Luke Hainesin ensimmäinen muistelukirja Bad Vibes ilmestyi 2009. Se oli riemastuttava tilitys muusikolta, jolla oli takana loistava tulevaisuus. Melkein brittipopin keulakuvapojaksi nostettu Haines varmisti omilla ratkaisuillaan, ettei hänestä ja johtamastaan Auteurs-yhtyeestä tullut niin suuri tähti kuin Sueden Brett Andersonista, Blurin Damon Albarnista, Oasis-veljeksistä tai Pulpin Jarvis Cockerista.
Bad Vibes päättyy vuoteen 1997. Post-Everything: Outsider Rock and Roll (2011) on toinen teos, joka jatkaa siitä. Sekin on nautinnollista luettavaa, mutta Hainesin elämästä on tullut hiukan tylsempää, ja hänen tyylinsä terävyys alkaa rakoilla samassa suhteessa. Jos Bad Vibes saattoi upota lähes kenelle tahansa lukijalle, Post-Everything vaatii toimiakseen jonkinlaista kiinnostusta Hainesin yhtyeisiin (Auteurs, Black Box Recorder) ja sooloprojekteihin.
Jos Bad Vibes oli grumpy old man -tyylin suvereeni taidonnäyte, Post-Everythingiä lukiessa tulee paikoitellen epäily, että Haines on sittenkin pohjimmiltaan katkera. Myöskään Hainesin kokeilut fiktion ja muistelujen sekoittamisessa eivät ole parasta antia. Sama muuten pätee Fallin Mark E. Smithin muutoin ratkiriemukkaaseen Renegadeen.
Hainesin otsikko viittaa populaarimusiikin terminaalivaiheeseen, aikaan, jolloin ei enää tule uutta. Kokemus ei ole yksin hänen, mutta silti jää vaikutelma, että kyse on iästä: kun tulee tiettyyn ikään, joutuu ponnistelemaan nähdäkseen ja kokeakseen populaarimusiikin trendivaihtelut jonakin mullistavana ja kiehtovana.
Edellisistä huomioista huolimatta Haines on edelleen yksi kiinnostavimmista kirjoittavista muusikoista. Hänen huomionsa musiikkibisneksestä, populaarimusiikista ja englantilaisuudesta sekoittuneena hänen (suosion kannalta) itsetuhoisiin ratkaisuihin muodostavat kirjan, jota voisi lukea pitkään, mikäli takakansi ei tulisi niin nopeasti vastaan.
Hainesin projekteista opitaan kaikenlaista. Auteursin viimeinen levy tehtiin levytyssopimuksen vuoksi. Yhtyeen ei ollut edes tarkoitus jatkaa sen jälkeen. Black Box Recorder kolkutteli suurempaa suosiota esiintymällä Top of the Popsissa, mutta muuten yhtye teki kuuden vuoden aikana vain noin 20 keikkaa. Kirjasta käy ilmi, miksi soololevy Oliver Twist Manifestosta kuultaa kiinnostus hip-hopiin.
Suuri osa muistelusta rakentuu kissa ja hiiri -tyyppiselle leikille levy-yhtiön ennakkojen saamisesta ja täyttämättömien odotusten selittelystä uusien ennakkojen saamiseksi. Tähän kehykseen istuvat Hainesin ideoimat markkinointikampanjat. Kaava on suunnilleen se, että mitä typerämpi idea, sitä todennäköisemmin pr-osastossa innostutaan siitä. Haines esimerkiksi lanseerasi viikon mittaisen kansallisen poplakon. Siihen kuului pidättäytyminen levyjen ostamisesta. Tietenkin Hainesin oma levy julkaistiin lakon aikana. Sitä voisi kutsua markkinoinniksi ja anti-markkinoinniksi samassa paketissa.
Hainesin asennetta kuvaa hyvin valinta Black Box Recorderin singleksi. Kauniin Child Psychologyn kertosäe kuuluu: ”Life is unfair / Kill yourself or get over it”. Jatkuvaa radiosoittoa oli turha odottaa. Haines kirjoittaa, ettei kertosäe ole sen mukainen, että koulutytöt laulaisivat sitä bussin yläkerroksessa. Paitsi jos koululaiset ovat Village of the Damnedista (kuvassa).
Post-Everything päättyy vuoteen 2005. Jos Haines kirjoittaa kolmannen muistelmateoksen, siihen ei taida olla tähän päivään mennessä kertynyt erityisen kiinnostavaa materiaalia. Haines on ollut poissa otsikoista ja tehnyt viimeisten vuosien aikana pari soololevyä. Uusikin on tulossa, mutta niistä tuskin on paljon yleisesti mielenkiintoista kerrottavaa. Myöskään minun näkeminen ensimmäistä kertaa Hainesin keikkayleisössä ei oletettavasti yllä edes maininnan tasolle. Luke on kuitenkin tarinankertoja, englantilaisuuden tarkkailija ja tulkitsija, joten ehkä seuraavissa muistelmissa on vähemmän omakohtaista.
Mainittakoon myös kuriositeettina, että Haines hehkuttaa useaan otteeseen Black Sabbathin neljää ensimmäistä levyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti