11 pika-arviota

Kesä on hyvässä vauhdissa ja niin on myös lukeminen. Tai ainakin kesä on jo pitkällä. Tässä on maltillisen mittaisia kommentteja viime aikoina luetuista teoksista. Mukana on musiikkikirjoja, saatanaa, mediatutkimusta, filosofiaa sekä Jamaikan rastajuttuja. Tällä kerralla joukkoon mahtuu useampikin innostava teos. Siitä puuttuu tuttuun tapaan yksi arvioimani ateistisia pamfletteja ruotiva käsikirjoitus, jonka toivon ilmestyvän kirjamuodossa. 

 

Markku Salo (2024) Orjalauluista hiphoppiin 

Mustan musiikin sielua etsimässä Yhdysvaltain maaperän afroamerikkalaisen musiikkiperinteen uskonnollisia ulottuvuuksia käsittelevä tietokirja keskittyy valtaosaltaan jazziin. Siivunsa saavat myös blues, gospel ja hiphop. Vähemmälle huomiolle jää soul. Viidensadan sivuinen paketti sisältää paljon kiinnostavaa asiaa, mutta olisi kaivannut vahvempaa toimituksellista työtä. Itse keskityin erityisesti bluesiin, jazzin ja hiphoppiin. Viimeisin on kovin ohut, bluesia koskeva osio asiallinen (joskin olen joistain tulkinnoista painotuksista eri linjoilla) ja jazzin käsittely parasta mitä teoksessa on. Ellingtonin, Mingusin, Alice Coltranen ja Sun Ran pienoiselämänkerroista opin uutta ja kiinnostukseni kannalta on hienoa, että tekijä nostaa uskontosuhteita tarkastelun keskiöön kirjoittaen samalla musiikki edellä. Ihmettelen, miksi jazz ei ole nostettu suoraan otsikkoon. Joka tapauksessa, kun antaa anteeksi tekstin satunnaisen sekavuuden ja keskittyy substanssiin, niin ymmärtää, miten keskeisessä asemassa uskontosuhteet ovat olleet mustien musiikissa Yhdysvalloissa. 

 

Gianni Vattimo & René Girard (2010) Christianity, Truth, and Weakening Faith

 

Italialaisfilosofin ja ranskalaisantropologin keskusteluista pääosin koostuva teos tuo hyvin esiin, miten Girardin ajatuksista innostuminen sai Vattimon palaamaan kristillisen uskon pariin. He jakavat käsityksen kristinuskon erityisyydestä kaikkiin muihin uskontoihin ja mytologioihin verrattuna (seikka, joka saa minut hyvin epäileväiseksi molempia ajattelijoita kohtaan). Molempien toisistaan hieman poikkeava tapa artikuloida tämä erityisyys on elegantti, keskittyen siihen, että kun kristinuskon ytimessä on viattoman jumalan uhraaminen ristillä, se tekee uhriajattelun (ja siihen liittyvän syntipukkiajattelun) näkyväksi ja on sikäli reitti kohti uutta, väkivallatonta yhteiskuntaa. Heidän välilleen piirtyy myös merkittäviä eroja, Girard on perinteisempi ja Vattimo ”postmoderni”. Ero syntyy erityisesti erilaisten Nietzsche-tulkintojen kautta. Jotenkin itselleni maistuu paremmin Vattimo ajalta ennen Girard-vaihetta, 80-luvulta tyyliin The End of Modernity. 

 

Alan Montefiore (toim.) (1983) Philosophy in France Today 

 

80-luvun alussa oli varmaankin tarpeen koota ranskalaisfilosofeja kertomaan angloamerikkalaiselle lukijakunnalle, mitä se ranskalaistyylinen filosofointi oikein tarkoittaa. Tämä oli teoksen lähtökohta. Kuitenkin kun melkoisen suurista nimistä koostuva joukko (Bourdieu, Derrida, Levinas, Lyotard, Ricoeur jne.) kirjoittavat, eivät he lopultakaan käsittele tehtävänantoa kovin orjallisesti. Osa heistä pyörittelee tehtävänantoa, mutta varsinaiseksi anniksi jää yksittäisten kirjoittajien näkemykset yksilöinä. Siinä mielessä kokonaisuus on pettymys. Tosin jos metsästää yksittäisten filosofien ajatuksia, niin tässä on muutama olennainen. Tuntemattomammat nimet tuovat teksteissään enemmän esiin ranskalaisen filosofian perinnettä kuin starat. Siihen kuuluu esimerkiksi todella vahva painotus filosofian historiaan. Tällaiset huomiot ovat kiinnostavia. Samoin Bourdieun lyhyessä tekstissään esittämä filosofian sosiologinen kehystys. 

 

Mark C. Taylor (2014) Speed Limits: Where Time Went and Why We Have So Little Left

 

Minulla on ambivalentti suhtautuminen Tayloriin: yhtäältä hän on kummallinen teologi-filosofi, joka hengailee tai pikemminkin kai hengaili Esa Saarisen kanssa; toisaalta hän on laaja-alainen ja paikoitellen oivaltava ajattelija, jolla on kiinnostavia näkökulmia. Ostin teoksen alelaarista seitsemällä punnalla ja teos osoittautui vetäväksi. Teos on todella monipuolinen aatehistoriallinen analyysi yhä kiihtyvistä teknologioista ja niihin kytkeytyvä kapitalismin kritiikki. Sellaisena se sisältää paljon pohdinnan arvoista ja voi vain ihastella, miten sujuvasti Taylor liikkuu teknologian historiasta filosofiaan, taiteeseen, arkeen, talousteorioihin ja nykypäivän suuriin teknologiayrityksiin. Olennaista on, että Taylor katsoo kaiken kiihtymisen ja ajan katoamisen teknologian lähteneen kristillisistä ajatuksista, erityisesti reformaatiosta. Vaikka en ole aivan varma, mitä ajattelen tästä, nautin teoksen osista paljon. Kristillistä tai ei, joka tapauksessa on selvää, että teknologia on kiihdyttänyt elämäämme ja katkonut viiveet pois monista paikoista. Viiveet ovat kuitenkin olennaisia jaksamiselle, ymmärtämiselle, ajattelulle ja arvostamiselle. Nopeus rajoittaa. Tosin yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. 

 

Thomas Lemke (2021) The Government of Things: Foucault and the New Materialisms

 

Teoksen alkupuolen uusmaterialismikritiikki on nyansoitua ja oivaltavaa. Siinä ei lähdetä mukaan hypetykseen uusmaterialismin väitetystä uutuudesta ja ainutlaatuisuudesta eikä hyväksytä uusmaterialistien yksinkertaistavia luentoja. Teos ei kuitenkaan ole lyttäys. Kaukana siitä. Lemke arvostaa uusmaterialismin haastetta, sanoo paljon positiivista erityisesti Karen Baradista, ja päätyy rakentamaa omia vastauksia ponnistamalla Foucault’n vähemmän tunnetuista luennoista. Tekijä päätyy yhdistelemään tieteen- ja teknologiantutkimuksen klassikoita ja klassikkosuuntauksia Foucault’n ajatteluun, korostaen, että vaikka foucault’laisen hallintavallan tutkimuksessa ei-inhimillinen materiaalisuus on jäänyt katveeseen, Foucault itse avasi ovea siihen suuntaan. Erittäin hyvä teos, vaikka en allekirjoita Lemken tapaa tulkita Deleuzen ja Guattarin koosteen (tai sommitelman) käsitteen ongelmia. Mutta se on pikkujuttu. 

 

Lesley-Ann Jones (2020) Lennon 

John Lennonin elämästä on kirjoitettu paljon, ja siitä tämäkin teos lähtee liikkeelle, ikään kuin lukija jo tietäisi Lennonista melkein kaiken. Tässä keskitytään Lennonin persoonaan, jonka avaamiseksi kirjoitetaan hitusen myös musiikista. Persoonaakin luodataan ensisijaisesti seksuaalisuuden kautta eikä missään vaiheessa olla kaukana keittiöpsykologiasta. Luin tämän, koska kiinnostaa musiikki ja uskontosuhteet, mutta kummastakaan teos ei sano kovin kiinnostavia asioita. Kirjoittaja on toki päässyt lähelle monia Lennonille läheisiä ihmisiä ja Lennonista tietäviä ihmisiä, joten toisille tämä saattaa toimia hyvin. Teoksen alkuperäisnimi on Who Killed John Lennon? enkä vieläkään ymmärrä, miksi sellainen nimi on valittu. 

 

Janne Zareff (2020) Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa

 

Asiallinen tietokirja poliittisesta satiirista suomalaisen television historiassa. Se toimii aika kivasti kaikille, jotka ovat katsoneet käsiteltäviä ohjelmia. Vitsejä referoidaan ja Noin viikon uutisten osalta katsellaan jonkin verran myös kulissien taakse. Kovin voimakkaita teesejä tekijä ei muotoile, pikemminkin erittelee erilaisia teemoja ja aspekteja aiheen tiimoilta. Kaksi nostoa itselleni muistiin: Ensinnäkin Luule kanssamme -sarjassa oli vuonna 1968 kohtuullisen tiukkaa kristillisen lähetystyön kritiikkiä. Ihan samantyyppistä matskua en muista nähneeni muissa ohjelmissa. Toiseksi tekijä erittelee Noin viikon uutisten yleisölle tehtyä kyselyä ja sen perusteella pohtii, että satiiri saattaa jopa vahvistaa katsojiensa ajattelumalleja sen sijaan että se kyseenalaistaisi niitä. Yleisö nimittäin löytää kohtuullisen usein vahvistusta käsityksilleen silloinkin, kun tekijät ovat tarkoittaneet jotain muuta. 

 

Kauko Röyhkä (1999) Get on! 101 Rocklyriikan parasta 

 

Kiteen kirjastosta löytyi parin kassillisen verran ilmaisia poistokirjoja. Myös tämä Röyhkän vasurilla kasaama valikoima rocklyriikkaa. Painettujen tekstien lisäksi jokaisesta biisistä tai artistista on lyhyt kommentti. Valitettavasti murto-osassa kommenteista puhutaan lyriikoista. Sen sijaan niissä on jotain yleistä itse artistista tai Röyhkän kuulemma huhu tai Röyhkän oma muistelu. Kunnollisella paneutumisella teoksesta olisi tullut erittäin hyvä, mutta tuli sitä nytkin paneuduttua muutamiin tuttujen biisien lyriikoihin syvemmin kuin koskaan. Kokonaisuus olisi parempi, jos se olisi fokusoituneempi, esimerkiksi vain suomalaiseen musiikkiin. Ja jos jokaisesta lyriikasta olisi jokin pointti, mikä valikoijaa on viehättänyt. 

 

Nathaniel Samuel Murrell, William David Spencer & Adrian Anthony McFarlane (1998) Chanting Down Babylon: The Rastafari Reader 

 

Tämä on erinomainen katsaus rastaliikkeen koukeroihin: historiaan, musiikkisuhteisiin, tapoihin, sukupuolirooleihin ja niin edelleen. Toki julkaisuajankohta tarkoittaa, ettei se kerro mitään viimeisen noin 28 vuoden aikana tapahtuneista asioista. Ostin tämän syventääkseni vajavaista tietämystäni rastaliikkeestä ja sen teos teki onnistuneesti. Musiikin osalta siinä oli melko vähän uutta, mutta riittävästi kuitenkin. Kirjoittajista moni on ”sisäpiiriläinen”, mikä on usein riski. Tässä se toimii kohtuullisen hyvin. Ostos oli satunnainen: tuli vastaan divarissa. Onneksi otin pinoon. 

 

Dick Hebdige (1987) Cut’n’Mix: Culture, Identity and Caribbean Music 

 

Hebdige oli Cultural Studies -suuntauksen nouseva nuori 70-luvun lopussa ja vielä 1987 hän julkaisi siihen suuntaukseen istuvan kirjan karibialaisesta, lähinnä jamaikalaisesta musiikista. Tämä on musiikkijournalismia muistuttava tietokirja, jossa on ymmärrystä kulttuurisesta kontekstista. Se toimii oikein hyvin tietopakettina reggaesta ja myös muista Jamaikaan liitettävistä toisen maailmansodan jälkeisistä musiikkityyleistä (ska, dub, rocksteady, talk over), vaikka siinä käydään myös kauempana menneisyydessä. Sopii edelleen aiheesta kiinnostuneille. Ja käydään siinä myös 70- ja 80-lukujen Britanniassa, jossa jamaikalaisen musiikin vaikutus oli merkittävä. Tämän jälkeen Hebdige ei ole tietääkseni kirjoittanut yhtään kirjaa. Tämä teos lojui hyllyssäni 17-18 vuotta ennen kuin päädyin lukemaan sen. Kannatti lukea. 

 

Katri Ylinen (2024) Saatanallinen paniikki 

 

Pitihän minunkin lukea tämä. Teos on viihdyttävä toimittaja-”maallikon” yritys hahmottaa aihetta. Se keskittyy lopulta hieman enemmän nykytilanteen kartoittamiseen haastattelemalla useita keskeisiä tai julkisuudessa esillä olevia henkilöitä kuin menneisyyden penkomiseen. Siinä onkin omintakeisin anti. Menneisyyttä tekijä haluaisi selvittää, mutta siitä ei irtoa paljokaan. Tekijä kirjoittaa itsensä vahvasti tarinaan ja paikoin teos on ikään kuin kuvaus teoksen tekemisestä, mutta minusta se on ihan viihdyttävä ratkaisu. Varsinkin kun Äystön tutkimuksellisempi kirja ilmestyi hyvin pian tämän jälkeen. Päällekkäisyyksistä huolimatta ajattelen, että nämä kaksi teosta täydentävät toisiaan. Erilaiset tyylivalinnat ovat yksi asia, mutta myös niiden sisällöllinen anti on riittävän erilaista.

Kevään 2025 lukemistoa

Kevät on ollut yhtä hässäkkää eikä se muuksi ole muuttunut edes toukokuun jälkipuoliskon alussa. Kirjojen osalta on kertynyt nippu ”lähes luettuja”, jotka sitten lopulta tulee luettua, kunhan aikaa löytyy. Osa on kuitenkin saatu päätökseen. Tässä pinossa on nopeasti luettuja yleisesti kiinnostavia, jotka liittyvät tieteeseen ja tutkimukseen sekä yksi vanhoillislestadiolaisuuteen. Taas on mukana pari musiikkikirjaa sekä ”teoriaa” (Vattimoa, Vattimosta, Lacanista). 

 

Esa Väliverronen (2016) Julkinen tiede 

Nopealukuinen teos käsittelee tiedejulkisuutta yleisesti sekä spesifimmin tieteentutkimuksen näkökulmasta. Se siis sisältää pohdintoja siitä, miten tutkijat ovat esillä julkisuudessa. Sen lisäksi analysoidaan, miten tiede on julkista lähtökohtaisesti. Otsikon sanaparilla on kolmaskin, spesifi merkitys: se viittaa myös tieteeseen, jonka tarkoituksena on osallistaa tavallisia kansalaisia kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun (ei vain palvella professioita, yrityksiä, päättäjiä jne.). Tiede tuo näin keskusteluun näkökulmia, sisältöjä ja käsitteitä, jotka voisivat rikastaa ihmisten mahdollisuuksia ajatella freesillä tavalla ja päästä irti heitä mahdollisesti kahlitsevista ajatuspinttymistä. Tekijä esittelee paljon kiinnostavia tutkimuksia, mutta ei kovin voimakkaasti tuo esiin omaa ääntään. Sellaisena teos toimii erittäin hyvänä resurssina aiheensa mukaisiin keskusteluihin, mutta ei nouse argumentin tasolla vahvaksi ääneksi aiheensa keskusteluihin. 

 

Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.) (2014) Tutkimuksen kansallinen tehtävä 

Teos tarttui mukaan alelaarista kymmenen vuotta sitten. Siirtäessäni sitä paikasta toiseen jäin selailemaan ja sitten lukemaankin. Oletin teoksen sisältävän kevyttä lukemistoa tieteen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, mutta siinä olikin erittäin hyviä ja sisällöllisesti rikkaita tekstejä aiheensa parista, mennen aina tieteenteon (yhteiskunnallisiin) perusteisiin. Myös kokonaisuuteen etäisemmin istuva teksti kansanedustajien eduskunnassa eniten siteeraamista teoksista oli valaiseva. 

 

Satu Lidman (2020) Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä 

 

Tämän teoksen kärkenä on parisuhde- ja lähisuhdeväkivallan tarkastelu, jonka kontekstina nyt sattuu olemaan vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaisuuden käsittely on taitavan tasapainoista sikäli, että sitä ei demonisoida eikä myöskään ohiteta täysin merkityksettömänä. Samalla kun yhteisössä on tapana käsitellä ongelmalliset asiat omassa piirissä (tai olla käsittelemättä) ja anteeksiantamiselle annetaan avioerojen pelossa jopa haitallisen suuri rooli, on yhteisö samalla myös tukirakenne kaikenlaisten ongelmien käsittelyyn, myös parisuhdeväkivaltaan. Tämä tulee käsiteltyä ensisijaisesti yhden tapauksen kautta. Laajempaa tutkimusta hyödynnetään tietenkin, mutta tämän kirjan keskiössä on yhden tapauksen hyvin tarkka ja yksityiskohtainen läpikäynti. 

 

Dave Marsh (2004) Bruce Springsteen – Pomon tarina 

 

Tässä on samassa paketissa mainio Born to Run ja aivan liian detaljitasolle menevä Glory Days. 4,5 tähteä edelliselle ja 2,5 tähteä jälkimmäiselle, joka voisi olla reilusti lyhyempi kaikille muille paitsi niille, joiden mielestä jokainen Brucen välispiikki on printtaamisen arvoinen. Edellinen keskittyy nimensä mukaiseen albumiin, mutta käy myös läpi siihenastisen uran. Jälkimmäinen keskittyy eniten Born in the USAan ja toiseksi eniten Nebraskaan. Albumeista lukeminen on palkitsevaa ja siksi Marsh on parhaimmillaan erinomainen. Yli 650 sivua käsittelevän teoksen viimeiset 200 sivua sisältävät kuitenkin niin paljon vähemmän olennaista, ettei teosta voi aivan varauksetta pitää musiikkikirjojen klassikkona. 

 

Omise’eke Natasha Tinsley (2018) Beyoncé in Formation: Remixing Black Feminism

 

Näennäisen akateeminen Beyoncé-fanikirja, joka käsittelee vähintään yhtä paljon tekijäänsä kuin kohdettansa, tarttui mukaan Oxfordin Blackwellin alennuslaarista viidellä punnalla. Kirjan perusteella voi päätellä, että artisti merkitsee paljon Yhdysvaltain etelän mustalle queerille. Ainakin jos seksipositiivisuus on keskeisin kriteeri. Oma intressini oli uskontokulma ja siitä oli muutama sivu. 

 

Stuart Schneiderman (1983) Jacques Lacan: The Death of an Intellectual Hero 

 

Kirjoittaja lähti 1970-luvulla Yhdysvalloista Ranskaan Lacanin psykoanalyyttiseen oppiin. Sitten hän kirjoitti vuonna 1981 kuolleesta Lacanista kirjan. Kyse ei ole teoreettinen johdanto Lacanin ajatteluun, vaan kontroversiaalisen hahmon kuoleman ja loppuajan käsittelystä. Tavallaan teos on tekijänsä tilinteko oppi-isänsä kanssa. Hän kääntää muidenkin esiin nostamat ongelmat myönteisiksi, mikä asemoi teoksen yhteen laitaan, ollen jonkinlainen rakkauskirje Lacanille. Mutta varsin viihdyttävä lukukokemus, varsinkin silloin kun se käsittelee Lacanin ajattelun sijaan hänen toimintaympäristöänsä. Tällöin teos piirtää kiinnostavan kuvan Pariisin ja Ranskan intellektuaalisesta ilmapiiristä aikana, jolloin teoria ja filosofia olivat vielä viimeistä hottia. Jos jotakuta kiinnostaa tekijän tulkinnan painopiste, niin hän korostaa kuolemanvietin merkitystä Lacanilla – teemaa, jota aikansa yhdysvaltalainen virallinen psykoanalyysi vieroksui tai väheksyi. 

 

Simonetta Moro (toim.) (2023) The Vattimo Dictionary 

 

Erittäin toimiva johdattelu italialaisfilosofin keskeisiin teemoihin ja muita ajattelijoita koskeviin näkemyksiin, ainakin sellaisen näkökulmasta, joka jo tuntee Gianni Vattimon ajattelua. Oma intressini tämän lukemiseen oli ”varmistelu”, että olenhan ymmärtänyt kaiken ja tunnenhan Vattimon työtä koskevaa keskustelua riittävästi. Lukeminen pakotti etsimään muutaman artikkelin ja katsomaan niitä tarkemmin. 

 

Gianni Vattimo & Piergiorgio Paterlini (2009) Not Being God: A Collaborative Autobiography 

 

Tämä on tavallaan Vattimon omaelämäkerta, mutta ei kuitenkaan. Sen on kirjoittanut Paterlini, mutta Vattimo on hyväksynyt kaiken. Siksi se on yhteistyö ja silti omaelämäkerta (eikä elämäkerta). Rakenne ei ole tavanomainen; se koostuu kymmenistä muutaman sivun luvuista ja on itseäni erityisen paljon kiinnostavissa asioissa kitsas (esim. ystävyys Richard Rortyn kanssa). Sisältö on sinänsä mielekästä, mutta juuri tämän hetken tarpeisiin se vastasi vain osittain. Siksi päätin lukea teoksen nopeasti ja siirtyä saman tien seuraavaan. 

 

Gianni Vattimo (2002) After Christianity 

 

Teos on jatkoa lyhyemmälle, ensimmäiselle uskoa käsitelleelle Vattimon teokselle Uskon että uskon (1999). Tässä on syvemmät perustelut sille, miksi ja miten Vattimo kytkee nietzscheläisen jumalan kuoleman tematiikan ja heideggerilaisen metafysiikan lopun teemat yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Tosin tässä teoksessa Vattimo ei mielestäni sano paljoakaan uutta, jos tuntee aikaisemman tuotannon, korkeintaan sävy on ehdottomampi ja vakuuttuneempi (ei välttämättä vakuuttavampi) kuin Uskon että uskon -teoksessa. Kyse ei ole uskon filosofisesta tunnustelusta ja sen sopivuudesta vattimolaiseen ”heikkoon ajatteluun”, vaan pikemminkin julistus siitä, että kristinusko on välttämätön heikolle ajattelulle. Tässä erkanen Vattimosta ja olen hänen ystävänsä Rortyn linjoilla, jolle kristinuskolla ei ollut erityisasemaa ”lännen” tai ”Euroopan” moderniteetissa nykypäivänä.

Studioalbumit osa 123: Cocteau Twins

Jos termiä ”dream pop” ei halua kuvailla sanallisesti vaan esimerkin avulla, niin skotlantilainen, vuonna 1997 perustettu Cocteau Twins olisi hyvä valinta. (Myös Wikipedian dream pop -sivu antaa esimerkkien listassa ensimmäisenä saman vastauksen.) Myös suuri osa merkittävistä shoegaze-yhtyeistä on nimennyt Cocteau Twinsin keskeiseksi vaikuttimekseen. 

 

Minulle CT oli nuorempana liian rauhallista ja eteeristä, ei tarpeeksi levotonta. Myöhemmin se alkoi kiinnostaa ja toimia paremmin. Ostin kakkosalbumin Head over Heels pilkkahintaan, kun vuoden 2008 finanssikriisi laittoi Englannin musiikkiketjut syöksykierteeseen. Myöhemmin talouteen saapui debyyttialbumi Garlands. Olen kuunnellut muitakin levyjä satunnaisesti. En kuitenkaan ole koskaan perehtynyt systemaattisesti yhtyeen tuotantoon. Nyt tuli sen aika. 

 

Garlands (1982) olisi pitänyt kuulla jo nuorena, koska sitä kautta olisin halunnut kuulla muutkin teokset. Tämä nimittäin ei ole pelkkää eteeristä huminaa, vaan tyylikästä post-punkia goottivaikutteilla. Tarkoitan, että mukana on rosoisuutta ja nykivyyttä, joka sopii levottomallekin kuuntelijalle. Eikä ihme: bändin esikuva oli – tadaa! – Birthday Party. Ei ihan ensimmäinen vertailukohta, joka tulee mieleen CT:n myöhemmästä tyylistä. Tekijät moittivat äänimaailmaa, erityisesti äänitteelle päätynyttä rumpukoneen soundia (ja valitus omista teoksista on pysyvä elementti yhtyeen historiassa, mutta en toista sitä aivan jokaisen albumin kohdalla). Myynnillisesti teokseen oltiin tyytyväisiä, siis marginaaliskenessä. Musalehtien vastaanotto on ollut melko kriittistä, mutta ajattelen, että albumia arvioidaan nykyäänkin siitä perspektiivistä, miltä CT alkoi kuulostaa myöhemmin. Itse pidän tätä hienona teoksena, jossa on vahva tunnelma. Jos Siouxsie and the Banshees iskee, niin tämä menee siihen lähelle, tosin askeleen varautuneempaan ja etäisempään suuntaan. Ja se suunta on hyvä. Kohokohtia: ”Wax and Wane”, ”Blind Dumb Deaf”. 

Head over Heels (1983) on selvemmin sitä, mistä yhtye tunnetaan: eteeristä alakuloista massaa, jossa Elizabeth Fraserin eteerisen kaunis laulu on yksi instrumentti muiden joukossa. Sanoista ei oikein saa selvää, eikä ole tarkoituskaan. Sellaisenaan oikein hienoa. Teos on arvioitu debyyttiä korkeammalle, vaikka NME kutsui sisältöä ontoksi ja usvaiseksi. Totta sekin, mutta minusta niitä voi pitää tässä tapauksessa kuvailevina pikemminkin kuin arvottavina. Kaikkiaan kovatasoinen teos. Mojo nimesi sen 20 vuotta ilmestymisen jälkeen yhdeksi eksentrisimmistä brittiläisistä albumeista. ”Sugar Hiccup” on puhdasta shoegazea. Kohokohta: ”Musette and Drums”. 

 

Treasure (1984) toi mukaan uuden jäsenen: Fraserin ja kitaristi-rumpukoneen käyttäjä Robin Guthrien mukaan liittyi multitaituri Simon Reymonde bassoon ja tuotantopuolen hoitajaksi. Teos alkaa biisillä ”Ivo”, joka viittaa 4AD-levy-yhtiön pomoon Ivo Watts-Russelliin. Tunnetuin raita on kuitenkin ”Lorelei”, pikkuhitti ja sikäli yksi CT:n tunnetuimpia. Teos myi asiallisesti ja kriitikoiden vastaanotto on ollut erittäin myönteistä. Silti bändi on nupissut siitä, miten tekele tuli rykäistyä kiireessä, hätäisesti. Ei se siltä kuulosta. Hieno teos, jossa on myös täytebiisejä, jotka eivät kuitenkaan riko albumin tunnelmaa. Kohokohtia: ”Lorelei”, ”Persephone”. 

 

Victorialand (1986) palasi pääosiltaan duon rakentamaksi teokseksi, jonka yleisilme on minimalistisempi kuin aikaisemmilla. Osa materiaalista sopii rentoutumiseen tai luonnonmaisemia esittelevän videon kylkiäisiksi. Tuttu kauneus ja tyylikkyys on kuitenkin läsnä Fraserin vokaalien ja Guthrien kitaroiden hallitsemassa yhdistelmässä, josta ei kannata etsiä rumpusooloja tai rajuja rytminvaihdoksia. Jos itselleni CT:n debyytti vetoaa juuri post-punkin ja dreampopin yhdistelmän vuoksi, niin voi jo arvata, ettei tämä ole se kaikkein eniten rakastamani teos. 

 

The Moon and the Melodies (1986) on yhteistyö minimalisti Harold Buddin kanssa. Se julkaistiin henkilöiden nimillä eli sitä ei tarvitse pitää CT-albumina. Kuuntelen sen kuitenkin. Avausraita ”Sea, Swallow Me” on unipoppia parhaimmillaan. Sitä kuunnellessa muistaa, millä purkilla Beach House on vieraillut. Sen jälkeen mennään (vielä) minimalistisempaan suuntaan. Mainio päätösraita ”Ooze Out and Away, Onehow” tuo hitaasti tunnelman takaisin hitusen elävämpään. Yksinkertaisesti: pari erittäin onnistunutta biisiä, mutta minimalistisempi puoli jää itselleni taustamusiikiksi. 

 

Blue Bell Knoll (1988) lähtee liikkeelle rytmikkäämmin kuin muutaman aikaisemman albumin keskimääräinen esitys. Kriitikoiden vastaanotto oli myönteistä, mutta Robert Christgau kysyi, mitä nämä aurabisneksessä olevat tekevät vaihtoehtorockin listoilla. Voin eläytyä molempiin puoliin. Tosin hullaantumiseen vaadittaisiin ainakin enemmän kuuntelua. Tässä vaiheessa suhtaudun ”vain” myötämielisesti. Ai niin, Bluebell Knoll on nyppylän huippu Utahissa. 

 

Heaven or Las Vegas (1990) on yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi. Olisi pitänyt poimia se joskus alelaarista, silloin kun se siellä oli. Teos löytyy useilta sen-ja-sen ajan parhaat albumit, jotka on aivan pakko kuunnella vaikka ei haluaisi -tyyppisiltä listoilta. Tekoaikaan Fraser oli raskaana, mutta suhde Guthrien kanssa ei ollut tasapainoista (ilmeisesti Guthrien kokaiiniongelmien ja varmaan muidenkin ongelmien vuoksi). Jos kiinnostaa eteerinen unipop, tämä on merkkiteos. Jos ei kiinnosta, voi tämän unohtaa. Itse kuulun edelliseen kategoriaan, mutta kaipaan eteerisyyteen enemmän kulmaa kuin CT tarjoaa tässä vaiheessa. Hyvä levy ja syystäkin arvostettu, mutta en pääse yli Garlandsista, vaan kuuntelen tätä ”varsinaista” Cocteau Twinsiä samoilla korvilla. Toki tässä on mukana suoranaisia pop-hittejä, kuten albumin nimibiisi. 

 

Four-Calendar Café (1993) on “tavallisempi” levy, jos yhtyeellä sellaisia voi sanoa olevan. Äänimaisema on riisutumpi ja vähemmän mystinen ja eteerinen. Silti ollaan etäällä ihan perinteisestä listapopista. Jos CT on tyypillisesti pilvien päällä, niin nyt ollaan vain pari metriä maan yläpuolella. Tämä on myös ja ehkä ensisijaisesti erolevy. Minun korvilleni tämä on toistaiseksi vähiten kiinnostava. En osaa suositella tätä edes sisäänheittotuotteeksi valtavirtaisemman maun omaaville; miksi ei aloittaisi parhaista ja omaperäisimmistä? Kriitikoiden vastaanotto on ollut vaihtelevaa: keskinkertaiseksi arvioinnista myönteiseen, mutta ei montaakaan ”mestariteos”-hokemaa. 

 

Milk & Kisses (1996) toi Robinin ja Elizabethin vielä yhteen levyttämään. Ja Simonin. Hän kommentoi, että äänimaailma ei onnistunut, vaikka biisit olivat kelvollisia. Bändille tyypilliset vahvuudet ovat läsnä, mutta ehkä aikakin alkoi olla ajanut (toistaiseksi) ohi tästä äänimaailmasta tai ainakin tulos kuulosti samalta vanhalta. Mutta eipä tämäkään huonolta kuulosta, ainakin nostan tällä kuuntelulla teoksen edeltäjäänsä korkeammalle. Ymmärtääkseni teos on kuitenkin laitettu kasaan irrallisista palasista – parista keskenään kovin erilaisesta ep:stä ja yksittäisistä biiseistä, jotka kaikki on miksattu uudelleen muodostamaan edes jonkinlainen soundillinen kokonaisuus. Tämän jälkeen CT teki vielä muutamia biisejä, joita on julkaistu kokoelmalevyillä. 

 

Cocteau Twins päätti toimintansa vuonna 1997. Bändi esiintyi Roskildessa vuonna 1996, kun olin paikalla. En kuitenkaan katsonut sitä. Joku toinen samaan aikaan soittanut bändi kiinnosti nuorta miestä enemmän. Olisiko ollut Chumbawamba? Moni voi nyt yskäistä, mutta seison valintani takana: tuohon aikaan se oli paljon tärkeämpi bändi, keikka oli mainio ja pidän bändistä edelleen paljon. Silti Cocteau Twinsin missaaminen harmittaa. 

 

Jäljelle jäivät albumit. Niistä olen jo nimennyt suosikkini (debyytin). Muitakin hienoja teoksia on, kuten hyllystäni löytyvä Head over Heels, mutta en ole aivan varma, tarvitsenko niitä lisää hyllyyni. Paitsi jos halvalla saa. Ehkä kuuntelen muutamat pari kertaa lisää, vaihdan kantaani ja säntään levykauppaan. Seuraava kohde on joko Treasure tai Heaven or Las Vegas – ne yhtyeen arvostetuimmat levyt. Sanottakoon vielä se, että Cocteau Twinsiltä löytyy arvostettuja biisejä myös singleiltä ja ep-levyiltä eikä unohdeta heidän kontribuutiotansa This Mortal Coil -projektiin, jossa he versioivat Tim Buckleyn kappaleen ”Song to the Siren”. 

 

En ole jaksanut kovin paljon kirjoittaa niistä kuuluisista lyriikoista, joista ei saa selvää – ja myöhäisessä vaiheessa osa lyriikoista taisi olla englannin sanoja väärinpäin. Mutta oletteko nähneet sen meemin, jossa maidossa (?) keittyvä suklaagorilla (?) kertoo, että on vihdoin saanut selville, mitä CT:n biiseissä lauletaan? Meemissä olio ”hukkuu” ja muuttuu suklaakastikkeeksi juuri ennen kuin ehtii välittämään tiedon. 

 

Cocteau Twinsin jäsenet ovat tehneet musiikkia erikseen. Soolojuttuja en ole kuitenkaan kuunnellut. Fraser ei ole julkaissut sooloalbumia, mutta on vieraillut useilla levyillä, esimerkiksi Massive Attackin Mezzaninen kolmella raidalla. CT perusti myös Bella Union -levy-yhtiön, joka on julkaissut useita merkittäviä indie-albumeita. 

 

Selvisin koko tekstin mainitsematta Kate Bushia.

Alkukevään lukemisia

Lukupakettiin sisältyy tälläkin kerralla monenlaista materiaalia. Alkuun pari musiikkikirjaa, sitten kaksi oman alani teosta ja loppuun muutamia yhteiskunta-tieteellisiä ja humanistisia kirjoja oman alani ulkopuolelta. Sain kahlattua kohtuullisen määrän teoksia, ottaen huomioon muiden töiden kuormittavuuden. Editointityö vei taas aikaa, samoin uskontoa populaarimusiikissa käsittelevän kurssin hiominen ja vetäminen (joka olen omasta tahdostani suunnitellut normaalia työläämmäksi, koska olen tehnyt siihen kirjamittaisen oheislukemiston) sekä muutamien artikkelien viimeistely. Lisäksi lukulistalta tuli ruksittua pois useampi tutkimusartikkeli, mutta niistä en kirjoittele tässä. 

 

Bruce Springsteen (2016) Born to Run – omaelämäkerta 

 

Kohtuullisen vetävä ja rehellisentuntuinen artistielämäkerta (ehkä pikemminkin juuri ”tuntuinen” kuin vain rehellinen, mutta voi olla rehellinenkin). Suosittelen ainakin artistin musiikin ystäville, mutta toimii se muutenkin. Jotain etäisyyttä ja reflektiota siitä kuitenkin jää puuttumaan. Siksi ryhdyin lukemaan myös toista Pomoa käsittelevää teosta, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

 

Luke Haines (2024) Freaks Out! Weirdos, Misfits and Deviants – The Rise and Fall of Righteous Rock’n’Roll 

 

Haines on yksi suosikeistani. Niin muusikkona kuin kommentaattorina. The Auteursista, Black Box Recorderista ja soolourasta tunnettu (tai ”tunnettu”) Haines on tätä ennen kirjoittanut kaksi teosta, jotka käsittelivät hänen uraansa, erityisesti The Auteursia ja Black Box Recorderia. Tässä käsitellään jonkin verran hänen omaperäisiä soololevyjä (ja siitä iso plussa), mutta kokonaisuus muodostuu ”friikkien” tunnistamisesta ja ylistyksestä. Tämä väljä kehys antaa tilaa kertoa omasta elämästä ja mielipiteiltään painokkaasta musamausta. Silloinkin kun olen eri mieltä Hainesin kanssa, haluan lukea hänen dissauksiaan. Usein olen kuitenkin samaa mieltä. Ja hehkutuksissa hän on yhtä lailla liekeissä. Muusikoista, jotka kirjoittavat kirjoja, Haines saattaa olla paras. 

 

Tuomas Äystö (2025) Paholaisen perilliset. Satanismipaniikin synkkä historia 

 

Kollegan tietokirja aiheesta, joka kosketti syvästi yhdysvaltalaista yhteiskuntaa ja sittemmin myös suomalaista. Itselleni suuri osa oli tuttua tietoa, mutta muutamat detaljit ja nyanssit avasivat ja lisäsivät ymmärrystäni aiheesta. Suosittelen, ehdottomasti. 

 

Ethan G. Quillen (2018) Atheist Exceptionalism 

 

Tässäkin on kirjoittajana tuttu Edinburghin ajoilta. Yhdysvaltalainen ”ateistimieheksi” kutsuttu Ethan teki väitöskirjan Edinburghissa ja tämä teos pohjautuu siihen. En ole kaikin osin vakuuttunut teoreettisesta freimauksesta, mutta missään yksittäisessä teoksessa ei käsitellä yhtä perinpohjaisesti yhdysvaltalaisia ateisteille keskeisiä oikeustapauksia. Jo sen vuoksi tärkeä teos, joka näyttää, miten jopa ateistien kannalta myönteisesti päättyneissä oikeusjutuissa toistetaan ateismiin liittyviä kielteisiä stereotypioita, joissa ateisti on moraaliton, aggressiivinen, pikkumainen ja epäamerikkalainen. 

 

Rita Felski (2024) Kirjallisuuden hyödyllisyys 

 

Vuonna 2008 ilmestynyt teos on ns. postkritiikin puheenvuoro, jossa otetaan etäisyyttä ”kriittisiin” lukutapoihin (psykoanalyysi, ideologiakritiikki, dekonstruktio) ja puolustetaan pääosin lukemisen fenomenologista tutkimusta. Tunnistan hyvin sen tunnelman, johon Felskin teos vastaa. En kuitenkaan jaa hänen vastauksiaan ja visioitaan. Esimerkiksi empiiriset yhteiskuntatieteelliset menetelmät ja vastaanottotutkimus voidaan yhdistää kriittisiin näkökulmiin siten, että saavutetaan jotain, mitä kriittiset menetelmät eivät yksin tee. Ja tekee sen mielestäni paremmin kuin Felskin tarjoamat vaihtoehdot. Siihen ei tarvita valitusvirttä kritiikin yksioikoisuudesta. On toki huomattava, että Felski ei puolusta kirjallisuuden ainutlaatuisuutta korostavia näkökulmia, vaan kutsuu niitä ”teologisiksi”. 

 

Manuel Castells & Martin Ince (2003) Conversations with Manuel Castells 

 

Castells oli vielä 2000-luvun alkupuolella puhutuimpia yhteiskuntatieteilijöitä. Hän oli oraakkeli, joka kertoi, miten maailma makaa. Itse suhtauduin kädenlämpöisellä mielenkiinnolla hänen näkemyksiinsä, mutta yhteistyö Pekka Himasen kanssa sai skeptiseksi. Tässä haastattelukirjassa selviää, että hänen elämänsä ja uransa on ollut hyvin erikoinen ja ihmeellinenkin. Tapahtumarikas mutta nousujohteinen ura kulminoitui puhuttuun informaatioyhteiskuntaa käsittelevään trilogiaan. Eipä siitä niin aktiivisesti enää puhuta, mutta olipa kuitenkin aikansa iso juttu. Vasemmistolaisesta anarkistista tuli tässä prosessissa jonkinlainen piilaakson innovaatiohypen myötämielinen tulkitsija – ja sitä hän teki myös Suomen valtion (tai siis Sitran) piikkiin Himasen kanssa. En nyt erityisen innoissani ollut niistä jutuista enkä ole vieläkään, mutta kiinnostavalla tavalla nyt luettuna huomaa, miten kauas persuuntunut oikeisto-Suomi on tullut ajasta, jolloin Suomi edusti Castellsille kehityksen kärkeä. Suomesta ja Suomen mallista, jossa yhdistyy teknologiainnovaatiot ja hyvinvointivaltio, kirjassa puhutaan paljon – ja lähes täysin myönteiseen sävyyn. Ajat ovat todennäköisesti muuttuneet. 

 

Stephen Toulmin (2015, alk. 1958) Argumentit. Luonne ja käyttö 

 

Brittifilosofin klassikkoteos haastaa formaalin logiikan toimivuuden ja korostaa enemmän arkikielen käytäntöjen tarkastelua. Sellaiselle, joka on jo marinoitu Toulminin suuntaan, teos on lähinnä puiseva logiikan joidenkin ongelmakohtien erittelyä. Pitkästä aikaa käsissäni on kirja, jonka meinasin jättää kesken. Kontrasti yhteen suosikkiteokseeni, Kosmopolis, on valtava. Toulminin Kosmopolista tuli jopa pidettyä tenttikirjana aikanaan, mutta Argumentit on siihen verrattuna karvas pettymys. No vertailu ei ole täysin reilu, sillä niiden yhteisestä perustasta huolimatta sisällöt ovat hyvin erilaisia ja teosten ilmestymisten välissä on 32 vuotta (Kosmopolis ilmestyi 1990). Tämä suomennos perustuu vuoden 2003 laitokseen, ei 50-luvun alkuperäiseen. Valituksistani huolimatta suhtaudun vuonna 2009 kuolleen Toulminin ajatuksiin hyvin myönteisesti.

Joulunajan lukemiset

Tässä taas lyhyitä luonnehdintoja viime aikoina, tai siis lähinnä jouluntienoilla, luetuista teoksista. Pari teosta uskontotieteilijöiltä, pari musakirjaa ja yksi aiheenaan brexit. Tämän suurempaa settiä ei ole kasautunut. Syyt ovat tuttuja: teoksen toimitus, opetuksen valmistelu, perhevelvoitteet ja omat kirjoitushommat. Ehkä myös se, että olen lukenut muutamia musiikkilehtiä lähes kannesta kanteen, on vienyt aikaa oikeiden kirjojen lukemiselta. 

Rebekka King (2023) The New Heretics: Skepticism, Secularism, and Progressive Christianity 

 

Suomessakin tunnettu John Shelby Spong on kristillinen ajattelija, joka hylkää ihmeet ja perinteisen jumalauskon, mutta puolustaa kuitenkin kristinuskon perintöä. Häntä ja hänen kaltaisiaan pidetään usein marginaalisina poikkeuksina kristinuskon kentällä. Itse olen hieman toista mieltä: kanta on huomattavasti yleisempi kuin oletetaan, myös kirkkojen työntekijöiden keskuudessa, erityisesti silloin kun sitä ei toitoteta ääneen julkisuudessa. Kingin teos on perusteellinen etnografinen tutkimus kanadalaisista yhteisöistä, jotka perustuvat ”spongilaisuudelle” (minun termini, ei tekijän). Sellaisena teos on kutkuttava katsaus siihen, miten nämä ihmiset neuvottelevat suhdettaan kristinuskoon ja sen perintöön, katsoen olevansa matkalla jonnekin – ehkä päätyen puhtaaksiviljeltyyn uskonnottomuuteen tai ateismiin tai pysyvänsä jossain kohdin kristinuskoa mutta kuitenkin etäällä konservatiivisista muodoista. 

 

Jason W. M. Ellsworth & Andie Alexander (toim.) (2024) Fabricating Authenticity 

 

Mitä tulee siitä kun uskontotieteilijät leikkivät kulttuurintutkijoita ja Roland Barthesin kaltaista arkipäivän mytologisoinnin tutkijaa? Kirja, jossa autenttisuusdiskurssia tarkastellaan useissa konteksteissa mainoksista ruokaresepteihin, Trumpista kapitalismiin. Mukana on toki myös uskontoaiheisia tekstejä. Kokonaisuuteen mahtuu 28 blogitekstin mittaista rykäystä sekä johdanto että jälkisanat. Kuulun kirjoittajien joukkoon ja oma tekstini pui jediritareiden yritystä rekisteröityä Englannissa hyväntekeväisyysjärjestöksi uskonnollisin perustein. Siinä uskonnon autenttisuusolettama viranomaisdiskurssissa on tutkimuksen kohde eli en pyri arvioimaan itse sitä, ovatko jedit autenttisesti uskonnollisia vai eivät (mitä ikinä se tarkoittaisikaan). Kokonaisuus on kevyttä, hauskaa ja opettavaistakin luettavaa. 

 

Peter Guralnick (2015) Sam Phillips: The Man Who Invented Rock’n’Roll 

 

Legendaarisen Sun-levy-yhtiön nokkamies Sam Phillips on yksi tärkeimmistä hahmoista 50-luvun rock’n’rollin ja rockabillyn historiassa. Tämä lähes 700-sivuinen elämäkerta on kiinnostavimmillaan tarkastellessaan yhtiön keskeisiä vaiheita. Muutoin se menee kohtuullisen epäolennaisillekin vesille: yksityiskohdat saattavat kiinnostaa tekijän lisäksi joitain lukijoita, mutta monille teos on yksinkertaisesti liian pitkä pitääkseen yllä mielenkiinnon. Kuitenkin on kiinnostavampaa lukea Phillipsin työskentelystä upeiden artistien kanssa kuin hänen hankalasta ja loppujen lopuksi aika yhdentekevästä muusta urasta. Aiheesta täydet pisteet, toteutuksesta vähän vähemmän. Sanotaan se vielä, että olen lukenut muitakin Guralnickin kirjoja, enkä erityisesti pidä hänen tyylistään, vaikka hän tärkeää työtä tekeekin. 

 

Fintan O’Toole (2018) Heroic Failure: Brexit and the Politics of Pain 

 

Lentokentältä lähti mukaan palkittu teos, josta halusin löytää lisätietoa brexitiin johtaneista tekijöistä. Käsittely on pitkään brittihistoriassa, ehkä turhankin pitkään, mutta se osoittaa, miten pitkät juuret brexitillä on. Briteissä EU edusti median pölhöpopulismissa natsi-Saksaa, joka voitettiin sodassa ja jolle oltiin häviämässä EU:ssa. Liioittelua toki, mutta taitavin sanankääntein media vetosi historiassa muodostuneisiin tunteisiin. Historian lisäksi toinen tekijä liittyy kirjan nimeen. Se viittaa itsesäälin ryydittämään tilanteeseen, jossa kolonialistit kokevat itsensä kolonisoiduiksi. Briteissä on vahva nostalgia kadonneen imperiumin loistoon. Loiston puuttuessa nykypäivänä syynä onkin EU. Teos dokumentoi kohtuullisen onnistuneesti erilaisia vaiheita, joissa manner-Eurooppa on nähty kilpailijana ja jopa vihollisena myös rauhan aikana, niin ennen kuin jälkeen thatcherismin. Ehkä hauskinta ja raivostuttavinta on lukea, mitä hölynpölyä konservatiivipoliitikot ovat suustaan päästäneet puhuessaan kansalle EU:sta. Se saa miettimään, miten (varsinkin Briteissä) hauskaan huumorimuottiin puetuilla valheilla on suuri teho politiikassa. 

 

Cathi Unsworth (2023) Season of the Witch: The Book of Goth 

 

Aloittelijan ehdoton opas erityisesti englantilaisen goottimusiikin syövereihin, maustettuna poliittisen tilanteen kartoituksella 70-luvun lopulta eteenpäin. Jos käsiteltävistä bändeistä ja heidän esikuvistaan tietää entuudestaan, kirjassa on kohtuullisen vähän uutta. Silti se toimii hyvin myös niille, jotka tuntevat skenen erinomaisesti. Itselleni suuri osa oli tuttua kertausta monien bändien osalta, mutta kattaus on sopivan laaja. Kuvaukset korostavat (ehkä liiaksikin) vähemmän tunnettuja varhaisvaiheita (en tosin tiedä, miksi kaikissa bändeissä tärkeintä olisi niiden alkutaival). Paikallisuus on tärkeä tulokulma, mikä tällaiselle Englannissa liki kolme vuotta asuneelle on iso plussa. Southern Death Cultista ja sitä seuranneesta Death Cultista oli jotain uuttakin, samoin Theatre of Hatesta. Siouxsien kuviot eivät ole niin tuttuja, joten sekin toi lisävaloa. Pidin myös siitä, että kirjassa koukataan parin sivun verran psychobillyyn ja trashiin (ei thrashiin), koska skeneissä oli limittäisyyttä, jopa enemmän kuin mitä tämä kirja paljastaa. No lopulta voidaan valittaa wikipediamaisuudesta. Se menisi, jos se yhdistyisi kirjoittajan näkemykseen tai visioon siitä, mistä goottialakulttuurista oli ja on kyse. Se kuitenkin jää puuttumaan. Siksi myös ajan yhteiskunnallisen tilanteen kuvaus jää paikoin kovin irralliseksi itse goottiskenestä. Kritiikistä huolimatta viihdyttävä kirja.

Kesälukemiset (2024)

Otsikko viittaa kesään, mutta listassa on jo keväällä luettuja. Ja menipä jokunen alkusyksyyn saakka. Ylipäätään lukutahti on ollut toivottoman hidasta. Kevääseen osui paljon töitä ja kesä ”myöhästyi” hiukan. Lisäksi muutto ja muu elämä on sekoittanut arjen ja loman joksikin epämääräiseksi touhuiluksi. Listalta puuttuu myös parin käsikirjoituksen arvioinnit. Toinen niistä vei koko heinäkuun. Niiden lukemisesta olisi kiva kirjoittaa, mutta etiketti sanoo, ettei se ole toivottavaa ennen kuin teokset on julkaistu. Jotain jo julkaistua on kuitenkin luettu. 

 

Nick Couldry & Andreas Hepp (2017) The Mediated Construction of Reality

 

Tekijät argumentoivat, että sosiaalisen maailman rakentuminen tulisi ymmärtää lähtökohtaisesti mediavälitteiseksi (kun medialla tarkoitetaan teknologisia kommunikaatiovälineitä), erityisesti nykyisenä ”syvän mediatisoitumisen” aikana. Heidän mukaansa sosiaalisen konstruktion lähtökohtana ei voi olla (enää) Umwelt, arjen suorat kokemukset. Tämä ei sinänsä ole kovin kiistanalainen näkemys, mutta eipä sitä ole tässä mitassa aikaisemmin tietääkseni esitetty. Lisäksi sillä tulisi olla jotain vaikutusta siihen, miten yhteiskuntateoriaa kirjoitetaan ja opetetaan tulevaisuudessa (eli kytketään median merkityksen pohdinta osaksi yhteiskuntateoriaa). Itselleni ehkä tärkeintä teoksessa kuitenkin on se, miten tekijät hahmottavat median merkityksen eri tavoin kuin moni muu tutkija. Heille mediatisaatio (mediatization) on tärkeä käsite, pelkkä medioituneisuus (mediation) ei riitä. Mediatisaatio ohjaa hahmottamaan median ja muun sosiaalisen maailman vuorovaikutteista rakentumista niin, että suhteet kumuloituvat ja intensifioituvat digitalisaatiossa (mekanisaation ja sähköistymisen jälkeen) niin sanotun syvän mediatisoitumisen aikana. He kuitenkin tekevät pesäeron esimerkiksi Stig Hjarvardin mediatisaatiokäsitykseen, sillä he irtisanoutuvat ajatuksesta, jonka mukaan mediatisaatioon kuuluu (eurooppakeskeisesti) ajatus semiautonomisesta mediainstituutiosta. Tällöin Hjarvardin teoriassa oleva rohkea väite mediainstituution kasvavasta vallasta modernissa yhteiskunnassa myös vesittyy ja mediatisaatiosta tulee testattavan teorian sijaan teoreettinen käsite, joka vain yleisemmin ohjaa pohtimaan monenlaisten medioiden kaikkiallista roolia sosiaalisessa todellisuudessamme. 

 

Russell T. McCutcheon (2005) Religion and the Domestication of Dissent 

 

Luin teoksen uudestaan. Paljastan tässä syyn: arvioin kustantajalle, kannattaisiko siitä tehdä uusi laitos ja millaisin muutoksin. Normaalisti en paljasta syytä, mutta koska arvioni on myönteinen ja nimeni on oletettavasti myös tekijän tiedossa, en näe mitään erityistä estettä asiasta kirjoittamiselle blogikontekstissa. Yksinkertaisesti ajattelen, että tämä on unohdettu esseistinen helmi. Oikeastaan unohdin itsekin kokonaisuuden näkökulmasta, vaikka olen palannut useita kertoja alleviivauksiini. Lyhyehkö teos näyttää erilaisten esimerkkien avulla hienosti, millaisin ongelmallisin tavoin tutkijat ja ympäröivä yhteiskunta jäsentää uskontoa. Lisäksi se tarjoaa työkaluja tutkia uskontoa koskevia diskursseja ja niiden vaikutusta yhteiskunnassa. Tätä varmaan pidetään tekijänsä vähemmän tärkeänä teoksena, mutta tämän kierroksen jälkeen en ainakaan itse ajattele niin. 

Michael Lewis (2018) The Fifth Risk

 

Tämä jäi käteen heräteostoksena Heathrow’n lentokentältä. Luin teoksen saman tien. En ole seurannut ilmeisen tunnettua kirjoittajaa sen kummemmin, mutta tämä käsitteli Yhdysvaltain sekavaa vallanvaihtoa Trumpin noustessa presidentiksi 2016. Siitä epämääräisyydestä, suuresta holtittomuudesta ja valmistautumattomuudesta päästään tarkastelemaan, mitä kaikkea hallituksen erityisosastot tekevät. Yksinkertaisesti: ne tekevät yhteiskunnan toimivuuden kannalta elintärkeitä asioita, ja osastojen organisoinnin retuperälle jättäminen on potentiaalisesti katastrofaalista jopa lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se voi johtaa jopa yhteiskunnan romahtamiseen. Tämä tulee selväksi kirjasta, joka on näennäisen tylsästä aiheesta huolimatta paikoitellen todella vetävä ja kutkuttava. Nimi tulee riskien hierarkiasta, jossa viides yhteiskuntaa ja (Yhdysvaltain) hallitusta uhkaava riski on huono projektinhallinta. 

 

Mikko Kuustonen (2021) Omaelämäkerta 

 

Tämä lähti mukaan alennuslaarista kahdella eurolla. Siinä on hyvää ja huonoa. Hyvää: Kuustosen henkilökohtainen tarina on aidosti kiinnostava. Kaivoskaupungin kasvatti, joka löytää identiteettinsä viidesläisyyden parista, tulee uskoon ja alkaa gospelmuusikoksi Pro Fiden laulajana, on työni ja miksei nuoruuteni kannalta tärkeä. Itse kuulin Kuustosesta vasta Q.Stonen kohdalla ja sitten soolouran alussa hän oli jo täysin tuttu nimi. Kävin keikallakin jossain seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa. Myöhemmät vaiheet ovat nekin mielenkiintoisia, mutta eivät minulle aivan niin olennaisia. Lisäksi herkistyin Akateemisen Starbucksissa teosta silmäillessä siinä vaiheessa, kun Kuustonen kertoo äitinsä kuolemasta. Teoksessa on myös huonoa. Kuustonen on sietämättömyyteen asti ”kiitollinen”. Sanaa käytetään toistuvasti varsinkin kirjan loppupuolella. Se ei vielä ole suuri synti. Itseäni alkoi kuitenkin ärsyttää elinkautista rippi-isosen katsetta elävä Kuustonen, joka terapoi 24/7 eikä ole kuullutkaan yhteiskuntarakenteista ja politiikasta. Yhteiskunta katoaa yksilön sisäisiin koettelemuksiin, joiden käsittelyn kehyksessä on yli-ikäisen rippi-isosen resurssit. Kuustonen on näennäisesti avoin – paikoin lukijasta niin tuntuukin Mikon itseruoskintaa seuratessa – mutta lopulta siinä ei paljasteta juuri mitään. Kenestäkään toisesta ei sanota mitään kielteistä. Ehkä se on hyvä ratkaisu suhdeverkoston ylläpidossa, mutta jättää pinnaltaan avoimesta käsittelystä hitusen pahvisen jälkimaun. Jos kuitenkin keskittyy kirjan hyviin puoliin, niin olen todella iloinen, että venkoiluni ostopäätöksessä päätyi shoppailun hyväksi. 

 

Mike McGonigal (2007) Loveless (My Bloody Valentine) 

 

Vuonna 1991 julkaistua My Bloody Valentinen erinomaista kakkoslevyä ympäröi mystisyyden aura ja huhujen tiheä pilvi. Levyä käsittelevä kirja on ilmestynyt laadultaan hyvin vaihtelevassa 33 1/3 -sarjassa. Teos ei kuulu sarjan parhaimmistoon, sen uskallan sanoa otantani perusteella. Ei se heikoinkaan ole. Korkeintaan kolme tähteä. Se valottaa asetelmia ja purkaa joitain myyttejä – erityisen hyvää on yhtyeen aivojen Kevin Shieldsin haastatteleminen tätä teosta varten. Kirjoittajasta itsestään tulee melko kielteinen kuva, omahyväinen. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, eikä se mielestäni avaa kuuntelukokemusta merkittävällä tavalla. Tärkeintä varmaan on se, että Shields ei välttämättä ole se mielikuvien sekopäinen ja käsittämätön nero, vaan työteliäs visionääri. Eikä yhtyettä koskevissa käsityksissä kannata luottaa Creation-yhtiön pomon viljelemiin näkemyksiin, vaikka ne mystisyyden auraa ovatkin omalta osaltaan rakentaneet. 

 

John Higgs (2022) Love and Let Die: Bond, The Beatles and The British Psyche 

 

Teos kuljettaa vierekkäin ja limittäin Beatlesin ja Bondin tarinaa. Beatles on rakkaus ja Bond on kuolema. Okei, en usko käsittelyn kertovan mitään merkittävää ”brittiläisestä psyykeestä”, mutta se tarjoaa oikein hyvän katsauksen molempiin pääkohteisiinsa. Luin sen Bondin vuoksi, mutta opin lisää myös Beatlesista. Bondinkin osalta teoksessa oli itselleni paljon uutta tietoa, jota ei puhtaasti Bondiin keskittyvissä kirjoissa ole. Sikäli kyse ei ole pinnallisesta tarkastelusta, vaan hyvin aiheisiinsa perehtyneestä tekstistä. Rinnastuksetkin ja yhteydet kohteiden välillä ovat oivaltavia, vaikka ei siitä mitään syvällistä akateemista analyysia muodostukaan. 

 

Tomi Kiilakoski (toim.) (2024) Katsomusaiheita 

Tämä teos on tuoreimman Nuorisobarometrin tulosten pureskelua. Niistä on käyty julkista keskustelua, enkä tässä lähde ruotimaan löydösten yksityiskohtia. Karkeasti sanottuna tulokset vahventavat käsitystäni siitä, että nuorten aikuisten parissa uskonnottomuudesta on tullut uusi normaali. Kaikenlaisia määrällisesti vähemmän merkittäviä mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavia muutoksia on näkyvissä suuren kuvion lisäksi. Yksi näistä on nuorten miesten siirtyminen konservatiiviseen suuntaan. Yksi laajempaa tutkimuskeskustelua ansaitseva aihe olisi huomio uskonnon ja (koetun) hyvinvoinnin yhteydestä ja siitä löydöksestä, että nuorilla paras hyvinvointi on uskonnollisilla arvokonservatiivisilla naisilla. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kyse on uskonnosta. Kyse vaikuttaisi olevan pikemminkin siitä, että jos identiteettipositio on etäällä keskimääräisestä, koettu hyvinvointi on heikompaa. Hyvinvointi on heikointa ei-uskonnollisilla arvokonservatiivisilla; kanta, joka asettuu kauaksi ei-uskonnollisen prototyypistä eli jos olet uskonnollinen, konservatiisuus tukee hyvinvointia; jos olet ei-uskonnollinen, konservatiivisuus heikentää hyvinvointia. Kokonaisuus tarjoaa oikein hyvän paketin nykypäivän uskonnollisuudesta suomalaisten nuorten parissa. 

 

Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman & Ryan Cragun (2023) Beyond Doubt: The Secularization of Society 

 

Kirjassa argumentoidaan, että sekularisaatioteoria pitää paikkansa. Se ei tarkoita, että uskonnot katoaisivat tai että suunta olisi väistämättä uskonnollisuuden heikentyminen. Sekularisaatioteoria pitää paikkansa, kunhan tietyt ehdot täyttyvät (mm. institutionaalinen eriytyminen ja rationalisoituminen – ylipäätään se, mitä tavataan kutsua modernisoitumiseksi). Kaikkein tärkein maallistumista edesauttava tekijä on uskonnollisen sosialisaation heikentyminen. Kaikesta tästä olen tekijöiden kanssa samoilla linjoilla. Teoksen heikkoutena on sen keskittyminen yksilön uskonnollisuuteen ja sen mittaamiseen. Nimittäin sillä saralla sekularisaatio on ”beyond doubt”, jos uskonto jollain mielekkäällä tavalla määritellään sellaiseksi, joka joko on tai ei ole ja jota voidaan tutkia määrällisesti. Sen sijaan yhteiskuntien organisoitumisen tasolla sekularisaation toteutuminen on joko triviaalia (teokratioita ei ole maailmassa kovinkaan montaa) tai erittäin monimutkaista: sekularismi (poliittinen kanta, jossa millekään uskonnolle ei anneta etuoikeuksia yhteiskunnassa ja jossa pyritään heikentämään uskontojen lobbausmahdollisuuksia) tuntuu voivan käytännössä melko huonosti myös niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto on teoriassa erotettu valtiosta. Jos joku kirja on leimallisesti anti-Stark (kuuluisaa uskontososiologia Rodney Starkia vastaan), niin se on tämä. 

 

Hanna Kuusela (2024) Syytös 

 

Totuuspohjainen ja samalla hyvin omakohtainen selonteko yliopistomaailman muutoksista. Akateemisen maailman tuulista ja yhteiskunnallisista ongelmista kiinnostuneille tämä on erinomainen herätys. Tosin akateemista maailmaa tunteville suuri osa on tuttua kamaa. Detaljitasolla voisin nupista tulkintaerimielisyyksistä. Voisi myös kysyä, ovatko näkemykset kirkkaampia potilaan diagnoosissa kuin parantamisessa. Mutta suuressa kuvassa tämä on tärkeä puheenvuoro, jonka viesti ongelmista (”syytös”) ei rajoitu käsittelyn ytimessä olevaan yliopistoon (Tampere) ja sen surullisenkuuluisiin muutosjohtajiin. 

 

Izabela Wagner (2020) Bauman: A Biography 

 

Hengästyttävän yksityiskohtainen elämänkerta sosiologi Zygmunt Baumanin monin tavoin merkittävästä ja merkillisestä elämästä. Tässä ei käsitellä tarkasti Baumanin ajatuksia. Ja se, mitä tarkastellaan, ei vakuuta: Wagner ei ole Baumanin ajatusten tuntija. Mutta hän osaa analysoida poikkeuksellisen hyvin Puolan yhteiskuntaa ja sen historiaa Baumanin elämän ajalta. Teos kuvaa Baumania henkilönä tarkasti ja sitoo yksilön upeasti sosiaalisten kontekstien muutoksiin. Juutalainen Bauman pääsi pakoon natseja Neuvostoliittoon, nousi kommunistisessa Puolassa armeijassa korkealle, kunnes siirrettiin syrjään. Yliopistossa meni hienosti, kunnes antisemitismi nosti taas päätään Puolassa. Baumanista tuli epätoivottu henkilö, joka menetti työnsä ja kansalaisuutensa. Bauman meni Israeliin muutamaksi vuodeksi, mutta hän ei ollut sionisti. Hän lähti pian Englantiin, Leedsiin, jossa hän teki akateemista uraansa. Eläköidyttyään hänestä tuli maailmankuulu ajattelija ja uskomattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä teoksessa yhdistyvät maailmanhistorialliset tapahtumat (toinen maailmansota, kommunistiset ajat jne.) ja mahdollisuus kurkistaa Baumanin yksityiselämään seesteisempinäkin aikoina. Teoksen todellinen pahis on Puola! 

 

Judith Butler (2024) Who’s Afraid of Gender? 

 

Maailmankuulu sukupuoliteoreetikko analysoi kriittisesti anti-gender -liikettä ja sen erilaisia ulottuvuuksia TERFeistä (trans-exclusionary radical feminism) erilaisiin kristillisiin sukupuoliroolien luonnollisuuden puolesta kamppaileviin toimijoihin. Analyysi on selkeää ja kirkasta. Sukupuolen luonnollisuuden ja muuttumattomuuden puolesta kamppailevat pyrkivät lopulta rajaamaan toisten määrittelyoikeutta ja mielekkään elämän ehtoja. Kyse ei ole ”vain” sukupuolesta. Sen sijaan anti-gender -liikehdinnässä kytkeytyvät toisiinsa useat konservatiiset ja autoritaariset virtaukset, joilla on tällä hetkellä suuri vaikutusvalta monissa yhteiskunnissa. Mukana on myös fasistisia elementtejä. Itse pidin erityisesti siitä, miten Butler argumentoi, ettei ns. ”gender-ideologia” ole länsimaisen valkoisen kolonialismin vientituote, sillä sukupuolen rajaaminen kahteen pysyvään ei ole alkuunkaan vakio ei-moderneissa yhteiskunnissa. Teos myös muistuttaa, ettei se nykyinen paavi ole mikään liberaali kultamussukka.

Studioalbumit osa 122: Amon Düül II

Eräänä päivänä töihin kävellessäni laitoin kuulokkeista soimaan Amon Düül II:n toisen albumin Yeti. Ihastuin siihen välittömästi. Toimistolla etsin nopeasti, onko yhtyeen tuotantoa helposti saatavilla vinyylinä. Kävi ilmi, että ainoastaan tuplakokoelma Lemmingmania löytyy levykaupasta, joka sattumoisin sijaitsee melko lailla kotimatkan varrella. Levykaupasta ostin samalla kerralla Big Blackin albumin ja totesin myyjälle, että tässäpä hyvä yhdistelmä. Myyjä vastasi, että luultavasti myös Steve Albini (Big Blackin keskeishahmo) arvostaisi. 

 

Tuosta päivästä alkoi ihailuni Düülia kohtaan. Olin kyllä kuullut debyyttialbumi Phallus Dein joskus, mutta se jäi kuriositeetiksi. Sitten suuresti rakastamani Breeders levytti Amonin kenties tunnetuimman raidan ”Archangel Thunderbird” All Nerve -levylleen. Koveri oli se välittävä askel, joka tarvittiin. Lisäksi Uncutissa oli ollut kiinnostusta ruokkiva juttu Düülista. Lemmingmania on soinut kotioloissa taajaan. Joka kuuntelulla ihmettelen, miten mielenkiintoista musiikkia kommuunissa eläneet tyypit saivat aikaan. 

 

Yhtyeen tuotanto on sekavaa jo siksi, että on olemassa myös yhtye Amon Düül. Se on heikompi, merkittävästi heikompi. Lisäksi on ajallisesti myöhäisempi Amon Düül II (UK), jossa on jokunen sama jäsen kuin tässä käsiteltävässä yhtyeessä. Pitäydyn ensisijaisesti siinä, mitä Wikipedia listaa otsikossa olevan yhtyeen tuotantoon. 

 

Amon Düül II kuuluu kokeilevan ja psykedeelisen krautrockin keskeisnimiin. Se syntyi saksalaisena kommuunibändinä, joka erkaantui poliittisesti aktiivisemmasta kommuunista, jossa hengailivat hetken myös Baader ja Meinhof. 

 

Phallus Dei (1969) on asiallinen teos, mutta ymmärrän edelleen, miksi se jätti etäisyyden ensimmäisellä kierroksella. Se ei ole koskaan kuitenkaan kuulostanut paremmalta kuin nyt. Puoliskon täyttää yli 20 minuuttinen jamipohjainen nimiraita ja toisella on neljä lyhyempää. Kuuntelemassani bonusversiossa on kaksi muuta, joista toinen, ”TouchMaPhal” tuo Intiaa ja itämaisuutta mukaan osuvalla tavalla. Kokonaisuus on omaperäistä psykedeelistä rokkia tai avaruusrokkia, jossa on hippivibaa mutta ei niin paljon, että se tuntuisi aikaansa jämähtäneeltä. Pidän erityisesti siitä, että laulu on yksi instrumentti muiden mukana. Pidän albumista, vaikka siinä on epätasaisuutta. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Yeti (1970) on yhtyeen mestariteos. Ja mestariteos ylipäätään. Minun on vaikea nimetä parempaa psykedeelisen rockin, spacerockin tai edes rakastamani krautrockin albumia. Tai en ainakaan ole pitkään aikaan ollut mistään yhtä innoissani. Valitettavasti siitä ei ole helposti ja järkevään hintaan saatavaa vinyylipainosta. Se toki löytyy suoratoistopalvelusta ja yllä mainitulla kokoelmalla on albumin kohokohdat. Ilman sen kummempia lätinöitä suosittelen tutustumaan. Pian huomaa, onko teos itselle sopiva kakkupala. Minä olen kääntynyt. Testaa ainakin täältä löytyvän ”Archangelin” lisäksi paljon parempi, liki 14-minuuttinen kokonaisuus ”Soap Shop Rock”, jonka ensimmäinen osa ”Burning Sister” laitta riman huippuunsa ja ”Halluzination Guillotine” sekä ”Flesh-Coloured Anti-Aircraft Alarm” näyttävät, miten korkea taso pidetään yllä. A-puolen toisena on hengähdystauko, ”She Came Through the Chimney”. B-puolella taas mennään, ensiksi arkkienkeli pistää taas riman korkealle. Siitä siirrytään erilaisiin, mystisiin fiiliksiin loppulevyn ajaksi, kohokohtana ”Eye Shaking King”. Ihanaa. [Suunnittelen ostavani vinyylinä, kunhan osaan päättää, minkä verran suostun maksamaan – halvalla teosta ei saa.] 

 

Tanz der Lemminge (1971) on tupla, joka sisältää neljä raita. Tosin kaikki raidat (paitsi yksi) jakautuvat nimettyihin osiin. Kompositiostaan huolimatta sisältö on varsinkin alkupuolella toistaiseksi helpoiten lähestyttävää. Kenties siksi, että biisit sisältävät melodisia, akustisia osioita eikä meno ole niin päällekäyvää kuin Yetillä. Teos alkaa myöhemmässä vaiheessa muistuttaa rock-versiota Tangerine Dreamistä, mikä ei ihan istu siihen, mistä tässä bändissä pidän. Viimeisen puoliskon kolme normaalimittaista raitaa ovat lähimpänä yhtyeen aikaisempia tuotoksia, mutta eivät minusta yllä samalle tasolle. Tästä puuttuu pientä vierailua lukuun ottamatta myös Renate Knaup, jonka laulu on merkittävä osa aikaisempia teoksia. Siksi: minusta tämä on valovuoden päässä edeltävästä ja jää taakse myös debyytille. Ei auta, vaikka kriitikot ovat rankanneet tämän myönteisesti ja myös kaikkien aikojen sitäsuntätä-listoille. 

 

Carnival in Babylon (1972) ei ole kriitikoiden ylistämä siinä määrin kuin edeltäjänsä. Syy lienee siinä, että teosta pidettiin ”kaupallisena”, kun siinä ollaan ihan biisiformaatissa eikä hajoteta muotoa kokeelliseksi pulputukseksi. Tässä kuitenkin poikkeava näkemys: kyse on mestariteoksesta! En oikein tiedä, mikä muu levy yhdistäisi niin hienosti folkin ja psykedeelisen hard rockin. Kuudesta raidasta ”Tables Are Turned” on heikoin, mutta sekin puolustaa paikkansa rauhallisena hetkenä b-puolella muuten intensiivisessä kokonaisuudessa. Varsinkin a-puoli on timanttia; kaikki kolme raitaa iskee, mutta muita ylemmäksi nostan ”All the Years Aroundin”. Sitä on tullut kuunneltua eniten, koska se löytyy myös Lemmingmania-kokoelmalta. Toistaiseksi kuunnelluista tämä menee heti toiselle sijalle Yetin jälkeen. Renaten läsnäolo tekee taas paljon. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Wolf City (1972) jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä linjalla. Myös laatu pitää. Erityisesti alkupuoli on timanttista, esimerkiksi kitaristi John Weinzierlin yksin tekemät ”Green-Bubble-Raincoated-Man” ja ”Jail-House-Frog”. Kuten All Musicin arvio muistuttaa, teos tasapainoilee onnistuneesti olemalla sopivasti taidetta ja samalla sopivan lähestyttävää. Sama pätee Carnivaliin. Erinomainen levy, enkä lähde arvioimaan, onko tämä ihan hitusen parempi vai heikompi kuin edeltäjänsä. [Ostin vinyylinä tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Utopia (1973) on Utopia-nimellä alkujaan julkaistu teos, eikä siis siinä mielessä Düül-albumi, mutta soittajina ymmärtääkseni on samaa jengiä. Se löytyy YouTubesta, mutta sivuutan sen osittain, vaikka myöhemmissä painoksissa onkin esittäjän nimenä Amon Düül II. Ilmeisesti porukka oli riitautunut Wolf Cityn aikaan, ja osa porukasta teki tämän. Kun riidat sovittiin, voitiin nimetä se jälkikäteen Amon-levyksi. Tämä on aika tavanomainen tekele eikä siinä ole samaa magiaa kuin emoyhtyeellä samoihin aikoihin. Toistaiseksi kuunnelluista selvästi heikoin. 

 

Vive La Trance (1973) oli levy, jonka ajattelin suistavan hienon sarjan raiteiltaan. Toisin kävi. Tämä on edelleen melko kovaa kamaa. Taas vähän erilaista, ei kosmista psykedeliarockia eikä krautin junnaustakaan, mutta jotain erikoista 70-lukulaista elektronisuutta, taidepoppia ja tunnelmallistakin. Biisit ovat maltillisen mittaisia ja noudattavat Düülin asteikolla paikoin tavanomaisia rakenteita. Omiin suosikkeihini lukeutuvat esimerkiksi ”Fly United” ja ”Mozambique”, jotka vaikuttavat olevan yleisemminkin ne pidetyimmät, jos netin progesivustoja on uskominen. Mainitaan myös popimmat ”Manana”, ”Trap” ja vielä ”Apocalyptic Bore”, joka on taas yksi esimerkki bändin osuvasta tavasta käyttää viulua. Mutta kun levyn päättää vielä mainio ”Ladies Mimikry”, niin ei voi kuin todeta, että ostoon menee tämäkin teos. [Ostin vinyylin tämän kirjoittamisen jälkeen.] 

 

Hijack (1974) on viimeistään se levy, joka etäännytti yhtyeen avaruusrockista innostuneet, mikäli eivät sitten hyväksyneet linjan muutosta. Toki edeltäjänsä oli jo erilaista. Tämä vie kuitenkin taas piirun verran kauemmaksi alkuajoista. Kovin suurta arvostusta se ei nauti. Itse pidän tätä epätasaisena kokonaisuutena, jossa on myös onnistuneita biisejä, esimerkkinä vaikkapa mietiskelevän kauniilla huilulla varustettu, singlenäkin julkaistu ”Traveller”. Parhaimpaan kolmannekseen menee myös avausraita ”I can’t wait, pt 1 & pt 2”. Sen sijaan ”Mirror” edustaa yhtyeen pirtaan sopimatonta junttirockia. Todellinen outolintu on Ornette Colemanin klassikkobiisin ”Lonely Woman” versio. Piti lukea, että on sama, ennen kuin ymmärsin. Tai en ole vieläkään varma. 

 

Made in Germany (1975) on edelleen askel kohti jotain aivan muuta. Teosta voisi luonnehtia progressiiviseksi tulkinnaksi kabaree-ajasta ja -musiikista inspiroituneelle mielelle. Myös sana ”Euroviisut” tulee mieleen albumin ”huumorissa”. Ylenpalttisuus ja hupsuttelevuus tosin sopii sekä kabareehen että Euroviisuihin. Psykedeelinen rock on siitä kaukana. Tämä ei ole se Düül, josta viehätyin, mutta jotain viehkoa tässäkin on. Osa menee kammottavan ja mitättömän suuntaan, mutta esimerkiksi ”Metropolis” iskee heti ensimmäisellä kuuntelulla ja ”Mr. Kraut’s Jinx”. Tämänkin voisin ostaa, kunhan olen ensiksi kuunnellut varhaistuotannon puhki. 

 

Pyragony X (1976) löytyy esimerkiksi Dailymotion-sivustolta, mutta ei tyypillisistä palveluista. Teoksesta ei myöskään ole vinyyliuusintapainoksia. Näistä voi päätellä, että joko oikeudet ovat oudolla taholla tai kukaan ei pidä sisältöä tutustumisen arvoisena. Edellisestä en osaa sanoa, mutta jälkimmäinen ei ole kaukana totuudesta. Tai ainakin näin voi sanoa Düül-standardeilla. Teos on sekoitus valtavirtaa lähestyvää jamirokkia ja (paikoin itämaista) psykedeliaa ja Floyd-henkistä progea. Biisimateriaali on keskinkertaista ja samalla epätasaista (jos nämä voi mitenkään sovittaa yhteen ristiriidattomasti). Pari uutta jäsentä tuli mukaan ja he osallistuivat aktiivisesti myös säveltämiseen. Siksi ei ole ihme, että perussointi on melko erilaista. Moniin muihin yhtyeisiin verrattuna teos sisältää ideoita ja hyviä hetkiä, mutta bändin tuotantoon suhteutettuna mennään alavireisesti. Kompletistin näkökulmasta tulisi hankittua muutakin kuin esine, mutta tästä ei kannata aloittaa yhtyeen kuuntelua. 

 

Almost Alive… (1977) on taas niitä suoratoistojen ulkopuolisia tuotoksia. YouTubesta sentään löytyy muutama biisi. Viimeisin virallinen vinyylipainos on vuodelta 1978 ja cd-formaatissa löytyy saksalainen painos vuodelta 2005. Avausraita ”One Blue Morning” on erittäin asiallista poprockia, josta on vaikea löytää varhaista Düülia. Paitsi ehkä biisien pituuksista. 7-8 minuuttisen esitykset eivät mene ihan listarockin muottiin. Tämä ei ole minun tyypillistä musiikkiani, mutta jotenkin pidän albumia viehättävänä. En odota uusintajulkaisua vesi kielellä, mutta valitsisin tämän monen tunnetumman perusrockin sijaan. 

 

Only Human (1978) kuuluu teoksiin, joista on vaikea löytää tietoa menemättä internetin ulkopuolelle. Sisältöä löytyy muutama biisi YouTubesta. No, se sisältö on aika erikoista diskon ja välillä myös funkin suuntaan kurkottavaa poppia. Ihan hitunen psykedeliaa löytyy, kun oikein tarkalla korvalla kuuntelee. Suurimmaksi osaksi tällä ei sisällön puolesta ole mitään tekemistä varhaisen Düülin kanssa. 

 

Vortex (1981) sentään löytyy YouTubesta kokonaisuutena. Avainsanat: syntetisaattori, rumpukone, elokuvamusiikki ilman elokuvaa, hitunen poppia, loppupuolella progea ja psykedeliaakin. Ei uusintapainosta vinyylinä. Viimeisin virallinen cd-painos on vuodelta 2005. Kokonaisuus: yllättävän hyvä, selkeä parannus pariin edelliseen, kenties siksi, että Renata Knaup on mukana ensimmäistä kertaa Made in Germanyn jälkeen. Linjaton, kuitenkin. Sellaisenaankin paikoin kiehtova. 

 

Nada Moonshine # (1995) on verrattain omaperäistä, kokeilevaa progressiivista poprockia. Se ei kuulosta vuodelta 1995, mutta äänimaisemansa puolesta sitä ei voi sijoittaa paljon aikaisemmaksikaan. Mistään aikansa trendeistä teos ei ammenna eikä se ole kokenut uudestisyntymistäkään. Vinyylinä sitä ei ole julkaistu ollenkaan. Tekele kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä. En lähde sitä metsästämään enkä odota vinyyliä innokkaasti, mutta jonkinlaisen tason ja kokeilunhalun yhtye säilyttää tässäkin. Mitähän hashtag on viestinyt 90-luvun puolivälissä? Tai en ymmärrä otsikkoa muutenkaan: kahden kielen sekoitus ja tuloksena arkinen lause ”ei (yhtään) pontikkaa” Kun Renata on kohtuullisen suuressa roolissa, niin Düül ei tee täysin kelvotonta. 

 

Kobe (Reconstructions) (1996) on rekonstruktio yhtyeen varhaisesta materiaalista vuosilta 1969–1971. Sen nimi tulee japanilaisesta kaupungista, jonka maanjäristyksen uhreja teos muistaa. Sisällön laadusta en osaa sanoa mitään, koska en löydä teosta. Arvioiden perusteella kyse ei ole kadonneesta mestariteoksesta. 

 

Bee as Such (2010) on yhtyeen tuorein, omakustanteena vain digitaalisesti julkaistu teos. Myöhemmin (2014) ilmeisesti sama teos julkaistiin fyysisenä tuotteena nimellä Düülirium. Biisien nimet vaihdettiin, mutta oletan, että kyse ei ole uudesta äänityksestä. Ensikosketus materiaaliin on ”Still Standing” (myöhemmin ”Standing in the Shadow”), joka ei sen suuremmin innosta, vaikka onkin Beefheart-henkistä rutinaa psykedeelisellä jamitaustalla. Sitten kuuntelen Düülirium-version kokonaan, koska se löytyy Tubesta. Sama yleisfiilis. Ei voi moittia kammottavaksi, pikemminkin siedettäväksi tulkinnaksi varhaisen Düülin linjasta. Mutta onko tämä nyt kuitenkaan tärkeä muuten kuin yhtyeen tarinan viimeisimpänä katseena menneisyyteen? Ehkä ei. Neljä biisiä, lyhin yli kahdeksan minuuttia. Prog Archives -sivustolla tyypillisin arvio on kolme tähteä. 

 

Siinä taisivat olla yhtyeen studioalbumit. Vaikea sanoa, kun maailmalta löytyy muitakin teoksia samalla nimellä. En nyt tässä vaiheessa edes yritä pysyä kärryillä, vaan fokusoin katseeni takaisin yhtyeen varhaisvaiheisiin. Tuotanto oli vielä vuonna 1974 mielestäni korkeatasoista. Siksi sijoitin monta euroa yhtyeen hankalasti saataviin ja hintaviin vinyyleihin. Ja vieläpä pyöräilin Helsingin keskustassa niiden vuoksi. Aidosti kokeellinen yhtye, jossa yhdistyy psykedeelisen avaruusrockin jamitus, krautin jurnutus, progen kokeilevuus, jopa folk ja paikoitellen syvältä koskettavat melodiat. Yleisesti aivan liian vähän arvostettu yhtye.