Kesän lukemistot: 22 kirjaa

Toistaiseksi olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa, uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut päätökseen 22 kirjaa.

Olen ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista, epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.

Phil Zuckermanin ja kumppaneiden The Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen. Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta, tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.

Peter Guralnickin Sweet Soul Music (2006) oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.

Jaakko Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää. Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.

Futiksen arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja -kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.         

Sosiologi Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.

Who-yhtyeen kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua. Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan suhteen ristiriitaista informaatioita.

Russell T. McCutcheonin A Modest Proposal on Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.

Mikko Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.

Aaron W. Hughesin Comparison (2017) pohtii, mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.           

Stephen Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa, miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.

Viljami Puustisen kokoaman haastattelukirja This is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa itselleni.

Runoilija Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille punkkareille nostalgianälkään.

Kriitikko Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita. Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi” kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla, mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.

Kirjailija Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä. Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista, politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.

Juice Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi varatun pinon päälle.

Byung-Chul Hanin pamfletti Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä, kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Kantrilaulajien aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä. Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.

                                                                

Robert Verkaikin Jihadi John (2017) käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä laajemmin. 

Stefan Collinin Speaking of Universities (2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin, sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.                         

Edward O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena olentona.                    

Asad Haiderin Mistaken Identity: Race and Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä. Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille, joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden analyysia.

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus: Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm. perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.

Tällaista tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

Näistä syistä Suomi ei ole ollut jalkapallon MM-kisoissa

Pian alkavat jalkapallon MM-kisat. Suomi ei pelaa niissä. Ei Suomi ole pelannut koskaan aikaisemminkaan. Nyt selitän lyhyesti, miksi Suomi ei ole koskaan pelannut jalkapallon MM-kisoissa.

Tunnetuin selitys on se, ettei Suomi ole pelannut tarpeeksi hyvin karsinnoissa. Tämä on kuitenkin vain osaselitys. Nimittäin ennen toista maailmansotaa MM-kisoihin pääsi ilmoittautumalla. Suomi ei ilmoittautunut.

Suomi seurasi tuolloin olympialiikkeen amatööri-ihannetta eli ammattilaisuutta ei suosittu. FIFAn MM-turnaus oli syntyjään ammattilaisuuden pohjalle syntynyt tapahtuma. Ammattilaisuuden suosimisella Suomella olisi voinut olla intressiä ilmoittautua ja saada kasaan yhtä kova tiimi kuin Ruotsilla, joka muutti linjansa Suomea aikaisemmin.

Suurempi syy lienee kuitenkin siinä, että aikansa tärkein urheiluorganisaattori eli suojeluskuntalaitos suosi pesäpalloa. Suojeluskuntajärjestö perustettiin vuoden 1918 sodan jälkeen valkoisten voittajien toimesta. Se suosi lajeja, jotka parantaisivat maanpuolustusvalmiuksia. Hiihto oli tietenkin tärkeää, mutta myös joukkuepelit, koska niillä oli ”joukkoja liikkeelle saava vaikutus”.

Vielä vuonna 1920 jalkapallolla näytti olevan hyvä asema suojeluskuntaurheilussa. Sitten Lauri Pihkala kehitti pesäpallon.

Jalkapallo jäi pesäpallon jalkoihin kahdesta syystä. Jalkapallossa ei saanut levätä nopeiden spurttien jälkeen, ainakaan samoin kuin pesäpallossa – ja oletetusti sodassa, kun liikutaan maastossa spurttaillen ja syöksyen. Sen lisäksi pesäpallon etu oli käsien käyttö. Käsien käyttökiellon ajateltiin olevan epäsopiva nuorten miesten hermostokehitykselle. Sodassa ei kranaatit ja turvenuijat ehkä lentelisi toivottuun tapaa, jos nuoriso vain potkisi nahkakuulaa.

Suomi ei siis ole koskaan ollut kisoissa yksin epäonnistuneiden karsintojen vuoksi. Aikanaan syynä olivat urheilupolitiikka – amatööriyden suosiminen – ja urheilun kytkeytyminen valkoisten maanpuolustusintoon.

Lähteinä on käytetty kahta artikkelia:

Itkonen, Hannu & Nevala, Arto 2007. Jalkapallo, maailma ja Suomi. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 11–20.

Vasara, Erkki 2007. Jalkapallo – suojeluskuntajärjestön vieroksuma urheilumuoto. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 84–99.

Urheiluko pyhää?

Yle Puheen melko tuoreessa ohjelmasarjassa Radio Stadion käsitellään urheilua. Kolmannen ohjelman teemana oli urheilupyhätöt. Kävin ohjelman vieraana ja etukäteen oli selvää, että aihepiiriä tullaan käsittelemään laajasti urheilun, pyhän ja uskonnon akselilla, vaikka suorituspaikat olivat nostettu otsikkoon. Tunnin mittainen ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenasta (linkki löytyy tämän tekstin lopusta).

En aio tässä referoida keskustelun sisältöä, vaan toivon ihmisten kuuntelevan ohjelman. Itse keskustelusta jäi hyvä fiilis, parista syystä. Kun toisena studiovieraana oli vuoden urheilutoimittajaksi valittu Jari Kupila, oli kiinnostavaa kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa. Ei tullut sellainen olo, että tarvitsisi pitää ohjia omissa käsissä tai väittää vastaan tai korjata toisen sanomisia. Näiden sijaan oli rento, aihetta muutamista näkökulmista pyörittelevä juttutunti.

Lisäksi urheilu on itsessään aihe, joka ansaitsee pohdintaa myös suhteessa uskontoon. Kun en aio siirtää tutkimustyön painotusta urheiluun, niin näin tulee ainakin jonkin verran käsiteltyä asiaa.

Olen toki käsitellyt asiaa aikaisemmin ja julkaissut kaksi pidempää artikkeli urheiluun liittyen tai urheilua sivuten.

”Fanius ja uskonto” ilmestyi teoksessa Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä 10 vuotta sitten ja ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?” julkaistiin vuonna 2014 teoksessa Sokrateen syöksypusku. Jalkapallon filosofiaa. Molemmat on julkaistu uusina versioina teoksessani Pehmeitä kumouksia. Uskonto, media, nykyaika (2015).

Se, että urheilu ansaitsee monipuolista pohdintaa tulosjournalismin rinnalle, on yksi asia. Sen lisäksi urheilu – erityisesti jalkapallo – on uskontotieteen käsitteellisten sormiharjoitusten perusaihe, kun pohditaan uskonnon kategoriaa ja sen rajoja: Voiko urheilu olla uskonto? Onko urheilu pyhää? Millä kriteereillä? Voivatko uskonnon ja pyhän kategoriat olla mielekkäitä, jos ne kattavat urheilunkin?

Radio-ohjelma ei sentään (onneksi) keskittynyt uskontotieteellisiin sormiharjoituksiin, vaan melko monipuoliseen urheilun maailman funtsailuun uskonnon ja pyhän käsitteet työkaluinaan. Mielestäni lopputulos on aika mukavaa populaaria pohdintaa, jossa tavoitteena ei ollut väittää urheilun olevan uskontoa tai pyhää (tai kiistää sitä), vaan selvittää, saadaanko urheiluun luotua kiinnostavia näkökulmia, jos siitä keskustellaan näiden valittujen käsitteiden kautta.

Linkki ohjelmaan: https://areena.yle.fi/1-4377877

Guardiolan taktiikkapeppailua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut jalkapallosta. Se ei tarkoita, etten olisi seurannut lajia. EM-kisat olivat monella tavalla lievä pettymys, joten en välittänyt kirjoitella tapahtumasta. Nyt ollaan kuitenkin syksyn ovella. Se tarkoittaa, että Valioliiga on jo käynnistynyt. Jätän veikkailut muille ja keskityn taktiseen mehusteluun.

Valioliigassa on monta joukkuetta, jonka valmentaja on valokeilassa. Saako Conte puhtia Chelseaan? Mitä Mourinho tekee Manulle? Toistaako Ranieri viime kauden jymypaukun Leicesterissä? Jatkuuko Pochettinon menestys Tottenhamissa? Jaksaako Wenger vielä keksiä uusia kujeita Arsenalissa? Onko Kloppin metodit sisäistetty Liverpoolissa? Miten sujuu Moyesin paluu Valioliigaan Sunderlandin peräsimessä? Itselleni – ja varmaan aika monille neutraaleille taktiikoista innostuville – kiinnostavinta kuitenkin on nähdä, miten Pep Guardiola organisoi Manchester Cityn miljonäärit.

Olen nähnyt Cityn pelaavan vain kerran verrattain heikkoa Steaua Bukarestia vastaan mestareiden liigan karsintapelissä. Lisäksi olen lukenut tukun joukkuetta käsitteleviä juttuja, mutta en ole ehtinyt perehtymään siihen, miten Guardiola esimerkiksi muutti Bayern Münchenin pelitapaa. Näkemäni ja lukemani perusteella on aivan liian aikaista sanoa mitään vakuuttavaa, mutta alustavasti Guardiolan tulo näyttää muuttaneen pelitapaa seuraavasti:

1. Maalivahti. Suurin Cityä koskeva uutinen viime viikkoina on ollut Englannin maajoukkueveskari Joe Hartin jääminen penkille. Jokainen asiantuntija on sitä mieltä, että mies torjuu palloja paremmin kuin kakkosveskarina toiminut Willy Caballero. Mistä siis on kyse? Guardiola ei oikeastaan välitä maalivahdin torjumistaidoista niin paljon kuin hänen kyvystään pelata liberona jalalla, alimpana pelaajana. Siksi hän valitsee maalivahdin sen perusteella, miten hyvin he osaavat antaa tarkkoja syöttöjä jalalla. Tässä Caballero ilmeisesti on Hartia hitusen parempi. Samasta syystä tällä hetkellä Barcelonan kakkosveskari Claudio Bravoa ollaan huhujen mukaan ostamassa Cityyn. Bravon syöttötarkkuus on Euroopan huippua (yli 80%), kun taas Joe Hartilla se oli viime kaudella seitsemänneksi paras Valioliigassa (hieman yli 50%).

2. Keskuspuolustajat. Moni valmentaja arvostaa pitkiä ja rotevia keskuspuolustajia, jotka taklaavat kovaa ja katkovat keskityspallot päällä. Guardiola preferoi jalalla taitavia keskuspuolustajia. Tästä syystä yleensä laitapuolustajana (ja joskus keskikentän laidassa) pelaava Aleksandar Kolarov aloitti Sunderlandia vastaan tällä paikalla eikä esimerkiksi yksi maailman kalleimmista puolustajista, Eliaquim Mangala. Kenties samasta syystä Guardiola on joskus peluuttanut tällä paikalla aikaisemmissa seuroissa keskikenttäpelaajia. Hän myös kommentoi keskikenttäpelaajien Fernandinhon, Fernandon ja Yaya Touren sopivan tähän rooliin. Cityn juuri ostama maailman toiseksi kallein puolustaja John Stones on ihanteellinen tähän, koska hän on niin taitava jalalla. Vincent Kompany kävisi tähän myös, mutta hän on jatkuvasti loukkaantuneena. Siksi huhuissa italialaista Leonardo Bonuccia on viety Cityyn. Viime kauden keskuspuolustajista Nicolás Otamendi on mahdollinen pelaaja Stonesin pariksi, mutta hänkään ei ole optimaalinen. Steaua Bukarestia vastaan pelatussa ottelussa Guardiola ripitti Otamendia puoliajalla siitä, että Otamendi oli liukunut yhteen tilanteeseen – ilmeisesti  Guardiola haluaa topparien pysyvän pystyssä.

3. Laitapuolustajat. Tällä saralla City ei ole vahvistanut joukkuettaan. Laitapuolustajat ovat ikääntyviä, yli 30-vuotiaita pelaajia eikä niiden keskinäisessä hierarkiassa ole vielä nähtävissä uuden valmentajan kädenjälkeä. Aikaisemmin laidat nousivat tukemaan hyökkäystä laidoilla, joten he usein keskittivät palloja rangaistusalueelle. Guardiolan suosimassa pelityylissä he nousevat usein keskikentän keskelle eikä pelkästään laitaan. Heistä tulee välillä jonkinlaisia pelintekijöitä. Näin wingereille jää enemmän tilaa laidoilla. Tässä systeemissä keskikentän puolustavan pelaajan on toisinaan laskettava toppareiden tasolle, kun laitapuolustajat ovat niin korkealla. Näin myös avautuu tilaa vastustajalle hyödyntää tyhjiä laitoja.

4. Puolustava keskikenttä. Guardiola näyttäisi suosivan yhtä selkeästi puolustavaa keskikenttäpelaajaa, joka tarvittaessa pysäyttää hyökkäyksen rikkomalla, mutta pystyy myös pelaamaan hyökkäyssuuntaan. Kyseinen pelaaja laskee usein kahden topparin tasolla, jolloin puolustuslinjassa on kolme, kun laitapuolustajat ovat ylempänä. Pelin avaamisessa tällä pelaajalla on keskeinen rooli: laitapelaajat muodostavat maalivahdin ja tämän pelaajan kanssa timanttikuvion. Usein syöttö lähtee maalivahdilta timantin kärkeen. Fernandinho on pelannut tätä paikkaa parissa ensimmäisessä pelissä. Siihen voi tulla myöhemmin myös uusi hankinta Gundogan, kunhan hän tervehtyy pelikuntoiseksi. Fernando voi tarvittaessa pelata tässä, mutta hän ei ole tarpeeksi luova ylöspäin pelattaessa. Aikaisemmin City pelasi kahdella puolustavalla keskikenttäpelaajalla. Käytännössä oli usein niin, että toinen tai joskus jopa molemmat unohtivat puolustaa.

5. Keskikentän keskusta. Tässä on kaksi pelaajaa. Ne voisivat olla ”kymppipaikan” pelintekijä ja ”kasipaikan” pelintekijää tukeva keskikenttämies. Mutta kun Cityllä on siinä kohdassa tällä hetkellä David Silva ja Kevin de Bruyne, niin roolit sekoittuvat siten, ettei kumpikaan pelaa puhdasta kymppiä eikä kasia. De Bruyne itse kutsui rooliansa vapaaksi kasiksi. Viime kaudella roolitus oli vähän epäselvä, ja Silvan ja de Bruyne pelasivat tavallaan samaa roolia eivätkä yhdessä. Jos he olivat samaan aikaan kentällä, toinen meni laitaan, ja menetti näin omimman roolinsa.

6. Wingerit. Guardiola näyttää suosivan wingereitä. Raheem Sterling siirrettiin oikeaan laitaan ja siellä hän voi olla vapaassa tilassa, kun keskellä on riittävästi hyökkäysvoimaa. Tämä on suosinut häntä toistaiseksi. Uusi hankinta Nolito on pelannut toisessa laidassa wingerinä. Myös Jesus Navas sekä uusi hankinta Leroy Sane pelaavat wingereinä. Ero aikaisempaan on se, ettei taktiikassa 4-2-3-1 ole mahdollisuutta yhtä leveisiin wingereihin kuin Cityn viime pelien muodostelmassa 4-1-4-1. Kun joukkueeseen ostettiin kaksi wingeriä, Nolito ja Sane, on selvää, että tätä taktiikkaa Guardiola haluaa jatkaa. Näin hyökkäykseen saadaan vauhtia ja suoraviivaisuutta. Se tekee laitapuolustajan työn vaikeaksi, kun hän ei aina tiedä, ottaako wingerin vai 10- tai 8-paikalta murtautuvan pelaajan. Systeemin tilkitseminen vaatii keskikenttäpelaajan tukea.

7. Hyökkäys. Toistaiseksi Guardiola on suosinut yhden hyökkääjän taktiikkaa. Näin on jatkettava, jos haluaa pitää pallonhallinnan omalla joukkueella ja samalla wingerit. Aguero on tähän selvä ykkösvalinta, mutta kun muistetaan hänen loukkaantumisalttius, on jossain vaiheessa otettava mukaan nuoret vaihtoehdot. Tässä vaiheessa kakkosvaihtoehto on Kelechi Iheanacho. Aikaisemmin City pelasi vaihtelevasti yhdellä tai kahdella kärjellä. Tässä on kaikkein vähiten muutosta.

8. Vauhti kahteen suuntaan. Jos aikaisemmin City pelasi usein hitaasti, ikään kuin käsijarru päällä, Guardiola tuo vauhtia peliin. Vaikka joukkueella on pyrkimys rauhalliseen pallonhallintaan ja lyhytsyöttöpeliin (roiskimiset ja kukkupallot ovat kiellettyjä), hyökkäykset ovat merkittävästi nopeampia kuin aikaisemmin, ainakin teoriassa. Vielä olennaisempaa on palloton pelaaminen. Nyt pyritään erittäin nopeaan katkoon, aggressiivisemmin kuin ennen, vaikka se on erittäin kuluttavaa. Tämäkin yksityiskohta suosii Sterlingiä, joka nopeudellaan saa tehtyä silloin tällöin yllättäviä katkoja, mistä hän jatkaa toisinaan tyhjässä tilassa kohti vastustajan maalia. Tämä taktiikka myös perustelee, miksi sinänsä loistava Yaya Toure ei sovi parhaalla mahdollisella tavalla joukkueen pelityyliin. Hän ei ole riittävän kova työmyyrä molempiin suuntiin ja 33-vuotiaana alkaa jo askel painaa.

Tuleeko tällä ryhmittymällä menestystä? Heikkoja joukkueita vastaan pallonhallinta tulee olemaan täysin Cityllä. Muutamat joukkueet tulevat kokemaan rökäletappion. Systeemi näyttää alustavasti kuitenkin haavoittuvaiselta. Tehokkaat vastaiskujoukkueet hyödyntävät puolustavien pelaajien vähäisyyden, väsyvien tai laiskistuvien keskikenttäpelaajien kyvyttömyyden seurata vastustajaa puolustuspäätyyn sekä puolustuspään lyhytsyöttöpelissä tapahtuvat virheet. Luulen, että Guardiola tietää nämä heikkoudet, mutta on valmis ottamaan muutaman maalin omiin silloin tällöin, koska systeemin vahvuuksilla pitäisi useimmissa peleissä saada pari maalia aikaiseksi.

Guardiolan pelisysteemin lähtökohta on se, ettei anneta palloa vastustajalle. Se kuulostaa yksinkertaiselta mutta vaatii maailmanluokan pelaajat. Keskitason pubiliigajoukkuetta voi olla vaikeaa saada menestymään tällä systeemillä.

Futiksessa (toiseksi) parasta on taktiikka

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne futiksesta. Se ei tarkoita, ettenkö edelleen käyttäisi osaa kutistuneesta vapaa-ajastani lajin seuraamiseen. Nyt kimmokkeen antoi ottelu, jota en edes nähnyt kokonaan. Manchester City voitti vieraissa Sevillan lukemin 1-3 ja varmisti paikkansa mestareiden liigan seuraavaan vaiheeseen.

Olen aina ollut innostunut lajin taktisista oivalluksista. Vuoden 1988 EM-kisoista jäi mieleen esimerkiksi Hollannin joukkueen valopilkut, mutta niitäkin syvemmin sykähdytti Neuvostoliiton taktiset vaihdokset kilpikonnapuolustuksesta huippukorkeaan karvaukseen. Niin paljon kuin olisin toivonut Suomen pieksevän Serbian stadikalla vuonna 2007, kahden maalin tappiosta jäi mieleen aurinkoisen sään lisäksi Serbian joukkueen liikkeen kontrolloitu yhtenäisyys.

Cityn voittaessa Sevillan joukkue pelasi perinteisestä ryhmityksestään poikkeavalla tavalla. Aikaisemmin ongelmana on ollut vuotava puolustuspelaaminen, josta käy syyttäminen koko joukkuetta, ei puolustajia. Ziljonääreistä ja multitalenteista koostuvat joukkue on – lehdistön termiä lainatakseni – ollut ”naiivi” luullessaan voivansa dominoida mestareiden liigan kovia pelejä samalla tavalla kuin joukkue välillä pieksee maansa sarjan heikoimpia joukkueita laittamalla tukun hyökkääviä pelaajia kentälle.

Joukkue on tavallisesti pelannut neljällä puolustajalla, kahdella näennäisesti puolustavalla keskikenttäpelaajalla, kahdella tai kolmella hyökkäävällä keskikenttäpelaajalla ja yhdellä tai kahdella hyökkääjällä. Hyökkäyspeli on toiminut mukavasti, koko joukkueen puolustaminen ei.

Sevillaa vastaan ryhmitys oli toisenlainen.

Neljän puolustus oli muuttumaton: kaksi jykevää topparia ja laidoilla nousukykyiset puolustajat. Erityisesti vasemmalla pelannut Alexander Kolarov vietti alkupelissä enemmän aikaa Sevillan kenttäpuoliskolla kuin omallaan (ks. kuva: vasen laita numero 11).

Hyökkääjiä oli tällä kerralla vain yksi. Sekään ei ollut merkittävä muutos. Suurin uudistus koski keskikenttää.

Tavallisesti keskikentän pohjalla on pelannut Yaya Toure ja Fernandinho, molemmat ylöspäin pelaavia, joskus puolustamisen unohtavia taitureita, jotka kuitenkin pystyvät tukemaan puolustusta. Nyt sinne laitettiin lähinnä Fernando, joka on vahva puolustamisessa. Hän ei unohda itseään hyökkäyspäähän.

Fernandon yläpuolella olivat teoriassa puolustavat keskikentät Fernandinho ja Yaya Toure. Heidän yläpuolellaan, laidoilla, pelasivat Raheem Sterling ja Jesus Navas, nopeat laitalinkit, jotka kykenevät satunnaisesti tukemaan puolustusta. Näin keskikentälle muodostui puolustuskykyisempi balanssi, mutta koska Fernandinho ja Yaya Toure ovat vahvoja myös hyökkäyssuunnassa, City ei menettänyt juuri mitään hyökkäysvoimassaan vahvistaessaan keskikentän puolustusta. Mutta he näyttävät tarvitsevan Fernandon alapuolelleen, jotta puolustaminen ei jää neljän puolustajan varaan.

Uutta oli se, että hyökkääviä, vain vähän puolustusta tukevia pelaajia oli vähemmän kentällä. Siksi esimerkiksi upeasti seurassa aloittanut Kevin de Bruyne oli penkillä. Samasta syystä hyökkäykseen riitti vain yksi pelaaja. Mutta juuri näiden ratkaisujen vuoksi City sai kontrollin keskikentällä ja pystyi vyöryttämään roppakaupalla vaarallisia tilanteita.

Näkyvin muutos oli se, että Fernandinho pääsi osoittamaan kykynsä hyökkäyssuuntaan pelaamisessa, kun Fernando oli alempana puolustuksen tukena. Hänen keskimääräinen positionsa pelin alkupuolella oli erittäin korkealla. Hyökkääjä Wilfred Bonyn positio oli statistiikan mukaan vain niukasti korkeammalla (ks. kuva Bony keskellä oikealla numero 14 ja Fernandinho sen vasemmalla puolella numero 25). Fernandinho sai man of the match -tittelin, teki maalin, syötti yhden, oli toinen syöttäjä viimeisimmässä, mutta pystyi samalla tukemaan puolustusta Yaya Touren tavoin.

Cityn muoto oli siis suunnilleen 4-1-2-2-1. Se tuotti voiton ja peliesityksen, jota kommentaattorit arvioivat joukkueen vahvimmaksi eurokentillä. Harry Redknapp, jolla ei ole mitään tekemistä joukkueen kanssa, totesi, että esitys oli yksi vahvimmista, mitä brittijoukkueilta ylipäätään on nähty eurokentillä vuosiin. Se on aika paljon sanottu, sillä Chelsea ja Manchester United ovat sentään voittaneet mestareiden liigan.

Futiksessa parasta on pelaaminen. Jos sitä ei lasketa, niin katsomisessa on monta mahdollista ilon aihetta. Minulle taktiset kuviot ja joukkuepelaaminen nousevat yksilösuoritusten ylitse, vaikka ei niidenkään hienoutta voi väheksyä.

Lisää anonyymeja paljastuksia jalkapallosta

Vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittelin jalkapalloa käsittelevästä kirjasta, joka oli kirjoitettu nimellä The Secret Footballer. Vuonna 2012 ilmestynyt teos sai jatko-osan heti seuraavana vuonna, Tales from the Secret Footballer (2013). Akateemisen kirjakaupan hankkiutuessa omistajanvaihdoksen myötä eroon myyntiartikkeleistaan, päätin ostaa jatko-osan viidellä eurolla. Enkä vain ostanut, luin myös.

Ensimmäinen kirja oli vetävä omakohtainen tilitys siitä, millaista on olla ammatiltaan jalkapalloilija, vieläpä sellainen, joka on käynyt huipulla. Toinen kirja keskittyy oikeastaan kahteen asiaan: ensimmäisestä kirjasta pois jääneisiin anekdootteihin jalkapalloilijan hulppeasta mutta kurinalaisesta elämästä sekä mahdollisuuksiin uran ehtoopuolella. Molemmat voisivat olla kiinnostavia.

Juttukokoelmana tämäkin teos toimii, mutta se ei riitä muodostamaan klassikkoa. Osa anekdooteista kiinnostaa, osa on liikaa rahaa liian nopeasti saaneiden rasavillien sekoilua.

Uran ehtoopuolen vaihtoehtojen pohtijana teos onnistuu keskinkertaisesti. Potentiaalisesti huippukiinnostava aihe, jossa vaihtoehdot ovat tapetilla: pelaaminen alasarjassa tai ulkomailla, managerointi, valmentaminen, pr-toiminta, pelaaja-agentti. Toteutus vain ei ole napakymppi. Silti tätä lukee paljon mieluummin kuin tavanomaista jalkapallokirjaa.

Välillä mietin, miksi tämä ensimmäistä kirjaa selvästi heikompi tekele kuitenkin imee mukaansa. Kenties yksi syy on omakohtainen sisäpiiriläisen etnografiaa muistuttava ote, joka yhdistyy juoruiluun ja pyrkimykseen paljastaa asioita, joita ei futisjulkisuudessa käsitellä.

Ongelmistaan huolimatta teos valottaa jalkapallon maailmaa freesillä tavalla. Kuten ensimmäiseenkin teokseen, myös tähän sisältyy näkemyksiä, joista jopa jalkapallon asiantuntijoina itseään pitävät ovat olleet verrattain hiljaa. Yksi esimerkki on paljon puhuttu Fifan financial fair play säännön yksityiskohta, jonka mukaan seuran palkkabudjetti ei saa ylittää 50 prosenttia koko budjetista. Käsitykseni mukaan Financial fair play pykälä on esitelty julkisuudessa pienten seurojen paikallisen pelaajatuotannon tukijana, suurten seurojen rahavaltaa sekä kaikkien seurojen velkaantumista vastaan. Tämä kirja antaa aiheesta kriittisen kuvan: eniten kärsivät toisella tai kolmannella sarjatasolla pelaavat seurat. Pykälästä kärsivät myös ehtoopuolta lähestyvät starat, jotka voisivat jäähdytellä pikkuseurassa ja jakaa osaamistaan seuralle ja nuorille sillä tavalla. Heitä on yhä vaikeampi palkata, koska palkkatoiveet ovat verrattain korkeita. Tämän aiheen käsittely olisi voinut olla perusteellisempaa.

Kirjan loppupuolella pohditaan, millaiseksi peli on muuttumassa tulevaisuudessa. Siellä on muutamia kiinnostavia näkemyksiä. 

Yksi on se, että pelaajia pystytään tarkkailemaan reaaliajassa niin, että tiedetään, milloin hänen on juotava ennen janon tunnetta. Syy on yksinkertainen. Yhden prosentin dehydraatio vähentää suorituskykyä noin 10 prosenttia. Jos kaikilla joukkueessa on sama tilanne, menetetään laskennallisesti yhden kenttäpelaajan tehot. 

Toinen on google-lasit, joihin voidaan laittaa reaaliaikaista informaatiota pelistrategioista. 

Kolmas on nuorten potentiaalin kartoittaminen. Jos voidaan tehdä yksityiskohtaisia testejä laajassa populaatiossa, voidaan massasta seuloa jalkapalloilijoille suotuisilla ominaisuuksilla varustetut nuoret ennen kuin kukaan huomaa niitä ”paljaalla silmällä”. Käytännössä seurat voisivat rahoittaa testit ja tehdä ne esimerkiksi kouluissa. Vähän pelottavaa, vähän scifiä, mutta lähestulkoon arkitodellisuutta ja uskottavaa.

Valitettavasti osa kirjasta on tekijänsä henkilökohtaista jaarittelua vailla sen kummempaa kytköstä jalkapalloon. Ei kai salanimellä kirjoittava henkilö kuvittele ensimmäisen menestysteoksensa jälkeen, että hän olisi kiinnostava hahmo? Kiinnostavaa on vain se, miten hänen tekstinsä avaa (enimmäkseen brittiläistä) jalkapallokulttuuria.

 

Futis on parasta paikan päällä

Suomi tasasi eilen EM-karsinnassa pisteet Kreikan kanssa. 1-1 oli odotettu ja lopultakin oikeutettu tulos. Pitkästä aikaa pääsin katsomaan Suomen peliä stadionilla. Edellinen kerta taisi olla Hollantia vastaan. Taas se tuli todistettua: futis on parasta paikan päällä.

Nautin futiksesta myös televisiosta katsottuna. Kesän MM-kisoja seurasin aktiivisesti päivästä toiseen. Sohvalla oli miellyttävää loikoilla, eikä baarissa kankaalta katsominen tuoppi kädessä ollut sekään hullumpaa. Merkittävin ero on siinä, että paikan päällä näkee, miten joukkue liikkuu, sen, mitä tapahtuu niissä kentän osissa, joihin kamera ei zoomaa. Kamera seuraa palloa, luonnollisesti.

Ensimmäinen puoliaika oli Suomelta todella tahmeaa peliä. Alakerta ja Sparv eivät saaneet avattua peliä ylöspäin. Kreikka puolusti kurinalaisesti. Istumapaikkani oli siinä Hurmeen yläpuolella, joten pääsin seuraamaan alkuminuuteista asti sitä pientä epävarmuutta, joka hänen otteissaan näkyi. Kreikka tuli useimmiten samalta laidalta. Pienestä peittovirheestä syntyi sen verran tilaa, että taitava laukaus meni maaliin.

Mietin ratkaisuja. Ajattelin, että Eremenko on laitettava alemmaksi ja Sparv lähtee vaihtoon. En pohtinut sen kummemmin, kuka tulee tilalle. Ehkä Hämäläinen. Samalla mietin, että tiistain Romania-pelin jälkeen voidaan ehkä jo todeta, ettei Mixun valmentajakausi ollut menestys.

Toinen puoliaika alkoi. Hetemaj oli vaihdettu pois. Hämäläinen tuli tilalle. Eremenko siirtyi alemmas rakentamaan peliä. Sparv nousi korkeammalle. Olin iloinen – tämä oli samansuuntainen vaihto kuin olin toivonut, mutta vielä paljon parempi. Hetemaj ei voi olla tyytyväinen omaan suoritukseensa.

Peli muuttui välittömästi. Ensimmäisellä puoliajalla pitkät avaukset menivät järjestäen kreikkalaisille. Nyt Hämäläinen haki niitä jatkuvasti, onnistuneesti. Eremenko rakensi peliä ja tilaa alkoi löytyä. Samoin Eremenko ohjasi käsillään muiden syöttölinjoja. Ilman häntä Suomen joukkue on tällä hetkellä niukasti yli ei mitään. Hän on ainoa todellinen kansainvälisen tason pelaaja.

Suomi sai pallon maaliin ja tilanne oli tasan. Tämän jälkeenkin Suomi oli vaarallinen, mutta paikat jäivät vähiin. Teemu Pukin tilalle tullut Joel Pohjanpalo teki yhden suuren virheen, kun häneen iski ujous. Oman ratkaisun sijaan hän antoi ylivoimahyökkäyksessä epäonnistuneen syötön. Lopussa Kreikka sai taas otteen peliin ja tasapeli alkoi tuntua hyvältä tulokselta.

Puoliajan reagoinnin vuoksi annoin Mixulle kaiken kunnian. Siitä karisi puolet pois, kun hän totesi vaihdon syntyneen pitkälti siksi, että pelkäsi Hetemaj’n ottavan toisen varoituksen. Kommentti on hölmöläisen puhetta. Vain typerys ei olisi reagoinut Suomen saamattomuuteen taktisesti siirtämällä Eremenkon alemmaksi. Sitä en osannut ennakoida, että Hämäläisen tuominen peliin oli myös erittäin tärkeä ja onnistunut ratkaisu, joilla pitkät avaukset saatiin omalle pelaajalle.

Edellisen kerran näin Suomen kohtaavan Kreikan olympiastadionilla syksyllä 2001. Silloin Suomi voitti lukemin 5-1.

Jalkapallon filosofiaa

Tiedäthän sen filosofisen kirjasarjan, jossa julkaistavien teosten otsikoissa on filosofia ja jotain – Tähtien sota, Doctor Who, Sherlock Holmes, Iron Man, Wire ja niin edelleen. Näissä kirjoissa tehdään pieniä filosofisia sormiharjoituksia käyttämällä populaarikulttuuria esimerkkinä. Vain harvoin sarjan kirjat kertovat jotain uutta ja kiinnostavaa itse populaarikulttuurisista tuotteista.

Jussi Saarisen ja Mikael Melanin toimittama Sokrateen syöksypusku: Jalkapallon filosofiaa (Docendo 2014) lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan filosofian tulee auttaa ymmärtämään jalkapalloa eikä toisin päin. Toki jalkapallon avulla havainnollistetaan filosofisia kysymyksenasetteluja myös tässä teoksessa, mutta lähtökohta on selvä: tämä on kirja jalkapallosta.

Toimittajien kepeän dialogimuotoon rakennetun johdannon lisäksi teoksessa on yhdeksän artikkelia. Niissä käsitellään pelaamista, peliä ja sen seuraamista erilaisista näkökulmista. Ote on asiallinen, mutta ei ryppyotsainen.

Itse osallistuin teokseen artikkelilla ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?”. Olin pitkään kahden vaiheilla, ryhdynkö kirjoittamaan teokseen, koska en saanut mitään ideaa, jonka välttämättä haluaisin suoltaa paperille. Lopulta päädyin aiheeseen, joka oli mietityttänyt jo vuosia, mutta joka alkoi vaivata itseäni entistä enemmän sopivasti kirjahankkeen ajoituksen kannalta.

Jalkapallon  ja uskonnon suhteita on käsitelty aikaisemmin, joskaan suomen kielellä – toisin kuin ruotsiksi – ei tietääkseni ole ilmestynyt ainakaan kirjamittaista pohdintaa aiheesta. Itsekin jouduin paneutumaan aiheeseen työskennellessäni Leedsin yliopistossa uskontoa mediassa tutkivassa projektissa. Huomasimme, että uskonto on esillä metaforisesti brittiläisessä urheilujournalismissa, erityisesti jalkapalloraporttien kielenkäytössä. Lisäksi jalkapallouutisoinnissa käsitellään yhä enemmän uskontoa, esimerkiksi pelaajien  uskonnollisuutta ja uskonnollisuuden ilmauksia.

Jotain käsittelyni ajankohtaisuudesta brittikontekstissa kertoo se, että pian jutun kirjoittamisen jälkeen BBC esitti televisio-ohjelman The Muslim Premier League, josta olen blogannut täällä: http://teetai.blogspot.fi/2013/07/valioliigan-muslimit.html Suomen oloihin käsittelyni istuu huonommin, joten siksi ei olekaan outoa, että esimerkkini ovat Suomen ulkopuolelta. Voisi kuitenkin olettaa, että muutamat käsittelemäni näkemykset ja esimerkit tulevat osaksi myös suomalaista jalkapallojulkisuutta.

En ole itse vielä päässyt loppuun asti kirjassa, mutta olen selannut sen läpi ja lukenut kolmasosan. Sen perusteella sitä voi suositella kaikille lajista kiinnostuneille, joita akateeminen mutta kepeä tyyli ei ole vieraannuttava. Teksteillä on myös jonkin verran akateemista arvoa. Itselleni ehkä yllättävintä on se, että osa teksteistä sopii mainiosti myös futiksen parissa työskenteleville, kuten valmentajille, markkinoijille ja lajin päättävissä elimissä touhuaville.

Joulu on niin kaukana, etten viitsi pihdata Suomen Palloliiton Liittohallituksessa vaikuttavalle isälleni varaamaani kappaletta sinne asti.

Linkki kustantajan sivulle:

http://www.docendo.fi/tuote/978-952-291-044-8

Jos luet yhden kirjan jalkapallosta…

…se voisi olla anonyymina kirjoitettu I am the Secret Footballer. Vuonna 2012 ilmestynyttä kirjaa puffattiin siinä määrin, että itselle tuli hylkimisreaktio. Guardianissa julkaistut pitkät otteet olivat toki viehättäviä, mutta samalla tuli tunne, että on tirkistelemässä draamassa, jossa tuodaan esiin shokeeraava paljastus toisensa jälkeen.

Manchesterin lentokentällä mieleni kuitenkin muuttui. Taskussa oli kolikkoina neljä puntaa. Ajattelin tuhlata ne, jotta ei tarvitse kantaa metallia takasin Suomeen. Kentän sekatavarakaupassa jossain tikkarihyllyn kohdalla huomasin, että joku on jättänyt kirjan siihen, ilmeisesti pyörtänyt ostopäätöksensä. Huomasin alennuslapun: miinus 50 prosenttia. Hinta oli siis sopivasti £3.99. Jätin sokeriherkut hyllyyn ja ostin kirjan.

Konferenssiväsymyksen vuoksi siirsin syrjään akateemisen paperit ja aloin lukea kirjaa välittömästi. Se imi mukaansa vauhdilla.

Nimettömänä kirjoitettu teos kertoo pääosin raadollisesti mutta riittävän monipuolisesti ammattilaisjalkapallon maailmasta. Se on yhden, masennukseen taipuvaisen pelaajan näkökulma, joka kuitenkin käsittelee lajia managereista faneihin, mediasta agentteihin, brittiläisestä valioliigasta alasarjoihin, huippukokemuksista aallonpohjiin. Eikä se unohda myöskään taktisia kuvioita.

Kirjassa on useita mehukkaita yksityiskohtia, mutta jätän näiden houkuttimien listaamisen muille.

Tärkeää teoksessa on se, että autenttisuusefekti säilyy lähes läpi kirjan. Lukijalle tulee tunne siitä, että futaaja kertoo rehellisesti omasta urastaan ja vaikeuksistaan ylläpitää henkistä tasapainoa ja toimintakykyä. Muutamissa kohdissa kirjoittaja tulee tarpeettoman itsetietoiseksi tehtävästään paljastuskirjan tekijänä. En myöskään liiemmin sympatisoi kohtia, joissa hän muka häpeillen kertoo ökyilystään ja rahoilla leveilystä.

Kirjan tekijästä on esitetty arvailuja. Onpa arvoituksen ratkaisemiselle omistettu jopa verkkosivusto. Sieltä voitte käydä katsomassa arvauksia, jos kiinnostaa. Teoksen sisältö on kuitenkin itsessään lukemisen arvoinen, jos tuntee vetoa kurkistaa yhden näkökulman kautta jalkapalloiluun pelinä, ammattina ja kulttuuriteollisuutena, sen myötä- ja vastamäkiin.  

Yksi näennäisen mitätön yksityiskohta kirjassa on muuttanut jalkapallon katsomistani. Tekijä kommentoi happamasti, että yleisö lähes aina taputtaa pelin helpoimmalle syötölle. Se on puolustajan syöttöpusku omalle maalivahdille. Tämän kommentin jälkeen – riippumatta siitä onko kommentti tosi – en voi enää olla odottamatta virne kasvoilla yleisön aplodeerausta kyseisen suorituksen tapahduttua.

Valioliigan muslimit

Viime vuoden lopulla kirjoitin lyhyen blogitekstin uskonnosta jalkapallossa. Siinä mainitsin erityisesti Newcastlen esimerkkinä futisjoukkueesta, jonka muslimeista on uutisoitu muutaman kerran, mutta kuitenkin harvoin. Sen jälkeen brittimedia on herännyt käsittelemään aihetta. Keskiössä on ollut pikavippifirma Wongan sponsoridiili, jota Newcastlen pelaajista erityisesti Papiss Cisse on vastustanut esittämällä, ettei hän halua pitää paitaa, jossa on kyseisen yrityksen mainos, koska se on hänen uskontonsa vastaista.

Cissen tapausta – ja ylipäätään Britanniassa futaavia muslimeita – on käsitelty enimmäkseen tabloideissa. Niin sanottu laatumedia astui kuvaan kunnolla sunnuntaina seitsemäs heinäkuuta, kun BBC näytti puolen tunnin ohjelman nimeltä The Muslim Premier League.

Olen odottanut jo pitkään, milloin valioliigan muslimeista ruvetaan kirjoittamaan enemmän. Kuten BBC:n ohjelmassa todettiin, parikymmentä vuotta sitten Englannin pääsarjassa pelasi tiettävästi kaksi muslimia. Nyt niitä on noin 40.

Tabloidit ovat käsitelleet aihetta esimerkkinä ongelmasta, konfliktista tai erimielisyydestä, mutta islam ja muslimit eivät ole olleet syytettyinä. Siinä mielessä ei voida sanoa suoraan, että media antaisi tarkoituksellisen huonon kuvan muslimeista. Voidaan kuitenkin otaksua, että muslimeille lienee haitallista, että heistä kirjoitetaan useimmiten ongelmien yhteydessä.

BBC:n lähestymistapa oli toisenlainen. Televisio-ohjelmassa mainittiin hyvin pikaisesti sponsoriasia, mutta sitä ei käsitelty kunnolla. Kyse oli enemmän ohjelmasta, jonka tarkoituksena oli lisätä suvaitsevaisuutta ja integraatiota. Jalkapallo tuo ihmiset yhteen ja ylittää rodulliset ja uskonnolliset erot – ainakin jos kyse on maltillisesta, riittävästi brittiläistyneestä muslimista. Siinä mielessä ohjelma oli paikoitellen jopa imelä.

Dokumentti saattaa olla avartava tavalliselle futisfanille, mutta silti kasvatuksen kohteena olevat voivat tulkita vastakarvaan toteamalla, että tämä on tilanne valioliigassa, mutta se ei muuta mitenkään suhtautumista paikallisiin ongelmiin. Muutama julkkismuslimi ei välttämättä muuta mitään paikallistasolla. Vasta sitten kun naapurilähiön muslimi on kaupungin normaali asukas siinä missä muutkin, vikoineen ja kykyineen, voidaan puhua onnistuneesta yhteiselosta monimuotoisessa yhteiskunnassa.

On selvää, että tällainen suvaitsevaisuus- ja integraatiokehyksessä tuotettu puolituntinen on parempi vaihtoehto kuin toisinaan tekaistuihin todistusaineistoihin perustuvat tabloidien hyökkäykset islaminuskoisia kohtaan.

Jos ohjelmaa katsoo kriittisin silmin, sitä on helppo moittia lankeamisesta tavanomaisiin uskonnollisuuden representaatioihin. Uskonto kuvataan uskomuksina, kieltoina ja sääntöinä. Jos ohjelmaa olisi uskominen, jokainen muslimi rukoilisi viisi kertaa päivässä, paastoaisi ramadanin aikana, antaisi almuja ja kieltäytyisi alkoholista. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Lisäksi, tällaisissa kuvauksissa uskonto olemuksellistetaan ja yhtenäistetään. Poissa on käytäntöjen kirjavuus.

Kun valioliigassa on noin 40 muslimia, he tulevat eri puolilta maapalloa. He eivät ole yhdenmukainen joukko ihmisiä vain siksi, että he pitävät itseään muslimeina. Miten tämän voisi ottaa huomioon ohjelmaa tehdessä on haaste, jota BBC:n tuotos ei ota vakavasti.

Jalkapallon siirtohuhut

Oletko seurannut, miten futaajien siirtohuhut kiertävät mediassa usein puhtaasti huhuina? Niistä kyllä tavallisesti seuloontuu toteutuvat siirrot, mutta tämä kevät on ollut erityisen hauska, jos leikitään ajatuksella, että huhut pitäisivät järjestelmällisesti paikkansa.

Esimerkkini on Manchester City. Koska en seuraa jokaista joukkuetta koskevaa uutisointia yhtä aktiivisesti, olen pakotettu ottamaan Cityn esimerkiksi. En tiedä, onko joukkue poikkeustapaus vai koskeeko seuraava kaikkia. Veikkaisin, että kyse on edellisestä. Nimittäin, Cityllä ei käytännössä ole ensi kaudella joukkuetta. Aktiivisista kenttäpelaajista vain seitsemän on jäämässä joukkueeseen. Siis jos huhuja on uskominen.

Aloitetaan hyökkääjistä.

Mario Balotelli lähti jo tammikuussa AC Milaniin. Roque Santa Cruz ei ole kuulunut pelaavaan joukkueeseen muutamaan vuoteen, joten hän lähtee automaattisesti sopimuksen päättyessä. Huhujen mukaan Carlos Tevez on lähdössä Boca Juniorsiin joko suoraan tai Monacon kautta. Uudesta sopimuksesta hän ei ole kiinnostunut. Edin Dzeko ei ole tyytyväinen super-subin rooliin ja lähtee Saksaan. Nuorista John Guidetti on lähdössä jonnekin loukkaantumisrupeaman vuoksi. Tuoreimman huhun mukaan Sergio Agüero voisi mennä Real Madridiin.

Noin. Jäljelle jää nuori mies Lopes, joka on käynyt tällä kaudella kentällä kerran tai kaksi cup-peleissä. Sillä suoriudutaan seuraavalla kaudella mestareiden liigassa, valioliigassa ja cupeissa.

Siirrytään keskikentälle.

Samir Nasri ei ole ollut hintansa eikä palkkansa väärti, joten hän lähtee kotimaahansa PSG:n riveihin. Scott Sinclair ei ole saanut peliaikaa, eikä ole vakuuttanut pelatessaan, joten hän haluaa lähteä jonnekin yhtä paljon kuin hänestä halutaan eroon. Gareth Barryn sopimus lähenee loppuaan, joten 32-vuotias lähetetään keskikastin valioliigaseuraan ennen eläköitymistä. Viimeisimmän huhun mukaan Yaya Toure ei ole tyytyväinen tulevan sopimuksen ehtoihin, joten hän menee Real Madridiin tai Chelseaan. Myös Javi Garciasta on ollut huhuja. Joko hän haluaa lähteä tai hänestä halutaan eroon, mutta asian tolasta ei ole selkoa.

Näillä huhuilla Jack Rodwell ja James Milner jäävät joukkueeseen. Ilmeisesti myös David Silva. Pari kertaa kentällä käynyt Razak on myös jäämässä. Yhden hyökkääjän taktiikka saa tuekseen neljän pelaajan keskikentän.

Lopuksi on puolustajien vuoro.

Wayne Bridgen sopimus päättyy vihdoin. Häntä ei kaipaa kukaan. Kolo Toure lähtee myös. Maiconistakin halutaan eroon. Vahvimpien huhujen kohteena on kuitenkin Joleon Lescott, joka putosi edellisen kauden vakiotopparista vaihtopenkin kuluttajaksi. Hän menee, jos huhuja on uskominen, keskikastin seuraan, jossa saa pelata. Näin hän voi pelata vielä Englannin maajoukkueessa. Myös serbialainen Aleksandar Kolarov saattaa lähteä vähäisen peliaikansa vuoksi. Kaikkein merkittävin menetys on Vincent Kompany, jonka ostaa Barcelona Carles Puyolin korvaajaksi.

Näin Citylle jää toppareiksi paikkansa avauksessa vakiinnuttanut Matija Nastasic ja tämän kauden lasaretissa viihtynyt Micah Richardson. Vasemmalla puolustaa Gael Clichy ja oikealla Pablo Zabaleta. Vaihtopelaajia ei ole, mutta jäljelle jää sentään neljän linja.

Huhujen mukaan kun mennään, niin kukaan ei ole tulossa joukkueeseen. Ostolistalla on brassihyökkääjä Neymar, Kolumbian maalitykki Radamel Falcao (Athletico Madrid) ja Uruguayn maalinsylkijä Edinson Cavani (Napoli), mutta kukaan heistä ei ole kiinnostunut siirtymään Cityyn.

Näillä mennään kohti mielenkiintoista kautta. Pelistrategiana on 4-4-1, yhden pelaajan vajauksella. Siis jos huhuihin on uskominen.