11 pika-arviota

Kesä on hyvässä vauhdissa ja niin on myös lukeminen. Tai ainakin kesä on jo pitkällä. Tässä on maltillisen mittaisia kommentteja viime aikoina luetuista teoksista. Mukana on musiikkikirjoja, saatanaa, mediatutkimusta, filosofiaa sekä Jamaikan rastajuttuja. Tällä kerralla joukkoon mahtuu useampikin innostava teos. Siitä puuttuu tuttuun tapaan yksi arvioimani ateistisia pamfletteja ruotiva käsikirjoitus, jonka toivon ilmestyvän kirjamuodossa. 

 

Markku Salo (2024) Orjalauluista hiphoppiin 

Mustan musiikin sielua etsimässä Yhdysvaltain maaperän afroamerikkalaisen musiikkiperinteen uskonnollisia ulottuvuuksia käsittelevä tietokirja keskittyy valtaosaltaan jazziin. Siivunsa saavat myös blues, gospel ja hiphop. Vähemmälle huomiolle jää soul. Viidensadan sivuinen paketti sisältää paljon kiinnostavaa asiaa, mutta olisi kaivannut vahvempaa toimituksellista työtä. Itse keskityin erityisesti bluesiin, jazzin ja hiphoppiin. Viimeisin on kovin ohut, bluesia koskeva osio asiallinen (joskin olen joistain tulkinnoista painotuksista eri linjoilla) ja jazzin käsittely parasta mitä teoksessa on. Ellingtonin, Mingusin, Alice Coltranen ja Sun Ran pienoiselämänkerroista opin uutta ja kiinnostukseni kannalta on hienoa, että tekijä nostaa uskontosuhteita tarkastelun keskiöön kirjoittaen samalla musiikki edellä. Ihmettelen, miksi jazz ei ole nostettu suoraan otsikkoon. Joka tapauksessa, kun antaa anteeksi tekstin satunnaisen sekavuuden ja keskittyy substanssiin, niin ymmärtää, miten keskeisessä asemassa uskontosuhteet ovat olleet mustien musiikissa Yhdysvalloissa. 

 

Gianni Vattimo & René Girard (2010) Christianity, Truth, and Weakening Faith

 

Italialaisfilosofin ja ranskalaisantropologin keskusteluista pääosin koostuva teos tuo hyvin esiin, miten Girardin ajatuksista innostuminen sai Vattimon palaamaan kristillisen uskon pariin. He jakavat käsityksen kristinuskon erityisyydestä kaikkiin muihin uskontoihin ja mytologioihin verrattuna (seikka, joka saa minut hyvin epäileväiseksi molempia ajattelijoita kohtaan). Molempien toisistaan hieman poikkeava tapa artikuloida tämä erityisyys on elegantti, keskittyen siihen, että kun kristinuskon ytimessä on viattoman jumalan uhraaminen ristillä, se tekee uhriajattelun (ja siihen liittyvän syntipukkiajattelun) näkyväksi ja on sikäli reitti kohti uutta, väkivallatonta yhteiskuntaa. Heidän välilleen piirtyy myös merkittäviä eroja, Girard on perinteisempi ja Vattimo ”postmoderni”. Ero syntyy erityisesti erilaisten Nietzsche-tulkintojen kautta. Jotenkin itselleni maistuu paremmin Vattimo ajalta ennen Girard-vaihetta, 80-luvulta tyyliin The End of Modernity. 

 

Alan Montefiore (toim.) (1983) Philosophy in France Today 

 

80-luvun alussa oli varmaankin tarpeen koota ranskalaisfilosofeja kertomaan angloamerikkalaiselle lukijakunnalle, mitä se ranskalaistyylinen filosofointi oikein tarkoittaa. Tämä oli teoksen lähtökohta. Kuitenkin kun melkoisen suurista nimistä koostuva joukko (Bourdieu, Derrida, Levinas, Lyotard, Ricoeur jne.) kirjoittavat, eivät he lopultakaan käsittele tehtävänantoa kovin orjallisesti. Osa heistä pyörittelee tehtävänantoa, mutta varsinaiseksi anniksi jää yksittäisten kirjoittajien näkemykset yksilöinä. Siinä mielessä kokonaisuus on pettymys. Tosin jos metsästää yksittäisten filosofien ajatuksia, niin tässä on muutama olennainen. Tuntemattomammat nimet tuovat teksteissään enemmän esiin ranskalaisen filosofian perinnettä kuin starat. Siihen kuuluu esimerkiksi todella vahva painotus filosofian historiaan. Tällaiset huomiot ovat kiinnostavia. Samoin Bourdieun lyhyessä tekstissään esittämä filosofian sosiologinen kehystys. 

 

Mark C. Taylor (2014) Speed Limits: Where Time Went and Why We Have So Little Left

 

Minulla on ambivalentti suhtautuminen Tayloriin: yhtäältä hän on kummallinen teologi-filosofi, joka hengailee tai pikemminkin kai hengaili Esa Saarisen kanssa; toisaalta hän on laaja-alainen ja paikoitellen oivaltava ajattelija, jolla on kiinnostavia näkökulmia. Ostin teoksen alelaarista seitsemällä punnalla ja teos osoittautui vetäväksi. Teos on todella monipuolinen aatehistoriallinen analyysi yhä kiihtyvistä teknologioista ja niihin kytkeytyvä kapitalismin kritiikki. Sellaisena se sisältää paljon pohdinnan arvoista ja voi vain ihastella, miten sujuvasti Taylor liikkuu teknologian historiasta filosofiaan, taiteeseen, arkeen, talousteorioihin ja nykypäivän suuriin teknologiayrityksiin. Olennaista on, että Taylor katsoo kaiken kiihtymisen ja ajan katoamisen teknologian lähteneen kristillisistä ajatuksista, erityisesti reformaatiosta. Vaikka en ole aivan varma, mitä ajattelen tästä, nautin teoksen osista paljon. Kristillistä tai ei, joka tapauksessa on selvää, että teknologia on kiihdyttänyt elämäämme ja katkonut viiveet pois monista paikoista. Viiveet ovat kuitenkin olennaisia jaksamiselle, ymmärtämiselle, ajattelulle ja arvostamiselle. Nopeus rajoittaa. Tosin yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. 

 

Thomas Lemke (2021) The Government of Things: Foucault and the New Materialisms

 

Teoksen alkupuolen uusmaterialismikritiikki on nyansoitua ja oivaltavaa. Siinä ei lähdetä mukaan hypetykseen uusmaterialismin väitetystä uutuudesta ja ainutlaatuisuudesta eikä hyväksytä uusmaterialistien yksinkertaistavia luentoja. Teos ei kuitenkaan ole lyttäys. Kaukana siitä. Lemke arvostaa uusmaterialismin haastetta, sanoo paljon positiivista erityisesti Karen Baradista, ja päätyy rakentamaa omia vastauksia ponnistamalla Foucault’n vähemmän tunnetuista luennoista. Tekijä päätyy yhdistelemään tieteen- ja teknologiantutkimuksen klassikoita ja klassikkosuuntauksia Foucault’n ajatteluun, korostaen, että vaikka foucault’laisen hallintavallan tutkimuksessa ei-inhimillinen materiaalisuus on jäänyt katveeseen, Foucault itse avasi ovea siihen suuntaan. Erittäin hyvä teos, vaikka en allekirjoita Lemken tapaa tulkita Deleuzen ja Guattarin koosteen (tai sommitelman) käsitteen ongelmia. Mutta se on pikkujuttu. 

 

Lesley-Ann Jones (2020) Lennon 

John Lennonin elämästä on kirjoitettu paljon, ja siitä tämäkin teos lähtee liikkeelle, ikään kuin lukija jo tietäisi Lennonista melkein kaiken. Tässä keskitytään Lennonin persoonaan, jonka avaamiseksi kirjoitetaan hitusen myös musiikista. Persoonaakin luodataan ensisijaisesti seksuaalisuuden kautta eikä missään vaiheessa olla kaukana keittiöpsykologiasta. Luin tämän, koska kiinnostaa musiikki ja uskontosuhteet, mutta kummastakaan teos ei sano kovin kiinnostavia asioita. Kirjoittaja on toki päässyt lähelle monia Lennonille läheisiä ihmisiä ja Lennonista tietäviä ihmisiä, joten toisille tämä saattaa toimia hyvin. Teoksen alkuperäisnimi on Who Killed John Lennon? enkä vieläkään ymmärrä, miksi sellainen nimi on valittu. 

 

Janne Zareff (2020) Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa

 

Asiallinen tietokirja poliittisesta satiirista suomalaisen television historiassa. Se toimii aika kivasti kaikille, jotka ovat katsoneet käsiteltäviä ohjelmia. Vitsejä referoidaan ja Noin viikon uutisten osalta katsellaan jonkin verran myös kulissien taakse. Kovin voimakkaita teesejä tekijä ei muotoile, pikemminkin erittelee erilaisia teemoja ja aspekteja aiheen tiimoilta. Kaksi nostoa itselleni muistiin: Ensinnäkin Luule kanssamme -sarjassa oli vuonna 1968 kohtuullisen tiukkaa kristillisen lähetystyön kritiikkiä. Ihan samantyyppistä matskua en muista nähneeni muissa ohjelmissa. Toiseksi tekijä erittelee Noin viikon uutisten yleisölle tehtyä kyselyä ja sen perusteella pohtii, että satiiri saattaa jopa vahvistaa katsojiensa ajattelumalleja sen sijaan että se kyseenalaistaisi niitä. Yleisö nimittäin löytää kohtuullisen usein vahvistusta käsityksilleen silloinkin, kun tekijät ovat tarkoittaneet jotain muuta. 

 

Kauko Röyhkä (1999) Get on! 101 Rocklyriikan parasta 

 

Kiteen kirjastosta löytyi parin kassillisen verran ilmaisia poistokirjoja. Myös tämä Röyhkän vasurilla kasaama valikoima rocklyriikkaa. Painettujen tekstien lisäksi jokaisesta biisistä tai artistista on lyhyt kommentti. Valitettavasti murto-osassa kommenteista puhutaan lyriikoista. Sen sijaan niissä on jotain yleistä itse artistista tai Röyhkän kuulemma huhu tai Röyhkän oma muistelu. Kunnollisella paneutumisella teoksesta olisi tullut erittäin hyvä, mutta tuli sitä nytkin paneuduttua muutamiin tuttujen biisien lyriikoihin syvemmin kuin koskaan. Kokonaisuus olisi parempi, jos se olisi fokusoituneempi, esimerkiksi vain suomalaiseen musiikkiin. Ja jos jokaisesta lyriikasta olisi jokin pointti, mikä valikoijaa on viehättänyt. 

 

Nathaniel Samuel Murrell, William David Spencer & Adrian Anthony McFarlane (1998) Chanting Down Babylon: The Rastafari Reader 

 

Tämä on erinomainen katsaus rastaliikkeen koukeroihin: historiaan, musiikkisuhteisiin, tapoihin, sukupuolirooleihin ja niin edelleen. Toki julkaisuajankohta tarkoittaa, ettei se kerro mitään viimeisen noin 28 vuoden aikana tapahtuneista asioista. Ostin tämän syventääkseni vajavaista tietämystäni rastaliikkeestä ja sen teos teki onnistuneesti. Musiikin osalta siinä oli melko vähän uutta, mutta riittävästi kuitenkin. Kirjoittajista moni on ”sisäpiiriläinen”, mikä on usein riski. Tässä se toimii kohtuullisen hyvin. Ostos oli satunnainen: tuli vastaan divarissa. Onneksi otin pinoon. 

 

Dick Hebdige (1987) Cut’n’Mix: Culture, Identity and Caribbean Music 

 

Hebdige oli Cultural Studies -suuntauksen nouseva nuori 70-luvun lopussa ja vielä 1987 hän julkaisi siihen suuntaukseen istuvan kirjan karibialaisesta, lähinnä jamaikalaisesta musiikista. Tämä on musiikkijournalismia muistuttava tietokirja, jossa on ymmärrystä kulttuurisesta kontekstista. Se toimii oikein hyvin tietopakettina reggaesta ja myös muista Jamaikaan liitettävistä toisen maailmansodan jälkeisistä musiikkityyleistä (ska, dub, rocksteady, talk over), vaikka siinä käydään myös kauempana menneisyydessä. Sopii edelleen aiheesta kiinnostuneille. Ja käydään siinä myös 70- ja 80-lukujen Britanniassa, jossa jamaikalaisen musiikin vaikutus oli merkittävä. Tämän jälkeen Hebdige ei ole tietääkseni kirjoittanut yhtään kirjaa. Tämä teos lojui hyllyssäni 17-18 vuotta ennen kuin päädyin lukemaan sen. Kannatti lukea. 

 

Katri Ylinen (2024) Saatanallinen paniikki 

 

Pitihän minunkin lukea tämä. Teos on viihdyttävä toimittaja-”maallikon” yritys hahmottaa aihetta. Se keskittyy lopulta hieman enemmän nykytilanteen kartoittamiseen haastattelemalla useita keskeisiä tai julkisuudessa esillä olevia henkilöitä kuin menneisyyden penkomiseen. Siinä onkin omintakeisin anti. Menneisyyttä tekijä haluaisi selvittää, mutta siitä ei irtoa paljokaan. Tekijä kirjoittaa itsensä vahvasti tarinaan ja paikoin teos on ikään kuin kuvaus teoksen tekemisestä, mutta minusta se on ihan viihdyttävä ratkaisu. Varsinkin kun Äystön tutkimuksellisempi kirja ilmestyi hyvin pian tämän jälkeen. Päällekkäisyyksistä huolimatta ajattelen, että nämä kaksi teosta täydentävät toisiaan. Erilaiset tyylivalinnat ovat yksi asia, mutta myös niiden sisällöllinen anti on riittävän erilaista.

Hämeenlinnan 1500 euroa

Lokakuussa 2024 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki päätöksensä tapauksesta, jossa hakija oli pyytänyt lautakuntaa suosittamaan, että vastaaja maksaa 1000 euron hyvityksen häneen kohdistuneesta syrjinnästä. 

 

Syrjintätapauksen ytimessä oli seuraavat seikat: 

 

”Hakijan koulussa on keväällä 2023 järjestetty konsertti, jonka on oletettu olevan kaikille soveltuva uskontoon tai vakaumukseen katsomatta. Konsertti on kuitenkin osoittautunut tunnustukselliseksi. Koulussa on lisäksi muun muassa syksyllä 2023 järjestetty konsertti, jonka ohjelmistoon on alun perin kuulunut virsi, sekä 2024 seurakunnan kuoron esitys, jonka yhteydessä on esitelty seurakunnan kuorotoimintaa.” 

 

Lautakunnan johtopäätös oli seuraavanlainen: 

 

”Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoo, että hakijaan on vastaajan ylläpitämän oppilaitoksen menettelyn johdosta kohdistunut välitöntä syrjintää uskonnon tai vakaumuksen perusteella, ja kieltää vastaajaa uusimasta syrjintää. Lautakunta suosittaa vastaajaa maksamaan hakijalle 1 500 euron hyvityksen. Lautakunta katsoo lisäksi, että vastaajan ylläpitämä oppilaitos on laiminlyönyt velvollisuutensa edistää yhdenvertaisuutta siltä osin kuin se ei ole varmistunut yhteistyötahonsa järjestämän konsertin soveltuvuudesta kaikille sekä siltä osin kuin se ei ole tiedottanut järjestäneensä kuoron esiintymistä yhteistyössä seurakunnan kanssa ja kun tilaisuudessa on mainostettu seurakunnan toimintaa. Lautakunta velvoittaa oppilaitoksen ryhtymään toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden edistämiseksi.” 

 

Suurin ongelma oli koulussa järjestetty (herätyskristillisenä tunnetun artistin) gospel-konsertti, jonka luonne oli hakijan ja lautakunnan tulkinnan mukaan uskonnollinen. Konserttia ei järjestetty vahingossa. Koulun rehtori oli konsultoinut toisen koulun rehtoria, joka oli ohjeistanut, ”että tilaisuus ei voi olla tunnustuksellinen, ellei sille ole vaihtoehtoista ohjelmaa”. Rehtori oli ehdottanut, että tilaisuuden näkökulmaksi otettaisiin kansainvälisyys ja että esiintyjä kertoisi esimerkiksi työstään ulkomailla, eroista ja yhtäläisyyksistä sekä esittäisi eri maiden lauluja. Näin se ei olisi ”tunnustuksellista”. Tapahtuman ydin kuitenkin käytännössä oli artistin gospel-musiikki, jossa ylistetään Jumalaa, Jeesusta ja niin edelleen. 

 

Vaihtoehtoista ohjelmaa ei järjestetty, mutta ymmärrettiin, että kyse on riskitapauksesta, joten opettajia ohjeistettiin sallimaan oppilaiden jääminen pois tapahtumasta. 

 

Lautakunta katsoi, että syrjintää on tapahtunut. Se piti 2000 euron hyvitystä oikeudenmukaisena suhteessa teon vakavuuteen. Summaa kuitenkin laskettiin, koska kohtuullistavana seikkana otettiin huomioon, että oppilaitos oli ”esittänyt pyrkineensä varmistumaan tilaisuuden soveltuvuudesta kaikille oppilaille”. 

 

Tätä seurasi mediasekoilu, jota kiihdytti merkittävästi Kirkkonummella sijaitsevan koulun rehtorin päätös perua barokkikonsertti uutisoinnin alkamisen jälkeen. Jätän sen käsittelyn tästä pois. 

 

Muutaman hiljaisemman päivän jälkeen tuli uusi uutinen: Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta päätti olla maksamatta summaa. Perusteluna oli asian ennakkotapauksellinen luonne. Tästä käytiin äänestys ja päätös oli tiukka: 6-5. 

 

Mediajutuissa oli korostettu, miten tapaus on Suomessa ensimmäinen. En ole varma, mikä tässä on ensimmäistä – koulukontekstiko? Meillä on kuitenkin hyvin rinnasteisia aikaisempia tapauksia varhaiskasvatuksesta. Esimerkiksi vuonna 2022 Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan päiväkodin katsottiin syyllistyneen syrjintään, koska se ei tarjonnut vaihtoehtoista ohjelmaa uskonnolliseksi tulkitulle pääsiäispolulle. Korvaussumma oli tällöinkin 1500 euroa. 

 

Näissä tapauksissa on paljon tutkimuksellisesti mielenkiintoista. Itse olen käsitellyt tämäntyyppisiä tapauksia, mukaan lukien suvivirttä koskeva keskustelu, erityisesti luokittelun politiikan näkökulmasta. Olen välttänyt suoria normatiivisia kannanottoja enkä ole pöyristynyt kuin korkeintaan joidenkin tavasta pöyristyä siitä, että uskonnottomillakin voi olla oikeuksia, tässä tapauksessa vaihtoehtoiseen tilaisuuteen (ei kuitenkaan gospel-konsertin peruuttamiseen). Tapauksissa ei ole kyse siitä pölhöpopulistisesta mantrasta, että uskonnottomien ei saisi viettää joulua. Tai että uskonnottomilla ei voisi olla tuplaliksaa pyhäpäivinä. 

 

Nyt kuitenkin pöyristyin Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunnan päätöksestä haistattaa pitkät Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätökselle. 

 

Ajattelen, että näissä asioissa viranomaislinjaukset ovat melko hyviä. Ne ovat myös melko selkeitä. Ongelma on se, että tapahtumien ”uskonnollisen” ja ei-uskonnollisen ”kulttuurisen” luonteen rajalle ei ole tieteellisesti vedenpitäviä määritelmiä. Siksi koulut ja rehtorit voivat olla hiukan hukassa, mutta toisaalta erilaisten aikaisempien tapausten ja lausuntojen (esim. apulaisoikeusasiamies) perusteella on realistista odottaa rehtorien pystyvän toimimaan viranomaissuositusten mukaisesti. Asiaan perehtynyt rehtori ei kovin helposti tee vahingossa viranomaislinjauksista poikkeavaa päätöstä siitä, onko vaihtoehtoinen tapahtuma tarpeen. 

 

Uskonnottomien syyttäminen ja syyllistäminen, jota mediakeskustelussakin on paikoin esillä, on halpa temppu. Mediakeskustelussa on kyselty myös Opetushallituksen ohjeiden mahdollisesta sekavuudesta sekä Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan agendasta. Tulkintani mukaan näiden tapausten ”hankalat tyypit” ovat muualla. Tuoreimman uutisen ”hankala tyyppi” on Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta, joka ratkaisullaan murentaa Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan toimintaa.

Kesälukemiset (2024)

Otsikko viittaa kesään, mutta listassa on jo keväällä luettuja. Ja menipä jokunen alkusyksyyn saakka. Ylipäätään lukutahti on ollut toivottoman hidasta. Kevääseen osui paljon töitä ja kesä ”myöhästyi” hiukan. Lisäksi muutto ja muu elämä on sekoittanut arjen ja loman joksikin epämääräiseksi touhuiluksi. Listalta puuttuu myös parin käsikirjoituksen arvioinnit. Toinen niistä vei koko heinäkuun. Niiden lukemisesta olisi kiva kirjoittaa, mutta etiketti sanoo, ettei se ole toivottavaa ennen kuin teokset on julkaistu. Jotain jo julkaistua on kuitenkin luettu. 

 

Nick Couldry & Andreas Hepp (2017) The Mediated Construction of Reality

 

Tekijät argumentoivat, että sosiaalisen maailman rakentuminen tulisi ymmärtää lähtökohtaisesti mediavälitteiseksi (kun medialla tarkoitetaan teknologisia kommunikaatiovälineitä), erityisesti nykyisenä ”syvän mediatisoitumisen” aikana. Heidän mukaansa sosiaalisen konstruktion lähtökohtana ei voi olla (enää) Umwelt, arjen suorat kokemukset. Tämä ei sinänsä ole kovin kiistanalainen näkemys, mutta eipä sitä ole tässä mitassa aikaisemmin tietääkseni esitetty. Lisäksi sillä tulisi olla jotain vaikutusta siihen, miten yhteiskuntateoriaa kirjoitetaan ja opetetaan tulevaisuudessa (eli kytketään median merkityksen pohdinta osaksi yhteiskuntateoriaa). Itselleni ehkä tärkeintä teoksessa kuitenkin on se, miten tekijät hahmottavat median merkityksen eri tavoin kuin moni muu tutkija. Heille mediatisaatio (mediatization) on tärkeä käsite, pelkkä medioituneisuus (mediation) ei riitä. Mediatisaatio ohjaa hahmottamaan median ja muun sosiaalisen maailman vuorovaikutteista rakentumista niin, että suhteet kumuloituvat ja intensifioituvat digitalisaatiossa (mekanisaation ja sähköistymisen jälkeen) niin sanotun syvän mediatisoitumisen aikana. He kuitenkin tekevät pesäeron esimerkiksi Stig Hjarvardin mediatisaatiokäsitykseen, sillä he irtisanoutuvat ajatuksesta, jonka mukaan mediatisaatioon kuuluu (eurooppakeskeisesti) ajatus semiautonomisesta mediainstituutiosta. Tällöin Hjarvardin teoriassa oleva rohkea väite mediainstituution kasvavasta vallasta modernissa yhteiskunnassa myös vesittyy ja mediatisaatiosta tulee testattavan teorian sijaan teoreettinen käsite, joka vain yleisemmin ohjaa pohtimaan monenlaisten medioiden kaikkiallista roolia sosiaalisessa todellisuudessamme. 

 

Russell T. McCutcheon (2005) Religion and the Domestication of Dissent 

 

Luin teoksen uudestaan. Paljastan tässä syyn: arvioin kustantajalle, kannattaisiko siitä tehdä uusi laitos ja millaisin muutoksin. Normaalisti en paljasta syytä, mutta koska arvioni on myönteinen ja nimeni on oletettavasti myös tekijän tiedossa, en näe mitään erityistä estettä asiasta kirjoittamiselle blogikontekstissa. Yksinkertaisesti ajattelen, että tämä on unohdettu esseistinen helmi. Oikeastaan unohdin itsekin kokonaisuuden näkökulmasta, vaikka olen palannut useita kertoja alleviivauksiini. Lyhyehkö teos näyttää erilaisten esimerkkien avulla hienosti, millaisin ongelmallisin tavoin tutkijat ja ympäröivä yhteiskunta jäsentää uskontoa. Lisäksi se tarjoaa työkaluja tutkia uskontoa koskevia diskursseja ja niiden vaikutusta yhteiskunnassa. Tätä varmaan pidetään tekijänsä vähemmän tärkeänä teoksena, mutta tämän kierroksen jälkeen en ainakaan itse ajattele niin. 

Michael Lewis (2018) The Fifth Risk

 

Tämä jäi käteen heräteostoksena Heathrow’n lentokentältä. Luin teoksen saman tien. En ole seurannut ilmeisen tunnettua kirjoittajaa sen kummemmin, mutta tämä käsitteli Yhdysvaltain sekavaa vallanvaihtoa Trumpin noustessa presidentiksi 2016. Siitä epämääräisyydestä, suuresta holtittomuudesta ja valmistautumattomuudesta päästään tarkastelemaan, mitä kaikkea hallituksen erityisosastot tekevät. Yksinkertaisesti: ne tekevät yhteiskunnan toimivuuden kannalta elintärkeitä asioita, ja osastojen organisoinnin retuperälle jättäminen on potentiaalisesti katastrofaalista jopa lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se voi johtaa jopa yhteiskunnan romahtamiseen. Tämä tulee selväksi kirjasta, joka on näennäisen tylsästä aiheesta huolimatta paikoitellen todella vetävä ja kutkuttava. Nimi tulee riskien hierarkiasta, jossa viides yhteiskuntaa ja (Yhdysvaltain) hallitusta uhkaava riski on huono projektinhallinta. 

 

Mikko Kuustonen (2021) Omaelämäkerta 

 

Tämä lähti mukaan alennuslaarista kahdella eurolla. Siinä on hyvää ja huonoa. Hyvää: Kuustosen henkilökohtainen tarina on aidosti kiinnostava. Kaivoskaupungin kasvatti, joka löytää identiteettinsä viidesläisyyden parista, tulee uskoon ja alkaa gospelmuusikoksi Pro Fiden laulajana, on työni ja miksei nuoruuteni kannalta tärkeä. Itse kuulin Kuustosesta vasta Q.Stonen kohdalla ja sitten soolouran alussa hän oli jo täysin tuttu nimi. Kävin keikallakin jossain seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa. Myöhemmät vaiheet ovat nekin mielenkiintoisia, mutta eivät minulle aivan niin olennaisia. Lisäksi herkistyin Akateemisen Starbucksissa teosta silmäillessä siinä vaiheessa, kun Kuustonen kertoo äitinsä kuolemasta. Teoksessa on myös huonoa. Kuustonen on sietämättömyyteen asti ”kiitollinen”. Sanaa käytetään toistuvasti varsinkin kirjan loppupuolella. Se ei vielä ole suuri synti. Itseäni alkoi kuitenkin ärsyttää elinkautista rippi-isosen katsetta elävä Kuustonen, joka terapoi 24/7 eikä ole kuullutkaan yhteiskuntarakenteista ja politiikasta. Yhteiskunta katoaa yksilön sisäisiin koettelemuksiin, joiden käsittelyn kehyksessä on yli-ikäisen rippi-isosen resurssit. Kuustonen on näennäisesti avoin – paikoin lukijasta niin tuntuukin Mikon itseruoskintaa seuratessa – mutta lopulta siinä ei paljasteta juuri mitään. Kenestäkään toisesta ei sanota mitään kielteistä. Ehkä se on hyvä ratkaisu suhdeverkoston ylläpidossa, mutta jättää pinnaltaan avoimesta käsittelystä hitusen pahvisen jälkimaun. Jos kuitenkin keskittyy kirjan hyviin puoliin, niin olen todella iloinen, että venkoiluni ostopäätöksessä päätyi shoppailun hyväksi. 

 

Mike McGonigal (2007) Loveless (My Bloody Valentine) 

 

Vuonna 1991 julkaistua My Bloody Valentinen erinomaista kakkoslevyä ympäröi mystisyyden aura ja huhujen tiheä pilvi. Levyä käsittelevä kirja on ilmestynyt laadultaan hyvin vaihtelevassa 33 1/3 -sarjassa. Teos ei kuulu sarjan parhaimmistoon, sen uskallan sanoa otantani perusteella. Ei se heikoinkaan ole. Korkeintaan kolme tähteä. Se valottaa asetelmia ja purkaa joitain myyttejä – erityisen hyvää on yhtyeen aivojen Kevin Shieldsin haastatteleminen tätä teosta varten. Kirjoittajasta itsestään tulee melko kielteinen kuva, omahyväinen. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, eikä se mielestäni avaa kuuntelukokemusta merkittävällä tavalla. Tärkeintä varmaan on se, että Shields ei välttämättä ole se mielikuvien sekopäinen ja käsittämätön nero, vaan työteliäs visionääri. Eikä yhtyettä koskevissa käsityksissä kannata luottaa Creation-yhtiön pomon viljelemiin näkemyksiin, vaikka ne mystisyyden auraa ovatkin omalta osaltaan rakentaneet. 

 

John Higgs (2022) Love and Let Die: Bond, The Beatles and The British Psyche 

 

Teos kuljettaa vierekkäin ja limittäin Beatlesin ja Bondin tarinaa. Beatles on rakkaus ja Bond on kuolema. Okei, en usko käsittelyn kertovan mitään merkittävää ”brittiläisestä psyykeestä”, mutta se tarjoaa oikein hyvän katsauksen molempiin pääkohteisiinsa. Luin sen Bondin vuoksi, mutta opin lisää myös Beatlesista. Bondinkin osalta teoksessa oli itselleni paljon uutta tietoa, jota ei puhtaasti Bondiin keskittyvissä kirjoissa ole. Sikäli kyse ei ole pinnallisesta tarkastelusta, vaan hyvin aiheisiinsa perehtyneestä tekstistä. Rinnastuksetkin ja yhteydet kohteiden välillä ovat oivaltavia, vaikka ei siitä mitään syvällistä akateemista analyysia muodostukaan. 

 

Tomi Kiilakoski (toim.) (2024) Katsomusaiheita 

Tämä teos on tuoreimman Nuorisobarometrin tulosten pureskelua. Niistä on käyty julkista keskustelua, enkä tässä lähde ruotimaan löydösten yksityiskohtia. Karkeasti sanottuna tulokset vahventavat käsitystäni siitä, että nuorten aikuisten parissa uskonnottomuudesta on tullut uusi normaali. Kaikenlaisia määrällisesti vähemmän merkittäviä mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavia muutoksia on näkyvissä suuren kuvion lisäksi. Yksi näistä on nuorten miesten siirtyminen konservatiiviseen suuntaan. Yksi laajempaa tutkimuskeskustelua ansaitseva aihe olisi huomio uskonnon ja (koetun) hyvinvoinnin yhteydestä ja siitä löydöksestä, että nuorilla paras hyvinvointi on uskonnollisilla arvokonservatiivisilla naisilla. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kyse on uskonnosta. Kyse vaikuttaisi olevan pikemminkin siitä, että jos identiteettipositio on etäällä keskimääräisestä, koettu hyvinvointi on heikompaa. Hyvinvointi on heikointa ei-uskonnollisilla arvokonservatiivisilla; kanta, joka asettuu kauaksi ei-uskonnollisen prototyypistä eli jos olet uskonnollinen, konservatiisuus tukee hyvinvointia; jos olet ei-uskonnollinen, konservatiivisuus heikentää hyvinvointia. Kokonaisuus tarjoaa oikein hyvän paketin nykypäivän uskonnollisuudesta suomalaisten nuorten parissa. 

 

Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman & Ryan Cragun (2023) Beyond Doubt: The Secularization of Society 

 

Kirjassa argumentoidaan, että sekularisaatioteoria pitää paikkansa. Se ei tarkoita, että uskonnot katoaisivat tai että suunta olisi väistämättä uskonnollisuuden heikentyminen. Sekularisaatioteoria pitää paikkansa, kunhan tietyt ehdot täyttyvät (mm. institutionaalinen eriytyminen ja rationalisoituminen – ylipäätään se, mitä tavataan kutsua modernisoitumiseksi). Kaikkein tärkein maallistumista edesauttava tekijä on uskonnollisen sosialisaation heikentyminen. Kaikesta tästä olen tekijöiden kanssa samoilla linjoilla. Teoksen heikkoutena on sen keskittyminen yksilön uskonnollisuuteen ja sen mittaamiseen. Nimittäin sillä saralla sekularisaatio on ”beyond doubt”, jos uskonto jollain mielekkäällä tavalla määritellään sellaiseksi, joka joko on tai ei ole ja jota voidaan tutkia määrällisesti. Sen sijaan yhteiskuntien organisoitumisen tasolla sekularisaation toteutuminen on joko triviaalia (teokratioita ei ole maailmassa kovinkaan montaa) tai erittäin monimutkaista: sekularismi (poliittinen kanta, jossa millekään uskonnolle ei anneta etuoikeuksia yhteiskunnassa ja jossa pyritään heikentämään uskontojen lobbausmahdollisuuksia) tuntuu voivan käytännössä melko huonosti myös niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto on teoriassa erotettu valtiosta. Jos joku kirja on leimallisesti anti-Stark (kuuluisaa uskontososiologia Rodney Starkia vastaan), niin se on tämä. 

 

Hanna Kuusela (2024) Syytös 

 

Totuuspohjainen ja samalla hyvin omakohtainen selonteko yliopistomaailman muutoksista. Akateemisen maailman tuulista ja yhteiskunnallisista ongelmista kiinnostuneille tämä on erinomainen herätys. Tosin akateemista maailmaa tunteville suuri osa on tuttua kamaa. Detaljitasolla voisin nupista tulkintaerimielisyyksistä. Voisi myös kysyä, ovatko näkemykset kirkkaampia potilaan diagnoosissa kuin parantamisessa. Mutta suuressa kuvassa tämä on tärkeä puheenvuoro, jonka viesti ongelmista (”syytös”) ei rajoitu käsittelyn ytimessä olevaan yliopistoon (Tampere) ja sen surullisenkuuluisiin muutosjohtajiin. 

 

Izabela Wagner (2020) Bauman: A Biography 

 

Hengästyttävän yksityiskohtainen elämänkerta sosiologi Zygmunt Baumanin monin tavoin merkittävästä ja merkillisestä elämästä. Tässä ei käsitellä tarkasti Baumanin ajatuksia. Ja se, mitä tarkastellaan, ei vakuuta: Wagner ei ole Baumanin ajatusten tuntija. Mutta hän osaa analysoida poikkeuksellisen hyvin Puolan yhteiskuntaa ja sen historiaa Baumanin elämän ajalta. Teos kuvaa Baumania henkilönä tarkasti ja sitoo yksilön upeasti sosiaalisten kontekstien muutoksiin. Juutalainen Bauman pääsi pakoon natseja Neuvostoliittoon, nousi kommunistisessa Puolassa armeijassa korkealle, kunnes siirrettiin syrjään. Yliopistossa meni hienosti, kunnes antisemitismi nosti taas päätään Puolassa. Baumanista tuli epätoivottu henkilö, joka menetti työnsä ja kansalaisuutensa. Bauman meni Israeliin muutamaksi vuodeksi, mutta hän ei ollut sionisti. Hän lähti pian Englantiin, Leedsiin, jossa hän teki akateemista uraansa. Eläköidyttyään hänestä tuli maailmankuulu ajattelija ja uskomattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä teoksessa yhdistyvät maailmanhistorialliset tapahtumat (toinen maailmansota, kommunistiset ajat jne.) ja mahdollisuus kurkistaa Baumanin yksityiselämään seesteisempinäkin aikoina. Teoksen todellinen pahis on Puola! 

 

Judith Butler (2024) Who’s Afraid of Gender? 

 

Maailmankuulu sukupuoliteoreetikko analysoi kriittisesti anti-gender -liikettä ja sen erilaisia ulottuvuuksia TERFeistä (trans-exclusionary radical feminism) erilaisiin kristillisiin sukupuoliroolien luonnollisuuden puolesta kamppaileviin toimijoihin. Analyysi on selkeää ja kirkasta. Sukupuolen luonnollisuuden ja muuttumattomuuden puolesta kamppailevat pyrkivät lopulta rajaamaan toisten määrittelyoikeutta ja mielekkään elämän ehtoja. Kyse ei ole ”vain” sukupuolesta. Sen sijaan anti-gender -liikehdinnässä kytkeytyvät toisiinsa useat konservatiiset ja autoritaariset virtaukset, joilla on tällä hetkellä suuri vaikutusvalta monissa yhteiskunnissa. Mukana on myös fasistisia elementtejä. Itse pidin erityisesti siitä, miten Butler argumentoi, ettei ns. ”gender-ideologia” ole länsimaisen valkoisen kolonialismin vientituote, sillä sukupuolen rajaaminen kahteen pysyvään ei ole alkuunkaan vakio ei-moderneissa yhteiskunnissa. Teos myös muistuttaa, ettei se nykyinen paavi ole mikään liberaali kultamussukka.

Media kiinnostui muusikoiden uskontosuhteista, mutta päätyi toistamaan kertomusta uushenkisyyden noususta

Muusikoiden uskonto-suhteista tehdään melko harvoin juttuja. Nyt siinä ”genressä” on kunnos-tautunut toimittaja ja taidekriitikko Arttu Sep-pänen. Hänen tuore teksti Mikko Joensuusta on erittäin kiinnostava esimerkki siitä, että uskonnosta voi kirjoittaa myös populaarimusiikin yhteydessä. Aikaisemmin Seppänen teki jutun esimerkiksi Sexmanen (Edward Maximilian Sene) uskontosuhteesta. Silti päähuomioni vei Joensuun juttuun väkisin täytteeksi isketty suomalaisen journalismin toistuva väite uushenkisyyden kasvusta ikään kuin kyse olisi määrällisestä erityisen silmiinpistävästä trendistä. 

Helluntailaiseksi kasvanut Joensuu kertoo jutussa luopuneensa uskosta. Hänen Amen-trilogiansa käsitteli tematiikkaa ja tuorein levy Long Ark (2024) käsittelee äitiä, jonka artisti menetti seitsenvuotiaana. Juttu ei pureudu Amen-trilogiaan, mutta korostaa, miten äidin menettämistä ei osannut surra, kun ajatteli näkevänsä hänet jälleen taivaassa. Näiltä osin juttu on ansiokas ja kiinnostava. Siinä nostetaan esiin teema, jota musiikkijournalismi käsittelee melko vähän. 

Jutun sisään on leivottu väitteitä siitä, miten ”kirkosta eroavien määrä kasvaa ja uushenkisyys nousee”. Jos jutun sisältö koskisi uushenkisiä toimintakomplekseja, niin löysät väitteet kasvusta vielä jotenkin ymmärtää. Kun jutun ytimessä on artisti, joka on sanojensa mukaan luopunut uskostaan eikä erityisesti kerro olevansa henkinen tai uushenkinen, on oireellista, ettei jutussa tematisoida uskonnottomuutta tai ateismia. 

 

Olen esittänyt esimerkiksi täällä ja täällä, että suomalainen media viljelee taajaan väitteitä uushenkisyyden määrällisestä kasvusta ja tällä tavalla vähättelee uskonnottomuuden ja/tai ateismin kasvua. Uushenkisyyden kasvun tarinalle löytyy tukea joistain kyselyistä. Mutta tuki ei ole systemaattista. Löytyy yhtä lailla kyselyitä, jotka osoittavat päinvastaista – kysymyksistä ja vastausvaihtoehdoista riippuen. Joka tapauksessa uskonnottomuuden kasvu on huomattavasti merkittävämpää. 

 

En tiedä, pitääkö Joensuu itseään tällä hetkellä uskonnottomana, ateistina, henkisenä, hengellisenä tai jonakin muuna. Itse jutusta se ei käy ilmi. Kuitenkin uskosta luopumisen teeman kytkeminen uushenkisyyteen ilman tarkempaa selitystä ja samanaikainen uskonnottomuuden kasvun sivuuttaminen on erikoinen ratkaisu. Siksi olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä muutoin hieno juttu on jälleen yksi esimerkki siitä, että suomalainen media ei halua tai osaa käsitellä uskonnottomuutta ja sen kasvua.

Kesälukemiset, heinäkuu

Lanegan, Mark (2021) Devil in a Coma: A Memoir 

Jos Laneganin oikeat muistelmat, Sing Backwards and Weep (2020), oli oikeasti korkeatasoinen musiikkikirja, tätä seuraavaa liparetta ei olisi pitänyt julkaista. Siinä on muutama sivu koronamuistelmia sairaalasta ja pari runontynkää. Edellisessä kirjassa Laneganista välittyy sympaattisella tavalla epäsympaattinen kuva, nyt vain epäkiinnostavan mu**un. 

Copeman, Jacob & Schulz, Mascha toim. (2022) Global Sceptical Publics: From Non-Religious Print Media to ‘Digital Atheism’ 

Tämä on ensimmäinen toimitettu teos, joka käsittelee ateismin/uskonnottomuuden ja median keskinäissuhteita. Sen näkökulma painottuu vahvasti media-antropologiaan ja -etnografiaan, jossa seurataan, mitä ihmiset tekevät somessa ja miten se on osa heidän elämäänsä. Sellaisia tapauksia teos esittelee ympäri maailman. Mukana on myös teoretisointia, mutta muutama puute on silmiinpistävä: teoksessa ei käsitellä journalismia ja valtavirtamediaa, eikä siinä ole tapaustutkimuksia ateismin ja/tai ateistien mediarepresentaatioista. Eikä somen ja muun valtajulkisuuden suhteita tematisoida syvällisesti. Puute on mielestäni merkittävä, koska itse tutkin näitä edellä mainittuja. Muutama teksti viittaa julkaisuihini, mutta tällaisessa teoksessa olisin kuvitellut, että tutkimukseni olisi noteerattu selvästi osana aikaisempaa tutkimusta jo johdannossa. Minulle teos on samanaikaisesti oikein hyödyllinen ja lisätutkimuksen tarpeesta muistuttava (ja juuri siitä näkökulmasta, mitä itse teen). 

Gross, Neil (2008) Richard Rorty: The Making of an American Philosopher 

Tässä on tavallaan kaksi kirjaa yhdessä. Yhtäältä teos on Richard Rortyn (1930–2007) elämäkerta vuoteen 1982 asti (siihen asti kun hän siirtyi Princetonista Virginian yliopistoon, ja jätti filosofian institutionaalisen kehyksen taakseen). Toisaalta teos on yritys rakentaa sosiologinen teoria intellektuaalisen position muodostumisesta Rortyn elämällä havainnollistettuna. Siinä missä edellinen oli parasta mahdollista kesälukemista (tai mitä tahansa lukemista), jälkimmäinen tuntuu sanovan raskaan teoreettisen apparaatin avulla vain vähän sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa ihan tavallisen elämäkerran tarinankerronnassa. Olisin mielelläni lukenut Rortyn elämästä myös vuoden 1982 jälkeen. Silti käsitellystä ajanjaksosta saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Rortyn ajattelun painopisteiden muutoksista. 

Rusbridger, Alan (2020) News and How to Use It 

Guardianin päätoimittajana uraansa tehnyt Rusbridger on kirjoittanut muutamia journalismin tilaa käsitteleviä teoksia. Tämä on yksi niistä, organisoituna aakkosellisesti hakusanoihin. Osa toimii hyvin, toiset vähän heikommin, mutta kokonaisuus on kiinnostava katsaus journalismiin. Suurin osa esimerkeistä on Briteistä, joten jonkinlainen ymmärrys saarivaltakunnasta ja sen mediakentästä ryydittää mukavasti lukuinnostusta. Muutoin voi olla puuduttavaakin etsiä sitä pointtia yksittäisistä hakusanoista. Suosittelen kuitenkin journalismin tilasta kiinnostuneille. 

Saarela, Tommi (2021) Pave Maijanen: Elämän nälkä 

Maijasen soolotuotanto ei ole teekuppini. Silti 500-sivuinen teos Paven elämästä on kiinnostava kokonaisuus, koska mies on ollut mukana niin monessa. Inhimillisestä puolesta oli oikein kiva lukea, vaikka (vai: koska) Pave ei koskaan ollut rokkisekoilija (ehkä sellaisia kirjoja on luettu riittävästi). Musiikin osalta tuotantojutut ovat kirjan keskeistä antia, ei teknisessä mielessä vaan projekteina, joissa kohdehenkilö on ollut mukana (mm. Wigwam, Hurriganes, Dingo). Samoin Royals ja soolohommat, joista on saatu musiikkimaailmaan liittyviä kiinnostavia huomioita irti. Niistä diggailu ei vaadi Paven musan diggailua. Suosittelen Pave-fanien lisäksi niille, joita kiinnostaa suomalainen musiikkikenttä akselilla proge – bluesrock –popiskelmä – dingo – euroviisut – mestaritareenalla. Rockabillymuotia Pave inhosi, siitä on mukana muutamia pistäviä kommentteja. 

Newton, Richard & Touna, Vaia toim. (2023) Fieldnotes in the Critical Study of Religion 

Tässä on poikkeuksellinen tapa käsitellä uskontotieteen ja laajemmin uskonnontutkimuksen oppihistoriaa. Otetaan yksi lainaus klassikolta, lähdetään purkamaan sitä ja kuljetaan toisinaan yllättäviinkin suuntiin. Lopputuloksena on inspiroiva kokoelma, joka on samalla epätasainen. Mukana on muutama loistava käsittely, muutama oivaltava kuljetus klassikosta nykypäivän metodologisiin keskusteluihin ja muutama rohkea, lopulta epäonnistuva yritys. 

Lövheim, Mia & Stenmark, Mikael toim. (2021) A Constructive Critique of Religion 

Teoksessa käsitellään kritiikkiä sen arkimerkityksessä eli arvoarvostelmina eikä niinkään ilmiöiden mahdollisuusehtoina. Tarkoituksena on tunnustella, miten kritiikki voisi olla rakentavaa uskonnon yhteydessä. Mukana on muutamia tärkeitä artikkeleita ja muutamia itseäni vähemmän inspiroivia, teologisempia tekstejä. Teoksen yleinen linja vaikuttaa hylkivän vahvaa uskontokritiikkiä ikään kuin uskontomyönteinen uskontokritiikki olisi rakentavaa. Mutta tässä on lähtökohta, jota voitaisiin perata syvemmin: vaikka kritiikin tulee olla rakentavaa vaikuttavuuden maksimoinnin mielessä, miksi kritiikin tulisi olla kohdettaan rakentavaa? Siksi minulle teoksen syvin anti on yksittäisissä vahvoissa, pääosin tuttujen kirjoittajien artikkeleissa, jotka voisivat olla toisessakin kontekstissa. Näiden teemoina ovat mm. erilaiset ateistiset kritiikit (S LeDrew), laki erit. Kreikassa (E Fokas) ja Ruotsin radikaalioikeisto (P-E Nilsson).

Millainen on elokuvien ja televisiosarjojen fiktiivinen ateisti?

Ateismia ja ateisteja on kuvattu elokuvissa ja televisiosarjoissa harvoin. Yleensä kuvaukset ovat olleet melko kielteisiä. Tilanne on muuttunut 2000-luvulla: ateismia ja ateisteja käsitellään enemmän. Paikoitellen kuvaukset ovat myönteisempiä, mutta kaikista stereotypioista ei ole luovuttu.

Yhdysvaltalaisissa 1900-luvun elokuvissa ateismia ja ateisteja on kuvattu eksplisiittisesti hyvin harvoin. Yksi varhaisista poikkeuksista on Cecil B. DeMillen ohjaama The Godless Girl (1928), rakkaustarina nuorisovankilaan joutuvasta ateistista ja kristitystä. Sinänsä sympaattisesta, evoluution nimeen vannovasta koulun ateistijärjestön johtajasta kasvaa elokuvan kuluessa Jumalaan uskova kunnon kansalainen. 

Toinen esimerkki on Scopesin ”apinaoikeudenkäyntiin” perustuva Inherit the Wind (1960, ohj. Stanley Kramer, suom. Joka tuuleen kylvää). Siinä elokuvan sankari on miellyttävä asianajaja, joka ymmärtää maltillista uskovaisuutta ja vierastaa sekä tiedevastaista kreationismia että uskontokriittistä ateismia. Jälkimmäistä edustaa oikeudenkäynnistä raportoiva ”änkyrä” kaupunkilainen toimittaja, ateisti, joka halveksuu takapajulan kreationisteja eikä suuresti arvosta muitakaan uskonnollisia kantoja. 

Viime vuosikymmeninä kuvaukset ovat yleistyneet ja osin muuttuneet. Vuoden 1997 tieteiselokuvassa Contact (ohj. Robert Zemeckis, suom. Ensimmäinen yhteys) ateisti tiedenainen etsii todistusaineistoa maan ulkopuolisesta elämästä tarjoten myönteisen kuvan ateismista ja ateisteista. The Ledgen (2011) ohjaaja Matthew Chapman nimesi kaupallisesti ja taiteellisesti flopanneen teoksensa ensimmäiseksi elokuvaksi, jossa ateisti on sankari. Siinä fundamentalistinen kristitty uhkaa tappaa vaimonsa, johon ateisti on ihastunut, mikäli ateisti ei tee itsemurhaa. 

Samoihin aikoihin ilmestyi muitakin elokuvia, joissa on ateistisia keskeishahmoja tai joissa ateismi liittyy olennaisella tavalla juoneen. Näitä ovat esimerkiksi The Man from Earth (2007, ohj. Richard Schenkman), Whatever Works (2009, ohj. Woody Allen), Creation (2009, ohj. Jon Amiel), Salvation Boulevard (2011, ohj. George Ratliff) ja The Sunset Limited (2011, ohj. Tommy Lee Jones). Nämä ovat Reel Rundown -sivuston kahdenkymmenen ”ateistimyönteisen” elokuvan listalla. 

Ateistihahmojen yleistyminen televisiosarjoissa 

Sama kehityskulku on näkyvissä erityisesti yhdysvaltalaisissa televisiosarjoissa. Sarjoissa on entistä useammin ateistisia hahmoja. Aikaisemmin fiktiiviset ateistit määrittyivät epänormaaleiksi ja jopa mieleltään sairaiksi. Nykyään on löydettävissä neutraalimpia kuvauksia, ja sarjojen tekijöissä on ateisteiksi identifioituvia, esimerkiksi Family Guyn luoja Seth MacFarlane. Silti ateistibloggari Hemant Mehta julkaisi meemin, jossa on kuvattu 2000-luvun yhdysvaltalaisten televisiosarjojen fiktiivisten ateistien hallitsevia piirteitä. Niihin kuuluvat esimerkiksi robottimaisuus, tunteettomuus, pessimismi ja ihmisviha. 

Hannah K. Scheidt on kuitenkin huomauttanut, että moni ateisti pitää kyseisessä meemissä esiintyviä fiktiivisiä hahmoja melko samastuttavina: ainakin ateismi assosioituu älykkyyteen. Samaa linjaa jatkaa Ricky Gervaisin kirjoittama brittiläinen komediasarja After Life (2019–2022, 3 kautta), jossa vaimonsa kuoleman jälkeen elämänhalunsa menettänyt Tony yrittää jaksaa päivän kerrallaan. Tony on pessimistinen ja masentunut änkyrä, joka mielellään irvailee toisten uskonnollisille ajatuksille. Sarjan edetessä hänestä kasvaa miellyttävämpi hahmo, mutta ateismistaan hän ei tingi. 

Fiktiivinen ateisti on poikkeusyksilö 

Vaikka viime vuosien elokuvissa ja televisiosarjoissa on myönteisempiä ateismin ja ateistien kuvauksia, niihinkin sisältyy stereotypioita. Fiktiivinen ateisti on elokuvien ja televisiosarjojen perusteella luonnontieteilijä tai luonnontieteeseen erityisen intohimoisesti suhtautuva ihminen. Uskonto on fiktiiviselle ateistille todellisuuden kilpaileva kuvaus. Heille Raamattu on satukirja tai suosittua fiktiota, joka tarjoaa virheellisen maailmanselityksen. 

Fiktiivinen ateisti kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Tämä konkretisoituu itsemurhan teeman yleisyytenä mainituissa elokuvissa. Parhaimpia esimerkkejä ovat The Sunset Limited, joka rakentuu itsemurhayrityksessä epäonnistuneen ateistin ja kristityn dialogille sekä komedia Whatever Works, jonka ateisti kvanttimekaanikko yrittää itsemurhaa kahdesti. 

Fiktiivinen ateisti on taipumaton änkyrä, joka seisoo hankalassakin tilanteessa vakaumuksensa takana. Fiktiivinen ateisti ei kaihda konfrontaatiota (esim. The Godless Girl, The Ledge, After Life) ja on sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut (esim. Whatever Works, televisiosarjat Bones ja House M. D.). Fiktiivisellä ateistilla on kipeitä kokemuksia, jotka ikään kuin selittävät, miksi hänestä on tullut ateisti. Contactissa isän odottamaton kuolema motivoi ateistia etsimään maan ulkopuolista elämää ja The Ledgessä ateismia tekee ymmärrettäväksi tyttären odottamaton kuolema. House M. D:ssä päähenkilö on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi ja Bonesissa vanhemmat katosivat päähenkilön ollessa teini-ikäinen. 

Lisäksi fiktiivinen ateisti on tyypillisesti valkoinen sinkkumies. Poikkeuksina on Darwinin elämää käsittelevä Creation, jonka päähenkilö on naimisissa, sekä The Most Hated Woman in America (2017, ohj. Tommy O’Haver), joka käsittelee naista – American Atheists -järjestön perustaja Madalyn Murray O’Hairia. 

Kaikkiaan fiktiivinen ateisti voi olla ateisteille samastuttava päähenkilö, mutta se ei vielä tarkoita kaikkien stereotyyppisten käsitysten poistumista ateistien ja ateismin kuvauksista. Ateisti on poikkeusyksilö ja hänen ateisminsa vaatii selityksen. Samaa ei vaadita yhdysvaltalaisen fiktion maltilliselta kristityltä. 

Teksti on julkaistu Katsomukset-sivustolla 4.5.2022.

Uskonnottomuuden yleistyminen Suomessa

Tämä teksti on julkaistu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa viime huhtikuussa. Se keräsi melko hyvin huomiota sosiaalisessa mediassa. Ehkä erikoisin piirre vastaanotossa ei ollut mikään sisältöön liittyvä kommentti, vaan joidenkin ihmisten oletus, että kyseinen blogi on kirkon tutkimusta kirjoittajasta riippumatta. Itse en lähtenyt korjailemaan tätä, mutta ilokseni huomasin, että jotkut keskustelijat sen tekivät puolestani. 

* 

Mikäli suomalaista mediaa on uskominen, henkisyys on hurjassa nosteessa. Totta onkin, että siinä missä evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on laskenut, erilaiset henkiset toimintakokonaisuudet joogasta meditaatioon ja enkelihoidoista noituuteen ovat nykypäivän trendejä, myös joidenkin kyselyjen valossa. Uutisoinnissa on kuitenkin yksi ongelma. Se jättää taustalle määrällisesti merkittävimmän muutoksen Suomen katsomuksellisessa kentässä: uskonnottomuuden yleistymisen. 

Vahvassa merkityksessä uskonnoton ihminen ei ole uskonnollisen yhteisön jäsen, ei usko Jumalan tai vastaavien yliluonnollisten olentojen olemassaoloon, mieltää itsensä uskonnottomaksi, eikä osallistu uskonnollisten yhteisöjen toimintaan. Asiayhteydestä riippuen mitä tahansa yksittäistä kriteeriä voidaan pitää osittaisena uskonnottomuuden tunnuspiirteenä. 

Uskonnottomuus numeroiden ja kyselyjen valossa 

Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuonna 2020 29,4 prosenttia suomalaisista. Näistä osa uskoo Jumalaan ja osa pitää itseään uskonnollisena. Hieman yli 30 prosenttia suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon ja lisäksi 35 prosenttia jonkinlaisen hengen tai elämänvoiman olemassaoloon. 

Vähintään neljäsosa ja korkeintaan noin 45 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomiksi. Uskonnollisia on 33–52 prosenttia. Hajonta selittyy kysymyksen muodolla ja tarjotuilla vastausvaihtoehdoilla. Suurin osa uskonnottomiksi identifioituvista ei osallistu säännöllisesti uskonnonharjoitukseen. Pieni osa meditoi, harjoittaa joogaa tai osoittaa kiinnostusta ns. uushenkisyyden harjoittamiseen. Enemmistö on uskonnollisesti passiivisia eikä heistä useimmilla ole uskonnollisia uskomuksia. Osa kuuluu kirkkoon. 

Uskonnottomat ovat todennäköisemmin miehiä kuin naisia, mutta nuorimmilla sukupolvilla sukupuoliero on kaventunut. Uskonnottomuus on huomattavasti yleisempää kaupungeissa kuin maaseudulla. Suomessa tulotason ja koulutuksen merkitys uskonnottomuuden ennustajana on pieni. Uskonnottomat ovat arvoiltaan liberaalimpia kuin muu väestö. Poliittisesti he sijoittavat itsensä muuta väestöä todennäköisemmin vasemmalle. 

Nuorissa on tulevaisuus 

Kaikkein merkittävin sosiodemografinen seikka koskee sukupolvieroja. Suomalaiset uskonnottomat aikuiset ovat nuorempia kuin muu väestö. 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä peräti 73 prosenttia katsoo olevansa uskonnottomia tai ateisteja, kun vastaava prosenttiluku 1940–1960-luvuilla syntyneillä on 36. Lähes kolmasosa (28%) nuorista aikuisista vastaa, ettei usko minkäänlaisen Hengen, Jumalan tai elämänvoiman olemassaoloon. Iäkkäämmistä näin ajattelee vain 13 prosenttia. Iäkkäämmistä noin puolet pitää Jumalaa tärkeänä; nuorista 80 prosenttia katsoo, ettei Jumala ole tärkeä. Käänteisesti sukupolviero näkyy suhtautumisessa ateisteihin: iäkkäämmistä 28 prosenttia suhtautuu kielteisesti, nuorista vain 8 prosenttia. 

Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, etteivät nuoret aikuiset muutu merkittävästi uskonnollisemmiksi ikääntyessään. Siksi voidaan ennustaa, että suurten ikäluokkien vetäytyessä yhteiskunnan ytimestä uskonnottomuudesta on tullut läpeensä normalisoitunut identiteetti. 

Sukupolvierojen lisäksi toinen tapa tarkastella muutosta on kahden tai useamman ajankohdan vertailu. Asetelma ei muutu: nykyiset nuoret aikuiset ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin nuoret esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä. Uskonnollisten nuorten määrä on laskenut 20 prosenttiyksikköä. Kyllä tai ei -vastauksissa jumalausko puuttuu 60 prosentilla nuorista vuonna 2018 ja 20 prosentilla vuonna 1996. Jumalasta on tullut vähemmän tärkeä nykypäivän nuorille aikuisille (51% 1996; 80% 2018). 

Näiden lukujen valossa uutiset siitä, miten ”uskonnon hiipuessa uudet henkisyyden muodot valtaavat markkinoita” (HS 5.3.2018; ks. myös HS 22.10.2017), muuttuvat vähintään epätarkoiksi tai osittaisiksi kertomuksiksi katsomuksellisesta muutoksesta. Uskonnottomuus on yleistynyt ja normalisoitunut, erityisesti nuorten parissa. 

Uskonnottomuuden epäkiinnostavuus? 

Uskonnottomuuden yleistyminen ja normalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti uskontokritiikin, puhumattakaan uskonnonvastaisuuden yleistymistä. Uskonnottomat suhtautuvat varauksella evankelis-luterilaisen kirkon näkyvyyteen vallan ytimessä, esimerkiksi valtiopäivien avajaisten jumalanpalvelukseen, mutta laajemmin uskontoon ja uskonnollisuuteen suhtautuminen on etäistä tai välinpitämätöntä, pitkälti suvaitsevaista. Uskonto on heille ongelma, mikäli se vaikuttaa pakotetulta eikä yksilön valinnalta. Suurin osa ei koe kiinnostusta osallistua merkittävimpien uskonnottomien etujärjestöjen, kuten Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n ja Suomen Humanistiliitto ry:n toimintaan. Yhdistykset ovat jäsenmääriltään pieniä, ja ilman suuria yllätyksiä – tai esimerkiksi lainsäädäntöön liittyviä rakenteellisia muutoksia – tulevat myös pysymään sellaisina. 

En kiistä, etteikö henkisyyden nousulle olisi yksittäisissä kyselyaineistoissa heikkoa todistusaineistoa, mutta useampien kyselyjen tarkastelu ei anna systemaattista tukea ajatukselle. Suuren kuvan kannalta vielä olennaisempaa on, että mahdollinen nousu ei ole massailmiö. Seuraavan kerran kun mediassa on uutinen päätään nostavasta henkisyydestä, on hyvä kysyä, tarjoaako juttu numeraalista todistusaineistoa. Onko verrokkina kirkon jäsenkato vai uskonnottomuus? Vai pitäydytäänkö jutussa medialle tyypilliseen henkilökuvaukseen? Usein kyse on vertailusta kirkon jäsenmäärän laskuun sekä eläväisistä henkilökuvista. Tällöin määrällisesti merkittävämpi muutos uskonnottomuuden yleistymisestä jää helposti kertomatta. Ehkä se ei ole median näkökulmasta yhtä kiinnostava tarina. 

Lähteet 

European Values Study Group: European Values Study 2017: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2020-01-02). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3213

 

International Social Survey Programme (ISSP) & Melin, Harri (Tampereen yliopisto): ISSP 2018: uskonto IV: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-03-27). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3331 

Ketola, Kimmo 2020. Uskonnolliset identiteetit ja uskomusmaailma moninaistuvat. Hanna Salomäki, Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg. Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Tampere: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 67–89. 

Kirkon tutkimuskeskus: Gallup Ecclesiastica 2015 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-10-29). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3211 

Parkkinen, Tiina 2019. ”Oman tien suuntaan.” Normalisoituva uskonnottomuus ja yksilöllisyys urbaaneilla milleniaaleilla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Sohlberg, Jussi 2022. Uushenkisyyteen liittyvien näkemysten kannatus 2000-luvulla kyselytutkimusten valossa. Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen (toim.), Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 258–287. 

Suomen Gallup: World Values Survey 1996: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 3.0 (2018-07-12). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD0153 

Taira, Teemu, Ketola, Kimmo & Sohlberg, Jussi (ilmestyy) Normalization of Nonreligious Identity in Finland. Journal of Contemporary Religion. 

Linkki alkuperäiseen julkaisuun.

Mediakäytännöt ateistista kulttuuria rakentamassa

Olen viime aikoina työstänyt tutkimusaihetta, jossa kartoitetaan, miten ateismia käsitellään uutismedioissa ja populaarikulttuurissa. Laajaan aihepiiriin kuuluvat perinteiset joukkoviestimet (sanomalehdet, televisio, miksei radiokin), internet ja sosiaalinen media, elokuvat (fiktiiviset ja dokumenttielokuvat), televisiosarjat ja populaarimusiikki. 

Yksi merkittävä huomio on tullut tehtyä: aikaisempaa tutkimusta on surkean vähän. Siitäkin osa on minun kirjoittamaa (osa vasta ilmestymässä). Siksi oli iloista huomata, että Hannah K. Scheidtin Practicing Atheism: Culture, Ritual, and the Media in the Contemporary Atheist Network (Oxford UP, 2021) on ilmestynyt. Se on mukava lisä ohueen pinoon. 

Teoksessa käsitellään ateistisen verkoston kulttuuria Yhdysvaltojen kontekstissa, erityisesti erilaisten nettiaineistojen kautta. Yksittäiset luvut analysoivat verkossa julkaistuja ateistisia kääntymyskertomuksia, ateististen hahmojen representointia televisiosarjoissa, ateistista nettiviihdettä (meemejä, fanitaidetta, sarjakuvia – tekijän sanoin visuaalista kulttuuria), striimattuja ja tallennettuja debatteja sekä ateistisia vanhemmuusblogeja. 

Suurin anti on rikas ja yksityiskohtainen kuvaus, ei niinkään yksittäinen teoreettinen väittämä. Näistä osasista ei muodostu kovin yhtenäistä kokonaisuutta, siis sellaista, joka voitaisiin koota yhden suuren ja riittävän kiinnostavan väittämän alle, mutta yksittäisissä luvuissa on tärkeitä huomioita. Joissain luvuissa haluaisin haastaa tekijän valitseman viitekehyksen (esim. onko rituaaliviitekehys todella paras ateismidebattien tarkastelussa vai olisiko se ikään kuin täydentävä näkökulma?). Ja paikoin tekijän tapa haastaa aikaisempaa tutkimusta on lievästi väkinäistä. 

Mutta yhtä kaikki, teos on tarpeellinen lisä kasvavaan mutta toistaiseksi vielä niin ohueen tutkimuskenttään. Nostan esiin kaksi asiaa, jotka erityisesti ilahduttivat: 

1. Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin, jossa selvitin, mikä rooli medialla voisi olla ateistiksi tulemisessa (tai uskonnon hylkäämisessä). Ehdotin, että medialla on kätilön rooli (en käyttänyt tuollaista ilmaisua): tavallisesti media ei yksin riitä, vaan pitää olla offline-kohtaamisia, mutta media tukee prosessia. Ihmiset löytävät informaatiota ja emotionaalista tukea erityisesti internetistä ja somesta, jos sitä ei ole omassa asuinympäristössä. Scheidtin analyysi tarjoaa tähän hienoja esimerkkejä Yhdysvalloista, ja määrällisesti yli kolmasosassa ateistiksi tulemisen kuvauksista mainittiin jokin media (kirjat, podcastit, tube, tv-ohjelma, striimatut debatit). Hän myös korostaa, ettei ajatus ateismista ole aina ensisijainen, jolle sitten haettaisiin tukea, vaan ateistiset näkemykset kiertävät verkossa tehden ateismista varteenotettavan vaihtoehdon. 

2. Scheidtin analysoimat televisiosarjat, erityisesti House M. D. ja Bones, toistavat joiltain osin stereotypiaa ateistista tunteettomana tai sosiaalisesti rajoittuneena tieteilijä-misantrooppina, mutta toisaalta ihmiset pystyvät samaistumaan niihin tai ainakin pitämään hahmoista. Scheidt nostaa hyvin esiin myös sen, miten näin rakennetaan käsitystä ateismista: ateismi assosioituu sankaritieteilijään, jolle tiede tarjoaa elämää kannattelevan merkitysrakenteen, erotukseksi uskonnosta, joka mielletään tieteen ja ateismin vastakohdaksi. Tässä on paljon samaa kuin omissa analyyseissani ateistisista elokuvista ja dokumenttielokuvista, tarjoten näin vertailumateriaalia ja esimerkkejä sarjoista, joita en itse ole seurannut. 

Tutkimukset, jotka keskittyvät nettikeskusteluihin ja nettimeemeihin, perustellaan usein osallistavan kulttuurin tarkastelun tärkeydellä: media ei ole enää yksisuuntaista keskuksesta vastaanottajille suuntautuvaa viestintää, vaan monikeskeistä, jossa käyttäjistä tulee kommentoijia ja sisällöntuottajia joskus jopa niin, että perinteinen media juoksee nettiaktivistien perässä etsimässä juttuaiheita. Silti minua ihmetyttää, miten niin moni tutkija ei integroi valtavirtamediaa ja yhteiskuntaa mukaan nettiin keskittyviin tutkimuksiinsa. Niitä lisää, niin ainakin minä olisin tyytyväisempi. Silti kokonaisuutena Scheidtin teos on tärkeä, ja ainakin omissa aihepiiriä käsittelevissä teksteissäni tulen viittaamaan hänen huomioihinsa siitä, miten ateismia harjoitetaan verkottuneesti ja miten ateismia kuvataan eri medioissa.

Tutkimuskauden satoa

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on tapana mahdollistaa opetushenkilöstölle puolen vuoden tutkimuskausi kerran viidessä vuodessa. Itse aloitin työskentelyn kyseisessä paikassa hieman yli viisi vuotta sitten uskontotieteen yliopistonlehtorina ja nyt olen pian viettänyt ensimmäisen tutkimuskauden. Mitä siitä jää käteen? 

Koronaepidemian myllertäessä vierailut ulkomaisiin yliopistoihin ja tutkimusinstituutteihin eivät olleet mahdollisia. Vaikeaksi tuli myös ajatella matkustavansa jonnekin lämpimään paikkaan kirjoittelemaan terassilla espressokupin tai viinilasin äärellä tapaksia nauttien. Kenttätyöt ja arkistotyöt olisivat nekin olleet haasteellisia. Valitsin osittain olosuhteiden pakosta tylsän kuuloisen mutta periaatteessa houkuttelevan vaihtoehdon: kotona hengailun ja maailmasta vetäytymisen. Siinä suhteessa tutkimuskauteni ei kai poikkea monien ihmisten normaalista elämästä vuonna 2020. Jotain kuitenkin sain aikaan. Iso osa saldosta on aikaisemmin aloitettujen juttujen viimeistelyä, mutta on joukossa jotain uuttakin. 

Kesällä, tutkimuskauden alussa, viimeistelin Implicit Religion -lehteen toimittamani tuplateemanumeron Twenty Years After The Ideology of Religious Studies, josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin. Numero sisälsi pari tuotostani: yhdessä Suzanne Owenin kanssa kirjoitetun johdannon ja oman artikkelin, jossa pohdin uskonnon kategoriaa ja uskontotieteen identiteettiä Timothy Fitzgeraldin 20 vuotta sitten ilmestyneen teoksen kautta. 

Sitten tuli aika viimeistellä monta valmisteilla ollutta tekstiä. ”The Negotiation of Religious Authorities in European Journalism” ilmestyi lokakuussa uskonnon ja journalismin suhteita käsittelevässä teoksessa The Routledge Handbook of Religion and Journalism (Routledge, 2020). ”Internet and the Social Media Revolution” oli annettu otsikko, jonka alla pohdin netin ja somen merkitystä nykypäivän ateismin jäsentämisessä. Se ilmestyy ensi vuonna massiivisessa 60 artikkelia sisältävässä teoksessa The Cambridge History of Atheism (Cambridge University Press, 2021). Samassa teoksessa ilmestyy toinenkin artikkelini, ”Atheism in Nordic and Baltic Countries”, jonka kirjoitin yhdessä Atko Remmelin ja Anton Janssonin kanssa. 

Eikä siinä kaikki. Representing Religion in Film (Bloomsbury, 2021) ilmestyy ensi vuonna ja siihen tulee artikkelini ”Atheistic Documentaries and the Critique of Religion in Religulous”. Toivoakseni ensi vuonna ilmestyy myös toimitettu teos Fabricating Authenticity (Equinox), josta tulee löytymään autenttisuuden ajatusta uskonnon ymmärryksessä kriittisesti käsittelevä lyhyt teksti. Näiden(kin) työstäminen oli alkanut jo ennen tutkimuskautta. 

Ensimmäinen versio median ja ateismin suhteita käsittelevästä artikkelista on valmistunut tänä syksynä ja pienten täydennysten ja korjausten jälkeen se lienee lopullisessa muodossaan. Sen on tarkoitus ilmestyä teoksessa The Handbook of Religion and Communication (Blackwell). Lähes valmis on myös samansuuntainen mutta hieman toisin painottunut ensimmäinen artikkeliversio ”Secularism, Atheism and Digital Media”. Se on pyydetty aihe teokseen The Oxford Handbook of Digital Religion (Oxford University Press). Viimeistelyssä on myös uskontoa tavallisena päivänä suomalaisessa mediassa käsittelevä englanninkielinen yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitä lisää joku toinen kerta. Arvioinnissa on uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitäkään ei viitsi tässä vaiheessa pitää liikaa ääntä. Ja mikäli neuvottelut kustantajan kanssa menevät toivotulla tavalla, Oxfordissa koronapandemian aaton aikoihin pitämääni puheeseen perustuva artikkeli ”Religionization of Minorities and Culturalization of Christianity”, saa kustantajan. Sen on tarkoitus tulla toimitettuun teokseen, jonka työotsikkona on Seeing Through ’Religion’: A Practical Handbook of Critical Approaches. 

Ja sitten ajattelin, että pitäisi kirjoittaa joulukuussa tai viimeistään tammikuussa lyhyt, maailmanuskontojen käsitettä kriittisesti perkaava teksti teokseen Contested Concepts in the Study of Religion (Bloomsbury), mutta sen deadline siirtyi neljällä kuukaudella aikaan, jolloin Kanadan uskontotieteen historiaa Euroopan tilanteeseen peilaavan review-artikkelin tulisi olla valmis. Nämä eivät mene maaliin tutkimuskauden aikana. 

Yllä olevat ovat niitä yksittäisiä artikkeleita, jotka ovat paikoitellen meinanneet viedä ajan pääasialliselta projektilta. Alkuvuodesta pitäisi kuitenkin saada arvioon kirjakäsikirjoitus Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion, josta on aiesopimus Brillin kanssa. Sitä olen hionut tutkimuskaudella useiden viikkojen ajan. Teos perustuu reippaasti uudelleenkirjoitettuihin, aikaisemmin julkaistuihin teksteihini, mutta mukana on myös muutama täysin uusi luku. 

Kuin yllättäen löysin itseni myös toimittamasta noviiseille tarkoitettua teosta Atheism in Five Minutes (Equinox). Kirja koostuu lyhyistä asiantuntijoiden vastauksista aiheesta vähän tietävien kysymyksiin. Kesällä syntyneestä inspiraatiosta meni muutama päivä siihen, että kustannussopimus oli tehty. Tällä hetkellä kirjasta on yli puolet kasassa. Sen tekeminen on ollut pääosin hauskaa, mutta kun kirjoittajia on yli 40, vaatii homma käsittämättömän määrän sähköpostien vaihtamista. Itse kirjoitan siihen esipuheen lisäksi useamman lyhyen, noin 1000 sanan vastauksen. 

Kaiken tämän lisäksi olen yrittänyt löytää aikaa yhteen uuteen aluevaltaukseen. Kutsuttakoon sitä työnimellä ”uskontosuhteet länsimaisen populaarimusiikin historiassa”. Tässä yhdistyy uudella tavalla työ ja harrastus. Aloitin projektin täysillä vuosi sitten, kesälomalla riippumatossa lukien, ja olen jatkanut sitä silloin tällöin, kun aikaa on löytynyt. Tavoitteena on, että jonkin ajan kuluttua voisin julkaista aihetta käsittelevän johdantotasoisen suomenkielisen kirjan, mutta mitään neuvotteluja en ole kustantajien kanssa käynyt. Raakatekstiä on tällä hetkellä yli 160 sivua ja tarkoituksena olisi opettaa aiheesta kanditasolla ensi lukuvuonna, jos opetuspalettiin sellainen kurssi mahtuu, joten katsotaan vähän kerrallaan, mitä tästä tulee. Hauska ja innostava projekti tämä on joka tapauksessa ollut, ja sitä on tehty musiikki edellä. 

Kirjoitusputki on katkennut monta kertaa erinäisistä syistä. Arviointitehtäviä on tullut tehtyä muutamalle kansainväliselle kustantajalle. Niiden hauska puoli on se, että kirjapalkkioilla voi kartuttaa osaamistaan ja täydentää entuudestaan ahtaaksi käynyttä kirjahyllyä. Satunnaisia zoom-pohjaisia puhevierailuja olen tehnyt esimerkiksi Groningenin yliopiston opiskelijoiden pariin Hollantiin ja pohjoismaiseen uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssiin. Lisäksi teimme kansainvälisten kollegojen kanssa opetuskäyttöön paneelikeskustelun uskonnon ”kulttuuristumisesta”. Mediaesiintymisiä on ollut hyvin maltillisesti – radiohaastattelu, asiantuntijakommentti juttuun sekä televisiovierailu Docventuresissa. Omassa blogissani en ole häärännyt, mutta kirjoitin yhden tekstin Katsomukset-portaalin blogiin uskonnosta ja koronasta. 

Välillä on ehtinyt lukeakin uutta, mutta en niin paljon kuin olisin toivonut tutkimuskaudelta. Tai määrällisesti olen lukenut paljon, enemmän kuin vuosiin, mutta painopiste on ollut tuossa yllä mainitussa musiikkiprojektissa. Sen sijaan podcasteja olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Olen keskittynyt sekä musiikkiaiheisiin että uskontoon. Jälkimmäisen osalta tärkein on ollut New Books in Religion -sivusto, jossa kirjoittajat puhuvat tuotoksistaan. Laajemmasta New Books Network -sivustosta olen poiminut podcasteja myös muilta aloilta, erityisesti median, journalismin ja populaarimusiikin tutkimuksen aloilta, ja muutaman antropologiasta ja filosofiasta. Näitä on tullut kuunneltua erityisesti kävelyillä sekä kuntosalilla. Salilla olen käynyt yleisen hyvinvoinnin lisäksi kuntouttamassa loppukesästä operoitua polveani, jonka vuoksi työkykyni oli tovin rajallinen. Tässä pandemian ja tutkimuskauden yhdistelmässä kuntoutus ei kuitenkaan ole estänyt lähes täysipainoista työntekoa. 

Kuten voi huomata, blogin päivittämisen jätin lähes kokonaan tutkimuskauden ajaksi. Jää nähtäväksi, aktivoidunko sillä saralla tutkimuskauden päätyttyä. Eipä toisaalta kukaan ole kysellyt blogihiljaisuudesta.