Jos
pitää listata 1970-luvun amerikkalaisen punkin keskeisiä nimiä, niin melko
nopeasti niiden kaikkein tunnetuimpien jälkeen tulee Dead Boys. Jostain syystä
bändin kuuntelu on kuitenkin jäänyt vähäiseksi. Miten sen sitten voisi laittaa
tärkeiden joukkoon? Ehkä kyse on enemmän maineesta ja kytköksistä muihin,
itselleni tutumpiin yhtyeisiin.
Bändin
jäsenten curriculum vitaesta löytyvät esimerkiksi loistavat Lords of the New
Church (laulaja Stiv Bators), Pere Ubu ja Rocket from the Tombs (kitaristi
Cheetah Chrome ja rumpali Johnny Blitz) – kaikki kovin erilaisia yhtyeitä kuin
Dead Boys, mutta itselleni läheisiä. Tarkoitukseni olikin kirjoittaa Dead
Boysista jo aikaisemmin, mutta kun totesin, ettei se tehneet kuin kaksi studioalbumia,
pistin projektin jäihin. Nyt tulin toisiin ajatuksiin.
Young, Loud and Snotty (1977) on yhtyeen
upea debyytti, jonka hankin muutama vuosi sitten viidellä eurolla. Sen aloittaa
bändin kenties tunnetuimmat – ja
parhaimmistoon kuuluvat – biisit, useasti koveroidut ”Sonic reducer” ja ”All
this and more”. Niistä ensimmäisenä mainitun alkusekunteja käytettiin myös
pienenä osana Miettisen radio-ohjelman Räkärodeon tunnusmusiikissa, joten
kuulin sen alun teininä joka keskiviikko. Jälkimmäinen puolestaan on yksi
parhaista rock-biiseistä ikinä. Kun neljäntenä raitana on upea ”Not anymore”,
niin kahden osuman välissä mukiinmenevä ”What love is” jää vaille
erityishuomiota. Sitten tulee pari perusrytkettä, kunnes on vuorossa ”Hey
little girl”, koveri, jonka teki tunnetuksi vuonna 1966 Syndicate of Sound
(löytyy Nuggets-boksilta). Sitä ovat esittäneet myös Residents, Divinyls ja
R.E.M. ”I need lunch” on toimivaa katurokkia, samoin kuin kohtalokkaasti
tunnelmoiva ”High tension wire”. ”Down in flames” on rempseää punkkia, jota
seuraa levyn päättävä ”Not anymore/Ain’t nothing to do” medley.
We Have Come for Your Children (1978) on
itselleni tuntemattomampi albumi. Se aukeaa biisillä ”3rd generation nation”,
joka on vähemmän rosoista kuin debyytin yleisilme. Kyse on hienosta
glamrockista. Sitä kuunnellessa tietää, millaista musiikkia Michael Monroe,
joka oli aikanaan Batorsin kämppis, on halunnut tehdä vuosikausia. Biisin on
koveroinut ainakin Electric Frankenstein. ”I won’t look back” jatkaa samaa
linjaa. Perusrokki ”(I don’t wanna be no) Catholic boy” sisältää Dee Dee ja
Joey Ramonen taustalaulua. Tämän albumin reipashenkisenä koverina on Rolling
Stonesin ”Tell me” vuodelta 1964. Levyn päättää sarkastisella tekstillä
varustettu mestariteos ”Ain’t it fun”, jonka jo Rocket from the Tombs nauhoitti
vuonna 1975. Tämä on kuitenkin ensimmäisenä julkaistu. Myöhemmin biisiä ovat
tehneet tunnetuksi Guns’n’Roses, Rollins Band ja Losin garage-retrobändi The
Lords of Altamont. Tämä on albumin ehdoton helmi ja kenties paras Dead Boysin
biisi. Tosin taidan pitää vielä enemmän Rocket from the Tombsin versiosta.
Kokonaisuus on kuitenkin valitettavan sliipattu. Tästä voinee syyttää tuottaja
Felix Pappalardia. Mutta kyse on silti hyvästä levystä.
Yhtyeen
juuret olivat Rocket from the Tombsin ja Pere Ubun tapaan Clevelandissa,
Ohiossa. Silti Dead Boys on musiikillisesti yhtä lailla New Yorkin bändi. Sinne
he muuttivatkin vuonna 1976, esiintyivät CBGB-klubilla useasti ja saivat
mainetta rajoja rikkovista esiintymisistään. Dead Boys hajosi vuonna 1979. He
palasivat hetkeksi yhteen vuonna 1986 ja uudelleen ilman vuonna 1990 kuollutta
Batorsia vuosina 2004 ja 2005.
Vaikka
Dead Boys yleensä nimetään punk-yhtyeeksi, sen musiikissa kuuluu yhtä lailla
amerikkalainen glamrock ja katurock. Siinä kuuluu selkeästi se, mitä myöhemmin
Hanoi Rocks, Backyard Babies, Guns’n’Roses ja monet muut ovat tehneet. Lähes
kaikki edellä mainittujen kaltaiset rokkibändit, jotka painottuvat punkkiin
(esim. Backyard Babies) tai vaikkapa tukkaheviin (Gunnarit) kertovat esikuvakseen
New York Dollsin, mutta vain osa mainitsee Dead Boysin.
Dead
Boys oli upea yhtye, mutta jos se tuntuu omaan makuusi liian suoralta katurockilta,
niin suosittelen tutustumaan rajuihin mutta monimutkaisiin Rocket from the
Tombsiin ja Pere Ubuun. Tai suosittelen joka tapauksessa. Silloitellumman
musiikin ystäville sopii loistavan Lords of the New Churchin pari ensimmäistä
levyä, joissa kuulee laulajan lisäksi ihan musiikissakin Dead Boysin perinnön,
yhdistettynä kosketinvetoisiin ja gootahtaviin sävellyksiin.
Ps.
YouTubesta löytyy bändin live-esiintymisiä 1970-luvulta. Äänenlaadussa on
toivomisen varaa, mutta keikkatunnelmat niistä välittyy hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti