maanantai 28. maaliskuuta 2016

Studioalbumit osa 66 (2/2): Sonic Youth (1992–2009)

Ensimmäinen osa Sonic Youthin levystä päättyi vuonna 1992 julkaistun Dirtyn menestykseen. Bändin levytysura jatkui kuitenkin seuraavat 17 vuotta. Tässä on toinen osa.

Experimental Jet Set, Trash and No Star (1994) tuntui heti ilmestyessään Dirtyn menestyksen jälkeiseltä krapulalevyltä, mutta olen aina pitänyt siitä. Se on askel kohti marginaalia kaikin tavoin: lähestyttävyydeltään, tyyliltään, hiomattomuudeltaan, soundeiltaan. Se on myös ainoa SY-levy, jonka olen ostanut välittömästi ilmestymisen jälkeen vinyylinä – ja vieläpä sinisenä vinyylinä formaatin kuolemaa julistaneena aikana. ”Bull in the heather” oli varautunut, joskin hieno ensisingle, mutta kaksi suurinta suosikkiani ovat ”Starfield road” ja sekavasti rynnivä ”Bone”, jonka lauluosuus on Kimin kuiskailua. Muita muistamisen arvoisia on ainakin ”Screaming skull”, ”Self-obsessed and sexee” ja ”Tokyo eye” enkä tällä valikoinnilla halua dissata muita raitoja. Ai niin, ja ”In the mind of the bourgeois reader” meinasi unohtua. Lyriikoissa on vahva Gordonin feministinen vire. Butch Vig jatkoi tuottajana. Arvioissa oli paljon myönteistä, mutta moni olisi halunnut bändin menevän valtavirrassa omille epämukavuusalueilleen. Sen sijaan yhtye vetäytyi kuoreensa. Tämä hämmensi minuakin vuonna 1994. Yhtä kaikki lopputulos on onnistunut. Se on listasijoituksia tarkastelemalla yhtyeen menestynein albumi, mutta uskon sen olevan vain seurausta edellisen levyn herättämästä kiinnostuksesta. Tässä kohdin syntyi Kimin ja Thurstonin ainoa lapsi Coco.

Washing Machine (1995) oli haastava heti ilmestyessään. Bändi harkitsi vakavasti nimensä muuttamista Pesukoneeksi, mutta päätti jättää sen vain levyn nimeksi. Albumilla on pitkiä jamitteluja, jotka kuulostavat bändiltä itseltään, mutta nopeammat melodiahitit ja klaustrofobiset kitaravallit puuttuvat, vaikka teoksella ei ole pahemmin bassoa, koska Gordon päätti soittaa enimmäkseen kitaraa. Levyn yleisilmeestä kertovat lohkaistut singlet. Toinen singleraita ”Little trouble girl” on tempoltaan hidas, se sisältää puhelaulua ja melodiset osuudet laulaa (Gordonin heikon laulutaidon vuoksi) Pixiesistä ja Breedersistä tuttu Kim Deal. Albumin päättää yhtyeen pisin biisi, noin 20-minuuttinen ”The Diamond sea”, joka oli ensimmäinen single, joka tosin oli vähän yli viisiminuuttinen otos pidemmästä levyraidasta. Levy-yhtiön toiveesta avausraita ”Becuz” pilkottiin pituutensa vuoksi kahtia, jolloin toinen osa ”Becuz coda” siirtyi levyn jälkipuoliskolle. Yksi suosikeistani, ”Junkie’s promise”, pääsee loppuunsa sentään neljän minuutin kohdalla. Levyn parhaita on ”No queen blues”, joka sopii täydellisesti levyn jammailevaan tunnelmaan, mutta yhdistelee sopivasti bändin aikaisempia, myönteisessä mielessä tukahduttavia ja kaoottisia hyveitä. Teos sai kiittäviä arvioita. Itselleni se ei ollut jostain syystä kuin ihan kiva, mutta nyt kuunneltuna se on oikein toimivaa, letkeää jammailua. Parempi kuin muistinkaan. Levyn ilmestyttyä pyysin tuttua levykauppiasta soittamaan sitä. Hän totesi, että se on se bändi, jonka kitarat ovat epävireessä.

A Thousand Leaves (1998) sisältää täsmälleen yhden helpon raidan. Se on ”Sunday”, jonka videolla heiluu Macaulay Culkin. Biisiin liittyi myös ensimmäisen SY-keikkani muistaakseni ainoa repliikki: ”Nyt on maanantai, seuraava kappale on sunnuntai.” Muuten keikka Tukholman vesifestivaaleilla oli aikamoinen taidepläjäys. Lopuksi tuli kohokohta ”Death valley 69”. Tämä levy jatkaa karkeasti ottaen edellisen linjaa. Siinä on pitkiä, jammailevia, rakenteellisesti keskimääräistä haastavampia, improvisaatiohakuisia melko hitaita biisejä. Siitä puuttuu äsken mainittua lukuun ottamatta helpot ja iskevät raidat, joita Pesukoneella vielä oli. En ole koskaan pitänyt tätä yhtyeen merkittävimpiin kuuluvana levynä, eikä se sinne nouse nytkään. Huono se ei ole. Siitä vain puuttuu tunne siitä, että jotain kiinnostavaa on tapahtumassa. Tätä mielikuvaa vahvistavat bändin jäsenten kommentit siitä, että levytyksessä ei ollut erityistä ideaa tai tuntua siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain merkittävää. Kunhan soiteltiin. Kritiikki oli vaihtelevaa, mutta pääosin varsin myönteistä.

NYC Ghosts and Flowers (2000) liittyy siihen vaiheeseen elämästäni, kun kuljin vähän väliä Pietarissa. Siksi myös tämä albumi tuli ostettua sieltä. Jos yhtye oli vapauttanut itsensä ulkoisista odotuksista vähitellen Experimentalista alkaen, minä olin vapauttanut itseni yhtyeeseen kohdistetuista odotuksista vasta tässä vaiheessa. Ehkä siksi levy on aina kuulostanut niin vapautuneelta ja vapauttavalta. Tyylillisesti se ei tee muutosta edelliseen. Se koostuu verrattain pitkistä, keskitempoisista, rennon jammailevista raidoista. Seitsemän ja puoli minuuttia kestävä avausbiisi ”Free city rhymes” kertoo kaiken oleellisen. Sitä seuraava ”Renegade princess” on rajumpi mutta silti letkeä. ”Nevermind (what was it anyway)” on Kimin laulama helpohko raita, joka joko kertoo tai ei kerro Nirvanasta (ei kerro). Sen jälkeen levy laajenee tasaisen ylväänä mattona, josta ponkaisee esiin suriseva ”StreamXsonik subway”, joka saa seuraansa onnistuneen albumin tyylikkään nimiraidan. No, tämä on minun arvioni. Oikeasti bändin kitaralaitteet pöllittiin ja jäsenet kaivoivat vanhat kamansa naftaliinista sekä preparoivat kitaransa parille raidalle alkuaikojen tapaan. Kriitikoiden kanta oli vaihteleva: moni kolme viidestä -tyyppinen arvio sai rinnalleen kehuja yhtyeen hovikriitikoilta. Merkittävä tapaus lienee kuitenkin Pitchforkin 0.0/10. Tosin sama skribentti kirjoitti kymmenisen vuotta myöhemmin rakastavansa albumia. Hänen arvionsa on kuulemma muistutus siitä, että tulee suhtautua epäilevästi juuri kollegesta päässeen lapsen mielipiteisiin.

Murray Street (2002) tuli edellisen tapaan ostettua Pietarista. Kuuntelin sitä viettäessäni kuukauden kaupungissa. Siksi levy liittyy edelleen vahvasti aikaan ja paikkaan. Se on hieman helpommin lähestyttävä muutaman haastavan jälkeen. Paikkaan se sijoittuu tekijöidensäkin maailmassa. Murray Street on nimittäin katu, jolla bändin studio sijaitsi. Aikaisemmillakin albumeilla vieraillut kitaristi Jim O’Rourke nimitettiin viralliseksi jäseneksi. Kansikuvaan käytettiin lapsityövoimaa: siinä poseeraavat mansikankeruussa Gordonin ja Mooren tytär Coco kaverinsa kanssa. Se sai edeltäjäänsä paremmat arviot ja sitä kiitettiin tasapainosta melodioiden ja kakofonian välillä.

Sonic Nurse (2004) ilmestyi aikana, jolloin kiinnostukseni yhtyeeseen oli laantunut. Levy kuulosti vanhan toistolta. Siis vanhan hyvän toistolta, mutta vähän tylsältä ja turvalliselta. Päädyin kuitenkin tähän aikaan keikalle Tukholman Acceleratoriin (2005). Tälläkään kerralla ei kuultu hittejä, jos ”Bull in the heatheria” ei sellaiseksi lasketa. Bändi soitti lähinnä uutta levyä ja muutaman vanhan (ei tunnetuimpia). Ote oli kokeileva ja kaoottinen. Nurse sai enimmäkseen varsin myönteisiä arvioita, mutta osassa oltiin minun kanssani samaa mieltä: nuoret yrittäjät ajavat ohi bändistä, joka tekee levyjä velvollisuudesta ja vanhasta muistista. Nyt kuunneltuna on todettava, että tämä on oikein hyvä albumi, josta puuttuu jotain. Siinä on lähestyttäviä biisejä ja yksittäisiä kohokohtia (esim. ”Stones” ja ”Kim Gordon and the Arthur Doyle hand”), mutta sillä ei ole samanlaista vahvaa ominaisluonnetta kuin monilla muilla yhtyeen albumeilla.

Rather Ripped (2006) on levy, jota odotin aivan yhtä vähän kuin edeltäjäänsä. Siitä on myös yhtä valju, tai pikemminkin turvallista keskinkertaisuutta huokuva mielikuva. Kriitikot olivat tällä kerralla sitä mieltä, että yhtyeen kypsyminen ja lähestyttävyys ei ole eltaantumista tai vesittymistä vaan ansio. Levy siis sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoilta. Kielteisemmät arviot perustuivat toiveeseen kuulla kompleksista Sonic Youthia eli niissäkin jaettiin käsitys levyn poikkeuksellisen ”biisimäisistä” sävellyksistä. Oma kantani on, että tämä on yhtyeen pop-albumi. Sillä on hyviä biisejä, vaikkapa ilmeinen poppishitti ”Incinerate”, mutta kokonaisuudesta puuttuu tuntu, että albumi olisi tärkeintä, mitä nyt tapahtuu. Se on pikemminkin rennosti ottava keski-ikäinen, joka näyttää puolihuolimattomasti nuorille, miten asiat tehdään. Pavementista tuttu Mark Ibold tuli soittamaan bassoa levyn kiertueelle, mutta ilmeisesti ei osallistunut levytykseen.

The Eternal (2009) jäi yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi. Mark Ibold on virallisesti mukana siinä. Levy on tavallista myöhäisen ajan Sonic Youthia. Se on harkittu, melko suoraviivainen ja jotenkin turhankin tyytyväinen omaan tilaansa. Ensimmäisenä pakasta nousee Ranaldon laulama ”What we know”, koska se on vähän rokkaavampaa kuin muu materiaali. Levyn päättää lähes kymmenminuuttinen Kimin kuiskailu ”Massage the history”. Kriitikot tykkäsivät enimmäkseen, mutta itse asetun lievästi nuivien äänien joukkoon, jotka myöntävät, että kyse on hyvästä levystä mutta ei Sonic Youthin mestariteoksesta.

Extrat:

Sonic Youth (1982) on bändin eponyymi debyytti-ep, joka koostuu viidestä studiobiisistä. Myöhemmillä versioilla on mukana liveraitoja. Siinä on selviä post-punk -vaikutteita (”Burning spear”), helposti lähestyttävää materiaalia (”I dreamed a dream”) ja no waveen kallistunutta surinaa.

Ciccone Youth: The Whitey Album (1989). Kyse on yhtyeen projektista, jota ei haluttu julkaista emobändin nimellä. Ideana oli tehdä kitaraindietä hiphopin tavoin – laittaa looppi rullaamaan ja rakennella siitä eteenpäin. Albumin tunnetuin raita on Madonna-laina ”Into the groovey”, joka oli julkaistu kolme vuotta aikaisemmin singlenä. Siellä on myös Minutemenistä ja muista yhteyksistä tutun Mike Wattin demoversio Madonnan biisistä ”Burning up”, joka on yksi levyn hyvistä hetkistä. Tyypit ihailivat Madonnaa eli mistään vitsistä ei ole kyse. Sen sijaan Robert Palmerin ”Addicted to loven” versiointi on vittuilua. Levyllä vierailee Dinosaur Jr:stä tuttu J Mascis. Projektin nimeen jätettiin emobändin Youth, mutta mukaan otettiin Madonnan sukunimi Ciccone. Omistan levyn, jolla on hetkensä, mutta on onni, että jäsenet ymmärsivät kuopata sivuprojektin ja keskittyä emobändiin.

Lost Tracks: Single B-Sides and Non-Album Tracks (1994). Tukholmasta tarttui vuonna 2007 matkaan levy, jossa on Sonic Youthin harvinaisempia vetoja. Tämä on omalla tavallaan taivaallisen hyvä paketti. Levyllä on hienoja raitoja, muun muassa kovereita: Mudhoneyn ”Touch me I’m sick”, Plastic Bertrandin ”Ca plane pour moi”, New York Dollsin ”Personality Crisis, Beach Boysin ”I know there’s an answer”, Captain Beefheartin ”Electricity” ja poikkeuksellisen erinomainen versio Neil Youngin kappaleesta ”Computer age”. Ramonesin ”Beat on the bratiin” bändi ei saa puhallettua mitään erityistä, mutta eipä ole muutkaan. (Bändi on toki soittanut muitakin Ramonesin biisejä, ks. esim. vuonna 1987 äänitetty livealbumi Hold that Tiger, jolla encore koostuu neljästä ramokoverista.) Saattaa kuitenkin olla niin, että levyltä puuttuu yhtyeen paras kover. Siellä ei nimittäin ole bändin tulkintaa Carpenters-tribuutilla If I Were a Carpenter ilmestyneestä raidasta ”Superstar”. Joka tapauksessa Lost Tracks muistuttaa, että Sonic Youthilla on mainio musiikkimaku, ja he osaavat tehdä hienoja versioita. En ole varma, mitkä kaikki ovat omia vetoja, mutta ehdottoman hienosta kokonaisuudesta on kyse.

The Destroyed Room: B-Sides and Rarities (2006) on sisällöltään hyvin toisenlainen kuin Lost Tracks. Tämä pitää sisällään enimmäkseen hidasta, kirskuvaa, surisevaa ja jammailevaa Sonic Youthia. Ajallisesti raidat sijoittuvat vuodesta 1991 vuoteen 2004 ainakin tuplavinyylillä, jolla on enemmän biisejä kuin cd:llä. Tämä ei ole aloittelijan paketti.

Sonic Youth hajosi vuonna 2011 Thurstonin ja Kimin avioliiton päättymiseen. Yhtye soitti viimeisen keikkansa Brasiliassa. Sen tunnelmien kuvauksella alkaa Kim Gordonin kirja. Yhtyettä ei enää ole. On kuitenkin ihmiset, jotka tekevät musiikkia erikseen.

Gordonin ja Bill Nacen Body/Head on taideprojekti, jonka suuntaan en varmaan korvaa lotkauttaisi, jos sitä pyörittäisi täysin tuntematon henkilö. Thurston Mooren soololevyissä on onnistumisia ja keskinkertaisuuksia, mutta ei napakymppejä. Trees Outside the Academy (2007) soi melko paljon ostaessani toisenlaisiin kansiin pakatun promoversion Englannissa asuessani, mutta erolevy Demolished Thoughts (2011) ja toistaiseksi viimeisin Best Day (2014) eivät ole nostattaneet suuria riemunkiljahduksia. Chelsea Light Moving on kaikin puolin asiallista musiikkia, mutta sen eponyymia albumia (2013) kuunnellessa tulee hieman ikävä Sonic Youthia.

Parhaiten on onnistunut Lee Ranaldo, jonka kaksi SY:n hajoamisen jälkeistä soololevyä ovat hienoja teoksia, erityisesti vuoden 2012 Between the Times and the Tides.  Tätä kirjoittaessa on tullut tieto, että Ranaldo esiintyy kesäkuussa Helsingissä. Pari vuotta sitten en päässyt katsomaan häntä Primaverassa päällekkäisyyksien vuoksi (olin Pixiesin keikalla toisella puolella festivaalialuetta).

Gordonin muistelmateos on asiallista luettavaa. Tosin olisin halunnut sen sisältävän enemmän bändistä, jossa hänestä tuli tunnettu ja rakastettu. Ehkä haavat ovat vielä auki, sillä vaikka Kim kirjoittaa levyistä, hän tyytyy lähinnä kommentoimaan omaa osuuttaan sävellystyössä ja laulamisessa, sitäkin melko kitsaasti.

Sonic Youth ei ole mielestäni maailman paras bändi. Se on kuitenkin yksi ehdottomimmista. Se on aina muistuttanut, että asioita voi tehdä omalla tavallaan, vaikka kaupalliset paineet puskisivat toisaalle ja vaikka heistä inspiroituneet pikkuveljet ja -siskot alkaisivat kääriä dollareita vesitetyillä versioillaan. Sonic Youth on tehnyt muutamia loistavia levyjä, useita erittäin hyviä ja heikoimmillaankin se pesee suurimman osan muista.

Loppuun vielä sälää knoppitiedosta kiinnostuneille: Sonic Youthin varhaisempia nimiä olivat Male Bonding, Red Milk ja The Arcadians. Bändin nimi tuli kahdesta inspiraation lähteestä: MC5:n Fred ”Sonic” Smithistä ja reggea-akti Big Youthista.


Ei kommentteja: