sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Koulu ja uskonto

Viime päivinä on noussut taas esiin ajatus lukion uskonnonopetuksen muuttamisesta nykyisestä yleiseksi uskontotiedoksi.

Asian puiminen yksinomaan lukiokontekstissa on sikäli helpompaa, ettei tarvitse liikaa miettiä, miten esimerkiksi kahdeksanvuotias vastaanottaa opetukset – tarkoittaako opettaja, että ihmeet todella tapahtuivat vai että kristinuskon opetusten mukaan ihmeet tapahtuivat? Lukion yhteydessä ei ole välttämätöntä laittaa niin suurta painoarvoa vanhempien mielipiteille siitä, mitä pakollisen oppivelvollisuuden puitteissa lapsille opetetaan.

En väitä, että uskontotieto olisi täydellinen ratkaisu, mutta pidän sitä parempana kuin nykyistä ja sitä edeltänyttä systeemiä. Lisäksi nykyinen puhe uskontotiedosta pitää sisällään useita toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja, koska yksityiskohdista ei ole selvyyttä. Jotta keskustelussa päästäisiin etenemään, pohdin lyhyesti neljää Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa esiin tullutta näkökantaa.

1. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi sama kuin nykyinen uskonnonopetus. Vaikka uskonnonopetus ei ole ”tunnustuksellista”, se on ”oman uskonnon mukaista”. Se tarkoittaa useita ryhmiä, jotka jakautuvat oppilaan uskonnollisen yhteisön mukaisesti. ”Uskonto” on oppiaineena eri muslimeille, juutalaisille, luterilaisille, ortodokseille, sikheille, hare krishnoille jne. Uskontotieto olisi kaikille yhteinen aine, joka ei olisi tunnustuksellista eikä oman uskonnon mukaista. Se perustuisi uskontoa koskevaan tutkimukseen, mutta käytännössä sisältäisi myös kasvatuksellisia elementtejä (uskontodialogia yms.) Tällöin elämänkatsomustiedolle ei enää olisi paikkaa, joten osa siitä olisi integroitava uuteen aineeseen. Käytännössä se tarkoittaisi ainakin ei-uskonnollisten katsomusten ja identiteettien käsittelyä.

2. Keskustelussa on pohdittu, pitäisikö aine integroida filosofiaan vai yksinkertaisesti lisätä filosofian opetusta (sellaisena kuin sitä opetetaan). Mielestäni filosofia ei nykyisessä muodossa voisi korvata uskontotietoa, koska uskontotiedossa vähintään toinen jalka olisi empiirisessä, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Integrointi taas voisi vesittää filosofian identiteetin. Siksi on parempi pitää ne erillään.

3. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi ’yhteiskunnan muuttamista maahanmuuttajien mieleiseksi ja kantaväestön vastaiseksi’. Nykyinen systeemi korostaa monikulttuurisuutta siten, että eri uskonnoille on omat opetussisällöt. Uskontotieto integroisi eri ryhmät yhteen oppiaineeseen, joten myös ”maahanmuuttokriittiset” voisivat kannattaa tätä, elleivät he halua kristinuskoa selvemmin suosivaa järjestelmää. Tässä esitetyssä muodossa ”maahanmuuttokriittisen” argumentin voi siirtää syrjään.

4. On myös kysytty, perustuisiko uskontotieto ”valintamyymälämalliin”. Tämän mukaan tarjottaisiin oppilaalle erilaisia (uskonnollisia ja ehkä myös uskonnottomia) katsomuspaketteja. Toisin sanoen, kerrottaisiin, miten juutalaiset, muslimit, kristityt jne. uskovat ja elävät, ja sitten vähän vertailtaisiin. Vaihtoehto on huono, koska se ei opasta oppilasta tekemään harkittuja ratkaisuja eikä se sinällään opeta, miten uskonnot ja elämänkatsomukset muodostuvat eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Lisäksi tällainen uskontotieto muistuttaisi tarpeettoman paljon elämänkatsomustiedon edeltäjää, ”Uskontojen historia ja siveysoppia”, josta haluttiin eroon jo vuosikymmeniä sitten.

Näihin ja muihinkin yksityiskohtiin olisi saatava selvyyttä, jotta keskustelussa olisi suhteellinen yksimielisyys siitä, millaista vaihtoehtoa joku kannattaa tai vastustaa. Muutoin aiheesta uutisoinnin mielekkyys vähenee huomattavasti.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä näkökulmia!
Kehittelenpä edelleen...
Minusta uuteen uskontotieteeseen lukion osalta kuuluisi ainakin kurssi uskontojen ja katsomusten tieteellisestä tutkimuksesta (sisältäen eniten uskontotiedettä, hiukan teologiaa esimerkinomaisesti), kurssi tärkeimmistä katsomuksista maailmalla ja tärkeimmistä suomalaisista katsomuksista sekä näille aatehistoriallista taustaa. Uskonto- ja katsomusdialoginen näkökulma olisi välttämättömyys. samoin taiteen ja tieteen ideat katsomuksien rakentamisessa. Etiikan kurssi voisi olla hyvin käytännönläheinen (filosofian etiikka kun on taas teoreettinen): ympäristöetiikkaa, soveltavan etiikan kysymyksiä, dialogisuutta...
Syventävissä kursseissa esim. uskonnonfilosofiaa, kristinuskon oppia, ateismin ja sekularismin suuntauksia, islamin oppia syvällisemmin, myyttejä, pyhiä kirjoja tulkintatapoineen...oppiaineesta voisi jopa saada mielenkiintoisen!

terv. Marja O.

Teemu Taira kirjoitti...

Suunnilleen tuolla tavalla se varmaan rakentuisi. Yksityiskohdat hiottaisiin aikanaan, mutta tässä vaiheessa kai riittäisi selvitys, onko muutokselle riittävästi kannatusta. Itse olen epäileväinen jo siksi, että uusi uskonnonvapauslaki ja sitä seuranneet muutokset ovat sen verran tuoreita. Nykyinen systeemi ei ehkä ole toimivin mahdollinen eikä teoreettisesti onnistunein vaihtoehto, mutta ei kai se ole käytännössä aivan mahdottomaksikaan osoittautunut, ainakaan toistaiseksi.