Museokortin ilot

Sain joulupukilta lahjaksi museokortin. Se oli toivottu lahja. Alle 70 euron hinnalla pääsee ilmaiseksi yli 250 museoon vuoden ajan. Kortti maksaa itsensä nopeasti takaisin, jos museoissa ylipäätään haluaa käydä.

Omalla kohdallani kortin ”paljousalennus” on kuitenkin toissijainen. Tärkeämpää on se, että museoissa käymistä tulee ajateltua huomattavasti useammin kuin tilanteessa, jossa pitäisi joka kerta miettiä erikseen, paljonko pääsylippu maksaa. Jäisin miettimään, onkohan tarjolla oleva näyttely hintansa väärti, onko oma virkeystaso sellainen, että jaksaa keskittyä näyttelyyn koko rahan edestä. Mitä jos menisi vain kahville?

Kun museoiden näyttelyt kiinnostavat jonkin verran, on museokortin omistaminen tyytyväisyyden aihe. Lisäksi tarkoitukseni on päästä uudelleen kiinni suomalaiseen taideskeneen. Joskus tiesin siitä jotain, nyt tuntuu, tai oikeastaan tiedän, että olen pudonnut kärryiltä. Kortinhaltijana museoissa voi käydä myös yllättymässä tarjonnasta, miettimättä, onko juuri tämä näyttely se, johon rahani sijoitan.

En silti aio juosta museoissa koko ajan. Toistaiseksi eli ensimmäisen kuukauden aikana olen ehtinyt käyttämään korttia vain kolme kertaa.

Ensiksi kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Turun Käsityöläismuseossa. Vaikka asuin yhden kesän museon välittömässä läheisyydessä ja tein sunnuntaikävelyt sitä ympäröivässä puistossa, en käynyt itse museossa. Nyt kävin. Loppiaisena siellä oli vielä jouluajan tunnelmat. Kyse on Turun ainoasta yhtenäisestä puutaloalueesta, joka säilyi vuoden 1827 Turun palosta. Museo antaa hyvän käsityksen tavallisten käsityöläisammattilaisten elämästä Turussa aikana, jolloin sijainti (nykyinen itäinen keskusta Luostarinmäellä) oli keskustasta syrjässä. Asunnot oppaineen ja dramatisoituine joulupöytineen loivat puitteet miellyttävälle ja sivistävälle museokokemukselle. Niissä näki, miten ruoka valmistettiin ja mitä ruokaa oli tarjolla. Ammatti-ihmisten taloissa ja verstaissa näki, millaisia työkaluja käsityöammattilaisilla oli esiteollisena aikana. Suosittelen käyntiä.

Seuraava kohde oli Aboa Vetus & Ars Nova niin ikään Turussa. Kaivaus-osassa näki palasen mennyttä Turkua ja elämänmuotoa. Tämä osa on nähtävyys itsessään, arkeologisista kaivauksista museoksi muuttunut pala keskiaikaista Turkua, mutta museona se ei inspiroinut erityisesti. Muu museo oli varattu Turku biennaalille. Esillä oli töitä suomalaisilta nykytaiteilijoilta – juuri sitä skeneä, jonka tuntemusta yritän päivittää tämän vuoden aikana. Mukana oli erityisesti videotaidetta, tilataidetta sekä materioihin ja tekniikoihin keskittyviä teoksia. Osa oli oivaltavia, ihan kaikkia videopätkiä ei jaksanut katsoa kokonaan. Tämä oli kuitenkin hyvä alku.

Kolmantena vuorossa oli Ateneum Helsingissä. Koskaan ei ole suomalaisen taiteen vaiheet tuntuneet yhtä raikkailta ja mielenkiintoisilta. Edefelt, Gallen-Kallela, Schjerfbeck ja muut nimet ovat hyvin edustettuina. Kansallinen mytologia ja kansallismaisemat vuorottelevat näissä teoksissa. Pysyvän näyttelyn sekaan oli upotettu Ankallisgalleria-näyttely. Niiden taiteilijoina oli mm. Alpertti Aatelviltti ja Akseli Kala-Kallela. Osa näistä oli hauskoja – erityisesti Taistelevista metsoista väännetty Taistelevan ankat, jossa Aku ja Hannu kovistelevat toisiaan Iineksen näyttäessä sivummalla kyllästyneeltä. Toinen vaihtuva näyttely oli Veljekset von Wright. Siinä oli ylitsepursuava määrä tarkkoja kuvauksia maakuntamaisemista, Helsingistä ja  ennen kaikkea kanalinnuista. Veljekset Ferdinand ja Magnus, sekä vähäisemmässä määrin Wilhelm, jaksoivat kiinnostua faunasta minua pitkäjänteisemmin, mutta näyttelyn tuotokset sinänsä olivat oikein vetäviä. Tosin kun ne jätti museokierroksen loppuun, alkoi mittari täyttyä juuri ennen loppusuoraa. Museokortin iloihin kuitenkin kuuluu, että samaan museoon pääsee toisenkin kerran samaan hintaan.

Sitten ajatukset kääntyvät jo seuraaviin museovierailuihin.

Tutkijavierailu Ottawaan

Loka-marraskuussa avautui mahdollisuus matkustaa kutsuttuna vieraana melkein kahdeksi viikoksi Ottawaan, jonne oli kasautunut yhteensä kolme akateemista tapahtumaa.

Ensimmäisenä vuorossa oli seminaari ”Uskonto tavallisena päivänä mediassa”, jossa vertailimme Australian, Englannin, Kanadan ja Suomen sanomalehtien uskontouutisointia ”tavallisena päivänä” 17. syyskuuta 2013.

Toinen seminaari kulki otsikolla ”Kulttuurinen jako”. Se oli massiivisen Religion and Diversity -projektin kaksipäiväinen tapahtuma. Samassa huoneessa oli suuri joukko tunnettuja uskonnontutkijoita. Yksi opiskelija sanoikin, ettei ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin montaa tutkijaa, joiden tekstejä on lukenut.

Seminaarissa oli useita lyhyehköjä alustuksia projektin jäseniltä sekä muita puheenvuoroja. Edellisen päivän seminaarin pohjalta pidimme yhteisalustuksen, jossa jokaisesta neljästä maasta oli puhuja. Pidin lyhyen alustuksen omasta osuudestani, mutta valmistelin sen sinä aikana, kun puhujatoverit kertoivat omasta osuudestaan. Se on strategia, jossa ei ole mitään ylpeilemistä, mutta tulipa kokeiltua, kun alun perin oli suunniteltu, että osallistun vasta keskusteluosuudessa.

Kolmas akateeminen ohjelmanumero oli väitöskirjan tekijöiden kaksipäiväinen työpaja, jonka pidin Kim Knottin kanssa. Ensimmäisenä päivänä keskityimme osallistujien aiheiden kommentointiin ja toisena valikoimme keskeisiä osa-alueita teorioista menetelmiin ja tutkimuksen poliittisiin ulottuvuuksiin.

Matkalla oli hieman aikaa tutustua myös ympäristöön.

Ottawa on kaupunkina pienehkö. Sen läpi kulkeva joki on samalla Quebecin ja Ontarion osavaltion raja. Pääkaupunkina siellä on esimerkiksi parlamentti, joka sijaitsee kukkulalla. Sieltä on hieno näkymä joelle ja Quebecin puolelle. Etnisesti ja uskonnollisesti Ottawa on miedosti monimuotoinen, mutta pääasiallisesti valkoinen ja kristitty, kaukana maan suurkaupunkien kirjavuudesta.

Parlamentin lisäksi kaupungin nähtävyyksiin kuuluu muutama arvostettu museo. Itse valitsin kirjosta kansallisgallerian, jossa oli eurooppalaista, kanadalaista ja inuiittien taidetta enemmän kuin yhdellä kerralla jaksaa niellä. Lisäksi siellä oli yksi kopio Max Klingerin pronssisesta Nietzschen päästä. Alkuperäinen on Weimarissa Nietzsche-arkistossa, jossa olen vieraillut myöskin. Yksi suosikeistani oli kanadalaisen William Kurelekin ”Wintertime North of Winnipeg” vuodelta 1962 (kuvassa).

Viikonloppuna ei ollut akateemista ohjelmaa, joten matkasin hetkeksi Montrealiin, joka oli kaupunkina hyvin erilainen kuin muu kokemani Kanada. Ensimmäisenä yllätti, että julkiset kyltit ja kuulutukset ovat käytännössä vain ranskaksi, vaikka asiointi sujuu myös englanniksi. Toiseksi yllätti kaupungin eurooppalaisuus, erityisesti verrattuna Torontoon ja Ottawaan. Kadut eivät olleet yhtä leveitä.

Montrealissa tuli käveltyä paljon. Ilonan ja Kaisan avustamana näin paljon viehättäviä kuppiloita ja ravintoloita. Kävely Mount Royalin päälle avasi kirpakassa auringonpaisteessa näkymän kaupungin ylle. Ainoa varsinainen koettu nähtävyys oli vierailun arvoinen kirkko Notre Dame. Tuli myös nähtyä vähän Hokkarihemmojen kuvauspaikkoja.

Matkalla yritin oppia jotain Kanadasta, erityisesti sen uskonnollisesta kentästä ja alueellisista eroista. Olisin halunnut kuunnella aiheesta enemmän, mutta ainakin opin hieman maan sisäisistä eroista sekä hienoja akronyymeja, joilla luokitellaan uskonnollista monimuotoisuutta: mtv (Montreal, Toronto, Vancouver – erittäin monimuotoisia mutta eri tavoin), ceo (Calgary, Edmonton, Ottawa – monimuotoistuvia mutta vahvasti kristillisiä), pikkukaupungit ja maaseutu (suhteellisen homogeenisia).

Mediadebatteja seurailin vähemmän kuin suunnittelin, mutta en voinut välttyä Suomessa asti uutisoidulta Toronton kaupunginjohtaja Rob Fordilta, joka vihdoin tunnusti, että hän on videolla, jossa poltetaan crack-kokaiinia. Sanomalehdissä kiertävä kuva on melko huvittava, kuin myös visuaaliset kommentit – googlatkaa ”rob ford crack”.

Kanada on ruokamahdollisuuksiltaan monipuolinen myös suurten kaupunkien ulkopuolella. Menu koostui esimerkiksi shawarmasta, falafelista, ankasta, simpukoista, kalakeitoista, sushista, enchiladoista kaakaomausteisessa molekastikkeessa, burgereista, poutinesta ja afganistanilaisista lihapullista. Majavan häntää ja pannukakkuja siirapilla – joka on kuulemma tavallinen aamiainen – en syönyt. Vaahterasiirappikarkit olivat kuitenkin juuri sopivia minun makuuni.

Yksi huikeimmista kokemuksista oli, kun menimme pienellä porukalla japanilaiseen ravintolaan. Sovimme, että ravintolassa aikaisemmin käynyt Linda Woodhead valikoi listalta annoksia, jotka jaamme yhdessä. Hän oli kuin lapsi karkkikaupassa, mutta täytyy sanoa, että tuli maisteltua kaikenlaista laadukasta kalaa ja vähän eksoottisiakin makuja. Hintaa illalle tuli enemmän kuin mitä meni ruokaan kuukaudessa opiskelija-aikana, mutta mukavaa oli.

Tätä kirjoittaessa olen vielä Ottawassa, mutta toivottavasti elämykset on jo koettu ja vältän mutkat matkassa takaisin Suomeen.

Kuriositeetti viikinkimuseossa

Vuosi alkoi lyhyellä vierailulla Tukholmaan. Kiertelyyn kuului perinteisten levykauppojen, kasvisravintoloiden ja raa’an kalan lisäksi yksi museo. Historiallinen museo koostuu useista osista, joihin kuuluu esimerkiksi monta huonetta keskiaikaista kirkkotaidetta. Itseäni kiinnostavia olivat lähinnä Ruotsin historiaa käsittelevä osio ja viikingit.

Vaikka yritän ymmärtää kokonaisuuksia, tavallisesti museoista jää mieleen jokin kuriositeetti, yksityiskohta, jonka voi kertoa niille, jotka haluavat kuulla jotain museosta. Tällä kerralla ei syntynyt kiivasta kamppailua mieleenjäävimmästä.

Historiallisen museon viikinkiosastolla on riimukiviä ja yhdessä niistä sekoittuu kiinnostavalla tavalla kristillinen ja Skandinaavinen esikristillinen perinne. Kiveen on kirjoitettu kristillinen teksti, mutta kuvat puolestaan kertovat Odinista ja muusta Skandinaavisesta mytologiasta.

Museon opasteksti mainitsee, että nykypäivän näkökulmasta tällainen sekoittuminen näyttää hyvin erikoiselta. Tavallaan näin on. Samalla kuitenkin voidaan sanoa, että tällaista sekoittumista on tapahtunut kaikkialla, missä perinteet ovat kohdanneet. Perinteet, uskonnot ja katsomukset eivät elä erillisinä, irrallisina ja toisiinsa sekoittumattomina kokonaisuuksina.

Eri aikoina on kuitenkin eroja siinä, miten perinteiden rajoja ja sekoittumattomuutta yritetään vaalia ja suojella. Kristinusko on monissa maissa pyrkinyt kontrolloimaan sitä, mikä käy oikeasta opista ja käytännöstä. Toisaalta esimerkiksi Afrikassa on tietoisesti pyritty sovittamaan kristillisiä ajatuksia ja toimia paikallisiin olosuhteisiin. Suhtautuminen ei siis ole samanlaista edes yksittäisen uskontoperinteen sisällä.

Nykypäivänä kohtaamme yhä enemmän esimerkkejä, joissa tavalliset ihmiset eivät pidä uskontojen ja perinteiden rajojen koskemattomuutta ehdottoman tärkeänä. Sen sijaan moni valitsee itselleen sopivia näkemyksiä ja toimintamuotoja hyväksymättä kaikkia oppeja. Valitut toiminnat voivat olla opillisesti ristiriitaisia, mutta se on yleensä opillista puhtautta vaalivien ja vartioivien päänvaiva. Rajojen höllentyminen ja sekoittuminen on ajallemme ominainen ilmiö. Viikinkimuseon kuriositeetti kuitenkin muistuttaa, ettei ole olemassa puhtaiden ja sekoittumattomien perinteiden kulta-aikaa. Silti on aikoja, jolloin rajojen pitävyys on hyve ja yhteisöjä, joissa rajojen sekoittamisella on seuraamuksia paheksunnasta ja nuhtelusta ulossulkemiseen ja hengenvaaraan asti.

Kuvassa ei ole mainitsemani kuriositeetti.

Tuosta vähän maistiaisia museosta:

http://www.historiska.se/utstallningar/fastautstallningar/vikingar/

Stasimaa

Berliiniä ja Leipzigia yhdistää varmaan moni asia, mutta yksi tekijä on Stasimuseo. Stasin päämaja on museona Berliinissä (ilmeisesti juuri nyt remontissa) ja Leipzigin ”Runde Ecke”, Stasin alueellinen päämaja, toimii museona. Molemmat museot ovat aidoilla paikoilla ja jotakin on jätetty alkuperäiseen muottiin. Molemmissa voi käydä ihmettelemässä Ministerium für Staatssicherheitin toimintaa. Kohokohtia ovat Itä-Saksan kansalaisten tarkkailun mahdollistaneet tallennuslaitteet, esimerkiksi kätkettävät äänitys- ja valokuvausvälineet. Henkilökohtainen suosikkini on halkoon piilotettava äänityslaite, mutta takinnappiin ja melkein mihin tahansa piilotettavat kamerat ovat yhtä lailla mielenkiintoista katsottavaa.

Berliini ja Leipzig ovat keskeisiä syystä. Berliinissä tehdyt loikkaukset länteen ja loikkausyritykset muodostavat keskeisen osan Stasilorea. Kansannousu alkoi Leipzigista Nikolainkirkon ympärille rakentuneista mielenosoituksista ja levisi sieltä muualle. Australialainen Anna Funder keskittyy näihin kahteen kaupunkiin teoksessaan Stasiland, joka sisältää kertomuksia Stasille työskennelleistä ja heidän uhreistaan. Kirja keskittyy huomattavasti enemmän valtion omien kansalaisten tarkkailuun kuin ulkomaanvakoiluun. Se ilmestyi jo vuonna 2003 ja voitti palkintoja.

Ihmisten tarinat ovat itsessään erittäin mielenkiintoisia, samoin kuin heidän reflektionsa siitä, mitä oikein tapahtui ja millaista elämä oli. Niin systeemiä ylläpitäneet kuin siitä kärsineet tavalliset kansalaiset käyttävät laajan repertuaarin erilaisia strategioita, joilla selittää asiat parhain päin. Tässä en referoi tarinoita, sillä ne kannattaa lukea. Ihmisten kertomusten lisäksi kirjassa tuodaan esiin muita huomioita, joista poimin tähän muutaman.

Berliinin muurin murtuessa Stasi pyrki tuhoamaan tiedostonsa. Materiaalia oli kuitenkin niin paljon, että vain osa saatiin tuhottua lopullisesti. Suuri osa materiaalista on silputtu. Viimeisillä voimillaan Stasi osti lännestä silppureita nopeuttaakseen toimintaansa. Idästä ne olivat jo loppuneet.

Zirndorfissa, Nürnbergin läheisyydessä työskentelee ihmisiä, jotka kokoavat työkseen näitä palasia. Instituutin johtaja on laskenut, että yksi työntekijä rekonstruoi keskimäärin 10 sivua päivässä. 40 työntekijää kokoaa 15 000 säkkiä silppua 375:ssä vuodessa. Kun työskentelijöitä on todellisuudessa 31 eikä 40, saavat monet odottaa rauhassa kaipaamiansa tietoja. Funder toteaa, että koko prosessi on vain symbolinen teko, sillä rekonstruointiin ei haluta satsata tarpeeksi resursseja. Lisäksi useimmat asianosaiset eivät ole elossa tietojen valmistuessa.

Ihmiset voivat kuitenkin käydä lukemassa itseään koskevia tiedostoja, jotka säilyivät silppurilta. Stasin toimintaa kuvaa se, että myös sen päällikkö Erich Mielke kävi lukemassa oman tiedostonsa. Edes johtajan teot eivät jääneet Stasin tarkkailun ja ylöskirjaamisen ulkopuolelle.

Inhimilliset tragediat herättävät myötätuntoa, mutta Funderin kirja tarjoaa muutakin pohdittavaa. Yksi suurimmista ihmettelyn aiheista itselleni on se, miten ihmiset sopeutuivat muutokseen fasismista sosialismiin. Periaatteessa yhdessä yössä fasismi muuttui maan virallisesta linjasta suurimmaksi viholliseksi. Moni Stasin johtohenkilö oli opiskellut Moskovassa ja marinoitunut kommunistisessa liemessä, mutta tavalliselle kansalle muutos on voinut olla valtava.

Yksi sopeutumista helpottava selitysyritys on se, ettei fasismia arvostettu sodan jälkeen. Kyselyt kuitenkin osoittavat muuta. Sodan jälkeen noin 40 prosenttia saksalaisista suhtautui myönteisesti Hitlerin aikakauteen. (Vielä vuonna 1971 enemmistö piti natsiaatetta hyvänä ideana, jossa vain toteutus meni pieleen.) Ehkä sosialismiin sopeutuminen fasismin jälkeen jätti leimansa Itä-Saksan asukkaisiin. Ehkä ihmiset kärsivät siitä, mutta toisaalta he kykenevät elämään kognitiivisten ristiriitojen kanssa ja sopeutumaan vaihtuviin olosuhteisiin. Harmi, ettei Funder käsittele asiaa perusteellisesti.

Uskontotieteellisesti Stasiland ei tarjoa paljoakaan. Kaksi haastateltavaa kuitenkin sanovat jotain mielenkiintoista.

Herra Bock opetti Stasissa spezialdiszipliniä eli tiedonantajien rekrytointia. Hän kertoo, että kirkkoa pidettiin käytännössä ainoana instituutiona, jossa vastarintainen ajattelu saattoi saada rakenteellista tukea ja johtaa johonkin konkreettiseen. Siksi stasilaisten piti rekrytoida suoraan teologian opiskelijoita. Mikäli Bockin arviota on uskominen, lopulta kirkon johtohahmoista 65 prosenttia oli Stasin tiedonantajia ja loput tarkkailun alaisena. Kirkko joutui siis erityistarkkailuun sen rakenteellisen paikkansa vuoksi, mutta jos Bock on oikeassa, kirkkoihmiset eivät lopulta aiheuttaneet uhkaa systeemille.

Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin henkilökohtaisena kartanpiirtäjänä toiminut Hagen Koch toteaa, että DDR oli heille kuin uskonto. Se oli jotain, johon uskomiseen Koch kasvatettiin. Ihmiset käyttävät uskonnon käsitettä jälkeenpäin yrittäessään ymmärtää DDR:n luonnetta. Muutkin kuin tutkijat puhuvat erilaisten systeemien uskonnonkaltaisuudesta, ja se on itsessään uskontodiskurssin kannalta olennainen tutkimuskohde.

Funder mainitsee, että Stasilla oli tapana availla kirjeitä tai jättää ne kokonaan postittamatta. Leipzigin museossa on nostettu vitriiniin nippu Itä-Saksassa postitettuja kirjeitä, jotka eivät koskaan lähteneet maasta. Pinon päällimmäisenä on kirje, jonka saajaksi on nimetty Karl-Heinz Rummenigge. Jopa Länsi-Saksan futislegendan ihailu oli Stasille liikaa. Voisikohan Rummenigge käydä vaatimassa fanikirjeen itselleen kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Ja tuosta vähän fiilistelyä Rummeniggen tahdissa:

http://www.youtube.com/watch?v=8ReAm9UTpGc

Tai sitten Funderin kirjaa huomattavasti kuivempi dokumentti Stasista:

http://www.youtube.com/watch?v=fb7B1fHB_0I