New
Yorkissa vuonna 1973 perustettu The Dictators kuuluu niihin protopunkin
klassikoihin, joihin tutustuminen jäi myöhäiselle iälle. Osa yhtyeen
tuotannosta oli tullut tutuksi muiden esittämänä, mutta debyyttialbumin kuuntelu
tapahtui tällä vuosituhannella. Jokin aika sitten ostin 2005 ilmestyneen
livelevyn Viva Dictators, jolla bändi
lämmittelee vanhoja hittejään. Nyt tuli aika kuunnella neljä studioalbumia läpi
ja jättää yhtyeen livelevyt syrjään.
Go Girl Crazy! (1975) on sentään ennen
tätä kuuntelua tuttu levy. Sen tunteminen kuuluu populaarimusiikilliseen
yleissivistykseen, jos punkin esihistoria yhtään kiinnostaa. Se on edelleen
mainio levy. Se poikkeaa verrokeistaan ainakin humoristisella otteellaan,
vaikka kyse ei olekaan huumorimusiikista sanan totutussa merkityksessä.
Avausraita ”Next big thing” on voimakas ja mahtipontinen tykitys, joka on yksi
yhtyeen parhaista biiseistä. Sitä seuraa Sonny & Cherin hitti ”I got you
babe”. Albumin toinen koveri on The Rivierasin ”California sun”, josta Ramones
teki vielä hienomman version. ”Back to Africa” ja ”Teengenerate” ovat menevää
punk-poppia ennen punkkia. Välissä on pari keskinkertaista ja sitten toiseksi
viimeisenä on iskevä ”Weekend”. Avausraidan lisäksi suosikkeihini kuuluu
päätösraita ”(I live for) Cars and girls”, joka tuli teininä tutuksi
yhdysvaltalaisen garage-surffia soittavan Untamed Youthin esittämänä. Kaikkiaan
tämä on mainio levy, jossa sekoittuvat punk, surf ja aikansa perusrokki. Ehkä
se ansaitsee viisi tähteä, mutta se ei ole täydellinen.
Mainittakoon
jo tässä vaiheessa, että basisti-kosketinsoittaja Andy Shernoff teki melkein
kaikki bändin biisit, ei yhtyeen keulahahmo Handsome Dick Manitoba. Kitaristi
Ross the Boss Friedman tuli tunnetuksi Manowarista, jonka kuudella levyllä hän
soittaa.
Manifest Destiny (1977) on selvä
pettymys, jos sitä lähtee vertaamaan debyyttiin. Allmusicin arvion mukaan se on
mahtavan bändin huonoin levy. Sävellyksissä on paljon keskinkertaisuutta, joka
ei jaksa kiinnostaa täysillä, vaikka ei biisejä huonoina pitäisikään. Avausraita
”Exposed” on alakuloisuudellaan viehättävä, mutta vasta neljäs raita,
”Disease”, sytyttää tai pikemminkin yllättää. Se on bändin mittakaavassa synkkä
ja pitkä – kuusi ja puoli minuuttia – mutta onnistunut. ”Hey boys” on
surullisine melodioineen yhteislauluun sopivaa, ”Steppin out” on käypää poppia
ja albumin päättää Iggy & the Stooges -laina ”Search & destroy” (live),
mutta nekään eivät poista sitä, että teos kalpenee debyytin rinnalla. Ilman
tätä taustaa kyse olisi erittäin lupaavasta tulokkaasta eikä lievästä
pettymyksestä. Tässä vaiheessa basistiksi tuli Mark Mendoza, jonka moni tuntee
Twisted Sisteristä. Mies pysyi messissä pari vuotta, eroten ennen seuraavan
albumin nauhoituksia.
Bloodbrothers (1978) avautuu knoppitietäjiä
kiinnostavalla faktalla. Bruce Springsteen laskee avausraidan ”Faster and
louder” alun 1-2-3-4. Itse biisi tosin sopisi 80-luvun hard rockareille tai
lakkatukille. Sitä seuraa Dictatorsin debyytin tunnelmia koskettava ”Baby,
let’s twist”, jota pidän tämän albumin ylivoimaisesti parhaana biisinä. Se ei
kalpenisi edes debyytillä. ”The Minnesota trip” on oikein kelvollinen biisi,
mutta sen kuuntelukokemusta sekoittaa heviriffi, joka tuo mieleen monta bändiä,
mutta en tiedä minkä erityisesti. Hieno popralli ”Stay with me” kuuluu yhtyeen
suosituimpiin biiseihin.
D.F.F.D (2001) on neljäs studioalbumi,
joka ilmestyi 23 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Ross the Boss oli saanut kenkää Manowarista
jo aikoja sitten vietettyään 80-luvun metallin parissa, joten hän oli taas
kitarassa. Avausraita ”Who will save rock’n’roll” on erittäin hieno
punk/rock-anthem, joka mahtuisi ehdottomasti yhtyeen parhaat-kokoelmalle. Sitä
seuraava ”I am right” on lievästi urpoileva mutta toimiva rokkistyge ja kolmas
raita, ”Pussy and money” on keskitasoa parempaa melodista punkpoppia.
Jälkipuoliskon ”What’s up with that?” ja ”Savage beat” nousevat muiden yli
simppelien ja riittävän tarttuvien melodioidensa vuoksi. Osa biiseistä tuo
mieleen melodiat, joita hyödynnettiin kovasti 80-luvun hard rockissa, joten
pelkkää punk-nostalgiaa tämä ei ole. Debyytin veroiseksi klassikoksi tästä ei
ole, mutta paljon, paljon huonompiakin paluulevyjä on kuultu.
Little
Steven on oikeassa pitäessään The Dictatorsia puuttuvana linkkinä
punk-vallankumouksen ja sitä edeltäneiden, punkkiin vaikuttaneiden nimien (MC5,
Stooges, New York Dolls) välillä. Lisäisin tuohon, että punkin lisäksi
yhtyeestä vei toinen melkein yhtä selvä tie 80-luvun heavyyn. Jos bändiä
kuuntelee tällä korvalla, niin alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä, että
miehistössä on Twisted Sisterissä ja Manowarissa soittaneita äijiä. Ja voisin
hyvin kuvitella Kissin tyyppien olevan kateellisia ”The Next big thingin”
kaltaisista sävellyksistä. Debyytti kuuluu ehdottomasti levyhyllyyn, mutta jos
sopuhintaan teen tilaa myös muille, vähän heikommillekin The Dictatorsin studioalbumeille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti