaleissa ylipäätään. Nimittäin kirkon jäsenistä persuja äänesti 18 prosenttia ja kirkkoon kuulumattomista 22 prosenttia. Ero ei ole suuri.

Suurimmat erot kirkkoon kuuluvien ja kuulumattomien välillä olivat vasemmistoliitossa, vihreissä ja keskustassa. Vasemmiston ja vihreiden osuus kirkkoon kuulumattomien joukossa on huomattavasti suurempi kuin kirkkoon kuuluvien joukossa. Keskustan kannatus on päinvastainen. Vasemmistossa prosentit olivat 16 ja 5, vihreissä 14 ja 7, keskustassa 9 ja 25 (jälkimmäinen numero on kannatus kirkkoon kuuluvien joukossa).

Kokoomuksella ja demareilla äänestäjät ovat jakautuneet melko tasaisesti. Tarkkaan ottaen: kirkkoon kuulumattomien joukossa näiden kannatus on suunnilleen sama kuin kirkkoon kuuluvien joukossa. RKP:n äänestäjäkunta on selkeästi todennäköisemmin kirkkoon kuuluvien joukkoa. Kristillisten painotusta ei tarvitse erikseen kertoa.

Kotimaan juttu:


Vaalitutkimuksen pohjalta tehty juttu Kotimaahan:

torstai 7. maaliskuuta 2019

Vaalit tulevat: missä menee uskonnon ja politiikan suhde?

Turussa järjestettiin pienimuotoinen seminaari uskonnon ja puoluepolitiikan suhteista. Neljä puheenvuoroa käsitteli aihetta Suomen kontekstissa. Mitään täysin yllättävää tilaisuudessa ei kuultu, mutta saatiin kuitenkin mainio yleiskatsaus tilanteeseen.

Otan tässä esiin päivän puheenvuoroista neljä nostoa, jotka sattuvat kiinnostamaan minua kaikkein eniten.

1. Uskonnosta puhutaan eduskunnassa pääosin myönteisesti. Tällöin uskonnolla viitataan lähinnä kotoiseen luterilaisuuteen ja kristinuskoon. Tätä puolta painotti Tuomas Äystö, joka perusteli näkemyksensä eduskuntapuheiden määrällisellä sisällönanalyysilla.

2. Poliitikolle ei ole eduksi puhua ateismin ja uskonnottomuuden puolesta tai ottaa niiden etuja ajavien asioita uraansa edistäväksi täkyksi. Ateismista ylipäätään ei puhuta eduskunnassa. Tämän huomion Samuli Suonpää nosti esiin omassa puheenvuorossaan, ja se toi hyvän täydennyksen esitykselle, jonka alkupuoli keskittyi eduskunnan ainoaan jumalan soturiin, perussuomalaisten Mika Niikkoon.

3. Historiallisesti tarkasteltuna hyvin oikeistokonservatiivinen kirkon johto on nykyään huomattavasti arvoliberaalimpaa ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja korostavampaa kuin vaikkapa 1920–1940-luvuilla. Markku Jokisipilä toi esiin myös tätä historiallista perspektiiviä. Toki on hyvä muistaa, että pappien kohdalla keskusta on suosituin puolue. Itse en puhuisi kirkon johdon vasemmistolaisuudesta (eikä Jokisipiläkään näin sanonut), mutta jotain historiallista siirtymää on tapahtunut.

4. Kirkko on politiikan taustavaikuttaja, mutta mediaa kiinnostaa kiinnostavuus. Turun Sanomien päätoimittaja Riitta Monto esitti puheenvuorossaan, että kirkko on päätöksenteon taustavaikuttaja pikemminkin kuin näkyvä toimija. Puhuessaan mediasta hän toisti monta kertaa sanan kiinnostava viitaten siihen, että mediaa kiinnostaa kiinnostavuus (vaikka hän ei suoraan näin sanonutkaan). Mediaa ei välttämättä kiinnosta kirkon taustavaikuttaminen, koska oletus lukijoiden kiinnostuksesta kohdentuu ensisijaisesti persooniin ja jotenkin uudenlaiseen tai poikkeavaan näkyvään rooliin, jonka kirkko tai seurakunnat ottavat.

Loppukeskustelussa en päässyt kysymään ajanpuutteen vuoksi, joten esitän kysymykseni tässä. Seuraavat vaalit kiinnostavat kaikkia, mutta mitä jos katsottaisiin vähän pidemmälle tulevaisuuteen. Nuorten aikuisten parissa vihreät on selvästi suosituin puolue. Vihreät tiedetään linjaltaan liberaalimmaksi ja vähemmän kristilliseksi kuin arvokonservatiiviset puolueet (keskusta, perussuomalaiset, siniset ja kristilliset), joiden puolueohjelmasta löytyy lausuma puolueen kristillisistä aatteista ja arvoista. Lisäksi nuorten aikuisten sukupolvi on vähemmän uskonnollista kuin yksikään iäkkäämpi sukupolvi. Mikäli nuoret aikuiset äänestävät tulevaisuudessa, mitä tämä tulee tarkoittamaan uskonnon ja politiikan suhteelle?