Olen
pitänyt taukoa pitkistä katsauksista vuoden levyihin. Paasto jatkuu. Sen sijaan
nimeän muutaman suosikeistani.
Vuonna
2017 olen ostanut tai saanut joulukuun alkuun mennessä 197 äänitettä.
Matemaattisesti rajoittuneetkin ymmärtävät, että se on enemmän kuin äänite joka
toinen päivä. Niistä 127 on vinyyliä. Luku pitää sisällään myös seiskatuumaiset
singlet.
Vuonna
2017 ostetuista yli 30 on julkaistu samana vuonna, mutta luku sisältää
Uncut-lehden mukana tulleet kokoelmat, jotka voivat sisältää myös vanhaa
musiikkia. Jos laskin oikein, olen ostanut 22 vuonna 2017 julkaistua albumia.
Saattaa hyvin olla, etten ole ostanut kaikkein parhaita levyjä, mutta lähden
kerrankin liikkeelle siitä, etten kelpuuta tälle listalle kuin hyllystäni
löytyvät.
Kotimaisten
lista on helpompi, koska niitä olen ostanut vähemmän. Top kolme laskevassa
järjestyksessä on seuraava, mutta selitykset ensin: Kivesveto Go-go jää
minialbumillaan Nopeempi ku Veijo
pois, koska se ei ole täyspitkä. Se on mainiota, melodista vauhtipunkkia, joka
tosin jää laadussaan jälkeen yhtyeen edellisestä julkaisusta, joka oli neljän
biisin ep.
3.
Salaliitto: Melankolia. En innostunut
Salaliiton toisesta levystä aivan yhtä paljon kuin debyytistä. Silti yhtye on
kiinnostavinta, mitä valtavirtaa tavoittelevassa kitarapopissa on tässä maassa
tehty pitkään aikaan. Suosittelen tutustumaan myös keikalla.
2.
Kaupungin Valot: Salaista musiikkia.
Aluksi tämän 70-luvun suomipunkista ammentavan bändin kolmas levy oli pettymys.
TVO:n keikalla tuntemattomat uudet biisit eivät tuntuneet miltään, mutta
onneksi ostin levyn. Bändin suunnanmuutos ei enää harmita ja levy on vain
kasvanut kuuntelussa.
1. Mustat
Kalsarit: Juhlat. Tämä bändi on
tullut tutuksi Hulda Huiman taustaorkesterina. Kuitenkin heidän oma levynsä,
jossa Hulda Huima on mukana mutta pääosaa esittää kitaristi Juuso, räjäytti
potin. En kiirehtinyt kuuntelemaan albumia Lepakkomiehessä nähdyn keikan
jälkeen, mutta sitten kun kuuntelin, menin aika pian myös levykauppaan.
Soundi-lehdessä kuvattiin yhtyettä muistaakseni Kollaa kestääksi, jossa
vierailee välillä Kari Peitsamo. Minusta se on hieno näkemys. Tyylillinen
epätasaisuus (tai monipuolisuus) ei minua haittaa: selkeästi itselleni tärkein
kotimainen.
Ulkomaisten
järjestykseen laittaminen on haastavampaa. Ostin paljon tuttujen 90-luvun
indiebändien tuoreita levyjä – Afghan Whigs, Ride, Jesus & Mary Chain – sekä
00-luvun pohjois-amerikkalaista indietä – Arcade Fire, War on Drugs, Wolf
Parade, Timber Timbre, Mountain Goats (Nationalin hankki kumppani). Mukaan
tarttui myös psykedeliaboogieta (Endless Boogie). Viiden kärki on kuitenkin
seuraavanlainen.
5.
Moon Duo: Occult Architechture, Vol. 1.
Psykedeelista jurnutusta olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Pari vuotta
sitten keikalla hurmannut Moon Duo on yksi niistä. Yhtye julkaisi peräti kaksi
albumia vuonna 2017. Niistä kelpuutan listalleni ensiksi julkaistun. Livenä
yhtye on vielä parempi, kuten uusintakeikka Kuudennella linjalla tämän vuoden
syksyllä taas todisti. Niin hauska ja tunnelmaansa imevä, että se toimisi
vaikka Ruisrokin rantalavalla auringonpaisteessa.
4.
Roger Waters: Is This the Life We Really
Want? Kovin usein vuoden levyissäni ei ole 70-vuotta täyttäneiden teoksia.
Watersin soolot ovat kuitenkin olleet itselleni heikko kohta jo teinivuosista.
Uusi teos ei petä. Siinä on korkealaatuisia biisejä ja sen kuuntelu toimii
hyvin tuplavinyyliltä (noin 3 biisiä per puolisko). Siinä ei ole paljoakaan
uutta, mutta se tuntuu silti ilmaisultaan vahvalta ja sisällöltään ajankohtaisen
tärkeältä.
3.
Slowdive: s/t. 90-luvun shoegazen
perintöprinssit/-prinsessat palasivat lavoille vakuuttavasti aikaisemmin, mutta
uutta levyä saatiin odottaa vuoteen 2017. En ollut suuri fani ysärillä, mutta
vuoden 2014 keikka alkoi muuttaa mielipidettäni. Uusi levy hiipi hitaasti ihon
alle ja se oli ostettava. Samoilla höyryillä ostin hyllyyni bändin
klassikkoalbumin Souvlaki. En olisi
uskonut viisi vuotta sitten, että vuonna 2017 kuuntelen uutta Slowdivea todella
vaikuttuneena sen kauneudesta.
2.
John Murry: A Short History of Decay.
Mahtuu listalleni yksi americana-levykin. Tutustuin jo Murryn edelliseen, ja
sen perusteella tiesin ottaa tämän kuunteluun. Yhtenä päivänä kuuntelin muun
puuhastelun lomassa albumin kuusi kertaa läpi. Kuulosti hyvältä, mutta mitään
ei jäänyt mieleen. Sitten päätin ostaa levyn ja kuuntelin lisää. Nyt se on
tällä paikalla vuoden levyissä. Upea maanläheinen levy, jonka päättää onnistunut
Afghan Whigs -laina ”What Jail Is Like”.
1.
Grandaddy: Last Place. Koska ostin
tänä vuonna paljon ysäri- ja 00-indien uusia teoksia, niin on vain
kohtuullista, että se näkyy vuoden parhaan ulkomaisen levyn valinnassa. Ostin
Grandaddyn ex-tempore, kun levykaupassa huomasin sen ilmestyneen. Olin toki
tietoinen sen tulosta, mutta en osannut odottaa sitä. Sisältö on tuttua
Grandaddya, jossa koskettimet ovat suuressa roolissa tyyliltään muuten
kitaravetoisessa indiessä. Levy on tunnelmaltaan rauhallinen ja mietiskelevä,
mutta siinä on silti reilusti dynamiikkaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että sen
biisimateriaali on huikealla tasolla. Niin huikealla, ettei mielestäni kukaan
pistänyt tänä vuonna paremmaksi. Vaikka jotkut kriitikoista pistivät albumin
nimensä mukaisella sijalle, minä pistän päinvastaiselle.
Ensi
vuonna sitten muita levyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti