Dosentin nimikkeen englanninkielisestä käännöksestä

Suomen Dosenttiliitto on esittänyt opetus- ja kulttuuriministeriölle, että dosentin arvon viralliseksi englanninkieliseksi käännökseksi vahvistetaan ”Associate Professor”. Tieteentekijät on esittänyt kannattavansa esitystä. 

Saman tien somessa sikisi keskustelu siitä, miten käännös on väärä. Uusia käännösehdotuksia ei näkynyt, mutta ”Adjunct Professorille” löytyi tukea vailla perusteluja sen erinomaisuudesta. Perusteluja oli vain ”Associate” termiä vastaan. 

Jostain syystä koulutetut ja sivistyneet ihmiset eivät näytä ymmärtävän, millaisia ongelmia ja pätevyystason alentamista ”adjunct”-termiin sisältyy. 

Hanne Appelqvist kirjoittaa ongelmista eräässä Facebook-keskustelussa seuraavasti: 

”Adjunct professor tarkoittaa esim. USAssa vaikkapa jatko-opiskelijaa, joka on palkattu opettamaan joitakin kursseja ja jolla ei ole pysyvää affiliaatiota yliopistoon. Dosentuuri taas viittaa suht. tarkasti määriteltyyn ja osoitettuun pätevyyteen ja on sidoksissa sen myöntäneeseen yliopistoon. Associate Professor olisi siinä mielessä parempi vaihtoehto, että kun suomalainen dosentti hakee työtä ulkomailta, tämän pätevyys samastettaisiin muiden (esim. anglo-) hakijoiden pätevyyteen. (Associate Professor -tasolla pätevyysvaatimukset tulevat lähelle dosentuurin vaatimuksia.)” 

Ihmiselle, joka on kilpailemassa akateemisista positioista tai tutkimusrahoituksista kansainvälisessä kontekstissa, Adjunct Professor on huono, pahimmassa tapauksessa hyvin haitallinen nimike. Joka tapauksessa se on osin harhaanjohtava käännös: se kertoo, ettei henkilöllä ole vakituista työpaikkaa yliopistolla, mutta ei kerro pätevyystasoa ja useimmissa konteksteissa kommunikoi sen väärin. 

Suurelle osalle kommentoijista ehdotettu nimike tuntuu olevan ongelma siksi, että heidän päässään asiat menevät sekaisin, kun englanniksi apulaisprofessori on Associate Professor. Sitten välillä jotkut professorit huolestuvat, että pian kaikista tulee professoreita. Heidän tulisi suunnata energiansa työelämäprofessuurien (engl. Professor of Practice) sekä Professor-uistinten vastustamiseen. Tai sitten todellinen käännösongelma leimataan dosenttien tittelinkipeydeksi, kuten pari professoria asian typisti (Acatiimi 1/2022). Heitä ei näytä paljoa kiinnostavan dosenttien pätevyyden downgreidaaminen kansainvälisessä kontekstissa. 

Muistaakseni joku ehdotti vuosi tai pari sitten käännökseksi ”Adjunct Associate Professor”. Se ei ole kaikkein kaunein, mutta se kertoo, ettei ole vakkariduunissa (Adjunct) ja tason (Associate professor). Pelkkä Adjuct ei kerro tasoa, koska Adjunct on usein maisteri (tai voi olla jopa kandi). 

Vastalause tälle käännökselle ei ole se, että Adjunct Professor olisi onnistunut. Se ei ole. Sen sijaan ongelma on siinä, että Adjunct viittaa usein määräaikaisiin opetustehtäviin, eikä se siten kommunikoi dosenttien asemaa onnistuneesti. Tämä on mielestäni pienempi ongelma kuin Adjunct Professorin tuomat ongelmat. Keskustelussa tuli vastaan myös nimike Honorary Associate Professor.  Adjunct Associate Professor tai Honorary Associate Professor olisivat parempia kuin Adjunct Professor ja ehkä myös helpommin sulateltavia niille, jotka eivät voi hyväksyä Associate Professor -käännöstä. 

Suomessa on muitakin englanninkielisiä akateemisia nimikkeitä, jotka eivät kommunikoi tasoa kovin hyvin: university teacher (käytännössä usein nykyään dosenttitasoisia, jopa professoritasoisia, mutta voi olla alemmalla tasolla), university lecturer (vastaa useimmiten Englannin senior lectureria tai readeria), professor of practice (ei vaadi edes dosenttitasoa). Suomalaisen yliopistomaailman tulisi päästä eroon pätevyyttä alentavista nimikkeistä. Siksi kannatan lämpimästi dosentin käännöksen muuttamista. Se, mikä käännös on paras, on minusta vielä avoin asia, mutta se ei ole Adjunct Professor.

Viisi 2000-luvun indie-aktia, joita et tunne, mutta joihin kannattaa tutustua

Tällä vuosituhannella nähtiin indievetoisen popin valtavirtaistuminen ja sen uusi marginalisoituminen. Viileimmät festarit olivat hetken täynnä pinnalle nousseita indieakteja, kunnes ne vaihtuivat listapoppiin. Vai pitäisikö sanoa, että hipsterikansan maku muuttui indiepopista listapopiksi, Beach Housesta Siaan? 

Itse taisin elää osan tuosta 2000-luvun kultakaudesta Leedsissä. Tuona aikana (2007–2010) tutustuin lukuisiin indiebändeihin – livenä, suoratoistopalvelujen kautta ja fyysisiltä äänitteiltä. Suuri osa itseäni miellyttäneistä yhtyeistä jäi historian hämärään, eikä ainakaan toistaiseksi niitä ole ”löydetty” uudelleen. Ehkä osa yhtyeistä saakin jäädä unholaan, mutta muutamien soisi saavan vielä uusia kuulijoita. Tässä niistä viisi, joiden arvelen olevan monille indieaktiiveillekin tuntemattomia. 

Arrah & the Ferns. Folkia ja twee-poppia yhdistelevän, Arrah Fisherin johtaman Philadelphiasta ponnistavan bändin ensilevy Evan Is a Vegan (2006) löytyi muistaakseni Last.FM-sivuston kautta. Verkosta sen sai fyysisenä esineenä edullisesti, joten pian se soi kotistereoissa toistuvasti. Bändi teki albumin myös 2010 ja cd-r:n 2013. Niitä en ole kuullut. Allmusicin kuvaus: ”songs feature a unique combination of Wurlitzer organ, "banjolin" (half violin, half mandolin), and tender vocals.” Hienoa nössöindietä, mutta tästä listasta itselleni vähiten merkittävä. Biisisuositus: “Skylark” ja “Apple for Evan” 

Bodies of Water. Los Angelesista kotoisin oleva yhtye oli aktiivinen levyttäjä 2007–2011 ja sitten tuli tauko, uusia bändivirityksiä (lähinnä indie-Abbaa muistuttava Music Go Music), kunnes bändi taas aktivoitui, ja levytti 2017 ja 2021. Kolme ensimmäistä albumia ovat kaikki hienoja, paluulevyt hieman erilaisia ja keskitasoa. Livenä näin bändin asuessani Leedsissä. Keikalla oli korkeintaan 40 henkilöä, mutta kokemus oli upea. Jätän tähän täkyksi lainauksen Pitchforkin arviosta bändin debyyttiä koskien: ”And after you accept the wall of vocals into your heart, you've still got to deal with arrangements equal parts Ennio Morricone, Godspell, classic punk, and Ben-Hur soundtrack.” Biisisuositus: ”Under the Pines” (tai melkein mikä tahansa albumilta A Certain Feeling [2008]). 

Ganglians. Pastoraalista indie-psykedeliaa Sacramentosta. “Valiant Brave” oli yhdellä’ Uncut-lehden kokoelmalla. Sen perusteella ostin muutamalla eurolla koko levyn Monster Head Room (2007). Still Living ilmestyi 2011. Biisisuositus: ”Valiant Brave” 

Secret Cities. Pohjois-Dakotan Willistonista tulevan Marie Parkerin liidaama yhtye teki kolme albumia 2010–2014. Niistä kaksi ensimmäistä on itselleni tärkeitä. Kuulin bändiä Jumbo-levykaupassa Leedsissä, ja pian oli tutustuttava lisää. Pink Graffitista (2010) tuli hetkeksi arjen soundtrack. Herkkää ja haurasta. Biisisuositus: ”Boyfriends” 

Waters. Loistavan Port O’Brienin keulahahmon, Kalifornian suunnalta tulevan Van Pierszalowskin (myös Van William) seuraava projekti oli WATERS, joka teki kolme albumia. Niistä ensimmäinen, Out in the Light (2011) on erityisen hieno teos. Vähän rokimpaa, jos Port oli folkimpaa. Lainaus yhdestä arviosta: “The frontman's voice is largely clear and earnest with grit where necessary and a dash of Neil Young's nasal falsetto, the kind of delivery just begging for a listener's impassioned sing-along.” Biisisuositus: “Take Me Out to the Coast” ja “Mickey Mantle”.