Ranskalaisfilosofi Michel Onfray piti vierailuluennon Turussa. Paikalle oli saapunut yllättävän paljon kuulijoita. Aiheena oli ”Ajatuksen elämäkerta”. Se pidettiin ranskaksi ja tulkattiin suomeksi.
Onfrayn viesti oli, ettei filosofiaa pitäisi tarkastella vain teoksiin tukeutuen – ainakaan siten, että ajatuksien ajatellaan syntyneen tyhjästä. Sen sijaan filosofiaa on tutkittava ottaen huomioon tekstit, kontekstit, kirjeenvaihto, filosofin elämä jne. Viestillä on selvin kaikupohja akateemisen filosofian opinto-ohjelmissa, mutta toisaalta muilla aloilla tällaista tutkimusta on tehty pitkään. Tosin sillä ei aina ole katsottu olevan riittävää filosofista sisältöä. Ilmeisesti Onfray haluaa nähdä näiden perinteiden parhaat puolet yhdessä.
Luennolla Onfray rakensi tarinan kaksinapaisesta filosofiasta. Hallitseva perinne on platoninen, dualistinen ja idealistinen, kun taas hänen esiin kaivamansa vastakertomus on epikurolainen, monistinen ja materialistinen. Tällä jäsennyksellä käytiin läpi länsimaisen filosofian historiaa esisokraatikoista moderniin Eurooppaan (enimmäkseen Ranskaan).
Keskustelussa Onfray paikansi itsensä poliittisesti Pierre Proudhonin 1800-luvun anarkistiseen perinteeseen ja totesi, että nykypäivän filosofeista (lue: ranskalaisista filosofeista) Bernard Henri-Lévy ja Alain Badiou ovat haastavimmat vaihtoehdot hänen jutuilleen.
Kaiken muun ohessa Onfray puhui tovin Jean Meslieristä, joka on yksi varhaisia ateisteja. Hänen teoksensa julkaistiin postuumisti vuonna 1729. Kävi ilmi, että pappi suhtautui kielteisesti kaikkeen uskonnollisuuteen. (Toisin kuin luennolla esitettiin, Meslier ei ollut julkiateisti.) Tämä Onfray onkin itselleni tutuin. Hänen uskontokriittinen teos Traité d’athéologie julkaistiin vuonna 2005 ja se on käännetty englanniksi nimillä Atheist Manifesto ja In Defence of Atheism. Alkuperäisessä julkaisussa on termi ”ateologia”, joka on otettu Georges Bataillelta, mutta Onfray käyttää sitä aivan eri tavalla.
Onfrayn uskontokriittinen teos poikkeaa angloamerikkalaisesta ”uusateismista”. Se on vasemmistolaisempi, ranskalaisempi ja nietzscheläisempi. Siinä on ongelmia eikä sen suhtautumista uskontoon voi pitää tasapuolisena, mutta populaariteokseksi se tarjoaa kohtuullisen helpon tavan tutustua ranskalaiseen ateismin perinteeseen. Onfrayn kritiikki kohdistuu vain Lähi-idän monoteistisiin perinteisiin. Hänelle ei kuitenkaan riitä Jumalan olemassaolon kieltäminen vaan hän kirjoittaa myös sekularismin dekristillistämisestä. Tällä hän tarkoittaa, että emme voi vain hylätä jumalauskoa ja jättää yhteiskunnallisia instituutioita ja kulttuuria rauhaan, sillä nekin lepäävät nykyisessä muodossaan juutalais-kristillisen perinteen varassa.
Yksi Onfrayn myöhäisempi teos on Le Crépuscule d’une idole: L’Affabulation freudienne (2010). Se on käännetty saksaksi suorasukaisemmalla nimellä: Anti Freud. En ole lukenut teosta, mutta mitä olen ymmärtänyt lehtihaastattelun perusteella, lähestymistapa on erikoinen siinä mielessä, että ranskalaisfilosofien Freud-kritiikki ei ole yleensä perustunut väitteeseen Freudin epätieteellisyydestä. Ainakin 1970-luvulla ranskalaisfilosofien kritiikki painottui psykoanalyysille langenneeseen tehtävään vakiintuneiden valtarakenteiden tukijana eikä niinkään sen epätieteellisyyden todisteluun. Lisäksi äänekkäistä kriitikoista esimerkiksi Deleuze ja Guattari ammensivat Freudilta paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti