On useita yhtyeitä, joiden albumeita ei tule koskaan kuunneltua siksi, että niiltä on ilmestynyt riittävän kattavan tuntuinen kokoelma. On täysin subjektiivisen arvion varassa, mikä tällainen artisti tai yhtye on, koska aina voi huomata olleensa väärässä. Minulle esimerkiksi Kinks oli pitkään tällainen. Sitten aloin ostella ja kuunnella varsinaisia studioalbumeita. Huomasin, ettei kokoelmalevyni riittänyt mihinkään, vaikka loistava olikin. Magazine on minulle yhtye, jolta olen kuunnellut lähinnä omistamaani kokoelmaa. Olen kuitenkin epäillyt, ettei se riitä. En ollut juurikaan tutustunut varsinaisiin albumeihin. Nyt tuli aika.
Buzzcocksiin rakastuin jo ennen teini-ikää. Laulaja Howard Devoto erkaantui sen varhaisesta kokoonpanosta ja pisti pystyyn Magazinen. Myöhemmin teini-ikäisenä kun aloin kuunnella Nick Cavea, huomasin Magazinen basistin Barry Adamsonin soittaneen jonkin aikaa The Bad Seedsissä. Satuin ostamaan Adamsonin soolotuotoksiakin. Useampia. Mikään näistä ei kuitenkaan saanut tutustumaan Magazineen sen syvemmin kuin mitä kokoelmalevy tarjosi. Syynä sen ostamiseen oli kaksi taivaallisen hienoa raitaa, ”Shot by Both Sides” (josta Kollaa Kestää teki sympaattisen version) ja ”The Light Pours Out of Me”.
Real Life (1978) sisältää kaksi yllä mainittua biisiä. Tavallaan tämä tulee olemaan aina se levy, jolta löytyvät nuo kaksi ylivertaista biisiä, joille sormensa laittoi peliin Devoton entinen bändikaveri, Buzzcocksista tuttu Pete Shelley. Muuhun materiaaliin Shelley ei ole vaikuttanut. Mutta onhan albumilla muitakin upeita raitoja, esimerkiksi B1 ”Motorcade”. Kokonaisuutena teos on tyylikäs irtiotto punkista, mutta samalla sitä tuskin olisi syntynyt ilman punkin sisäistämistä. Se on post-punkia siinä mielekkäämmässä merkityksessä – ei oikeastaan edes ”punkin jälkeen” vaan punkin aikana tehty punkin haastaminen sen sisältä, samalla murtautuen siitä osittain ulos.
Secondhand Daylight (1979) on otteeltaan enemmän syntsapoppia kuin punkista suoraan ponnistavaa uudenlaista ilmaisua. Se ei sinänsä tee levystä huonoa, vaan nykykorvalla kuunneltuna tavanomaisempaa. Siinä ei ole yksittäisiä hittejä, itse asiassa omiin suosikkeihini kuuluu albumin päättävä, verrattain vangitseva ”Permafrost”. Tämä tunne vain vahvistuu, kun kuuntelen albumin uudelleen töiden lomassa. Kiinnitän erityishuomion taustalla mukavasti soivaan musiikkiin ja totean, että permafrostihan siinä taas alkoi. Näihin aikoihin osa bändistä alkoi vaikuttaa myös Visagessa.
The Correct Use of Soap (1980) on periaatteessa samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, mutta minun näkökulmastani se ottaa miellyttävällä tavalla askeleen takaisin kohti debyytin tunnelmaa. Wikipedian mukaan albumi sisältää yhtyeen tunnetuimmat ja suosituimmat kappaleet. No jos Spotify on mikään mittari, niin albumin sinkkubiisi ja samalla päätösraita ”A Song from Under the Floorboards” (joka viittaa Dostojevskin teokseen Kirjoituksia kellarista) on kerännyt 3,8 miljoonaa kuuntelua, kun taas ”Shot by Both Sidesin” luku on yli 10 miljoonaa. Aloitusbiisi ”Because You’re Frightened” laittaa riman korkealle. Ja yllä mainittu päätösraita muistuttaa, miten majesteettista materiaalia Magazine mahtavimmillaan teki. Siinä välissä kuitenkin on hyvin keskinkertaisia biisejä turhan paljon. Levyn ainoa kover on Sly & the Family Stonen “Thank You”, mikä ponnahtaa outolintuna pakasta. Toisaalta osassa post-punkia on vahvaa funkia, mutta silti funk-basson tuominen Magazinen repertuaariin yllättää ja hämmentääkin. Julkaisun jälkeen alkuperäisjäsen, kitaristi John McGeogh, jätti yhtyeen ja siirtyi Siouxsie and the Bansheesin osaksi.
Magic, Murder and the Weather (1981) ilmestyi vasta kun bändi oli jo hajonnut. Se ei ole nolo teos, mutta vähäveriseksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua. Sävellyksissä vetovastuuta otti entistä enemmän kosketinsoittaja Dave Formula. En silti syytä häntä. Ehkä koko bändin sielu oli jo jossain muualla. Kompletistille tämä on ihan kuunneltavaa popmusiikkia, eikä se tyylillisesti ole mikään merkittävä suunnanmuutos, mutta palaset eivät vain loksahda enää kohdalleen.
No Thyself (2011) ilmestyikin sitten sopivasti 30 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Moni punk-, post-punk- ja indie-akti on tehnyt paluulevyjä 2010-luvulla. Niistä useimmat kuulemani ovat ihan kivoja. Ne pyöräyttää mielellään, mutta sitten ne unohtuvat. Osan pyöräyttää moneen kertaan, ja joistakin tulee uusia klassikkoja (esimerkkinä Slowdiven 2017 paluualbumi). Magazinen paluu meni jotenkin ohi. En muista kuulleeni sitä. Se menee ensin mainittuun kategoriaan. Sen kuuntelee ihan mielellään, se ei ärsytä, mutta ei sitä jää varsinaisesti kaipaamaankaan. On kuitenkin sanottava, että siinä on yllättävänkin vahvoja hetkiä, jotka eivät välttämättä edes kuulosta ensimmäisen kierroksen Magazinelta. Siksi en ihmettele, että se sai ilmestyessään hyvin myönteisiä arvioita. Mieluummin tämä kuin edellinen albumi.
Edelleen ajattelen, että kokoelma-albumilla pärjää pitkälle, mutta Magazinen debyytti olisi kiva hommata omaan hyllyyn. Se on poikkeuksellinen teos. Muita voi kantaa kotiin, jos edullisesti tulee vastaan (harvemmin tulee). Magicin taidan kuitenkin ostaa vasta siinä tilanteessa, että olen jo hommannut yhtyeen muut studioalbumit tai ainakin suurimman osan niistä.
Magazinen vaikutus myöhempään (brittiläiseen) musiikkiin on ollut huikea. Smiths, Radiohead ja Pulp ovat niitä erityisen tunnettuja ja ilmeisiä esimerkkejä yhtyeistä, jotka inspiroituivat merkittävästi Magazinesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti