Humanismi, tiede ja tekniikka – von Wright kulttuurifilosofina

Filosofian opinnoissani en tutustunut sen kummemmin suomalaisiin filosofeihin. Se on jäänyt yleisen harrastuneisuuden piiriin. Yksi inspiroivimmista kirjoittajista – suurista varmaankin kaikkein kiinnostavin – on Georg Henrik von Wright.

Suomalaisen filosofian tunnetut nimet ovat kirjoittaneet esimerkiksi logiikasta ja tieteellisen realismin puolesta. Von Wrightillä kuitenkin on teoreettisen filosofian lisäksi hyvä määrä tekstejä, joita voisi kutsua kulttuurifilosofisiksi esseiksi. Vuonna 1981 ilmestynyt Humanismi elämänasenteena on teos, joka kokoaa yhteen tekstejä 1940-luvulta 1980-luvun alkuun. 

Oma kiinnostukseni von Wrightiin niin tässä teoksessa kuin yleisemminkin perustuu kahteen seikkaan: ajattelun tyyliin ja teemoihin.

Ajattelun tyyli von Wrightillä on maltillisen pohdiskeleva. Se poikkeaa niistä, joille kaikki on räjähtelevää dynamiittia. Se poikkeaa niistä, jotka osaavat kirjoittaa vain logiikasta. Se poikkeaa niistä, joille viitteet esimerkiksi mannermaiseen filosofiaan tai antirealismiin ovat vain ihmeteltäväksi ja nopeasti hylättäväksi nostettuja pintaraapaisuja. Marxilaisuuden viitekehyksen ulkopuolelta kirjoitetut esseet Marxista ja marxilaisuudesta ovat hyvä esimerkki von Wrightin pyrkimyksestä saada tolkkua itselle vieraasta.

Von Wrightin teemat seilailevat erityisesti näissä ”kulttuurifilosofisissa esseissä” länsimaisen aatehistorian laajassa spektrissä antiikista nykyaikaan, ekologisesta kriisistä ideologiakritiikkiin, tieteestä elämänmuotona humanismin eri muotoihin. Tämän Von Wright tekee paremmin kuin kukaan muu suomalainen tähtifilosofi.

Humanismi elämänasenteena löytyi divarista vitosella, joten siitä tuli mökkilukemistoa. Siihen on koottu monenlaisia tekstejä, mutta neljä teemaa nousee ylitse muiden. Ensinnäkin von Wright käsittelee tiedon myyttejä juutalais-kristillisestä paratiisimyytistä Prometheukseen ja Faustiin. Toiseksi hän käsittelee tieteellis-teknisen vallankumouksen kulttuuria. Nämä liittyvät läheisesti toisiinsa. Kolmanneksi hän käsittelee myös Marxia ja marxilaisuutta sekä neljänneksi humanismia – sen muuttuneita merkityksiä ja tehtäviä.

Osa käsittelystä on vanhentunutta, mutta kokonaisuus on edelleen viehättävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Jotenkin minulle tulee von Wrightistä mieleen Frankfurtin koulukunnan kulttuurikritiikki lievästi laimennetussa muodossa. No, ainakin etäisesti.

Jotain omasta suhtautumisestani von Wrightin tuotantoon kertoo se, että hyllystäni löytyy häneltä vain näitä esseekokoelmia. Humanismi elämänasenteena lisäksi hyllyssä on Ajatus ja julistus (1961), johon on painettu muutamia samoja tekstejä. Sitten on vielä Tiede ja ihmisjärki (1987), jonka luin Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian pääsykokeisiin vuonna 1994.

Tiede ja ihmisjärki oli silloin erityisen vaikuttava teos (jopa siinä määrin, että sain pääsykokeista ja varsinkin tuota kirjaa koskevista kysymyksistä erinomaiset pisteet, jotka oikeuttivat opiskelupaikkaan). Sen sisältämät pohdinnat tieteellis-teknisen elämänmuodon tai kulttuurin tarkoituksenmukaisuudesta ja sen rajoista ovat läsnä myös teoksessa Humanismi elämänasenteena. Tässä yhteydessä von Wright on minusta edelleen kiinnostavampi kuin tiedeoptimistiset luonnontieteilijä-julkkiksemme. Tuomiopäivän pasuunaa von Wrightistä ei kuitenkaan saa, mikä vain tekee hänestä kiinnostavamman juuri monipuolisena pohdiskelijana.

Marxilaisesta uuskonservatiiviksi: Christopher Hitchens

Maailmassa on monenlaisia hyviä ja vaikutusvaltaisia kirjoittajia, joilta puuttuu akateeminen uskottavuus. Brittiläinen ja sittemmin amerikkalaistunut Christopher Hitchens (1949–2011) oli juuri tällainen hahmo. Itse olen kirjoittanut hänestä teoksessani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014), sillä hän julkaisi laajasti luetun teoksen God Is Not Great (Jumala ei ole suuri) vuonna 2007. Tuossa yhteydessä jäi lukematta ainakin yksi relevantti teos, Richard Seymourin erittäin raju kritiikki Unhitched: The Trial of Christopher Hitchens (2012).

Seymourin teos on vasemmistolainen kriittinen lähiluku Hitchensin kirjoitusurasta. Sosialistiksi ja marxilaiseksi identifioitunut Hitchens on Seymourin luennassa pikemminkin eliitin houkutuksista sokaistunut opportunisti, joka oli nuorempana kiinnostunut työväenluokan voimasta (ei akateemisesta marxismista) ja josta sittemmin tuli amerikkalainen uuskonservatiivi.

Seymour osoittaa, miten höveli ja kärsimätön Hitchens oli tutkivana kirjoittajana. Hän teki yliolkaisia tulkintoja, jotka sopivat hänen preferensseihinsä. Hän ei myöskään vältellyt ristiriitaisuuksia omissa kannanotoissaan. Vasemmistolaisten kannanottojen ja teemojen lomaan mahtui hyvin lumoutuminen ensin Thatcherista ja myöhemmin invaasiosta Irakiin.

Itselleni teoksessa uutta on se, että Hitchens ei ollut vain Bushin hallinnon kannattaja, vaan hän oli erittäin lähellä George W. Bushin hallinnon ydintä.

Tuttua on esimerkiksi se, että Hitchens puolusti (erityisesti brittiläistä) kirjallisuutta eikä suostunut kuuntelemaan suosikkeihinsa kohdentunutta yhteiskuntakritiikkiä. Kaikki postmoderni ja kriittinen kirjallisuusteoria oli Hitchensille liian monimutkaista ja pilkan kohde, vaikka hän olikin Edward Saidin hyvä ystävä ennen kuin välit menivät täysin poikki.

Uskontoa Seymour käsittelee yhdessä luvussa. Siinä heikkoutena on, että Seymour painottaa Hitchensin teologista tietämättömyyttä ikään kuin teologisten nyanssien täydellinen hallitseminen olisi uskonnollisiin käytäntöihin kohdentuvan uskontokritiikin kannalta välttämätöntä. Sen sijaan voitaisiin tyytyä näyttämään, miten Hitchensin yhteiskunta-analyysi uskonnosta on ongelmallinen. Tosin sitä puolta tuodaan esiin osoittamalla Hitchensin sisäinen ristiriitaisuus: Hitchensin luulee oman uskontokritiikkinsä olevan marxilaista, mutta Seymour osoittaa sen olevan kaukana siitä.

Seymourin teos on saanut kielteistä palautetta esimerkiksi siitä, että hän käyttää Hitchensiä lähellä olleiden ihmisten muisteluita aineistona – ikään kuin sanottu olisi vain huhua, joka kertoo enemmän tiedonantajastaan kuin Hitchensistä. Useimmissa lukija-arvioissa kuitenkin kiiltää taustalla Hitchens-fanius, joka estää näkemästä herrassa mitään vikaa. Siinä missä Hitchensin öykkäröinti on jotenkin rohkeaa ja taitavaa, fanien mielestä Seymour on vain öykkäri. Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisissa lehdissä teosta on kehuttu ja oikeistolaisissa haukuttu.

Mielestäni teos on avartava. Se osoittaa kiistämättömästi Hitchensin (mielestäni ongelmallisia) arvopreferenssejä, ristiriitaisuuksia ja yksipuolisuuksia.

Kapitalismin uudet profeetat

Akateemisen alennusten joukossa oli erityisen mielenkiintoinen ja tuore teos, vitosella. Sosiologi Nicole Aschoffin The New Prophets of Capitalism (2015) on lyhyehkö kritiikki, jonka kohteena ovat eliitin tarinankertojat. Mitä ne sellaiset ovat?

Ne ovat menestyneitä ihmisiä, jotka kertovat muille, mikä yhteiskunnassa on vialla ja miten se korjataan. Niitä kuunnellaan ja vaikka ei kuunneltaisi, ne saavat varallisuudellaan ja asemallaan äänensä kuuluviin. Ne tulevat kuulluksi ja ne saavat ovet avatuiksi.

Aschoffin esimerkit ovat amerikkalaisia. Facebookin COO Sheryl Sandberg, Whole Foodsin CEO John Mackey, mediapersoona Oprah Winfrey ja Gates-säätiön perustajat Bill ja Melinda Gates. Heidän karismansa ei synny siitä, että heillä olisi uskottava visio paremmasta maailmasta; se syntyy heidän kyvystään kasvattaa omaisuutta.

1960- ja 1970-lukujen tarinat maailmasta kapitalismin tuolla puolen ovat vaihtuneet super-eliitin tarinoihin siitä, miten kapitalismia korjataan hienovaraisesti – kestäväksi, vähemmän patriarkaaliseksi, vähemmän rasistiseksi jne. – kyseenalaistamatta tuottamiseen, kuluttamiseen ja voittoon perustuvaa ajattelua. Markkinat fiksaavat sen, mikä markkinoissa on rikki.

Aschoffin analyysin taustalla on Marxin näkemys, jonka mukaan kapitalismi tarvitsee kriitikkonsa, koska vain siten se voi uusiutua. Kapitalismi imee itseensä kriitikot, muokaten niiden ratkaisut markkinaperusteisiksi. Lisäksi teoksessa on vahvana juonteena kritiikki siitä, että profeetat tarjoavat – kuten Zygmunt Bauman on hienosti todennut – biografisia ratkaisuja systeemisiin ongelmiin.

1. Sandberg on hyvä esimerkki feministisestä kapitalismista. Hänen tavoitteenaan on saada naisia entistä enemmän yritysten johtoon. Se on kiva, mutta ohjeet toimivat vain satunnaisesti ja rajoitetulle joukolle. Kuinka kiinnostavaa on pönkittää muutaman potentiaalisen eliittinaisen etuja, kun todellinen feminismin ongelmakenttä on alemmissa luokissa?

Maailmaa ei muuteta vaihtamalla muutama mies naiseen, jos epätasa-arvoiset ja epäoikeudenmukaiset rakenteet säilyvät muilta osin. Jos raskaana oleva nainen palkataan johtamaan koulutusuudistusta ja lopputuloksena on oppilaiden menestykseen perustuva opettajien palkkajärjestelmä, voidaan kysyä, voivatko kaikki feministit kannattaa Sandbergin versiota. Lisäksi Sandbergin visio kytkee onnellisuuden ja omanarvontunnon läheisesti tuottavaan työhön.

2. Mackey tavoittelee ympäristöllisesti kestävää tuotantoa ja kulutusta, haluten ihmisten syövän paremmin. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat voiton tuottamisen imperatiiville ja naiiville käsitykselle vapaiden markkinoiden luonnollisesta tasapainosta.

Mackeyn bisnes on tsiljoona kertaa eettisempää ja parempaa kuin McDonaldsin ja Walmartin kaltaisten jättien. Yrityksessä on johtajille jopa palkkakatto suhteessa työntekijöiden keskipalkkaan. Mackeyn näkemyksissä sen sijaan on paljon kritisoitavaa. Siinä politiikka kutistuu kuluttajien valintoihin. Ja kuluttamisen paarialuokkaan kuuluva köyhälistö ei valitse. Kuluttaminen tuskin ratkaisee ympäristökysymystä, sillä kuluttamiskohteiden tuottajien on tarkoitus tehdä voittoa. Mackeyn käsitys vapaiden markkinoiden kapitalismista luonnollisena hyvänä, jota valtiot ja hallitukset sorkkivat haitalliseen suuntaan, on paitsi epäuskottava myös uusliberalismia myötäilevää. Ammattiyhdistyksiä Mackey vertaa herpekseen. Ja vielä, kilpailu kuuluu olennaisena osana kapitalismiin: mikäli kilpailussa jäädään jälkeen, rajatuilta osiltaan jalo bisnesfilosofia tallautuu sen jalkoihin.

3. Oprah toimintakykyistää ihmisiä suuntaamaan elämänsä paremmille urille ja opettaa olemaan katsomatta tapahtumien ikäviä puolia. Se on kiva, mutta ratkaisuehdotukset perustuvat yksilöllisille strategioille ja sivuuttavat systeemiset ja rakenteelliset ongelmat.

Vaikka Oprahin neuvot ja tarinat ovat varmasti auttaneet monia elämässä eteenpäin, niissä on kokonaisuutena jotain kovin falskia. Potkuista tulee olla kiitollinen, koska sinun ei kuulunut olla kyseisessä työssä. Kuten Matti Nykänen sanoisi, jokainen tsäänssi on mahdollisuus. On muistettava, että Oprah ei kohdenna viestiään vain hukassa oleville yksilöille vaan viesti kaikuu läpi maailman. Se viesti vahvistaa uusliberaalia itseen ja yksilön voimavaroihin keskittyvää kulttuuria, jossa sosiaaliset ongelmat ovat yksilön ongelmia.

Oprahin tarinat vetoavat, koska ne kätkevät poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet sen sijaan että ne yhdistäisivät rakenteelliset ja elämäkerralliset aspektit. Kätkennällä amerikkalainen unelma näyttää (virheellisesti) saavutettavalta tavoitteelta kenelle tahansa, kun todellisuudessa todennäköisyydet vaihtelevat rajusti yksilöiden lähtökohtien mukaan: kolmentoista vauraan maan vertailussa Yhdysvallat on epätasa-arvoisin ja siellä on vähiten liikkuvuutta sukupolvienvälisessä tulonjaossa (eli rikkaista lähtökohdista tulevilla on merkittävästi suurempi todennäköisyys menestyä kuin huono-osaisemmista taustoista tulevilla). Itsetuntoa vahventavat ja bright side of laiffiin katsomista tukevat tekniikat vielä menettelevät satunnaisesti, mutta usein sitä tukemaan on tarkoitettu sopivat ostokset. Oprahin O-lehden ahdistus-numerosta 70 prosenttia oli mainoksia, joita seuraamalla voi ostaa itsensä ulos umpikujasta, mutta mikäs siinä – Oprahin mukaan Jumala on yltäkylläisyys.

4. Gates-säätiö pyrkii kitkemään köyhyyttä, parantamaan terveydenhuoltoa ja uudistamaan koulutusta. Se on kiva, mutta lopputuloksena on kapitalismin laajentuminen yhä syvemmälle terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Mikään määrä menestyksekkäillä bisneksillä jättiomaisuutensa keränneiden hyvää mieltä ja filantropiaa ei voi korvata mallina yhteiskuntaa, joka lähtökohtaisesti ja rakenteiltaan pyrkii tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja mahdollisimman suureen määrään hyvää mahdollisimman suurelle joukolle. Gatesin hyväntekeväisyyden on mahdollistanut kyky kerätä valtava omaisuus. Tämä on itsessään rakenteellinen ongelma, ja vaikka ei joidenkin mielestä olisi, siinä piilee riski: voi olla, että menestyvät yksilöt päättävät olla vähemmän hyväntekijöitä – mitään demokratiaa heidän ei tarvitse ottaa päätöstensä ohjenuoraksi. Siksi tämä malli on haavoittuva ja se pitäisi heittää romukoppaan, vaikka on mahdoton kiistää, ettei säätiö tekisi rahoillaan monia tärkeitä ja hyviä asioita. Jotkut koulujen yksityistämistä ajavat näkemykset ja projektit asettavat Gatesien toiminnan tietyn osan hyvyyden kyseenalaiseen valoon.

Mikä sitten on tekijän oma sanoma? Tarvitsemme tarinoita yhteiskunnasta, joka on suunniteltu ihmisille eikä voiton kasvattamiselle. Tarinoita, joiden tukipilareina ovat demokratia, hyödykkeistymisen pysäyttäminen ja varakkuuden uusjako.

Suomessa tätä genreä on harrastettu tässä muodossa hyvin vähän. Ehkä lähimmäksi osuu Heikki Mäki-Kulmalan Näin puhui Sarasvuo (2002). Netissä vastaavaa kritiikkiä tulee vastaan, mutta kuka kirjoittaisi perustellun kirjan niistä tarinoista, joita suomalainen talouseliitti kansalle kertoo?

Kriittisen teorian kartoitus

Kapeassa merkityksessä kriittisellä teorialla viitataan 1930-luvulla alkunsa saaneeseen Frankfurtin koulukuntaan, jonka ajatuksena oli kritisoida ja muuttaa yhteiskuntaa kokonaisuutena. Laveammassa merkityksessä termi kattaa kulttuuri-, yhteiskunta- ja talousteoriat, joiden lähtökohtana on pohtia ja avata toisenlaisen todellisuuden mahdollisuuksia analysoimalla nykyisiä valtasuhteita. Ranskalainen Razmig Keucheyan tarjoaa yhdenlaisen kartan kriittisen teorian nykytilaan teoksessaan The Left Hemisphere: Mapping Critical Theory Today (Verso 2014).

Ostin kirjan sisällysluettelon perusteella. Päätökseen vaikutti myös hinta, sillä Verso myi kirjojaan puoleen hintaan viime vuoden lopussa. Teos on lukemisen arvoinen.

Kriittisiä lähestymistapoja esittelevät teokset ovat ennestään tuttuja. Niitä on kirjoitettu paljon ja usein kirjoittajina ovat olleet brittiläiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Se, että tässä kirjoittajana on ranskalainen, on etu. Teos ei rajoitu perinteisten kriittisten koulukuntien ja ismien esittelyyn angloamerikkalaisten linssien läpi. Siinä on huomattavasti globaalimpi ote. Eikä se rajoitu lyhyisiin esittelyihin; se rakentaa sosiaalista ja historiallista kontekstia vasemmistolaisen teorian ympärille.

Teoksen lähtökohta on suunnilleen se, että kriittinen teoria laveastikin ymmärrettynä tarkoittaa marxilaisuutta ja kapitalismikriittisyyttä. Nykyinen kriittinen teoria on sosialismin ja marxilaisuuden tappion jälkeistä teoretisointia. Vaikka teoksessa sivutaan kysymyksiä moninaisista alistusmuodoista, joista vain osassa talous on keskiössä, tekijän kiinnostus on kapitalismissa ja taloudessa.

Käsiteltävien teoreetikkojen juuret ovat 1960- ja 1970-lukujen poliittisissa koordinaateissa – työväenliikkeen kriisissä ja kulttuurisessa murroksessa. Suurimmalla osalla on varhaiseen marxilaisuuteen ja sosialismiin verrattuna vain vähän kytköksiä konkreettisiin poliittisiin prosesseihin. Lisäksi tekijä ehdottaa, että kriittisen teorian maantieteellinen painopiste on siirtynyt osin pois Euroopasta ja myös Yhdysvalloista, korostaen näin ”kolmannen maailman” merkitystä nykyisen kriittisen teorian tuottajana.

Keucheyan käsittelee ilmeisiä valintoja, kuten Zizek, Badiou, Ranciere, Agamben, Negri, Laclau, Jameson, Butler, Spivak ja Haraway. Hänellä on myös vähemmän tunnettuja valintoja, kuten ”kolmannen maailman” Wang Hui, Álvaro Linera ja Achille Mbembe. Myönteisesti yllättää myös se, että mukana on nykyistä kapitalismianalyysia kulttuuriteorian ulkopuolelta tarkastelevia teorianikkareita (esim. Robert Brenner, Giovanni Arrighi ja ekologisia aspekteja mukaan tuova Elmar Altvater).

Pidin erityisesti siitä, että tekijä kirjoittaa melko pitkästi ja ymmärrettävästi italialaisesta Operaismosta, jonka tunteminen on välttämätöntä, jos haluaa tajuta esimerkiksi Hardtin ja Negrin kirjoituksia imperiumista (empire) ja väestä (multitude). Lisäksi tekijän kiinnostus ajattelijoihin, jotka ovat marxilaisuuden keskiössä, tulee hienosti näkyviin. David Harvey saa keskeisen osan – häntä Keucheyan pitää suuressa arvossa. Andersonin veljesten – Benedictin ja Perryn – näkemykset tulevat hyvin esitellyiksi.

Kuten kaikissa kartoituksissa, yksinkertaistaminen on välttämätöntä. Yleisesti arvioiden sitä ei ole liikaa. Teoksessa on myös haastetta, mutta joissain tapauksissa tila ei riitä ajatusten perusteelliseen esittelyyn. Tekijä jättää oman arvionsa monien kohdalla esittämättä. Yhtäältä se luo onnistuneesti mielikuvan siitä, että nyt vain yritetään artikuloida selkeästi ajattelijan perusideat. Toisaalta sitä kaipaisi selkeämpää omien korttien paljastamista. Tämä on kartoittajien ikuinen ongelma, mutta Keucheyan onnistuu hyvin erittäin haastavassa tehtävässä.

Diskurssiteoria marxilaisittain

Sen on täytynyt olla ensivisiittini Cambridgeen alkukeväästä 2008, kun ostin Diane Macdonellin teoksen Theories of Discourse (1986) kirjadivarista neljällä punnalla. Jos muistini ei petä, matka sinne alkoi Leedsin juna-asemalta, jossa otin silmälasini kotelosta vain huomatakseni kehysten menneen keskeltä kahtia. Näkökykyni hieman rajoittui, mutta aivan sokeana en teosta ostanut. Olin törmännyt siihen yliopiston kirjastossa vuosia aikaisemmin.

Näin monta vuotta siihen meni, ennen kuin sain luettua teoksen kannesta kanteen. Syy kirjaan tarttumiseen oli se, että halusin tavallisten diskurssianalyyttisten tutkimusten kylkeen sellaisen, joka puhuu diskurssista teoreettisena käsitteenä, mutta ei diskurssianalyysista menetelmänä.

Esipuheesta käy ilmi, että Macdonell on ollut Terence Hawkesin oppilas. Viimeistään se paljasti, että nyt tulee marxilaista ja ideologiateoreettista luentaa. Teos onkin omalla tavallaan kaikkea muuta kuin alaotsikkonsa lupaama johdanto. Se on yritys rehabilitoida strukturalistis-marxilaisen ranskalaisfilosofi Louis Althusserin tunnettu teksti ideologisista valtiokoneistoista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muita teoreetikkoja luetaan althusserilaisten linssien läpi.

Johdantoluvun jälkeen alustetaan Althusser. Sen jälkeen käsitellään Althusserin seuraajan Michel Pêcheux’n ajattelua. Näillä eväillä halutaan sanoa kaksi asiaa: kaikki diskurssit ovat ideologisia ja diskursseilla on materiaalinen perusta taloudessa ja luokkasuhteissa.

Tästä lähtökohdasta kritisoidaan rajusti Barry Hindessin ja Paul Hirstin diskurssiteoriaa, joka Macdonellin tulkinnan mukaan on sisäisesti ristiriitainen ja redusoi materiaalisen – ja siten myös luokkaristiriidan – diskurssiin. Näin heistä tulee tässä luennassa idealisteja. Sehän on marxilaisessa luennassa pahin haukkumasana. En tunne Hindessin ja Hirstin ajattelua riittävän yksityiskohtaisesti arvioidakseni tulkinnan oikeellisuutta, mutta kritiikin hyökkäävä retoriikka ei ole täysin vakuuttavaa.

Lopputeosta hallitsee Foucault’n ajattelun erittely ja suhteuttaminen Althusseriin, joka oli yksi Foucault’n opettajista. Lähtökohtana on, että Foucault’n varhaistyöt – erityisesti Tiedon arkeologia – olisivat olleet vähemmän ongelmallisia, jos Foucault olisi voinut lukea Althusserin esseen jo tuolloin. Ei voinut, koska se ilmestyi myöhemmin. En ole aivan varma, olisiko se muuttanut mitään Foucault’n ajattelussa.

Macdonell ylistää suurta osaa Foucault’n 1970-luvun tuotannosta, mutta pitää Seksuaalisuuden historian kahta viimeistä osaa katastrofeina. Suhde Foucault’n tuotantoon muodostuu kaksinaiseksi. Yhtäältä Foucault on liian ambivalentti siinä, millainen materiaalinen perusta diskursseilla on (vai onko se selittävä tekijä, kuten jotkut Tiedon arkeologian kohdat antavat ymmärtää). Toisaalta Foucault’n diskurssiteoria korostaa onnistuneesti diskurssien suhdetta ei-diskursiiviseen yleisesti ja institutionaalis-materiaalisiin seikkoihin erityisesti.

Macdonellin käsittelyssä on erikoista, ettei hän missään vaiheessa erittele perusteellisesti, mikä on ideologian ja diskurssin suhde. Eikä hän problematisoi sitä, että Foucault hylkäsi ideologian käsitteen. Toisaalta rivien välistä voi lukea, että varhainen ideologian käsite tulikin hylätä ja ottaa tilalle Althusserin versio, joka mahdollisesti ylittää Foucault’n kritiikin. Näyttää siltä, että Macdonellin luennassa ideologia on diskursseja läpäisevä seikka. Materiaalisperusteinen luokkaristiriita on se alusta, josta diskurssit nousevat. Sikäli kyseessä on melko perinteinen marxilainen luenta diskurssiteoriasta.

Monista yhteneväisyyksistään huolimatta Macdonellin Althusserin kautta kiertävä tulkinta on jo melko kaukana siitä, mitä Foucault’n yleisesti ajateltiin halunneen sanoa. Yksinkertaistaen, Althusserille diskurssi on luokkasuhteita uusintava tekijä, Foucault’lle monimuotoisemmin ja ennakoimattomammin tuottava elementti sosiaalisissa prosesseissa. Molemmille diskurssi on vahvasti kietoutunut valtasuhteisiin.

Tapaus Wilhelm Reich

Tammikuun alussa tuli sivistettyä itseä katsomalla tuore saksalainen elokuva Der Fall Wilhelm Reich (2013), The Strange Case of Wilhelm Reich, joka nimensä mukaisesti keskittyi Wilhelm Reichin (1897–1957) elämään ja ajatteluun. Samassa paketissa oli myös ohjaaja Antonin Svobodan dokumentti vuodelta 2009. Se oli huomattavasti elokuvaa informatiivisempi, koska se ei keskittynyt niin voimakkaasti Reichin viimeisiin vuosiin Yhdysvalloissa.

Itävaltalainen juutalainen pakeni natseja Yhdysvaltoihin Norjasta lähteneellä viimeisellä laivalla. Sitä ennen Reich oli siirtynyt Berliinistä Tanskaan samasta syystä. Muutto Berliiniin oli ollut strateginen, sillä siellä hän katsoi saavansa enemmän vastakaikua tavalleen yhdistää psykoanalyysi marxilaiseen yhteiskunta-analyysiin.

Elokuvan keskiössä on Yhdysvalloissa vietetty aika. Siellä Reichin työn painopiste alkoi olla orgonissa. Reichin mukaan orgon oli energian kaltainen yksikkö, jonka olemassaolosta ja myönteisistä vaikutuksista mies oli vakuuttunut. Myös Einstein kiinnostui aluksi tästä, mutta katkaisi kirjeenvaihdon myöhemmin todettuaan, ettei orgon – tai ainakaan Reichin löydökset – ole tieteellisesti uskottavia. Todellinen reichilainen kuitenkin kääntää tämän kamppailuksi maineesta aikana, jolloin Einsteinin työtä alleviivaava atomienergia löi läpi yhteiskunnassa.

Orgon oli keskeinen Reichin pyrkimyksissä mielen ja ruumiin sairauksien parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoitti, että ihmiset menivät istumaan säännöllisin väliajoin orgon-kiihdyttimiin eli metallilaatikoihin, joissa orgonpitoisuus kohosi. Lopulta orgon-kiihdyttimien käyttö kiellettiin ja Reichin kirjoja poltettiin tässä sananvapauden luvatussa maassa – vain muutama vuosi sen jälkeen kun natsit olivat polttaneet samoja teoksia Saksassa.

Reich tuomittiin vankilaan, jossa hän myös kuoli sydänkohtaukseen juuri ennen vapautumistaan. Ruumiinavausta ei koskaan tehty.

Elokuva kertoo mielenkiintoisen, tositapahtumiin pohjaavan tarinan, mutta oikeastaan Reichin varhainen elämä ja ajattelu on vielä kiinnostavampaa, ainakin sikäli, että se kertoo jotain olennaista psykoanalyysin institutionalisoimisesta.

Reich savustettiin psykoanalyyttisista kuvioista ainakin kahdesta syystä. Hän korosti standardoidusta analyysista poiketen ruumiillisuuden merkitystä. Lisäksi hän yhdisti psykoanalyysin poliittiseen (marxilaiseen) yhteiskunta-analyysiin. Jälkimmäinen oli ainakin Reichin puolestapuhujien mukaan koettu uhka, sillä psykoanalyysin vartijan halusivat ylläpitää mielikuvaa poliittisesti neutraalista tieteellisestä analyysista (joka siten menestyisi ja säilyttäisi asemansa myös fasistisessa yhteiskunnassa).

Toinen mielenkiintoinen seikka Reichissa on hänen ylösnousemus 1960-luvun lopun vastakulttuurin ajattelijana. Hän oli julkaissut jo vuonna 1933 teoksen fasismin massapsykologiasta (Die Massenpsychologie des Faschismus) ja kirjoittanut seksuaalisen vapautumisen merkityksestä tavalla, joka puhutteli 60-luvun kulttuurivallankumousta. Kerrotaan, että mielenosoittajat heittelivät poliiseja Reichin teoksilla Pariisissa keväällä ’68. (Tai saatan muistaa tarinan väärin, mutta se jääköön tarkistettavaksi.)

Monin paikoin Reichin varhaiset ajatukset liippaavat läheltä Gilles Deleuzen & Félix Guattarin kirjoituksia, erityisesti Anti-Oidipusta, joka julkaistiin vuonna 1972 ja joka monin paikoin heijastelee aikansa vastakulttuuria. Kysymys siitä, miksi ihmiset halusivat fasismia, yhdisti heitä ja Reichia. Samoin pohdinnat ruumiillisuudesta ja poliittisuudesta, jotka institutionalisoitunut psykoanalyysi sivuutti.

Deleuze ja Guattari pohtivatkin suhdettaan Reichiin. Ehkä suurin ero oli siinä, että Deleuzen & Guattarin mukaan halu syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä eikä se ole olemassa yksilössä sitä ennen, jonakin alkuperäisenä vaikuttavana voimana. Toisin sanoen Reichilla säilyi ajatus yksilön ja sitä tukahduttavan yhteiskunnan välisestä dualismista.

Harmi vain, että elokuva ei pahemmin keskity näihin Reichin uran varhaisvaiheen kiinnostuksiin.

Yksi Reichin viimeisten vuosien keksinnöistä oli cloudbuster, sateentekijä, jonka oletettua mekanismia en edes yritä selittää tässä. Se toi kuitenkin mieleeni Kate Bushin musiikkivideon ”Cloudbusting”, jonka näin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana. Aloin pitää kappaleesta vasta myöhemmin, mutta video herätti kiinnostusta jo pienenä. Nyt opin, että biisi ja video perustuvat Wilhelmin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Kirja myös vilahtaa videolla.