torstai 19. toukokuuta 2016

Marxilaisesta uuskonservatiiviksi: Christopher Hitchens

Maailmassa on monenlaisia hyviä ja vaikutusvaltaisia kirjoittajia, joilta puuttuu akateeminen uskottavuus. Brittiläinen ja sittemmin amerikkalaistunut Christopher Hitchens (1949–2011) oli juuri tällainen hahmo. Itse olen kirjoittanut hänestä teoksessani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014), sillä hän julkaisi laajasti luetun teoksen God Is Not Great (Jumala ei ole suuri) vuonna 2007. Tuossa yhteydessä jäi lukematta ainakin yksi relevantti teos, Richard Seymourin erittäin raju kritiikki Unhitched: The Trial of Christopher Hitchens (2012).

Seymourin teos on vasemmistolainen kriittinen lähiluku Hitchensin kirjoitusurasta. Sosialistiksi ja marxilaiseksi identifioitunut Hitchens on Seymourin luennassa pikemminkin eliitin houkutuksista sokaistunut opportunisti, joka oli nuorempana kiinnostunut työväenluokan voimasta (ei akateemisesta marxismista) ja josta sittemmin tuli amerikkalainen uuskonservatiivi.

Seymour osoittaa, miten höveli ja kärsimätön Hitchens oli tutkivana kirjoittajana. Hän teki yliolkaisia tulkintoja, jotka sopivat hänen preferensseihinsä. Hän ei myöskään vältellyt ristiriitaisuuksia omissa kannanotoissaan. Vasemmistolaisten kannanottojen ja teemojen lomaan mahtui hyvin lumoutuminen ensin Thatcherista ja myöhemmin invaasiosta Irakiin.

Itselleni teoksessa uutta on se, että Hitchens ei ollut vain Bushin hallinnon kannattaja, vaan hän oli erittäin lähellä George W. Bushin hallinnon ydintä.

Tuttua on esimerkiksi se, että Hitchens puolusti (erityisesti brittiläistä) kirjallisuutta eikä suostunut kuuntelemaan suosikkeihinsa kohdentunutta yhteiskuntakritiikkiä. Kaikki postmoderni ja kriittinen kirjallisuusteoria oli Hitchensille liian monimutkaista ja pilkan kohde, vaikka hän olikin Edward Saidin hyvä ystävä ennen kuin välit menivät täysin poikki.

Uskontoa Seymour käsittelee yhdessä luvussa. Siinä heikkoutena on, että Seymour painottaa Hitchensin teologista tietämättömyyttä ikään kuin teologisten nyanssien täydellinen hallitseminen olisi uskonnollisiin käytäntöihin kohdentuvan uskontokritiikin kannalta välttämätöntä. Sen sijaan voitaisiin tyytyä näyttämään, miten Hitchensin yhteiskunta-analyysi uskonnosta on ongelmallinen. Tosin sitä puolta tuodaan esiin osoittamalla Hitchensin sisäinen ristiriitaisuus: Hitchensin luulee oman uskontokritiikkinsä olevan marxilaista, mutta Seymour osoittaa sen olevan kaukana siitä.

Seymourin teos on saanut kielteistä palautetta esimerkiksi siitä, että hän käyttää Hitchensiä lähellä olleiden ihmisten muisteluita aineistona – ikään kuin sanottu olisi vain huhua, joka kertoo enemmän tiedonantajastaan kuin Hitchensistä. Useimmissa lukija-arvioissa kuitenkin kiiltää taustalla Hitchens-fanius, joka estää näkemästä herrassa mitään vikaa. Siinä missä Hitchensin öykkäröinti on jotenkin rohkeaa ja taitavaa, fanien mielestä Seymour on vain öykkäri. Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisissa lehdissä teosta on kehuttu ja oikeistolaisissa haukuttu.

Mielestäni teos on avartava. Se osoittaa kiistämättömästi Hitchensin (mielestäni ongelmallisia) arvopreferenssejä, ristiriitaisuuksia ja yksipuolisuuksia.

Ei kommentteja: