Helmikuun lopussa kävin Berliinissä konferenssissa, jossa vertailtiin vanhoja ja uusia ateismin muotoja muuttuvissa yhteiskunnallisissa konteksteissa.
Freie Universitätin tutkimusprojektin loppukonferenssissa tutkittiin ateismia pääosin saksalaisin voimin. Mukana oli myös vieraita Kanadasta ja Englannista. Lisäksi pari Sveitsin yliopistoa oli edustettuna, mutta opin, että siellä on töissä lähinnä saksalaisia.
Kiinnostavinta antia oli kuunnella alustuksia Saksan ateististen ja vapaa-ajattelullisten yhdistysten pitkästä ja kirjavasta perinteestä ja nykytilanteesta. Saksassa suhde angloamerikkalaisen ateismin viimeaikaiseen näkyvyyteen on ollut kaksijakoista: yhdet ovat saaneet siitä uutta intoa ja toiset ovat julistautuneet ”vanhoiksi ateisteiksi”.
Keski-Euroopan ateismi on ollut monin tavoin erilaista kuin angloamerikkalainen ateismi. Jos mietitään sellaisia intellektuaalisia jättiläisiä kuin Nietzsche, Marx, Freud tai Ranskasta Sartre, ei ole vaikea osoittaa niiden poikkeavan Dawkinsista ja kumppaneista. Jos kuitenkin tarkastellaan vähemmän tunnettuja saksalaisia ateisteja ja ateistisia yhdistyksiä, ja etsitään yhtymäkohtia nykypäivän ”uusateisteihin”, yksi yhtenevä piirre on jonkinlainen skientismi.
Termi ei ole paras mahdollinen, koska sillä on kielteinen sävy. Kuitenkin ajatus (luonnon)tieteestä rauhan ja parhaan mahdollisen yhteiskunnan tuojana on vanha ateistisessa ja/tai uskontokriittisessä diskurssissa Hyvä esimerkki Saksasta on Nobel-palkittu kemisti Wilhem Ostvald [1853–1932]).
Toinen kiinnostava aihe, jota konferenssissa käsiteltiin, koskee ateistien suhdetta ”maltilliseen” ja liberaaliin uskonnollisuuteen.
Tiedämme hyvin, että kommunistisissa valtioissa vastustettiin ainakin teoriassa kaikenlaista julkista uskonnollisuutta. Tiedämme myös, että luonnontieteen puolesta puhuvien niin sanottujen uusateistien yhtenä taktiikkana on ollut hyökkäys myös maltillisia uskovaisia vastaan sillä perusteella, että hyväksyessään virheellisiä uskonnollisia uskomuksia liberaalit tukevat myös ”fundamentalisteja”.
Monet luonnontieteen puolesta puhuvat ovat asettuneet tätä taktiikkaa vastaan. Esimerkkejä löytyy julkisuudessa näkyvistä tutkijoista (Michael Ruse, Robert Winston) uskonnottomien yhdistysten aktiiveihin. Myös menneisyydestä löytyy esimerkkejä. Konferenssissa emeritusprofessori ja aktivistiateisti Günther Kehrer muistutti, että 1900-luvun alussa saksalainen Monistenbund teki yhteistyötä protestanttien kanssa. Jopa heidän ensimmäinen puheenjohtaja oli protestanttinen pappi. (Monistenbundin tehtävänä oli edistää materialismia ja tiedettä, joskin se tunnetaan paremmin eugeniikasta, rotuhygieniasta ja sosiaalidarwinismista.)
Oma alustukseni käsitteli järjestäjien pyynnöstä uskonnon ja ateismin ”paluun” tai näkyvyyden suhdetta nykyaikana. Pyrin näyttämään, että on olemassa empiiristä todistusaineistoa siitä, että ne tapahtuvat samanaikaisesti: yhteiskunnissa, joissa ei tukahduteta uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden julkisia ilmauksia, yhden näkyvyyden nousu merkitsee myös toisen aktivoitumista. Kyse ei siis ole nollasummapelistä, toisin kuin uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden määrälliseen muutokseen keskittyvissä tutkimuksissa. Osin tästä syystä on välillä työlästä pohtia, miten tutkijoiden hahmottelemat erilaiset narratiivit maallistumisesta, uskonnon paluusta ja uskonnollisuuden muutoksesta sopivat yhteen, jos mitenkään.
*
Konferensseissa voi oppia muutakin. Saksassa ei taputeta käsiä yhteen akateemisissa tilaisuuksissa. Sen sijaan puheiden päätteeksi naputetaan sormilla pöytää. En tiedä, mistä moinen tapa on peräsin. Sitä on vaikea verrata Unkarin matkaoppaisiin, joissa kerrotaan tuoppien kilistelyn olevan epäkohteliasta, sillä se muistuttaa saksalaisten miehityksestä (voittajat kilistelivät, unkarilaiset eivät).
Yhden selityksen mukaan kyse on käyttäytymiskoodista. Käsien taputtaminen olisi osoitus haltioitumisesta, kun taas naputus osoittaa, että kyllä yleisössäkin tiedetään yhtä sun toista eikä tietävän ole soveliasta haltioitua toisen tietämisestä. Kaiketi kyse on jonkinlaisesta akateemisesta erottautumismekanismista, jolla osoitetaan oman toimenkuvan arvo ja myös välimatka toisenlaiseen (vähempiarvoiseksi määrittyvään) toimintaan. Konferenssien ulkopuolella Saksassa kyllä aplodeerataan läimäyttämällä kämmeniä yhteen kuten muuallakin.
3 kommenttia:
Hei!
Ihan kiinnostuksesta kysyisin tuntumaasi siihen, miten paikalla olleet ateismitutkijat jakaantuivat oman käsityksesi mukaan maailmankatsomuksellisesti:
onko ateismitutkimus ja ateismikonferenseissa käyminen ateistien leipälaji, vai onko myös ei-ateisteilla keskeinen rooli tuossa?
Toisin sanoen: mikä on arviosi siitä, mikä osuus tuon konferenssin puhujista oli ateismiin itsekin kallellaan, mikä "puhtaita" agnostikkoja ja mikä osuus teismiin kallellaan?
En uskalla arvailla mitään prosentteja, mutta vastaan hieman toisin:
Keskimäärin ateismitutkijat ovat uskonnottomia. Pieni osa identifioi itsensä ateistiksi, mutta eurooppalaisista vain aniharvat ovat aktiivisia missään yhdistyksissä.
Arvioni mukaan Yhdysvalloissa tilanne on painottunut toisin: siellä moni tuntemani ateismitutkija haluaa myös edistää ateismia.
Niissä tilaisuuksissa, joissa olen ollut mukana, ei julkiteistejä ole kovin paljon ollut. Sen sijaan mukana on ollut teologeja, jotka pitävät uskontoa tärkeänä eivätkä identifioidu ateisteiksi (mutta eivät kuitenkaan usko oliomaiseen Jumalaan). Siis "ei-ateisteilla" on paikkansa.
Konferenssit eivät kuitenkaan ole tunnustuskokoontumisia. Esimerkiksi minulta ei ole kukaan ateismitutkija kysynyt, olenko ateisti. En myöskään ole itse kysynyt sitä keneltäkään toiselta tapahtumiin osallistuneelta.
Kiitos vastauksesta. Konferenssit eivät toki ole mitään tunnustuskokoontumisia, joissa kyseltäisiin osanottajien maailmankatsomusta, vaan avoimia kaikille. Siksi kysyinkin tuntumaa.
Varsin usein tuppaa vain käymään niin, että tutkimuskohde vaikuttaa aika paljon siihen, millaisia alan tutkijat taustoiltaan keskimäärin ovat.
Ajattelin olevan aika lailla odotettavaa, että ateismi-tutkijoiden tausta olisi aika usein uskonnoton, kuten kerroit tuolla konferenssissakin olleen, ja että vastaavasti esim. Luther-tutkijoiden tausta ei keskimäärin puolestaan olisi uskonnoton. Harvaa ateistia kun kiinnostaa esim. Lutherin ajattelu siinä määrin, että siihen haluaisi niin paljon perehtyä, että alkaisi tehdä tämän ajatteluun liittyvää tutkimusta työkseen. Ja vastaavasti varmaan harvaa tunnustuksellista luterilaista kiinnostaa ateismi siinä määrin (apologeettista perspektiiviä lukuunottamatta), että haluaisi erikoistua ateismi-tutkijaksi.
Lähetä kommentti