Mennyt kuukausi sisälsi paljon sellaista lukemista, mikä ei näy tässä: muutamia aloitettuja kirjoja (niistä lisää ehkä sitten huhtikuun setissä), opiskelijoiden tekstejä (yli 600 sivua), yhden toimitettavan teoksen artikkelien kommentoinnit (muutama sata sivua) ja tutkimusartikkeleita (niitä en laske enkä listaa edes yksityisesti).
Maaliskuussa luettuihin lukeutuu taas musiikkikirjoja, mutta myös pari teologista teosta ja yksi someviestintää käsittelevä tietokirja.
Ronnie James Dio, Mick Wall, Wendy Dio: Rainbow in the Dark – Omaelämäkerta (2021)
Muistelmat jäivät kesken, kun kuolo korjasi hevilegenda Ronnie James Dion vuonna 2010. Hänen vaimonsa Wendy ja musiikkikirjoja liukuhihnalta työstävä Mick Wall hoitivat homman loppuun. New Yorkin kasvatti Ronnie James Padavona otti teininä taiteilijanimekseen lyhyemmän italialaisen nimen, Dio. Vain osa tietää, että hän levytti jo vuonna 1960 nimellä Ronnie and the Red Caps (nimi on kömpelöhkö adaptaatio Gene Vincentin bändistä Blue Caps). Sitten nimeksi tuli Ronnie and the Prophets. Elf-yhtyeensä kanssa Dio lämmitteli Deep Purplea ja muita suuruuksia, kunnes Ritchie Blackmore siirtyi soolouralla ja palkkasi Elfin mukaan. Syntyi Rainbow, jonka alkutaipaleella Dio lauloi. Seuraavaksi vuorossa oli Black Sabbath ja sitten Dion nimeä kantava yhtye. Lapsuudessani Dio (yhtye) oli kova juttu. Myös laulaja-Dion aikainen Rainbow ja Black Sabbath upposivat, vaikka tunsin paremmin muiden laulajien Rainbow’n ja jälkeenpäin arvioituna Ozzyn Sabbath on ainutlaatuisempi kuin Dion. Kirja on asiallinen, mutta ei poikkeuksellinen. Nimenomaan Dio-yhtyeestä kiinnostuneet saavat odottaa hieman yli 290 sivua ennen kuin sen tarina alkaa. Kirja ei käy sitä loppuun, vaan päättyy yhtyeen kolmanteen albumiin, joka ilmestyi vuonna 1985. Bändi kuitenkin teki sen jälkeen vielä seitsemän albumia, viimeisimmän vuonna 2004.
Martti Nissinen & Leena Vähäkylä (toim.): Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa (2018)
Raamatuntutkijoiden artikkelikokoelma näyttää, miten mitään alkuperäistä Raamattua ei ole. Sen sijaan on eriaikaisia, eri tavoin muokattuja ja muunneltuja tekstejä. Pyhän tekstin problematiikkaa tarkastellaan kristillisessä ja juutalaisessa kontekstissa eikä muualle sen kummemmin katsella. Pyhän tekstin käsite (kuten uskonnon) otetaan annettuna ja toisinaan sitä pidetään jopa selittävänä tekijänä. Itse olisin kaivannut jonkinlaista kehystystä siihen, millaisista panoksista pyhiksi määritetyissä teksteissä yleisemmin on kyse ja miten moni (uskonto)perinne elää vallan hyvin ilman pyhiä tekstejä. Tällaisista rajoitteista huolimatta valtaosa sisällöstä on hyvää tietokirjallisuutta, joka havainnollistaa paitsi Raamatun tekstien muuttuneisuutta myös metodologisia ratkaisuja, joiden varassa tehdään päätelmiä esimerkiksi siitä, kumpi kahdesta vertailutekstistä on lainannut kumpaa. Lisäksi erityisen onnistunut on Mika Pajusen yleisesittely varhaisimman käytettävissä olevan raamatullisen tekstiaineiston eli Qumranin kääröt tuottaneen yhteisön luonteesta ja siihen liittyvistä näkemyseroista.
Al Green (& D Seay): Take Me to the River – An Autobiography (2009/2000)
Uskonnollisen kasvatuksen saanut soul-tähti jätti maallisen musiikin (pääosin) ja siirtyi saarnaajaksi kirkkoonsa. Tämä kehystarina määrittää vahvasti myös omaelämäkerrallista teosta, josta suurin osa keskittyy aikaan ennen kuuluisuutta. Menestyksestäkin kirjoitetaan, kunnes 1970-luvun puolenvälin lähestyessä Jumalan kutsu (ja osin soul-tähtien uria tuhoavan discomusiikin) oli niin voimakas, ettei maallisella menestyksellä ollut enää merkitystä. Kirkollisen uran alusta vielä kuullaan, mutta siihen tarina suunnilleen päättyy. Yli 300 sivua sisältää tylsiä hetkiä, jolloin teki mieli lähteä selailulinjalle, mutta sopivin väliajoin jokin kosketti – ihmissuhteet, urakehitys tai erikoinen episodi, jossa Greenin kumppani (tai jokin sen suuntainen) tekee itsemurhan sen jälkeen kun on tehnyt vakavia palovammoja artistille. Vaikka teoksessa kirjoitetaan musiikista, yksittäisiin artistin levyihin se ei innosta. Itse luin teoksen osittain ammatillisista syistä, koska tiesin Greenin tarinaan kuuluvan uskontokulman.
Kanerva Lattu: Intergroup Stereotypes and Meta-Stereotypes Held by Finnish Muslim- and Christian-Background Youth (2024)
Tämän uunituoreen väitöskirjan luin ensisijaisesti siksi, että toimin arvosanalautakunnassa tiedekunnan edustajana. Artikkeliväitöskirja tarkastelee muslimitaustaisten ja kristinuskotaustaisten nuorten (pääosin yläkoululaisten) stereotypioita ja metastereotypioita. Metastereotypia tarkoittaa sitä, mitä oman viiteryhmän (esim. kristitty) kannalta relevantin ulkoryhmän (esim. muslimi) ajatellaan ajattelevan meistä (kristityistä). Kolmen artikkelin ja yhteenvedon kokonaisuus tuo esiin joitain kiinnostavia löydöksiä, kuten sen, että kristityt ajattelevat muslimien olevan normeihin mukautuvia ja muslimit ajattelevat kristittyjen pitävän heitä radikalisoituneina. Ylipäätään tässä tapauksessa sisäryhmillä on jokseenkin virheellinen käsitys siitä, mitä ulkoryhmät heistä ajattelevat. Tekijä arvelee, että kielteiset metastereotypiat voisivat olla heikkojen oppimistulosten selittäjänä vähemmistöillä, tässä tapauksessa muslimitaustaisilla. Siihen ei tosin tarjota vahvaa empiiristä tukea, vaan se perustuu päättelyyn kielteisten metastereotypioiden haitallisuudesta (aiheuttavat stressiä, vähentävät kykenevyysuskomuksia jne.). Aineiston kokoamisen kannalta erityistä oli se, että jotkut nuoret kyseenalaistivat stereotypioista kysymisen mielekkyyden ja kieltäytyivät vastaamasta toivotulla tavalla.
Petro Poutanen & Salla-Maaria Laaksonen: Faktat nettiin! Asiantuntijaviestintä sosiaalisessa mediassa (2019)
Teoksen sisäislukijana on puoliksi homehtunut tutkija, joka saadaan eloon siirtämällä osa hänen toiminnoistaan someen koko Suomen kansan ihmeteltäväksi. Edistyneellekin somessa viestivälle tutkijalle teoksessa on joitain osuvia pohdinnan aiheita. Kelpo paketti on erittäin helppo- ja nopealukuinen. Olisin kuitenkin toivonut enemmän syvälle meneviä esimerkkejä tiedeviestinnän onnistumisista ja epäonnistumisista. Lisäksi, jos tiede on kansainvälistä, niin voisi kai ajatella, että niin on asiantuntijaviestintäkin, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Siitä puolesta teoksessa on todella vähän. Sen sijaan keskitytään turvallisesti Suomeen. Some tarkoittaa teoksessa erityisesti Twitteriä, Facebookia ja blogeja, tässä järjestyksessä. YouTube jää kohtuullisen vähäiselle pohdinnalle. Muutama vuosi ilmestymisen jälkeen tilanne on se, että päivitettyyn versioon pitäisi tuoda mukaan TikTokia ja Instagramia sekä mainita Twitterin myynnin jälkeinen alennustila ja käyttäjien joukkopako. Mutta sitä some on, myös asiantuntijaviestijälle. Vaikka taidan tässä kuulostaa penseältä, saatan hyvinkin palata teokseen, kun seuraavan kerran päivitän omaa tai jonkun kollektiivin viestintästrategiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti