Kustantajat opastavat: kirjalla täytyy olla hyvin mietitty aihe.
87-vuotias sosiologi Zygmunt Bauman ei ole neuvosta välittänyt. Hänen kirjansa This is Not a Diary perustuu teemattomuuteen. Se on kirjoittamisen pakosta tehty. Se ei käsittele mitään tiettyä aihetta. Bauman kirjoittaa päivätyissä teksteissään siitä, mitä mieleen tulee.
Teoksen nimi on tietenkin viite René Magritten piippua kuvaavaan maalaukseen ”Tämä ei ole piippu”. Kannessa on kuva päiväkirjasta ja nimi on suunnilleen samalla fontilla kuin Magritten maalauksen teksti.
Nimellä on kuitenkin sanoma: päivätyt merkinnät eivät tarkoita sisällön koostuvan päiväkirjamaisista henkilökohtaisista pohdinnoista, vaan yrityksestä tavoittaa ajassa liikkuvia merkkejä.
Päivätyt pohdinnat alkavat vuoden 2010 syyskuulta ja päättyvät vuoden 2011 maaliskuuhun. Teemat, joista Bauman kirjoittaa, vaihtelevat. On selvää, että tällainen teos on kiinnostava ainoastaan, jos olettaa kirjoittajalla olevan avartavia ja oivaltavia näkökulmia mihin tahansa vastaan tulevaan aiheeseen.
Minulle Bauman on tällainen ajattelija, mutta etukäteen en uskaltanut odottaa mitään. Viimeaikaiset teokset ovat satunnaisista arvokkaista oivalluksista huolimatta olleet voimiltaan heikkenevän ja vanhan, joskin oppineen, älykkään ja lukeneen miehen kirjoituksia.
Pari seikkaa katsoin heti aluksi.
Vietin osan Baumanin merkintöjen ajasta Englannissa. Syyskuussa 2010 leijonanosa omasta ajastani meni paavin vierailun mediakäsittelyn analysoimiseen. Tietenkin halusin katsoa, sanooko Bauman aiheesta jotain. Paavi vieraili 16-19 syyskuuta. Baumanin merkinnöistä löytyy 14. syyskuuta ja 19. syyskuuta. Siinä välissä ei ole mitään. Jälkimmäinen käsittelee Michel Houllebecqin kirjallista tuotantoa. Paavista ei sanota mitään. En ole, suoraan sanoen, yllättynyt.
Paavin vierailulla tuskin oli järisyttävää maailmanpoliittista merkitystä, mutta tapahtuma oli Isossa-Britanniassa niin suuri, että sen jättäminen käsittelemättä, on tietoinen valinta. En spekuloi tässä, miksi Bauman on päätynyt tähän ratkaisuun, mutta on minulla yksityisiä arveluja.
Toinen seikka, johon pysähdyin heti aluksi, liittyy myöskin omiin tutkimuksiini. Kun vuonna 2006 ilmestyi teokseni Notkea uskonto, jossa Baumanin vaikutus oli läsnä otsikosta alkaen, katsoin, mitä Bauman kirjoittaa uskonnosta. Usein se ei ole kovin merkittävää omien intressieni kannalta. Nyt tuli kuitenkin bingo.
Joulukuun kuudennentoista pohdinnoissa käsitellään Ulrich Beckin uskontoaiheista kirjaa God of One’s Own (alk. 2008, engl. 2010), joka kytkeytyy erinomaisesti joihinkin Baumanin innoittamana käsittelemiini aiheisiin. Bauman on aikaisemmin sanonut, että puhe uskonnon notkistumisesta on jokseenkin naurettavaa (vaikka hän itse soveltaa metaforaa oikeastaan kaikkeen muuhun ”rakkaudesta” ”kulttuuriin” ja ”elämään”). Nyt hän kuitenkin vaikuttaa myönteisesti yllättyneeltä Beckin analyysista ja mainitsee, miten se niveltyy hänen kirjoituksiinsa notkeasta modernista. Tekisi mieli sanoa: Zygmunt, sinä sanoit nämä epäsuorasti jo yli kymmenen vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti