Vuoden 2011 syksy on ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun olen Suomessa seuraamassa valioliigakauden käynnistymistä. Syksyt 2007–2010 vietin Englannissa. Siellä jalkapallon seuraaminen, jos siitä on alkuunkaan kiinnostunut, limittyy arkeen. Pubissa pyörivät pelit kankaalla. Televisiosta tulee Final Score ja Match of the Day. Monet ihmiset puhuvat aiheesta missä tahansa yhteydessä. Sanomalehdissä on sivukaupalla jalkapallosta. Syksyn alkaessa huomaan: minulle on alkanut tulla vieroitusoireita.
Suomessa en ollut seurannut brittifutista aktiivisesti. Englannissa siltä oli vaikea välttyä. Olen perinteisesti jopa vältellyt jalkapalloa ja varmistanut, ettei koko elämä mene yhden pallopelin parissa. Jopa tällä taktiikalla olen jokseenkin pysynyt kärryillä lajista, sen verran olen siinä kiinni.
Englannissa en katsonut pelejä jatkuvasti. Riitti, että muutaman kuukauden välein matkusti stadioneille. Riitti, että luki lehdistä raportteja, kommentteja ja analyyseja silloin kun kävi laiskalla espressotuokiolla kuppilassa. Riitti, että kävi syömässä pubissa ja vilkuili sivusilmällä televisioruutuun. Riitti, että kuunteli tuttujen juttuja suosikkiseuroistaan. Yleensä halusin katsoa Match of the Dayn, jossa tulee koosteet ja pienet analyysit otteluista. Jos en viettänyt lauantai-iltaa kotioloissa, yritin herätä sunnuntaina uusinnan aikaan. Valioliigan lisäksi tuli seurata kotikaupungin joukkueen Leeds Unitedin edesottamuksia. En uskonut olevani koukussa, mutta jalkapallo meni ihon alle ja soljui arjen rytmiin siinä missä työ, kaupassa käyminen ja ajan viettäminen läheisten ihmisten kanssa.
Vieroitusoireet ovat näkyneet hätääntyneessä säntäilyssä erilaisista nettisivustoista pubeihin, viimeisimpien juorujen ja analyysien lukemisesta otteluiden katsomiseen. Ja kauden alku onkin ollut mielenkiintoinen.
Ensimmäisen kierroksen pelit jätin katsomatta, mutta sitten retkahti. Porttiteorian tavoin. Ensiksi raahasin itseni pubiin sunnuntaina katsomaan Manchester Cityn peliä Boltonia vastaan. Seuraavalla kierroksella löysin itseni kankaan edestä kahtena päivänä peräkkäin. Liverpool pelasi vauhdikkaan railakkaasti Boltonia vastaan eikä antanut vastustajalle mahdollisuuksia kuin viime minuuttien lohdutusmaaliin. Seuraavana päivänä Manchesterin joukkueet pöllyyttivät Pohjois-Lontoon seuroja yhteislukemin 13-3. Ensiksi City peittosi Tottenhamin vieraissa 1-5 ja sen perään United nöyryytti kotona Arsenalia lukemin 8-2. Uskomaton viikonloppu, sillä alle odotusten esiintyneet Spurs ja Gunners ovat kuitenkin ehdotonta kärkikastia Manchesterin joukkueiden, Liverpoolin ja Chelsean kanssa.
Tämä kausi on myös ensimmäinen kerta, kun olen tarkkaillut minkään joukkueen rakentumista tarkasti. Manchester City -nimisen osto-, myynti- ja lainausliikkeen toimet ovat olleet yksityiskohtaisessa seurannassa. Etukäteen oli selvää, että joukkue tulee parantamaan otteitaan jo sillä, että edelliskausien ostokset hitsaantuvat yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Kun joukkue satsasi pariin puolustajaan sekä kahteen maailmanluokan kärkipelaajaan, Agüeroon ja Nasriin, ei joukkueessa ole montaa heikkoa kohtaa. Vai onko sittenkin?
Mielessäni on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, kuinka vaihtopenkkiä kuluttavat huiput pidetään tyytyväisenä. Tämän on moni nostanut esiin, mutta vastauksena on vain pelaajien rotaatio, joka tulee vastaan pelitahdin kiihtyessä ja mahdollisten loukkaantumisten vaivatessa joitakin futaajia. Toisaalta en tiedä, miksi valmentaja Mancini ei esimerkiksi Tottenhamia vastaan tehnyt kolmea vaihtoa. Kun 70 minuuttia oli pelattu, City johti 4-1 ja Tottenhamin pelasi vajaamiehisenä (vastustajan vaihdot oli tehty kun Rafael van der Vaartin takareisi alkoi reistailla). Peli oli selvä. City vaihtoi kaksi puolustajaa, mutta miksi ei keskenkuntoista Carlos Teveziä olisi voinut peluuttaa 20 minuuttia? Miksi avauskokoonpanon ulkopuolelle jäänyt Mario Balotelli ei voinut mennä kentälle sekoilemaan? Miksi Silvan ja Nasrin perässä nokkimisjärjestyksessä tuleva Adam Johnson ei saanut kaipaamaansa peliaikaa? Mietin, mitä Mancini ajatteli. Oliko hän ylivarovainen eikä tehnyt viimeistä vaihtoa, jos joku loukkaantuisi? Ei olisi ollut katastrofi, vaikka joku pelaajista olisi ollut kykenemätön pelaamaan loppuhetkillä.
Toinen ongelma on puolustavat keskikenttäpelaajat. Nykyfutiksessa on vaikea menestyä ilman niitä. Joukkueen ainoa todellinen puolustava keskikenttäpelaaja on Nigel de Jong, joka on juuri palaamassa pelikuntoiseksi. Gareth Barry pelaa keskikentällä molempiin suuntiin, mutta en ole vakuuttunut hänen puolustustaidoistaan. Yaya Toure on hyökkäävä keskikenttäpelaaja, mutta hän on pelannut normaalia puolustavampana. Se toimii hyvin pelinrakentelussa, mutta puolustusroolissa hän on epäluotettava. James Milner voi myös tukea puolustusta keskikentällä, mutta hänkin on enemmän hyökkäävä pelaaja.
Cityllä on laittaa huippupelaaja melkein mille tahansa paikalle yhden ollessa pelikyvytön, mutta tämä ei koske puolustavan keskikenttäpelaajan roolia. Niin kauan kuin de Jong on kentällä, ongelmaa ei ole, mutta tuskin hän pelaa kaikkia pelejä. Toisaalta, jos joukkueessa on niin paljon taitoa, että se pystyy hallitsemaan peliä mielin määrin, ehkä neljä puolustajaa riittää. Tällöin joukkueen nousevat laitapakit, erityisesti Kolarov ja Richards, joutuvat kuitenkin rajoittamaan hyökkäysintoa.
Tätä kirjoittaessani huomaan huhun, jonka mukaan puolustava keskikenttäpelaaja (ja loukkaantumisherkkä) Owen Hargreaves saattaa siirtyä Cityyn ennen siirtoajan umpeutumista. Nerokasta.
Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, seuraavana syksynä valioliigaa seurataan hetken aikaa taas Brittein saarilta. Tosin Edinburghissa pitänee siirtää huomio skottiliigaan, mutta eiköhän Skotlannissakin olla kiinnostuneita korkeatasoisesta jalkapallosta. Ainakin Match of the Day näkyy televisiossa, jos vain pääsee vekottimen ääreen. Sitä ennen on hoidettava oireet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti