Museokortin ilot

Sain joulupukilta lahjaksi museokortin. Se oli toivottu lahja. Alle 70 euron hinnalla pääsee ilmaiseksi yli 250 museoon vuoden ajan. Kortti maksaa itsensä nopeasti takaisin, jos museoissa ylipäätään haluaa käydä.

Omalla kohdallani kortin ”paljousalennus” on kuitenkin toissijainen. Tärkeämpää on se, että museoissa käymistä tulee ajateltua huomattavasti useammin kuin tilanteessa, jossa pitäisi joka kerta miettiä erikseen, paljonko pääsylippu maksaa. Jäisin miettimään, onkohan tarjolla oleva näyttely hintansa väärti, onko oma virkeystaso sellainen, että jaksaa keskittyä näyttelyyn koko rahan edestä. Mitä jos menisi vain kahville?

Kun museoiden näyttelyt kiinnostavat jonkin verran, on museokortin omistaminen tyytyväisyyden aihe. Lisäksi tarkoitukseni on päästä uudelleen kiinni suomalaiseen taideskeneen. Joskus tiesin siitä jotain, nyt tuntuu, tai oikeastaan tiedän, että olen pudonnut kärryiltä. Kortinhaltijana museoissa voi käydä myös yllättymässä tarjonnasta, miettimättä, onko juuri tämä näyttely se, johon rahani sijoitan.

En silti aio juosta museoissa koko ajan. Toistaiseksi eli ensimmäisen kuukauden aikana olen ehtinyt käyttämään korttia vain kolme kertaa.

Ensiksi kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Turun Käsityöläismuseossa. Vaikka asuin yhden kesän museon välittömässä läheisyydessä ja tein sunnuntaikävelyt sitä ympäröivässä puistossa, en käynyt itse museossa. Nyt kävin. Loppiaisena siellä oli vielä jouluajan tunnelmat. Kyse on Turun ainoasta yhtenäisestä puutaloalueesta, joka säilyi vuoden 1827 Turun palosta. Museo antaa hyvän käsityksen tavallisten käsityöläisammattilaisten elämästä Turussa aikana, jolloin sijainti (nykyinen itäinen keskusta Luostarinmäellä) oli keskustasta syrjässä. Asunnot oppaineen ja dramatisoituine joulupöytineen loivat puitteet miellyttävälle ja sivistävälle museokokemukselle. Niissä näki, miten ruoka valmistettiin ja mitä ruokaa oli tarjolla. Ammatti-ihmisten taloissa ja verstaissa näki, millaisia työkaluja käsityöammattilaisilla oli esiteollisena aikana. Suosittelen käyntiä.

Seuraava kohde oli Aboa Vetus & Ars Nova niin ikään Turussa. Kaivaus-osassa näki palasen mennyttä Turkua ja elämänmuotoa. Tämä osa on nähtävyys itsessään, arkeologisista kaivauksista museoksi muuttunut pala keskiaikaista Turkua, mutta museona se ei inspiroinut erityisesti. Muu museo oli varattu Turku biennaalille. Esillä oli töitä suomalaisilta nykytaiteilijoilta – juuri sitä skeneä, jonka tuntemusta yritän päivittää tämän vuoden aikana. Mukana oli erityisesti videotaidetta, tilataidetta sekä materioihin ja tekniikoihin keskittyviä teoksia. Osa oli oivaltavia, ihan kaikkia videopätkiä ei jaksanut katsoa kokonaan. Tämä oli kuitenkin hyvä alku.

Kolmantena vuorossa oli Ateneum Helsingissä. Koskaan ei ole suomalaisen taiteen vaiheet tuntuneet yhtä raikkailta ja mielenkiintoisilta. Edefelt, Gallen-Kallela, Schjerfbeck ja muut nimet ovat hyvin edustettuina. Kansallinen mytologia ja kansallismaisemat vuorottelevat näissä teoksissa. Pysyvän näyttelyn sekaan oli upotettu Ankallisgalleria-näyttely. Niiden taiteilijoina oli mm. Alpertti Aatelviltti ja Akseli Kala-Kallela. Osa näistä oli hauskoja – erityisesti Taistelevista metsoista väännetty Taistelevan ankat, jossa Aku ja Hannu kovistelevat toisiaan Iineksen näyttäessä sivummalla kyllästyneeltä. Toinen vaihtuva näyttely oli Veljekset von Wright. Siinä oli ylitsepursuava määrä tarkkoja kuvauksia maakuntamaisemista, Helsingistä ja  ennen kaikkea kanalinnuista. Veljekset Ferdinand ja Magnus, sekä vähäisemmässä määrin Wilhelm, jaksoivat kiinnostua faunasta minua pitkäjänteisemmin, mutta näyttelyn tuotokset sinänsä olivat oikein vetäviä. Tosin kun ne jätti museokierroksen loppuun, alkoi mittari täyttyä juuri ennen loppusuoraa. Museokortin iloihin kuitenkin kuuluu, että samaan museoon pääsee toisenkin kerran samaan hintaan.

Sitten ajatukset kääntyvät jo seuraaviin museovierailuihin.