Älä kerro toimittajalle mitään. Jos lipsautat jotain, niin se julkaistaan.
Näin voisi tiivistää Nalle Östermanin Härmägeddon: vuoteni suomirockissa -teoksen opetuksen, mikäli siinä mitään opetusta on. Siinä on 32 lukua, joista jokainen keskittyy keikkapäivään helmikuusta 2010 helmikuuhun 2011. Teos pyrkii olemaan vastaveto hampaattomalle rockjournalismille, jota voisi journalismin asemesta kutsua artistin, levy-yhtiön, mainostajien ja musiikkimedian väliseksi symbioottiseksi markkinasuhteeksi.
Toisaalta toinen ääripää, pikkusieluinen ja pinnaltaan hätkähdyttävä juoruilu ei ole missään vaiheessa etäällä valitusta näkökulmasta. Sillä tyylillä kerää helposti lukijoita, mutta myös vihamiehiä ja -naisia. Sillä tyylillä kysyy kaunaa seuralaiseksi, joskin teoksessa juoruilu on vain harvoin pahansuopaa. Mutta ehkä ilman ”mainetta” lukuvalintani olisi osunut johonkin toiseen teokseen.
(Totta puhuen kirja osui sattumalta käteeni kirjastossa, kun etsin suomenkielistä, nopealukuista musiikkikirjaa jostain huonosta tuntemastani musiikkigenrestä. Vain kaksi kolmesta toteutui, sillä kirjassa käsitellään minkä tahansa genren artisteja.)
Lisäksi Härmägeddon pyrkii tuomaan hyppysellisen gonzoilua populaarimusiikista kirjoittamiseen. Toisin sanoen, journalisti kertoo vähän enemmän itsestään ja toilailuistaan kuin oletetuista kohteistaan.
Hohhoijaa, sanoo asenteeni, mutta se ei ole tuomio. Päinvastoin, kokemus on varsin myönteinen. En ehkä jaksaisi lukea tavanomaisia raportteja Yön, Dingon, Steel Pantherin tai Turisaksen keikoista, mutta tässä kontekstissa suurin osa raporteista näyttää, että on taito lähestyä tylsiä ja typeriäkin yhtyeitä kiinnostavista näkökulmista – ja tässä en tarkoita juoruilua.
Kirjan sisällön voi helposti kuvitella jakavan mielipiteitä, varsinkin asianosaisten muusikoiden. Sisältöä kielteisemmin suhtauduin kuitenkin teoksen tyyliin. Tietyt hokemat ovat mukana tehokeinoina, mutta ne eivät tee kirjasta yhtään parempaa. Jo alkupuolella alkoi ihmetyttää runsaasti käytetty sana ”taannoin”, jolle edes kustannustoimittaja, jos sellaista on ollut, ei ole keksinyt synonyymia tai kiertoilmausta. Lisäksi, yhden lauseen tai virkkeen kappaleet, joita kirjassa on paljon, eivät ole läheskään kaikissa tapauksissa perusteltuja.
Suomalaisesta musiikkiskenestä piirtyy toki esiin kiinnostavia yksityiskohtia. Tekijä onnistuu tavoittamaan sisällöllisesti ja myös tyylillisesti (huolimatta yllä olevasta moitteesta) muutamia erittäin hauskoja kohtia. En viitsi referoida niitä, koska ne sisältävät sanoja, joita googlaamalla tultaisiin väärään osoitteeseen.
Pääosin Härmägeddon on kohtuullisen nautinnollista vessalukemista. Hyvin se sopii myös sänkyyn. Osa meni alas sohvalla. Olennaista kuitenkin on, että tekstin soljumisen kannalta ei ole lopultakaan suurta merkitystä, mistä keikasta Nalle kirjoittaa. Toki siinä on ero, lukeeko menneistä suuruuksista, kotimaista kärkeä kolkuttelevista punkkareista vai hittitehtaiden mitättömyyksistä. Keskipisteessä on kuitenkin itse kirjoittaja, joka tiivistää lähes joka keikasta jotain sanomisen arvoista. Se sanomisen arvoinen voi olla yhtye, itse tapahtuma tai suomalainen musiikkimaailma.
Yksi genren konventioihin liittyvä kysymys juolahti mieleeni. Olisiko mahdollista kirjoittaa uskottavasti musiikkitoimittajan gonzoilusta, jos se olisi kertomus sankarillisista onnistumisista? Jotenkin tämä genre vaatii toimiakseen hitusen itsensä alentamista. Itsekehulla tukahdutettu teksti ei ehkä herättäisi kiinnostusta, ellei se menisi niin liioitelluksi, että lukija toteaisi kirjoittajan jalkojen olevan tukevasti ilmassa. No, ehkä Juho Juntunen – Hunter S. Thompsonin gonzoilua ihaileva esimerkki suomalaisesta musiikkijournalismista – välttää molemmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti