perjantai 26. heinäkuuta 2013

Breivik ja syyntakeettomuuden määrittely

Millä perustein päätetään, onko joku ihminen syyntakeeton? 

Kun Yle esitti ohjelman Anders Behring Breivikiä oikeudessa puolustaneesta asianajajasta, tämä tärkeä, käytännössä lähes koko oikeudenkäyntiä varjostanut kysymys jäi päällimmäisenä mieleen.

Ohjelmassa oli toki paljon muitakin mielenkiintoisia aspekteja, mutta sysätään ne syrjään hetkeksi. Maallikkona olen jotenkin ajatellut, ettei Breivikin päässä ole mitään sellaista vikaa, ettei hän olisi ollut tietoinen tekemisistään ja niiden seurauksista.

Samaa viestiä välitti Uppsalan yliopiston uskontotieteen professori Mattias Gardell, joka piti pitkän puheen oikeudenkäynnissä. Itse kuulin Gardellin puhuvan samasta asiasta vuosi sitten Tukholmassa. En kuitenkaan ollut ennen ohjelman katsomista tiennyt, millä perustein ensimmäinen mielentilaraportti oli pitänyt Breivikiä psykoottisena.

Ohjelmassa näitä psykiatreja kuultiin. Keskeisin selitys oli se, että Breivikillä on harhoja. Tätä todisti erityisesti se, että Breivik uskoi, että muslimit saattavat vallata Euroopan. Tuntematta yksityiskohtaisesti normaaleja mielentilatutkimuksen menettelytapoja, tässä hälytyskelloni soivat.

Ensinnäkin, jos ajatus on tunnetusti monien poliittisten marginaaliryhmien ja toisinajattelijoiden jakama, miten se on Breivikin ajatuksena harhainen? Toiseksi, voitaisiinko harhaisuutta näyttää jonkin selvemmin falsifioitavissa olevan väitteen avulla? Kolmanneksi, pitääkö harhaisuutta testata lähinnä testattavan pääteesillä – eikö se pitäisi osoittaa myös hänen ideologiansa kannalta merkityksettömillä esimerkeillä?

Voi olla, että ohjelmasta saa liian osittaisen käsityksen psykiatrien lausunnosta, mutta esimerkki ei ainakaan vahvista luottamustani mielentilatutkimuksiin. Psykiatrit vieläpä myönsivät avoimesti, etteivät he pohtineet laisinkaan Breivikin ideologiaa, sillä he lähestyivät asiaa vain ”lääketieteen” kannalta eli tyystin epäkontekstualisoituna.

Oikeus päätti, ettei Breivik ollut psykoottinen murhatessaan, ja tuomitsi hänet vankilaan.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Studioalbumit osa 20: Blue Öyster Cult

Aa-aa Don’t fear the reaper… lauloi Blue Öyster Cult eli BÖC vuonna 1976. Biisi tuli tutuksi jo teininä, mutta edes innokkaimpina heavy ja hard rock -aikoina en katsonut tarpeelliseksi vaivautua tutustumaan yhtyeeseen. En kuitenkaan pitänyt sitä yhden hitin ihmeenä, sillä BÖC oli mukana levylautasella pyörineillä hevikokoelmilla.

Tutustuin jo teininä 80-luvun hevibuumia edeltäneeseen 70-luvun tykitykseen, mutta ehkä BÖC jäi väliin, kun se oli Yhdysvalloista. Jostain merkillisestä syystä itselleni tuli tutuksi 70-luvun brittiläinen hard rock Gary Mooren varhaislevytyksistä Tygers of Pan Tangiin ja Diamond Headiin.

Vähitellen – yli 20 vuotta myöhemmin – alkoi kiinnostaa, millaisesta yhtyeestä Blue Öyster Cultissa olikaan kyse. Lainasin kirjastosta summamutikassa pari levyä, mutta en innostunut niistä välittömästi. Uncutissa arvioitiin keväällä 2013 yhtyeen lähes koko tuotanto, joka on julkaistu uudelleen. Nyt minunkin tuli aika kahlata se läpi.

S/T (1972) on albumi, jota Rolling Stone -lehden Lester Bangs kuvasi ”autenttiseksi boogiepedoksi”. Kuvaus on osuva myönteisessä ja varauksellisessa mielessä: albumi on läpikotaisin kelvollista tai oikeastaan erittäin toimivaa jytää, mutta kuten useissa ”boogiepedoissa”, yksittäiset biisit eivät painu mieleen. Bonuksena uusintajulkaisussa on demoja, joista löytyy versio Bobby Freemanin kappaleesta ”Betty Lou’s got a new pair of shoes”. BÖCin versio ei pärjää alkuperäiselle, Crazy Cavanille, eikä ehkä edes Neil Youngille, mutta hyvän sävellyksen kuuleminen tasaisen boogien jälkeen piristi kummasti. Hyvä aloitus, kuitenkin.

Tyranny and Mutation (1973) on, pahus vieköön, niitä albumeita, joista en osaa kirjoittaa mitään kovin oleellista edes usean kuuntelukerran jälkeen. Aikaansa sidotusti se kulkee psykedeelisen hipahtavasta jammailusta hard rockiin varsin miellyttävällä tavalla, mutta taas on vaikea tarttua mihinkään yksittäiseen biisiin tai vaihtuviin tunnelmiin. Keskitytään sitten ulkoisiin tekijöihin: levyn kansi on upea ja biisintekijänä vierailee Patti Smith kappaleessa ”Baby ice dog”.

Secret Treaties (1974) lähtee käyntiin miniklassikolla ”Career of evil”, jonka sanoitti Patti Smith. Kuten moni muu hevibiisi, se huutaa parodisen etäistä suhtautumista, ja juuri sellaisena se on myös aidosti hieno kappale. Taso jatkuu tästä eteenpäinkin korkeana: yhtye on viimein oppinut tekemään biisejä. En tarkoita, ettei aikaisemmat albumit olisi hienoa rymistelyä, tai että ne olisivat kolmatta levyä huonompia, mutta tässä vaiheessa bändi aloittanut iskevien sävellysten kirjoittamisen. Levy on niin helppoa kuunneltavaa hardrokkarille, ettei ole ihme, että sitä pidetään yleisesti yhtyeen parhaimmistoon kuuluvana. Kun alkuperäinen kahdeksan biisin kokonaisuus päättyy toiseen miniklassikkoon ”Astronomy”, on sitä pidettävä keskeisenä 1970-luvun albumina.

Agents of Fortune (1976) on se levy, jolla on bändin ylivoimaisesti tunnetuin hitti ”(Don’t fear) The Reaper”, mutta sen avaa toinen tarttuva biisi ”This ain’t the summer of love”. Albumi on otteeltaan läpikotaisin kevyempää ja popimpaa kuin edeltäjänsä, mutta vain nuo kaksi mainittua kappaletta mahtuvat hittitaivaaseen.

Spectres (1977) on albumi, jonka avausraidaksi sijoitettiin tuleva pikkuhitti ”Godzilla”, jota en pidä kovinkaan merkittävänä sävellyksenä. Myös levyn päättävää ”Nosferatua” on vaikea kuunnella purskahtamatta välillä nauruun. Siinä välissä levy jatkaa askeleen popimpaan suuntaan siitä, mihin edeltäjänsä jäi. Itselleni uppoaa parhaiten ”Fireworks” ja hitinomainen ”Death Valley nights” Asteittainen muutos on edennyt välillä niin pitkälle, että kontrasti pariin ensimmäiseen albumiin on lähes yhtä iso kuin Black Sabbathilla ja Journeylla. Kuunnelkaa vaikka ”Goin’ through the motions”, jonka myös Bonnie Tyler levytti. Cd-bonuksena on esimerkiksi The Ronettesin ”Be my baby”. Mielestäni yhtye oli tässä vaiheessa aika hukassa.

Mirrors (1979) alkaa ”Dr. Musicilla”, joka kuulostaa… hmmm… Kissiltä. Muu levy ei ole kaukana tästä. Ja jos kuulostaa Kissiltä ilman ylenpalttista seksismiä, rokkikukkoilua ja rekvisiittaa, jotain puuttuu.

Cultösaurus Erectus (1980) ajoittuu BÖCin suosion huippukohtaan. Se on monipuolisempi ja yleissävyltään synkempi kuin pari edeltäjäänsä. Suorat pop-elementit ovat vähäisiä, mutta kyse ei ole myöskään paluusta ensialbumien boogiejyräykseen. Kokonaisuudesta jää niukasti myönteinen, joskin sekava olo.

Fire of Unknown Origin (1981) on nyt pyörinyt kolme kertaa läpi taustalla, mutta en saa siihen mitään järkevää otetta. Voisin kai kuunnella levyä loputtomiin, kun työt sujuvat mukavasti, kun sen laittaa soimaan. On siinä popmelodioita ja kevytmetallia, ja oikeastaan se on tyylillisesti aikamoinen sillisalaatti. Jos ei välillä kiusallisesti ujeltavia syntikoita lasketa, levyllä ei ole suuria häiriötekijöitä. Ei tämä ainakaan yhtyeen huonoin albumi ole. Oikeastaan taidan pitää tästä. Levyn hitti on ”Burning for you”, joka kuulostaa keskinkertaiselta Reaper-rippaukselta. Omat suosikkini ovat ”Joan Crawford” ja ”Vengeance”, vaikka niiden  nimeäminen vähän nolottaakin. ”After darkissa” syntikat ovat ihan oikeassa paikassa.

The Revolution by Night (1983) tarjoaa mainion tekosyyn kirjoittaa suosikkiaiheestani eli siitä, miten 80-luvulle selviytyneet yhtyeet päivittivät soundimaailmansa. BÖC on tällä albumilla totaalinen kasari-AOR. Noh, ”Veins” on aika vetävää kasariheviä.

Club Ninja (1985) ei ole Spotifyssa, joten turvaudun pariin biisiin, jotka löytyvät kokoelmalevyiltä. Ainakin levyn aloittavan ja singlenäkin julkaistun ”White flagsin” melodiakulut tuovat etäisesti mieleen Gary Mooren ja Phil Lynottin mestarillisen kasarihevihitin ”Out in the fields”. Se on aina bonusta. Albumin toinen raita ”Dancin’ in the ruins” on sataprosenttista melodista kasariheviä. Kuuntelisin mieluusti koko levyn läpi, vaikka siinä eittämättä olisi myös kiusallisia hetkiä.

Imaginos (1988) löytyi kirjastosta. Se on yhtyeen julkaisuhistorian raskaammasta päästä. Sitä tehtiin kuin Iisakin kirkkoa, kahdeksan vuoden ajan. Lopputuloksena on jonkin sortin teema-albumi, jonka biisejä sitoo yhteen salaliittoteoria avaruusolioista ja paholaisen agentista Imaginosista. Jo tämä kertoo, miksi albumiin on helppo suhtautua varauksellisesti. Musiikillinen sisältö on tylsähkö. Levy on kohtuullisen kaukana BÖCin parhaista.

Cult Classic (1994), Heaven Forbid (1998) ja Curse of the Hidden Mirror (2001) eivät ole Spotifyssa eivätkä ne olleet kirjastossa siellä käydessäni. YouTubesta löytyy raitoja, mutta en jaksa klikkailla sieltä kovin montaa biisiä kerrallaan. Jätetään ne pimentoon ja ehkä tulevia aikoja varten. Joka tapauksessa Cult… koostuu tuttujen biisien uusista versioista, mikä sinänsä on luotaantyöntävä lähtökohta. Heavenin avaustaita ”See you in black” kuulostaa köyhän miehen Metallicalta, mikä ei ole BÖCin yhteydessä kehu. Levy tosin jatkuu perinteisempänä – melodisena kevytmetallina – mutta taso ei juuri parane. Muutaman biisin perusteella Hidden… on vähän keskinkertaisen alapuolelle jäävää valtavirran rokkia, ja kaukana yhtyeen parhaista hetkistä. YouTuben kommenttiosioista löytyy sentään näillekin albumeille diggareita.

Kuuntelukokemus oli hyvin kaksijakoinen. Jostain syystä toivoin pitäväni Blue Öyster Cultista enemmän kuin lopulta oli mahdollista. Bändillä on hetkensä uran ensimmäisen kymmenen vuoden aikana, mutta vaikka se on muuttanut tyyliään uransa aikana, se ei ole kyennyt tekemään huippulaadukkaita biisejä tai albumeita vuosikausiin. Omalla kohdallani taidan jatkossa kuunnella yhtyeeltä lähinnä vuonna 1981 tai sitä ennen tehtyjä albumeita. Jos koostaisin parhaat-kokoelman itselleni yhtyeen tuotannosta, siitä tulisi tasokas levy. Toisaalta silloin alkupään jytä jäisi tarpeettomasti paitsioon.
 

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Valioliigan muslimit

Viime vuoden lopulla kirjoitin lyhyen blogitekstin uskonnosta jalkapallossa. Siinä mainitsin erityisesti Newcastlen esimerkkinä futisjoukkueesta, jonka muslimeista on uutisoitu muutaman kerran, mutta kuitenkin harvoin. Sen jälkeen brittimedia on herännyt käsittelemään aihetta. Keskiössä on ollut pikavippifirma Wongan sponsoridiili, jota Newcastlen pelaajista erityisesti Papiss Cisse on vastustanut esittämällä, ettei hän halua pitää paitaa, jossa on kyseisen yrityksen mainos, koska se on hänen uskontonsa vastaista.

Cissen tapausta – ja ylipäätään Britanniassa futaavia muslimeita – on käsitelty enimmäkseen tabloideissa. Niin sanottu laatumedia astui kuvaan kunnolla sunnuntaina seitsemäs heinäkuuta, kun BBC näytti puolen tunnin ohjelman nimeltä The Muslim Premier League.

Olen odottanut jo pitkään, milloin valioliigan muslimeista ruvetaan kirjoittamaan enemmän. Kuten BBC:n ohjelmassa todettiin, parikymmentä vuotta sitten Englannin pääsarjassa pelasi tiettävästi kaksi muslimia. Nyt niitä on noin 40.

Tabloidit ovat käsitelleet aihetta esimerkkinä ongelmasta, konfliktista tai erimielisyydestä, mutta islam ja muslimit eivät ole olleet syytettyinä. Siinä mielessä ei voida sanoa suoraan, että media antaisi tarkoituksellisen huonon kuvan muslimeista. Voidaan kuitenkin otaksua, että muslimeille lienee haitallista, että heistä kirjoitetaan useimmiten ongelmien yhteydessä.

BBC:n lähestymistapa oli toisenlainen. Televisio-ohjelmassa mainittiin hyvin pikaisesti sponsoriasia, mutta sitä ei käsitelty kunnolla. Kyse oli enemmän ohjelmasta, jonka tarkoituksena oli lisätä suvaitsevaisuutta ja integraatiota. Jalkapallo tuo ihmiset yhteen ja ylittää rodulliset ja uskonnolliset erot – ainakin jos kyse on maltillisesta, riittävästi brittiläistyneestä muslimista. Siinä mielessä ohjelma oli paikoitellen jopa imelä.

Dokumentti saattaa olla avartava tavalliselle futisfanille, mutta silti kasvatuksen kohteena olevat voivat tulkita vastakarvaan toteamalla, että tämä on tilanne valioliigassa, mutta se ei muuta mitenkään suhtautumista paikallisiin ongelmiin. Muutama julkkismuslimi ei välttämättä muuta mitään paikallistasolla. Vasta sitten kun naapurilähiön muslimi on kaupungin normaali asukas siinä missä muutkin, vikoineen ja kykyineen, voidaan puhua onnistuneesta yhteiselosta monimuotoisessa yhteiskunnassa.

On selvää, että tällainen suvaitsevaisuus- ja integraatiokehyksessä tuotettu puolituntinen on parempi vaihtoehto kuin toisinaan tekaistuihin todistusaineistoihin perustuvat tabloidien hyökkäykset islaminuskoisia kohtaan.

Jos ohjelmaa katsoo kriittisin silmin, sitä on helppo moittia lankeamisesta tavanomaisiin uskonnollisuuden representaatioihin. Uskonto kuvataan uskomuksina, kieltoina ja sääntöinä. Jos ohjelmaa olisi uskominen, jokainen muslimi rukoilisi viisi kertaa päivässä, paastoaisi ramadanin aikana, antaisi almuja ja kieltäytyisi alkoholista. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Lisäksi, tällaisissa kuvauksissa uskonto olemuksellistetaan ja yhtenäistetään. Poissa on käytäntöjen kirjavuus.

Kun valioliigassa on noin 40 muslimia, he tulevat eri puolilta maapalloa. He eivät ole yhdenmukainen joukko ihmisiä vain siksi, että he pitävät itseään muslimeina. Miten tämän voisi ottaa huomioon ohjelmaa tehdessä on haaste, jota BBC:n tuotos ei ota vakavasti.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Studioalbumit osa 19: New York Dolls

Nuorena hevidiggarina luin haastatteluja, joissa artistit muistuttivat tämän tästä, miten tärkeä yhtye New York Dolls heille oli. Silloin se oli minulle vain nimi. Myöhemmin muutamat klassikkobiisit tulivat tutuksi, mutta en koskaan perehtynyt yhtyeen tuotantoon yksityiskohtaisesti. Myöskään Dollsien comeback 2000-luvulla ei saanut aikaan suuria reaktioita, vaikka Ruisrockissa olin odottamassa keikkaa hyvissä ajoin rantalavan suunnalla.

Yhtenä kimmokkeena päätökselle kuunnella Dollsien studioalbumit oli Legs McNeilin ja Gillian McCainin teos Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk (1996), jota aloin lukea pitkään jatkuneen väistelytaktiikan jälkeen.

Yhtyeen maine on ankkuroitu nimikkoalbumiin, joka ilmestyi vuonna 1973. Se oli aikaa ennen punkkia, mutta bändin tunnetuimmasta kappaleesta ”Personality crisis” tuli myös punk-klassikko. Levyllä on muutakin. Esimerkiksi b-puolen aloittava ”Trash” on vetävä ja myös erittäin tunnettu biisi, eivätkä albumit hyvät hetket jää edes siihen. Heti seuraava ”Bad girl” on hienoa rokkia, josta on tullut kuultua yhtä hienoja kovereita (esim. A-Bones), ja sitä seuraava ”Subway train” edustaa yhtyeen tuotannon hieman herkempää puolta. Nyt tuntuu jokseenkin oudolta, että en omista levyä ja vielä pöyristyttävämmältä, että en muistaakseni ollut kuullut albumia kokonaan koskaan aikaisemmin.

Too Much Too Soon (1974) julkaistiin seuraavana vuonna. Albumi on reipasta glamhenkistä punkrokkia. ”Stranded in the jungle” on toimiva, samoin kuin ”Puss ’n’ boots” ja ”Who are the mystery girls?”, joka itselleni tuli tutuksi vuosia sitten Unborn SF:n koveroimana. Alkujaan The Coastersin esittämä ”Bad detective” on Dollseilla kuin 80-luvulla kukoistaneen King Kurtin tuotantoa, ilman saksofonia. Jotain kuitenkin kertoo se, että oma suosikkini levyltä on Dollsien erinomainen versio Archie Bell & the Drellsin sokerisesta kappaleesta ”(There’s gonna be a) Showdown”.

Yhtyeen paluuta odotettiin pitkään. Julkaisujen saralla se tapahtui kaksitoista vuotta toisen albumin jälkeen, kun One Day it Will Please us to Remember Even This (2006) ilmestyi. Samana vuonna yhtye vieraili Ruisrockissa. Keikka oli varsin hieno kokemus, erityisesti kun bassossa oli Takamäen Sami eli Hanoi Rocksista tuttu Sam Yaffa. Dollsien uusista biiseistä vaikkapa ”Dance like a monkey” sopi settiin yhtä luontevasti kuin kaikkien odottamat alkuaikojen hitit. One Day… on kuitenkin erikoisen kaksijakoinen levy. Alle puolet on likipitäen yhdentekevää rokkia, kun taas puolivälin jälkeen tulee peräkkäin kolme erittäin onnistunutta raitaa: ”Fishnets & cigarettes”, ”Gotta get away from Tommy” ja ”Dancing on the lip of a volcano”.

Cause I Sez So (2009) oli entuudestaan täysin tuntematon levy. Se yllätti myönteisesti. Se kuulostaa juuri niin seesteiseltä ja ajan kulun hyväksyneeltä kuin yli 25 vuotta sitten klassikkolevyn tehnyt bändi voi. Albumilla on nippu asiallisen tasokkaita kappaleita (esim. ”Temptation to exist”), ja se sisältää myös lounge-reggaeksi sovitetun version ”Trashista”, mikä vain alleviivaa ajan kulun hyväksymistä. Tärkeästä levystä ei ehkä ole kyse, mutta huomattavasti paremmasta kuin mitä olisin voinut kuvitella.

Dancing Backward in High Heels (2011) on viides studioalbumi ja kolmas 2000-luvulla. Sen ilmestyminen ei ollut uutinen, josta olisi jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Tässä vaiheessa Yaffa on jäänyt pois kyydistä. Albumi ei kuulosta mitenkään huonolta, mutta kaksi edellistä toisen vaiheen julkaisut olivat laittaneet riman kohtuullisen korkealle. Aivan samalle tasolle Dancing… ei valitettavasti yllä, mutta tuskin yhtyeen fanit pettyivät karvaasti tässäkään kohdassa.

New York Dolls oli 1970-luvulla edelläkävijä, ja sillä oli valtava vaikutus muutamaan musiikkigenreen. Glam, punk ja hevi olisivat toisenlaisia ilmiöitä ja genrejä ilman Dollsia. Myös Lords of the New Churchin ja Hanoi Rocksin kaltaiset Dolls-vaikutteita korostavat genrehybridit olisivat tehneet jotain toisin. Malcolm McLaren otti muutamia ideoita ihailemaltaan yhtyeeltä ja siirsi osan niistä Sex Pistolsiin. Lisäksi bändin suurta merkitystä voi arvioida myös sukupuoliroolien näkökulmasta: heidän pukeutuminen ja meikkaaminen olivat 1970-luvun alun Yhdysvalloissa liikaa monille, ainakin New Yorkin ulkopuolella. Osa jäsenistä teki merkittävää uraa myös narkkareina, mutta siitä puolesta en välitä kirjoittaa sen enempää.

Massiivisesta vaikutuksesta huolimatta Dolls ei lukeudu täysillä rakastamieni yhtyeiden listalle: oikein hyvää musiikkia se on tehnyt, mutta siitä jää puuttumaan jotain, joka estää sitä nousemasta aivan suurimpiin suosikkeihini. Suhteemme on täysin platoninen.