Luin jo edellisenä kesänä pari Marilyn Mansonia käsittelevää kirjaa. Ne eivät tavoittele Nobelin kirjallisuuspalkintoa, mutta itse artistista piirtyi kuitenkin kiinnostava käsitys. Siinä missä hän on amerikkalaista perusporvaria markan tempauksilla ärsyttävä helppoheikki, artistissa on myös jotain koskettavaa ja älykästä, mikä saa minut pitämään hänestä hahmona.
Kirjoitin tuon ennen viimeaikaisia kohuja. Niistä voin vain sanoa, että aivan järisyttävänä yllätyksenä syytökset eivät tulleet. Kirjojenkaan perusteella hän ei ole kiva kaveri. Allekirjoitan edelleen sen, että pidän hahmosta, koska se ei ota kantaa henkilöön. Toivon, että henkilöön kohdistuvat väittämät tulevat käsitellyiksi asiaankuuluvalla tavalla, mieluiten oikeusistuimissa. Sinänsä musiikin kuuntelussa joutuisin jättämään pois monet artistit, jos kuuntelisin vain omien arvojeni mukaisia artisteja. Minä kuitenkin pidän Burzumista.
Musiikillisesti tutustuin Mansoniin muistaakseni 1996 tai 1997. Sitä piti hieman kuunnella, jotta pystyi muodostamaan mielipiteen. Artistin goottihenkinen industrialmetalli kuulosti ja näytti halvalta Nine Inch Nailsin ja Daisy Chainsaw’n sekoitukselta, jonka tekijä on sattunut kuuntelemaan vähän Eurythmicsiä. Myöhemmin innostuin hitusen Bolan-vaikutteisesta materiaalista ja olen aina pitänyt ”The Dope Show”-kappaleesta. Näin artistin livenä Provinssirockissa vuonna 2005. Se oli show, mutta ei sen kummempaa.
Sen jälkeen en ole lotkauttanut korviani artistille.
Tutkimusasioihin liittyen selvittelin artistin uskontosuhdetta. Kauneusikonilta ja murhaajalta taiteilijanimensä ottanut artisti teki tuttavuutta Anton LaVey’n kanssa ja otettiin jäseneksi The Church of Sataniin. Kiinnostavampaa on kuitenkin yhdysvaltalaisten kauhistelu Mansonin hahmoa kohtaan. Näitä kuvioita selvittäessäni päätin, että pitäähän nuo albumitkin kuunnella paremmin. Otan vapauden olla ylimalkainen ja lyhytsanainen. Odotukset eivät ole korkealla, mutta nyt mennään!
Portrait of an American Family (1994) on puuduttava teos, vaikka pyrkiikin olemaan amerikkalaisen kulttuurin kriittinen ruumiinavaus. Se on enemmän kuin lupaava demo, mutta yksittäiset biisit eivät ole tarpeeksi vahvoja ja yleissoundi on toisteinen (mutta ei hyvällä tavalla toisteinen kuten black metallissa). ”Dope Hat” on kuitenkin vetävä ralli. Tässä vaiheessa Manson teki lyriikat ja suurin vastuu sävellystyöstä oli kitaristi Daisy Berkowitzilla. Heti alkuvaiheesta Manson kuuluu teatraalisilla ja useimmiten tarkkaan harkituilla shokkiefekteillä kuuluisuutta tavoitteleviin artisteihin, vaikka äärimmäisyydet eivät ole vain julkisuuden etsintää vaan ilmeisen olennainen osa itse artistia. Yksi esimerkki albumin helpoista kritiikin kohteista kiteytyy kappaleessa ”Cake and Sodomy”, jossa pilkataan tekopyhien kristillisten punaniskojen pornoaddiktiota.
Antichrist Superstar (1996) hioi sen, mitä debyytti halusi olla. Levytysvaiheessa Daisy lähti kiitämään ja vastuuta tuli enemmän Twiggy Ramirezille. Jo ennen albumia yhtye oli julkaissut melko onnistuneen Eurythmics-koverin ”Sweet Dreams”, jota ei enää otettu levylle. Se taisi olla ensimmäinen kosketukseni Marilyn Mansoniin. Se ja muita albumien ulkopuolisia raitoja on koottu Smells Like Childrenille (1995), joka sisältää kohtuullisen diippiä shittiä. No, kakkoslevystä tuli jonkin sortin konseptialbumi, käänteinen Jesus Christ Superstar, tähtenään nietzcheläinen yli-ihmisrokkari. Se on taiten tehty. Kohokohtia on eittämättä tehokas ensisingle ”The Beautiful People”, kakkossingle ”Tourniquet”, nimiraita ja ehkä jopa ”Wormboy” ja rauhallisempi ”Minute of Decay”. Valitettavasti levy on liian pitkä vangitakseen yli tunnin kestonsa ajaksi. Albumi oli kuitenkin jenkeissä suurmenestys. Muualla suosio syntyi hitaammin, poikkeuksena Suomi, jossa teos nousi listasijalle 13. Ilmestyessään pidin levyä sopivana keskenkasvuisille feikattua rankkuutta etsiville finninaamoille. Heille se sopii edelleen, mutta nykyään suhtaudun Marilyn Mansonin musiikkiin pehmeämmin. Musiikillisesti se ei ole kokonaisuutena parasta industrialia verrattuna esimerkiksi Ministryn samana vuonna ilmestyneeseen klassikkoon Filth Pig, mutta kyllä Manson voisi olla Al Jourgensenin ujo pikkuveli.
Mechanical Animals (1998) ei enää toistanut huippuunsa hiottua industrialia, vaan introdusoi ilmaisuunsa reilun määrän Bolanin ja Bowien glamouria. Aikaisemmilla levyillä vaikuttanut Nine Inch Nailsin Trent Reznor jäi pois kuvioista. Konseptialbumilla vierasplaneetan androgyyni Messias Omega ajautuu mekaanisten eläinten laulusolistiksi. Sitä tasapainottaa vähän iloisempi heppu Alpha. Itse en jaksa paljon perustaa tästä asetelmasta, mutta ”The Dope Show” on hieno biisi. Nimibiisillä glampop-vaikutteet tulevat alleviivatusti esiin. Sytyttääkö tämä kuitenkaan? Eipä juuri. Yksittäiset biisit toimivat, mutta yli tunti kohtuullisen tasapaksua materiaalia on liikaa. Monia muita sytytti. Levy singahti Yhdysvalloissa listakärkeen ja on myynyt pelkästään siellä noin 1,5 miljoonaa.
Holy Wood (2000) on artistin omien sanojensa mukaan viimeisenä julkaistu käänteistrilogian ensimmäinen osa (tämä, Mechanical, Antichrist). Siinä seikkailee kabbalaperinteestä nimensä saanut hahmo Adam Kadmon, joka tarkoittaa alkuperäistä ihmistä. Idealistisen hahmon vallankumous vesittyy ja kaupallistuu satiirisessa modernissa Amerikassa. Että sellaista. Musiikillisesti levy on askel takaisin industrialiin, pois glamrockista, mutta Antrichristin kaltaista rypistystä teos ei sisällä. Se on helpommin lähestyttävä ja kaupallisempi. Se sai kriitikoiltakin runsaasti kiitosta. Myynnillisesti se eteni hitaammin kuin pari edeltäjäänsä, mutta ei ollut floppi. ”Disposable Teens” on selkeä hittibiisi, samoin kuin kolmantena singlenä julkaistu ”The Nobodies”, mutta vähän liian teinimeininkiä tämä on keski-ikäisen makunystyröille. Sanoinko jo, että tämäkin on liian pitkä ja liian keskitasoinen noustakseen levysoittimessani usein vierailevaksi kiekoksi. Kohuartistin piti otsikoissa vuoden 1999 Columbinen kouluampuminen, koska ampujien väitettiin olleen artistin/yhtyeen faneja. Väite kiistettiin myöhemmin.
The Golden Age of Grotesque (2003) on biittivetoisempi kuin aikaisemmat tuotokset, mutta kyllä tässä metallia on ihan riittävästi. Musiikki ei ole kaukana varhaisesta industrialista – kuuntele esimerkiksi Nitzer Ebbiä tai Ministryn ensimmäisiä industrial-nauhoituksia. Tyylistä lienee syyttäminen saksalaisessa KMFDM:ssä kannuksensa hankkinutta ruotsalaista Tim Sköldia, joka liittyi Mansonin riveihin. Albumin referenssipisteenä on 20-luvun Berliini ja sitä koskevat mielikuvat burleskista ja kabareesta aikana, jonka poliittiset seuraukset tunnemme. Hyvät palikat on kasassa, mutta toteutus ei ole täydellinen. Biisimateriaali ei ole järjestelmällisesti timanttista ja tunnelma on vähän tunkkainen. Tunti tätä hitusen tasapaksua, joskaan ei kelvotonta materiaalia on minulle liikaa. Massassa jopa ”ihan hyvä” ”Doll-Dagga Buzz-Buzz Ziggety-Zag” -rallattelu tuntuu poikkeuksellisen raikkaalta ja hidastempoinen nimibiisi iskee jo ensikuuntelussa. Albumin vastaanotto oli kriitikoiden parissa varautunutta. Se nousi ensimmäisellä viikolla Billboardin listaykköseksi, mutta putosi toisella viikolla sijalle 21. Se oli ainakin aikanaan suurin listapudotus ykköspaikalta. Aikaisemmin kyseenalaista kunniaa oli pitänyt hallussaan Nine Inch Nailsin Fragile.
Eat Me, Drink Me (2007) viittaa Bernd Brandesiin, saksalaiseen mieheen, joka halusi tulla syödyksi (ja tulikin Armin Meiwesin toimesta). Sitä edelsi masennusvaihe, jolloin Manson harkitsi vetäytymistä musiikkibisneksestä. Näin rankka ja shokeeraava teema yhdistyy letkeämpään musiikkiin. Voisi kutsua jopa groovaavaksi rockiksi, jos se ei tuntuisi niin oudolta Marilyn Mansonin kohdalla. Varsinkin jos artistin metallisempi tuotanto tuntuu tukahtuvan omaan ”rankkuuteensa”, tämä hengittävä ja rullaava teos saattaa olla sopiva sinulle. Aloita vaikka kappaleella ”They said that hell’s not hot”. Minä ainakin yllätän itseni kehumasta teosta (itselleni tai kuvitteelliselle keskustelukumppanille).
The High End of Low (2009) on tyylillisesti eklektinen albumi, joka sai enimmäkseen moittivia arvioita. Kaupallisesti menestys oli kohtalaista. Tuohon aikaan artisti kävi läpi avioeroa ja henkilökohtaiset ongelmat sävyttivät albumin tekoa, mikä heijastuu myös lyriikoihin. Aika tyypillistä hittihakuisuutta on esimerkiksi ”Leave a scarissa”, mutta tässä vaiheessa, kun vielä neljä albumia pitäisi kuunnella, iskee kisaväsymys: eihän tämä minun musiikkiani ole. Yleisemmin voi sanoa, että artisti ei vie erilaisista, pääosin sekavista tyylikokeiluistaan huolimatta omaa tarinaansa uusille urille. Se ei haittaisi, jos sävelkynä olisi terävämpi kuin koskaan. Näin ei kuitenkaan ole, ei edes jumppahittiä muistuttavalla kappaleella ”Arma-goddam-motherfuckin-geddon”. Ja osa materiaalista on aika pateettisen kuuloista, osa pelkästään tylsän. Henkilökohtaisuus on usein hyve, mutta ei tässä tapauksessa.
Born Villain (2012) on jonkin sortin teemalevy pahiksista ja artistin omien sanojensa mukaan inspiroitunut virheellisistä syytöksistä Mansonin roolista Columbinen kouluampumisissa. Teos menestyi kohtalaisesti, mutta tässä vaiheessa myös yleiset albumien laskevat myyntiluvut näkyvät selvästi. ”No reflection” sai Grammy-ehdokkuuden, mutta kappale on keskinkertaisen turvallinen. Albumin bonusraitana on Carly Simonin “You’re so vain”, jolla vierailee Johnny Depp. Kuriositeettiarvo ei pahasti ylitä nautintoarvoa. Kovin vähän tästä teoksesta on muuta sanottavaa. ”Tylsä” on sana, joka on päällimmäisenä mielessä, kun musiikillista antia yrittää tiivistää yhteen adjektiiviin. Edes levyn parhaimmistoon kuuluva, Baudelaire-viittauksin kuorrutettu, Killing Jokesta ja Sisters of Mercysta muistuttava ”The Flowers of evil” ei riitä nostamaan ylipitkää kokonaisuutta sellaiseksi, josta pitäisi sauhuta, ei vaikka loppupuolen slovari ”Breaking the same old ground” herättääkin horroksesta.
The Pale Emperor (2015) viittaa Rooman keisari Constantius I Chlorukseen (chlorus = kalpea = pale), joka väitetysti kiisti jumalten olemassaolon. Sen sisältö on mukavalla tavalla blackkeysmaisen bluesrockin suuntaan menevää, mutta se kuitenkin kuulostaa edelleen Marilyn Mansonilta. Tässä albumiputkessa teos on erittäin virkistävä suunnanmuutos. Sävelkynä on parhaimmillaan (ja riittävän pitkään) terävän pop-hakuinen. Listoilla albumi kohosi hieman muutamia edeltäjiään korkeammalle; kritiikki oli melko myönteistä. Parempi kuin Muse, vaikka en ole aivan varma, miksi tuollaisen rinnastuksen teen. Ehkä siksi, että MM ja Muse eivät ole koskaan olleet tärkeitä, mutta parhaimmillaan niillä on onnistuneita biisejä. Tai siksi, että molemmat alkavat m-kirjaimella. Joka tapauksessa tämä on Mansonin tuotannon parhaimmistoa, vaikka toivoisin bändiltä sellaista 30–45 minuutin tiivistä (mestari)teosta näiden yli tunnin mittaan venyvien mammuttien sijaan.
Heaven Upside Down (2017) on artistin itsensä mielestä konseptialbumi. Siinä kuitenkin käsitellään kaikenlaista maan ja taivaan väliltä ja vähän avaruudenkin puolelle mennään. Se sai verrattain myönteisen vastaanoton niin kaupallisesti kuin kriitikoilta. Itselläni kuunteluprosessin jatkaminen tuntuu vaivalloiselta tässä vaiheessa. Mennään kuitenkin – tämähän ei kestä edes 50 minuuttia. Teos on glamin ja kevytmetallin sekoite, jossa on myös ripaus industrialia. Kyse on läpeensä aikamoisen kivasta levystä, jota en kuitenkaan aio hankkia hyllyyni. Ei ärsytä, tuotanto on taitavaa, sävelkynä vg+, mutta miksi minä tätä kuuntelisin. Sinänsä hauska on ”Say10” kappaleen hokema ”You say God, I say say10”.
We Are Chaos (2020) on yhteistyö kantrilaulaja Shooter Jenningsin kanssa. Sävellystyön referenssipisteinä olivat David Bowie ja Elton John. Sikäli albumi enteilee eklektistä sisältöä. Tämä on kuulemma taas konseptialbumi, mutta kukaan ei oikein tiedä, mikä se konsepti on. Vähitellen alan kyllästyä siihen, että artisti itse höpisee ummet ja lammet albumeistaan ja biiseistään. Sillä lienee lisäarvoa faneille, mutta välillä tuntuu, että loputon höpinä on osa artistiutta, eräänlainen performanssi sekin. Ja mikäs on höpistessä, koska viittauksia on moniin suuntiin. Melko myönteisiä arvioitakin tuli, mutta eiköhän nyt vain kuunnella itse teos. Juu, ei ole eklektistä. Amerikkalaista listapoppiahan tämä on, kuuntele vaikka nimiraita. Jos sen sovittaisi ja esittäisi Bowie tai Suede, niin saattaisin pitää kovastikin. Nyt siitä puuttuu kohtalokkuus; se on epäuskottava läpiluenta. Jos olet(te) kaaos, niin sen pitää tuntuakin siltä. Ihan samaa linjaa jatkaa tärkeällä kolmannen raidan paikalla oleva ”Don’t chase the dead”. Mutta jos kuolleita ei saa jahdata, se pitää laulaa niin, että tietää mistä puhuu. Ei mene muuten sana perille. Sävellys on taas aika jeba. Ja niin edelleen. Jatkuvasti tulee mieleen Bowie ja Suede, ehkä vähän myös Roxy Music. Kantrimies+MM=kohtalokkuudesta vajaa Bowie & Suede. Ja hei, kesto on vain 42 minuuttia – suunta pois ylipitkistä teoksista on hyvä. Yksi kevyimmistä MM-albumeista, mutta ei hassumpi teos. Suhtaudun myönteisesti. Peukku ylös, jos haluaa listapoppia indietwistillä!
Tällä hetkellä artistiin liittyvä kohu on vielä päällä, joten jää nähtäväksi, millaiseksi Marilyn Mansonin musiikillinen ura muuttuu. Menneeseen katsomalla voi sanoa, että musiikillisesti MM ei ole maailman kaikkein merkittävintä materiaalia. Siellä on mukana monia hienoja hetkiä, mutta enhän minä jaksa kotioloissa yhtyettä kuunnella kuin noin kerran vuodessa. Sen verran puuduttavaa ja yrityksistään huolimatta mielikuvituksetonta ja epäinspiroivaa se on. Ehkä voisin tehdä kokoelmalevyn parhaista raidoista ja kuunnella sitä joskus.
Taiteellisena hahmona MM on lähes nerokas, kenties juuri kliseisyytensä ja amerikkalaisuutensa vuoksi – ja riippumatta siitä, millainen ihminen Brian Warner lieneekään. Taidan kuitenkin olla musiikkivetoinen musiikin kuuntelija, koska en ole jaksanut seurata Mansonin tekemisiä vuosien varrella. Ei kuitenkaan lopeteta happamalla ilmeellä, vaan korostetaan, että MM:n maine jättää sivuun musiikillisesti melko rikkaan tuotannon, vaikka en kohderyhmää olekaan. MM:n kaupallista menestystä on turha yrittää redusoida shokkiefekteihin, vaikka ilman niitä suosio olisikin vaatimattomampaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti