perjantai 8. heinäkuuta 2011

Parhaat keikkamuistot Ruisrockista

Olen ollut laiskahko Ruisrock-vieras. Olen ollut siellä vain yhdeksän kertaa. Luku on naurettava, jos sitä vertaa provinssi-ikääni, joka on yli kaksikymmentä. Alkava Ruisrock on laskujeni mukaan minulle kymmenes, joten päätin koota parhaat muistot keikoista, varhaisimmista tuoreimpiin.

Vuosi 1995. Boo Radleys oli tehnyt vähemmän eteerisen poplevyn, suorastaan kliinisen, mutta se sai liikkeelle bailaamaan kuin olisi vuosi 1995. Rantalavan edessä paistoi aurinko, ihmiset uivat ja hitit seurasivat toisiaan. Homo Sapiensin aikaan myös YUP oli jotain suurta.

Vuosi 1997. Muistan lähinnä Nick Cave & the Bad Seedsin, joka kiersi Boatman’s Callin tiimoilta. Edellisen vuoden keikka Roskildessa oli ensikosketus Caveen elävänä. Murhaballadien asemesta Turussa oli vuorossa pääosin jotain muuta, mutta yhtä tehokasta. Rauhalliset kappaleet istuivat upeasti Ruissalon auringonpaisteeseen. Blixa ei muistaakseni soittanut kolmen ensimmäisen kappaleen aikana nuottiakaan. Hän seisoi lavalla tupakka huulessa ja seurasi yleisöä.

Vuosi 1998. Jon Spencer Blues Explosion. Vaikka paikalla oli Björk, Beastie Boys ja Weeping Willows, mieleenpainuvin hetki oli tieto siitä, ettei Spencer soita festivaaleilla. Aamun uudet perunat oli syöty Spencerin Brendaa kuunnellen, joten painostava hellepäivä autotallibluesin parissa vaihtui toisenlaiseen strategiaan: keskitytään juomiseen, kun treffit Jonin kanssa peruuntuivat. Siinä ohessa maistui Honey B. & T. Bones.

Vuosi 2000. Lee ”Scratch” Perry ja Lou Reed. Kaksi keskinkertaista keikkaa. Reed oli neljä vuotta aikaisemmin Prahassa nähtynä huomattavasti parempi, mutta vaikka Lou ei ole parhaimmillaan, voi hän silti olla parempi kuin muut. Perry puolestaan paranee vanhetessaan. Viime syksyn tapaaminen Leedsissä oli vakuuttavampi kuin Ruissalon esiintyminen, vaikka Perryn dubista nauttii aina. Turun yleisölläkin saattoi olla osuutta asiaan: kolme rivillistä ruohonkäryä ja niiden takana muutama eksynyt.   

Vuosi 2004. Stray Cats, Motörhead, Von Bondies ja Hawkwind. Mainio kattaus. Katsoin osan Hawkwindistä etäältä, mutta kuulin kyllä auringonsäteistä nauttimisen lomassa. Motörheadista suuntasin Von Bondiesiin kesken keikan, he kun esiintyivät samaan aikaan. Kuulin molemmista riittävästi vakuuttuakseni. Myös molempien myöhemmät keikat ovat olleet hienoja, vaikka jälkimmäisen markkina-arvo onkin suotta laskenut. Helmenä tuona vuonna oli kuitenkin Stray Cats, ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Ostin jopa keikasta taltioidun äänitteen.

Vuosi 2006. Gogol Bordello. Festivaalin profiili oli varsin korkea, kun viikonlopun aikana pääsi nauttimaan sellaisista nimistä kuin Mew, Mogwai, New York Dolls ja Tool. Varsinainen selitys paikalla oloon oli Morrissey, jota en ollut nähnyt aikaisemmin. En valita keikasta, mutta se oli yllätyksetön ja ilma helteinen. Suurimman yllätyksen tarjosi Gogol Bordello, joka levyltä kuunneltuna on tuntunut hieman väkinäiseltä, mutta joka keikalla tarjosi jos ei muuta niin hyvät bileet auringonpaisteessa.     

Vuosi 2007. Flaming Lips. Yksitoista vuotta aikaisemmin nähtyyn verrattuna Flaming Lips oli muuttunut hyvin erilaiseksi yhtyeeksi. Tosin se oli tiedossa, koska viimeisimmät kosmiset poplevyt olivat kuluneet soittimessa. Keikalle latautui odotuksia ja osa niistä täyttyi lämpimässä illassa. Vuodelta jäi mieleen myös Leningradin ska ja erityisesti se tukeva jäsen, joka lähinnä istui lavalla keikan ajan. Tälle vuodella osuu myös pahin menetys: tunnen itseni suurena Roky Ericksonin ystävänä, mutta en syystä tai toisesta osallistunut festivaalien sunnuntai-päivään. Se harmitti etukäteen, kyseisenä päivänä ja myös jälkeenpäin, varsinkin kun olen unohtanut syyn poissaololleni. Ehkä se oli festivaalijärjestelyihin pakollisena kuuluva kilometrien mittainen kuolemankävely kansanpuistoon ja takaisin.

Vuosi 2008. The National. Tänä vuonna paluun Ruissaloon tekevän Nationalin keikkaa odotin kovasti. Poikkeuksellisesti odotukset ylittyivät. Suomalaiset lauloivat mukana ja yhtye oli silminnähden yllättynyt saamastaan vastaanotosta. Se innosti heitä yrittämään entistä kovemmin. Ja he onnistuivat. Samana vuonna Interpol paransi kokonaistarjontaa ja paljon parjattu Primal Screamin keikka oli erittäin rentouttava ja nautinnollinen kokemus. Tuona vuonna minulle avautui helteessä myös Asa & Jätkäjätkät sekä Raappana.

Vuosi 2010. Midlake. Alakuloista kantria soittava joukkio oli jo etukäteen listattu syyksi mennä festivaaleille, mutta se olisi voinut jäädä vain hyväksi muiden joukossa. Keikka oli lopulta parempi muiden hyvien joukossa. Tämä lienee niitä arvioita, joista useimmat paikalla olleet ovat samaa mieltä. Muita hyvien joukossa oli toista kertaa nähty Belle & Sebastian – joka oli kaukana siitä, mitä se tarjosi minulle Royal Albert Hallissa vuonna 2001 – sekä The Sonics, joka on parikymmentä vuotta kuulunut ihailemiini yhtyeisiin. Popedan Pitkä kuuma kesä tuli kuunneltua, helteessä tietenkin.

Vuosi 2011. Manu Chao. Odotan Manulta paljon ja katson mitä saan. Ehkä soolouran lakipiste on taittunut ja ehkä muutamat hitit on kuunneltu puhki, mutta albumit ovat edelleen merkkiteoksia. Mieshän tuli tunnetuksi Mano Negrasta, jonka kuuntelun aloitin lukiossa. Muita aurinkoisen festivaalin innostusta kehoon nostattavia esiintyjiä ovat esimerkiksi National (taas), Fleet Foxes (toinen kerta), Primus (kolmas kerta), Nekromantix (toinen kerta), Campbell & Lanegan (eka kerta), Anna Calvi (eka kerta). Aion kuunnella myös Bob Hundia ja Graveyardia, Circleä, Elbow’ta, Tuomari Nurmiota ja Raappanaa. Mieli tekisi katsella noin kuusi minuuttia Bring Me the Horizonia, mutta se soittaa samaan aikaan Bob Hundin kanssa. Taidan olla ainoa festivaalivieras, joka miettii noiden vaihtoehtojen välillä. 

Yhteenveto: useita hyviä keikkoja ja muutamia ikimuistoisia, mutta jos vuosi 2000 jätetään laskuista, niin aurinkoa on riittänyt. Korrelaatio läsnäoloni ja helteisen Ruisrockin välillä on vahva. Olen auringon tuoja.

Ei kommentteja: