maanantai 10. elokuuta 2015

Studioalbumit osa 56: Seremonia

Viime vuosina Suomessakin on perustettu yhtyeitä, jotka ammentavat hitaasta doomista vain sekoittaakseen sen johonkin muuhun. Yksi tällainen esimerkki on Seremonia. Tutustuin yhtyeeseen sattumalta, kun lainasin ensilevyn kirjastosta tietämättä sisällöstä mitään. Myöhemmin näin bändin keikalla h2ö:ssä vuonna 2014 ja pidin näkemästäni. Naislaulaja, suomeksi ja Black Sabbath -henkistä menoa jonkinlaisen uuspsykedelian (tai psych-rockin) ja indiefiltterin läpi tulkittuna. Kuulostaa siis vähintään mielenkiintoiselta, kuten myös Soundin osuva luonnehdinta yhtyeestä okkultistisena happohevinä. Meni vuosi ja tajusin, että yhtyeeltä on tarjolla enemmänkin. Päätin kuunnella ne läpi.

Seremonia (2012) tuli tosiaan lainattua kirjastosta. Raskas, itselleni hieman etäinen metallisointi viehätti yllättäen. Viimeistään ”Antikristus 666” -kappaleen kohdalla aloin nauraa, mutta en pilkallisesti vaan innostuneesti. Levyn kolmosraita ja videobiisi ”Rock’n’rollin maailma” herätti vähän pöhinää ja keskusteluakin somessa, jossa taitettiin peistä siitä, onko bändi pilattu ironialla. Senkin teksti naurattaa. Yhtye ei kuitenkaan ole vitsi. En pidä sitä myöskään ironiana tai ainakaan se ei ole hallitseva elementti. Naurattaahan Circlekin, mutta se ei ole vitsi eikä ironiaa. Tekstipuoli on täynnä Luciferin läsnäoloa. Kokonaisuus on melko hieno. En ehkä jaksa kuunnella tätä ihan joka päivä, mutta ensialbumin perusteella suhtaudun yhtyeen tekemisiin varsin myönteisesti ja kiinnostuksella. Genreen epäsopivasti levyllä on mittaa vain niukasti yli puoli tuntia, mitä pidän vain hyvänä asiana.

Ihminen (2013) on toinen albumi, jonka ilmestyminen meni itseltäni täysin ohi. Se lähtee käyntiin kovemmalla tempolla kuin yksikään debyytin raidoista (”Noitamestari”), mutta sen jälkeen meno palautuu hitaaseen riffittelyyn onnistuneella biisillä ”Itsemurhaaja” vain vaihtuakseen vauhtirokkiin ”Ovi”. Tällä vaihtelulla mennään. Yksi suosikeistani on ”Itsemurhaaja II” ja kunnon psych-rock -sfääreihin päästään biisissä ”Tähtien takaa”.

Kristalliarkki (2015) aukeaa ”Vihkimyksellä”, joka on pelkkä alkusoitto. Sitten rytisee ensilevyä vauhdikkaammin. Kolmantena on yksi kohokohdista ”Tee mitä tahdot”. Hienoa melodiaa, kitaraa ja rumpuja,  vaikka en pahemmin perusta setä Crowley’n jutuista, johon biisin nimikin viittaa. Vaikka tälle genrelle on ominaista pitkät biisit, Seremonia suosii pääosin alle neliminuuttista formaattia. Merkittävin poikkeus on liki viisitoistaminuuttinen ”Kristilliarkki I”. Suurta irtiottoa tämä albumi ei tee, mutta koskettimet ovat entistä enemmän käytössä (esim. ”Alfa ja Omega”). Soitto ei ole edelleenkään virtuoosimaista, mutta enpä sellaista yleensä vaadikaan. Kokonaisuus on tasapainoinen, mutta olisin toivonut yhtyeen iskeneen yksittäisiä täysosumia.

Bonus: Hasiskultti-single (2015). Seiskatuumaisena ilmestynyt single on a-puoleltaan yhtyeen parhaimmistoa. Tehokas biisi ja taas tekstit hymyilyttävät. B-puolen ”Hullus” ei yllä aivan samalle tasolle.

Jos pidät Circlestä ja Death Hawksista (jonka kitaristi-laulaja Teemu Markkula vaikuttaa myös Seremoniassa), myös Seremonia saattaa toimia, vaikka se on askel metallisempaan ja hmm... anteeksi vain, ”juntimpaan” ilmaisuun. Se voisi olla täysin tyhmää, mutta eipä ole. Seremonia on itselleni hieman yllättäen toimiva bändi. Yhteen sanoituksia on arvosteltu naiiveiksi ja kömpelöiksi, mutta tässä on kielen ero. Englanniksi laulavien kohdalla sanat on helpompi sulkea korvista. Itse en erityisesti arvosta yhtyeen tekstejä, jos vain tuijotan niiden sisältöä, mutta ne sopivat tähän musiikkiin ja yhtyeen konseptiin saumattomasti. Yhtyettä tulee verrattua helposti myös Mana Manaan, joka kuulosti vaarallisemmalta ja kohtalokkaammalta. Senkin parissa toki naurattaa.

En tiedä, kuinka monta levyä Seremoniaa jaksan, jos yhtye ei hioudu entisestään. Ehkä sopivina annoksina, jotta ei iske puutumus. Tässä vaiheessa olen kuitenkin edelleen halukas liputtamaan yhtyeen puolesta.

Ei kommentteja: