Mitä tulee mieleen valkoisesta kasaribluesista? Jos ei tule ensimmäisenä Stevie Ray Vaughan, niin mitä sitten?
Itselleni Stevie Ray Vaughanin ja taustabändinsä Double Troublen musiikki on tuttua jo 90-luvun alusta. Seinäjoella sitä kuunteli joka kolmas. Ja niistä joka neljäs aktiivisesti. Tai ehkä lähinnä In Step -albumia. Näin itsekin. Muita albumeita en tuntenut kuin korkeintaan yksittäisten biisien kautta.
Myöhemmin hyllyyn tuli In Stepin viereen The Sky Is Crying, mutta ei mennä asioiden edelle. Muutamia kuukausia sitten päädyin ostamaan alkujaan jo vuonna 1993 ilmestyneen perusteellisen SRV elämäkerran kahdella eurolla, siis suomennoksen, joka ilmestyi joitain vuosia sitten. Luin teoksen ja halusin kuunnella kaikki studiolevyt.
Texas Flood (1983) sisältää Stevien ehkä tunnetuimman biisin, ”Pride and Joy”, ja varhaisajan setin bravuurin ”Love Struck Baby”, joka avaa albumin. Teos sisältää kuusi omaa ja neljä lainaa – suhde on kohtuullinen blues-kuvioissa, joissa mielellään soitellaan mustien mestareiden kappaleita. Ennen debyyttiä Stevien soittotaito oli jo tunnustettu ja bändinkin kunto hyväksi todettu. Lähinnä kyse oli siitä, myykö levy kymmeniä tuhansia vai satoja tuhansia. Esimerkiksi keskeinen blues-lafka Alligator hylkäsi bändin, samoin teki Rollareiden pulju, vaikka Jagger ja muu bändi olivat kamapäissään diganneet Stevien kamapäistä (kokkeli ja myös viski) soittoa ja tehneet alustavia lupauksia. Lopulta Epic teki diilin ja levy purkitettiin kolmessa päivässä. Albumi elvytti bluesin, ainakin valtavirran näkökulmasta. Se on mainio levy, jos valkoinen 80-luvun bluesrock yhtään kiinnostaa. Stevie on bändin tähti ja muut hoitavat tonttinsa. Laulajana hän ei ole huippu, mutta en ole koskaan moittinutkaan. Albumi on myynyt Yhdysvalloissa tuplaplatinaa eli yli 2 miljoonaa. Ja muuallakin mukavasti. Itselleni teos on sopivaa taustamusiikkia melkein mihin tahansa tilanteeseen enemmän kuin teos, josta sauhuaisin tutuille. Mutta juuri sellaisena suhtaudun siihen erittäin myönteisesti. Tämä pitäisi ostaa käytettynä cd-formaatissa. Ei pitäisi olla kallis.
Couldn’t Stand the Weather (1984) jatkaa tutulla linjalla. Kahdeksan biisiä, puolet omia, ja täältä löytyy myös Stevien idolin, Jimi Hendrixin ”Voodoo Child”, joka oli kuulunut hyvän tovin bändin repertuaariin. Aika komea, kahdeksaa minuuttia hipova versio. Albumi ei tuo mitään merkittävästi uutta debyytin jo tarjoilemaan pakettiin. Se on ”enemmän samaa”, mikä minulle sopii. Myynti oli hyvää, mutta siinäkin jäätiin debyytistä jälkeen. Käytettynä hyllyyn tämäkin.
Soul to Soul (1985) tehtiin aikana, jolloin Stevien kondis oli jo heikko. Pitkään jatkunut kaman ja alkoholin käyttö vaati veronsa. Levylle haettiin vähän kaupallisempaa ja nimensä mukaisesti soulimpaa soundia ja kukaan ei oikein jaksanut keskittyä sen tekemiseen. Olosuhteisiin nähden teos on aivan hyvä. Taas noin puolet on lainapaloja. Uutuutena on yhtyeeseen ensin studiokuvioihin ja sittemmin muutenkin kiinnitetty kosketinsoittaja. Albumilla on muutamia erittäin onnistuneita vetoja. Omia suosikkejani ovat ränttätänttä ”Lookin’ out the Window”, valtavirran rokkia lähenevä ”Change It” ja häpeilemättömästi rokkaava ”You’ll Be Mine”. Mainettaan parempi levy, jonka taidan hankkia käytettynä sopivan tilaisuuden tullen.
In Step (1989) julkaistiin neljän vuoden tauon jälkeen. Sitä ennen Stevie oli käynyt AA:ssa ja hoitanut hommansa menestyksekkäästi. Hän jätti päihteet ja palautui työkuntoiseksi. Uudesta albumista tuli menestys. Siinä on heti alussa tunnetuimpia SRV-raitoja, kuten upeasti rokkaava ”The House Is Rockin’” ja elämäkerralle nimensä antanut ”Crossfire”. Pari biiseistä käsittelee jollain tavalla päihteiden jättämistä: ”Tightrope” ja ”Wall of Denial”. Mukaan mahtui taas muutamat lainat (Willie Dixonia, Howlin’ Wolfia ja Buddy Guyta) ja instrumentaalit. Avausraidan lisäksi ”Scratch-n-Sniff” on itseäni miellyttävää rokkaavampaa laitaa, mutta onhan tämä syystäkin ollut hyllyssä ja levylautasella vuosikausia. Tähän albumiin kiteytyy valkoinen kasariblues. Minusta se ei kuitenkaan ole ainakaan millään ilmeisellä tavalla parempi kuin mikään edeltäjistään, mutta siinä yhdistyvät onnistuneet biisit ja kyseenalainen 80-luvun äänimaailma. Nyt putkeen kuunneltuna huomaa, miten kaukana tämä on soundillisesti aikaisemmista Stevien albumeista – asia, jota en ollut aikaisemmin ymmärtänyt. Ehkä juuri siksi se on Stevie Ray Vaughanin kaikkein menestynein albumi.
Family Style (1990) ei varsinaisesti kuulu tähän. Se julkaistiin nimellä The Vaughan Brothers, sillä se on Stevien ja isoveljensä Jimmyn yhteisteos. Julkaisu tapahtui kuukausi Stevien kuoleman jälkeen. Mies kuoli helikopterionnettomuudessa elokuussa 1990. Kopterissa piti olla myös veljensä Jimmy, mutta lopulta tilaa oli vain Stevielle. Itse albumi on kolmen tähden ”välityö”, jos olosuhteet huomion ottaen tuota sanaa voi edes käyttää. Se on autoajelulle sopivaa bluesrockia, jota veljekset tekivät paremmin erikseen, Stevie Double Troublensa kanssa ja Jimmy Fabulous Thunderbirdsissä. Soundimaailmakin on aikansa löysään kaupallisuuteen pyrkivää. Johtuuko se tuottaja Nile Rodgersista vai yksinkertaisesti ajankohdastaan, sitä en osaa sanoa. Kompletisteille tämä sopii, eikä ole täysin tarpeeton muutenkaan, mutta verrattuna Stevien (tai Jimmyn) muuhun tuotantoon, perhetyyli jää todella kauas huippuhetkistä. Tai siis mistä tahansa Stevien soolotuotannosta. Eipä tullut tätäkään kuunneltua aikaisemmin, vaikka levyn kansi on todella tuttu lapsuudesta.
The Sky Is Crying (1991) on Jimmy Vaughanin koostama teos vuosien 84–89 välisenä aikana levytetyistä raidoista. Postuumi albumi on asiallinen paketti. Mukana on omia sävellyksiä, lainoja bluesmestareilta ja yksi Hendrix. Yllättävänä kohokohtana on sen päättävä ”Life by the Drop”. Siinä tekijänä on Doyle Bramhall, jolla on ollut sormensa pelissä monissa muissakin Stevien tuotannon kohokohdissa (mm. ”The House is Rockin’”, ”Change It”). Itselläni teos on cd-formaatissa, ja sitä tulee pyöritettyä satunnaisesti. Aina siitä jää hyvä mieli, mutta mikään ehdoton suosikki se ei ole. Se ei kuitenkaan ole ylijäämäpaketti, johon olisi kaavittu tynnyrin pohjalta kaikki sakka.
Jos ostat yhden SRV:n, suosittelen Texas Floodia. Jos haluat toisen, niin sitten In Step. Siinä vaiheessa lähtisin jo suosittelemaan Stevie Rayn suuntaan musiikillisesti kolmannella albumillaan suunnanneen The Paladinsin ostamista. Yhtyeen Let’s Buzz (1990) on minulle – kenties henkilöhistoriallisista syistä – tärkeämpi kuin SRV, ja ehkä eniten kuuntelemani bluesalbumi. Siinä SRV-tyyppisen bluesrockin hyvät puolet yhdistyvät raikkaaseen rockabillyyn. Yleisesti kuitenkin tekisin kuin olettaisin Stevien tekevän itse: suosittelisin bluesin mustia mestareita ja sen jälkeen jatkaisin Stevie Ray Vaughanin ja muiden suuntaan. Silti laitan puuttuvat SRV:t ostoslistalle ja hommaan ne, kunhan tulevat edullisesti vastaan.
SRV on aika turvallista mutta samalla niin kotoisaa musiikkia. Myönteinen suhtautuminen muuttui vielä huomattavasti myönteisemmäksi, kiitos kirjan ja sen inspiroiman kuuntelurupeaman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti