tiistai 27. elokuuta 2019

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (3/3)

Elviksen levyjen kuuntelun toisessa osassa oli aistittavissa lievää puutumusta. Käykö näin myös 1970-luvun tuotannon kahlaamisessa. Kerroin sille on pieni, koska takana on jo lähes 30 lättyä. Mutta yllätyksiä saattaa olla tulossa. Lähdetään jännittämään.

That’s the Way It Is (1970) on sekoitus studiobiisejä ja livetaltiointeja. Se on tyylillisesti aika lähellä edeltäjäänsä, joskin se menee enemmän balladien suuntaan. Okei, taas ne on hyvin esitettyjä, mutta eipä näitä jaksa loputtomiin kuunnella. Mukana on esimerkiksi Simon & Garfunkelin ”Bridge over troubled water” ja Righteous Brothersin ”You’ve lost that lovin’ feelin’”, joten Elviksestä oli tullut jonkinlainen karaokejukeboksi. Dusty Springfieldin ”You don’t have to say you love me” on kyllä melko komea Elviksen tulkintana.

Elvis Country (I’m 10000 Years Old) (1971) kertoo jo nimessään, mistä on kyse, paitsi että toteutus on täysin ylituotettua viihdehöttöä. Mukana on kaikkea siistiä Willie Nelsonista Bob Willsiin, eikä Elviksen äänen äärellä voi olla täysin kylmä, mutta ei tämä silti lähde.

Love Letters from Elvis (1971) on albumi, joka kertoo karusti, miten vähän Elvistä tai hänen manageriansa kiinnosti albumit. Kyse on rakkauslauluista, jotka nauhoitettiin kahden edellisen levyn megasessioissa. Tässä on niille käyttöä uutena studioalbumina. Miehen ääni on edelleen kunnossa, ja onhan tämä hyvää dramaattista viihdemusiikkia. King of rock’n’rollia se ei ole. Viva Las Vegas -henkinen ”Got my mojo working” rikkoo kaavan, mutta pinnallisessa riehakkuudessaan pidän tätä versiota lopulta varsin hengettömänä.

Elvis Sings the Wonderful World of Christmas (1971) on nimensä mukaisesti joululevy. Se on Elviksen ensimmäinen sitten vuoden 1957 joululevyn. Tiedän kyllä kumpaa kuuntelen. Varhaisempi on rento ja menevä, tämä jotenkin turhan vakava ja uskonnollinen.

Elvis Now (1972) koostuu lähinnä aikansa pop-, folk-, gospel- ja kantrikovereista. Siellä on Kris Kristoffersonia, Beatlesia (”Hey Jude”), Buffy Sainte-Marieta ja Gordon Lightfootia (”Early morning rain”). Muutama alkuperäisesityskin on mahtunut mukaan. Aika valju teos, mutta oma suosikkini on gospel-pop ”Put your hand in the hand” ja dramaattinen paisuttelu ”We can make the morning”, mutta ei tästä sen enempää sanottavaa ole. Paitsi että levyn päättävä hupsuttelu ”I was born about ten thousand years ago” on raikas, joskaan ei merkittävä päätös kuivalle levylle.

He Touched Me (1972) on Elviksen kolmas gospel-albumi. Siihen on suhtauduttu melko myönteisesti, mutta itselläni on vähän vaikeuksia jossain balladien ja virsien välissä liikkuvien tuotosten kanssa. Yleisilme menee enemmän balladien suuntaan ja kiihkeätempoisemmissa esityksissä ollaan viihdemusan puolella gospelmaustein. ”Amazing grace” on melkoisen hyvä virreksi, ”Lead me, guide me” mainio balladiksi, ”Seeing is believing” on melko onnistunut ja ”Bosom of Abraham” sekä ”I, John” ovat retvakkaita ralleja, joten ei voi väittää, etteikö tässä olisi hetkensä. Sanoisin tätä keskimääräistä paremmaksi Elvis-albumiksi, vaikka mukana on myös yhdentekeviä raitoja.

Elvis (The Fool) (1973) lähtee nimibiisillä, joka onkin tässä putkessa arvioituna melko vetävä balladi. Tekele jatkuu viihteellisellä menolla, jota kantavat Elviksen ääni ja keskinkertaiset sävellykset. Viimeisenä raitana on Dylanin ”Don’t think twice, it’s all right”, josta on väännetty viihdekantria. Ihan hauska kuriositeetti kerran kuunneltuna, mutta ei enempää. Yli miljoona tätäkin myytiin.

Raised on Rock / For Ol’ Times Sake (1973) alkaa nimibiisillä, joka on soulahtavaa rytmibluesia. En tiedä, onko Elvis esittänyt yhtään tällaista biisiä aikaisemmin. Minusta tämä on raikas aloitus vuosien hötön jälkeen, vaikka ei se musiikkimaailman ikivihreiden joukkoon kuulu. Siitä mennään ihan asialliselle balladiosastolle ja gospel-souliin, jossa on hitunen Booker-T & MG’s vibaa. No, Stax-osaston tuttuja soittajia sieltä löytyykin. Nostaisin itse tämän korkealle Elviksen myöhäistuotannossa, vaikka sitä leimaa epätasaisuus. Levyllä on tarpeettoman monta tarpeetonta balladia muutamien onnistumisten joukossa.

Good Times (1974) on edellisen tavoin Staxin studiossa levytettyä materiaalia, mutta sisältö on enemmän kantrin suuntaan nojaavia balladeja, osin oman aikansa hiteistä. Kokonaisuutta pidetään ihan kelvollisena, joskaan ei huippuna – joka tapauksessa albumina, jota artistin ei tarvitse hävetä. Näin kai voisin itsekin kuvailla, mutta onhan tämä melko tarpeeton. Kun alkupuolen tyylillisesti virkistävä vaihtelu on (Elviksen huippukohtiin suhteutettuna) markan funkia (”I got a feelin’ in my body”), niin se kertoo, missä mennään. Kaukana kammottavasta, mutta melkein yhtä kaukana klassikosta. Oma suosikkini on singlenäkin julkaistu ”I’ve got a thing about you baby”, koska siinä Elvis vetää peruskantria asiallisesti. Se aloittaa b-puoliskon. Myös ”Spanish eyes” on toimii ja hitto vie, koko b-puoli on aivan asiaa ollakseen 70-luvun Elvistä.

Promised Land (1975) nauhoitettiin myös Staxilla jo 1973 ja ilmestyessään pari vuotta myöhemmin se nousi korkealle varsinkin kantrilistoilla. Teos pärähtää käyntiin Chuck Berryn rallilla ”Promised land”, jota käytettiin myöhemmin elokuvassa Men in Black. Sen jälkeen tulee useampi raita keskitasoisia kantriballadeja, kunnes pitkän odottelun jälkeen lävähtää soimaan soulahtava ”If you talk in your sleep”, joka on albumin selkeä kohokohta. Loppulevy ei ärsytä eikä sytytä, joten eiköhän olennaisin ole jo sanottu.

Today (1975) ilmestyi samana vuonna ja levytyksetkin olivat tuoreita. Alkuun mennään rokkaavasti (joskin turvallisesti) biisillä ”T-R-O-U-B-L-E”. Levyn päättää suunnilleen kaikkien koveroima, alkujaan Porter Wagonerin vuonna 1965 esittämä ”Green, green grass of home”. Siihen väliin mahtuu muun muassa Don McLeanin nyyhkyballadi ”And I love you so” ja paljon parempaakin: monien versioima ”Shake a hand” on Elvikselläkin toimiva ja ”Pieces of my life” on asiallista, lähes aidosti koskettavaa kantria. ”Fairytale” menee onnistuneesti letkeän kantrin suuntaan ja ”I can help” on rockabillystä viihteeksi väännettyä ihkaa 70-luvun Elvistä. Ei hassumpaa.

From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee (1976) on feikki live. Se nauhoitettiin livenä, mutta ilman yleisöä. Se sai melko nuivat arviot, mutta mitäpä muuta melodramaattisesta viihde-Elviksestä voi odottaa. Sitä tämä on, hyvässä ja pahassa. Avausraita ”Hurt” julkaistiin singlenä, ja se on levyn parhaimmistoa. On helppo allekirjoittaa AllMusicin kommentti siitä, ettei tästä tuskin aloitetaan Elvis-kokoelman kartuttaminen. Elviksen ääni on kuitenkin edelleen kunnossa.

Moody Blue (1977) julkaistiin neljä viikkoa ennen Elviksen kuolemaa. Lieneekö sattumaa, että tämä myös myi hyvin? Itse albumi koottiin palasista – suurin osa on Gracelandin sessioista ja mukana on myös kiertuenauhoituksia ja livemateriaalia. ”Unchained Melody” avaa levyn, ja se on kyllä hurja versio millä tahansa mittarilla. Sitten mennään letkeästi kantrin kautta rempseään teinipoppiin ja palataan kantriballadiin, kunnes rokataan ujosti. Sellainen on a-puolisko. Ei hassumpaa, mutta ei nerokastakaan. B-puoli on tylsempää ja osin iskelmällistä. Kokonaisuus on tyylillisesti vaihteleva. Huolimatta a-puolta kohtaan osoitetusta lievästä innostumisesta, en usko hankkivani tätä omaan hyllyyn pikaisella aikataululla.

Siinä oli kolmas setti Elviksen studioalbumeita. On niissä hetkensä, mutta ilmankin voin elää. Edelleen aktiiviseen kuunteluun jää ukon varhaistuotanto ja pari kokoelmaa. Ja joululevy kerran vuodessa.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Laiska blogivuosi – kootut selitykset

Kesä alkaa olla lopuillaan ja uusi lukuvuosi yliopistossa alkaa. Blogin osalta tämä on ollut laiskin tai melkein laiskin vuosi yli kymmenen vuoden historiassa. Vain vuosi 2011 oli yhtä hiljainen, kun muutin Briteistä takaisin Suomeen. Syksystä on tulossa tyypillisen kiireinen, joten blogin päivittäminen saattaa olla edelleen hidasta. Laitetaan tähän kuitenkin kootut meriselitykset siitä, miten näin on päässyt käymään.

Keväällä kirjoittelin täysin oman mielen mukaan. Kesän alussa huomasin, että hiljaista on ollut. En kuitenkaan ryhtynyt kiirehtimään blogisisältöä. Otin päinvastaisen strategian: antaa blogin olla hetki rauhassa, jos ei luontevasti löydy aikaa ja intoa kirjoittamiseen. Eikä sitä löytynyt. Mutta muuta olen tehnyt, vaikka olen lomaillutkin.

Kesällä ilmestyi yksi vuoden alkupuolella viimeistelty artikkeli, ”Suvivirsi ja kristinuskon ’kulttuuristuminen’ katsomuksellisen monimuotoisuuden aikana”. Se löytyy uusimmasta Uskonnontutkija-lehdestä, eli täältä: https://journal.fi/uskonnontutkija/article/view/83000
Aiheen tiimoilta ilmestyy myös juttu Kotimaa-lehdessä.

Keväällä viimeistelty uskontoa James Bond -elokuvissa käsittelevä artikkeli ei ole vielä ilmestynyt, mutta se on hyväksytty julkaistavaksi. Se on saatavilla myöhemmin tämän vuoden puolella avoimesti julkaisussa Journal for Religion, Film and Media.

Keväällä ja kesällä olen kirjoittanut tai viimeistellyt useita artikkeleita, jotka käsittelevät uskontoa suomalaisessa mediassa, uskonnollisten auktoriteettien asemaa eurooppalaisessa journalismissa, median roolia uskonnoista irtaantumisessa, mediaa uskontotieteen tutkimuksessa, internetin ja sosiaalisen median asemaa ateismissa, ateismia ”Jumalan paluun” aikana ja uskontotieteen tapoja kuvitella uskonto. Osa näistä on suomeksi, osa englanniksi.

Vielä pitäisi viimeistellä yhteisartikkeli ateismista Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä artikkeli ateistisista dokumenttielokuvista asap, kuten akateemisen deadlinet joskus menevät. Yksi itsestäni riippumattomista syistä talviunilla ollut uskontoa mediassa tavallisena päivänä käsittelevä kirjahankekin saattaa viimein liikahtaa eteenpäin ja ehkä pian saadaan myös uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteisartikkeli lähetettyä arvioitavaksi.

Näitä ennen on kuitenkin valmisteltava esitys Saksan uskontotieteen järjestön konferenssiin Conceptualising Religion. Menen sinne syyskuun alussa kutsuvieraana puhumaan uskontotieteen opettamisesta tavalla, jossa pyritään problematisoimaan uskonnon kategoriaa.

Tässä sekasotkussa blogin päivittäminen ei ole ollut ykkösprioriteetti. Kun jonglööraa (liian) monella pallolla, joku putoaa maahan. Pitää vain yrittää kontrolloida, mikä pallo voi pudota menemättä rikki ja vakuuttua, että se pompahtaa vielä takaisin. Blogi on ollut valitsemani pallo. Saman voi sanoa Twitteristä, jossa olen viettänyt enimmäkseen hiljaisuutta kesäkuun jälkeen.

Lähes perinteinen konferenssiraportti Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssistakin jäi tekemättä. Konferenssi pidettiin kesällä Tartossa. Itse järjestin kaksi paneelia, joissa pohdittiin liki 20 vuotta sitten ilmestyneen Timothy Fitzgeraldin The Ideology of Religious Studies (2000) -teoksen argumenttien arvoa ja vaikutushistoriaa. Näistä on lähtenyt keriytymään julkaisuhanke. Tavoitteena on saada aiheeseen liittyvä Implicit Religion -lehden tuplanumero ulos vuoden 2020 lopussa. Sen suunnittelu on kuitenkin vienyt hyvän palasen heinä- ja elokuusta.

Varsinkin kesän lopussa opetusvalmistelut ja tutkimushankkeiden suunnittelu vievät aikaa ja energiaa. Opetusvalmistelut alkavat olla pääosin valmiina syyskuussa alkaviin kursseihin, mutta tutkimushankkeiden suunnittelu päättyy yleensä vasta hakemusten jättämiseen.

Ehkä suurin syy blogitekstien vähäisyyteen kesäkuukausina on kuitenkin uuden kirjahankkeen suunnittelu ja testailu mökillä riippumatossa makoillen. Olen ryhtynyt hahmottamaan, millainen tietokirja syntyisi, jos aiheena olisi uskonto populaarimusiikissa. Siihen liittyen luin kesällä melko ison kasan aiheeseen liittyviä kirjoja. Samalla aloin kirjoittaa kirjaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes udellut, olisiko joku kustantaja kiinnostunut tällaisesta. Lukuvuoden alku ja muut kirjoitustehtävät pistävät hankkeen tauolle, mutta onpa tässä nyt julkisesti sanottu, että jotain tämänsuuntaista on suunnitteilla. Valmista ei ole syytä odottaa vielä hetkeen aikaan, sillä tämä vaatii syventymistä ja tarkkuutta.

Musiikin kuuntelu on painottunut kesällä yllä mainitun hankkeen suunnitteluun ja ostolevyihin, joten edes studioalbumisarjaa ei ole tullut päivitettyä Elviksen lisäksi. Festivaaliraportitkin jäivät kirjoittamatta, vaikka osallistuin isoista tapahtumista Sidewaysiin, Pori Jazziin ja Flow’hun.

Sellaisia selityksiä.