Zygmunt Bauman (1925–2017)

”Kuluvan vuoden tammikuussa 91-vuotiaana kuollut Zygmunt Bauman oli yksi maailman tunnetuimmista sosiologeista. 

Poikkeuksellisen aktiivisella julkaisutoiminnallaan hämmästyttänyt ajattelija löysi lukijoita laajasti yli tieteenalarajojen ja akateemisen maailman ulkopuolelta. Hän oli yksi terävänäköisimmistä aikamme ilmiöiden ja tendenssien analysoijista, joka esitti omintakeisia tulkintoja monista yhteiskunnallisista teemoista, kuten modernisaatiosta, kulutuskulttuurista, kapitalismista, globalisaatiosta, identiteetistä, nationalismista, yksilöllistymistä painottavasta kulttuurista, intellektuellien aseman muuttumisesta ja oikeudenmukaisuudesta. Työssään hän hyödynsi laajasti esimerkiksi filosofien, antropologien, kulttuurintutkijoiden, politiikan tutkijoiden ja kaunokirjailijoiden näkemyksiä, mutta piti sosiologiaa institutionaalisena kotinaan.”

Näin aloitan Niin & näin -lehdessä (1/2017) julkaistun nekrologin. Kirjoitukseni löytyy vain painetusta lehdestä, joten teen tähän lyhennelmän tekstistäni. Niille, jotka saattaisivat kiinnostua Baumanin lukemisesta, suosittelen painettua versiota. Se on pidempi ja perusteellisempi. Siinä käydään yksityiskohtaisemmin läpi Baumanin elämää, tuotantoa ja häneen vaikuttaneita ajattelijoita.

Bauman syntyi vuonna 1925 Poznanissa ja päätyi vuonna 1971 Englantiin. Hän työskenteli sosiologian professorina Leedsissä parikymmentä vuotta, eläkkeelle jäämiseensä saakka (1971–1990). Hän myös kuoli samassa kaupungissa. Bauman julkaisi uransa aikana yli 50 englanninkielistä teosta. Se on aikamoinen saavutus, sillä ensimmäinen niistä ilmestyi vasta vuonna 1972 Baumanin ollessa 47-vuotias. Niiden lisäksi Wikipedia listaa 14 puolankielistä teosta vuosilta 1957–1966. Tuotannossa näkyy vahvasti esimerkiksi sosialismi, juutalaisuus ja muukalaisuus.

1960- ja 1970-lukujen englanninkielinen tuotanto on yksinkertaistetusti ilmaistuna marxilaisen perinteen modernisointia. Tätä kautta luonnehtii kapitalismin ja sosialismin dualismi, jossa Bauman oli jälkimmäisten leirissä.

Maailmanmaineeseen Bauman nousi kirjoillaan modernista ja postmodernista. Ne muodostavat yhden murroksen hänen ajattelussaan: sosialismin ja kapitalismin dualismi jää taka-alalle, sillä ne molemmat jäsentyvät osaksi kriisiytynyttä modernisaatiota. Tämä ”kultakausi” alkaa vuoden 1987 teoksesta Legislators and Interpreters, jossa jäsennettiin länsimaisen intellektuellikäsityksen muutosta ”lainsäätäjistä” ja massojen johtajista yhteiskunnan tulkeiksi. Tämä myös aloitti modernin epäonnistumista käsittelevän trilogian. Varsinainen läpimurto oli Modernity and the Holocaust (1989). Baumanin mukaan juutalaisten joukkotuhoa ei mahdollistanut niinkään natsien pahuus vaan modernisaatiolle ominainen tehokkuus, byrokraattisuus ja järjestelmällinen suunnittelu. Moraaliset kysymykset oli ”ulkoistettu” käskyjen antajille ja yksilön tehtäväksi jäi ohjeiden pilkuntarkka noudattaminen.

Heti perään ilmestyi trilogian päättävä Modernity and Ambivalence (1991), joka laajentaa modernin kriittistä analyysiä yleisemmälle tasolle. Moderni oli puhtauteen pyrkivä projekti, joka kuitenkin tuottaa väistämättä ambivalenssia, lokeroihin sopimattomia tuotoksia, jotka moderni yhteiskunta pyrki eliminoimaan tai ottamaan kontrolliinsa.

Sosiologisesti tärkeä oli vuoden 1992 Intimations of Postmodernity, jossa Bauman kertoi kirjoittavansa ”sosiologiaa postmodernisuudesta” sen sijaan, että tekisi postmodernia sosiologiaa. Bauman ei niinkään nähnyt, että yhteiskunta-analyysia tulisi tehdä ja kirjoittaa radikaalisti uudella tavalla, kuten esimerkiksi Jean Baudrillardin tulkittiin tekevän. Sitä vastoin hän pyrki havaitsemaan ja tulkitsemaan orastavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja ohjenuoranaan se, että postmoderni on illuusioistaan luopunut moderni. Keskeisin näistä illuusioista oli ajatus, jonka mukaan ihanneyhteiskunta saavutettaisiin entistä rationaalisemmalla suunnittelulla ja entistä tehokkaammalla teknologialla. Tilalle tuli postmodernien elämänprojektien epävarmuus, joka vaatii kontingenssin sietämistä.

2000-luvulle tultaessa Bauman hylkäsi postmodernin käsitteen ja kehitti uuden metaforan. Hän alkoi kirjoittaa notkeasta modernista kontrastina kiinteälle modernille. Kiinteä moderni viittasi projektiin, jossa perinteinen jo rapautuva elämänmuoto (”traditio”) altistettiin ajalliselle prosessille, jonka tarkoituksena oli saavuttaa entistä kestävämpi ja pysyvämpi yhteiskunta tulevaisuudessa. Marxin metaforan mukaan ”kaikki kiinteä haihtui savuna ilmaan”, mutta vain väliaikaisesti, sillä rationaalisen suunnittelun avulla saavutettavan uuden järjestyksen oli tarkoitus olla entistä vakaampi. Notkea moderni viittaa tilanteeseen, jossa tämä projekti on tullut epäuskottavaksi. Uudet ja vaihtoehtoiset perinteet eivät kiinteydy vaan jäävät ikään kuin vaihtoehdoiksi muiden rinnalla.

Notkean vaiheen keskeisteos on Liquid Modernity (2000). Pian sen jälkeen ilmestyi sarja teoksia, joissa notkistuivat vuoroin rakkaus, elämä ja pelko. Myöhemmin sarja jatkui vielä kulttuurilla, tarkkailulla ja pahuudella. Koska Bauman totesi, että olisi naurettavaa kirjoittaa notkeasta uskonnosta, annoin yhdelle omalle teokselleni nimeksi Notkea uskonto (2006). Sen tausta-ajatuksena oli pohtia, mitä Baumanin analyysi, mikäli se pitää paikkansa, tarkoittaa uskonnon kannalta. Bauman tunnisti tämänkaltaisen ajattelun kommentoidessaan Ulrich Beckin teosta A God of One’s Own (2010) päivätyistä merkinnöistä koostuvassa julkaisussaan This is Not a Diary (2012) mutta ei seurannut sitä pidemmälle edes uskontoteemaan keskittyvässä keskustelukirjassa Of God and Man (2015).

Jyrkän arvioni mukaan Bauman ei kirjoittanut erityisen merkittäviä teoksia vuoden 2001 jälkeen. Monissa sähköpostikeskusteluihin perustuvissa haastattelukirjoissa on runsaasti oivaltavia näkemyksiä, mutta yksikään teos ei ole noussut klassikon asemaan. Osittain arvioni on seurausta pitkäaikaisesta Baumanin lukemisesta: vain harvat 2000-luvun kirjat tarjosivat uusia suuria oivalluksia, mutta 1990-luvun tuotantoa tuntemattomille lukijoille vanhan osittainen kierrätys uusissa kansissa avaa yhtä lailla Baumanin ajattelutapaa. Sen sijaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentaattorina Bauman oli aktiivinen loppuun saakka. Yksi viimeisimmistä, Strangers at Our Door (2016), käsitteli kansainvälistä pakolaiskriisiä.

Baumanin kuuluisuuteen nousun jälkeen moni sosiologi on esittänyt kritiikkiä, jonka mukaan Bauman ei tee oikeaa tutkimusta. Hänellä ei ole selkeästi rajattuja aineistoja, jotka analysoitaisiin valitun menetelmän perusteella ja tulkittaisiin tietyn teoreettisen viitekehyksen mukaisesti. Jonkinlainen rooli hänelle on kuitenkin annettu. Esimerkiksi Arto Noro on hahmotellut jäsennyksen aikalaisdiagnoosista kolmantena sosiologian lajityyppinä, jossa varsinaista tutkimusta on yleinen yhteiskuntateoria ja empiiriseen aineistoon sovellettavan tutkimusteorian mukainen tutkimus. Bauman ei ollut systemaattisen yhteiskuntateorian rakentaja eikä tavanomaisten empiiristen tutkimustehtävien ratkaisija, joten hänet voitiin laittaa aikalaisdiagnostikon lokeroon.

Ylipäätään Baumanin lokerointi on ollut vaikeaa, sillä hänelle sosiologian rajojen äärimmäinen huokoisuus oli sen vahvuus. Bauman ei rakentanut yleistä yhteiskuntateoriaa tai menetelmää, joka siirtyisi opetuksessa siististi paketoituna seuraaville sukupolville, mutta hän tarjoaa ajattelun tyylin tai tutkimuksellisen orientaation tarkasteltaviin ilmiöihin. Hän kirjoitti tavalliselle lukijalle, mutta ei yksinkertaisesti. Hän ei piiloutunut tutkijan oletetun neutraaliuden taakse, mutta hän ei myöskään esittänyt yhteiskunta-analyysista irrallisia moraalisaarnoja. Hän ei väittänyt tietävänsä totuutta, mutta piti tutkijan vastuuna käsitellä vaikeita asioita, jotta maailma muuttuisi parempaan suuntaan.

Itse en koskaan keskustellut Baumanin kanssa. Näin hänet kerran Leedsin yliopiston kampuksella vuonna 2010, kun kävelin lounaalta takaisin työhuoneeseeni. Hiljensin vauhtia ja mietin, kävisinkö tervehtimässä penkillä yksin istuvaa professoria, jolla on ollut kiistaton vaikutus omaan ajatteluuni. Hetken mietittyäni jatkoin kävelyäni pysähtymättä.

Pidempi versio kirjoituksesta on julkaistu Niin & näin -lehdessä 1/2017.

Tiede kutsumuksena (Weber)

Ihmis- ja yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber julkaisi vuotta ennen kuolemaansa esseen tieteestä kutsumuksena. Weber korostaa vuonna 1919, miten tiede on kutsumus ja riski. Hän nimittää tieteelliselle uralla antautuvia uhkarohkeiksi, koska he eivät tiedä, onko heillä muutamia vuosia alalla jatkettuaan mitään mahdollisuuksia saada toimeentuloaan tieteen parissa.

Hyvillä ja ahkerillakin kyse on usein sattumasta. Milloin sattuu olemaan paikkoja vapaana, milloin sattuu olemaan oikeassa vaiheessa uraa, milloin sattuu olemaan myötämielisiä arvioitsijoita. Toimeentulonsa saavatkin saattavat traumatisoitua. Weber kirjoittaa, että ”kukaan yliopistonopettaja ei mielellään muistele valintakeskusteluja, sillä ne ovat harvoin miellyttäviä.” Ja jos ei traumatisoidu, saattaa vähintään katkeroitua: ”uskotteko katkeroitumatta ja turmeltumatta kestävänne sitä, että vuodesta toiseen keskinkertaisuus toisensa jälkeen kohoaa yläpuolellenne?”

Seisooko lopulta sitten kiitos elämäntyöstä, kun aika on jättänyt. Ei sentään. Weberin mukaan tieteeseen on sisäänrakennettu toisenlainen logiikka: yksittäisen tieteellisen oivalluksen täyttymyksenä ja päämääränä on se, että se tulee ylitetyksi, ja siinä mielessä vanhentuu.

Vaikka Weber kirjoittaa asiaa, itseäni on pitkään kiusannut ”kutsumuksen” käsitteen funktio nykymaailmassa. Vaikka tiede – kuten moni muukin työ – on monille kutsumus siinä merkityksessä, että se on erityisen merkittävää sen harjoittajan elämässä, se myös on oikeuttamassa poikkeuksellisen korkeasti koulutettujen ihmisten paikoin huonoja työolosuhteita (epävarmuus, koulutukseen nähden alhainen palkka jne.). Kun minusta tehtiin kerran juttu, jossa käsiteltiin tutkijuutta urana, toimittaja kirjoitti kutsumuksesta. Itse en sanaa käyttänyt ja pyysin häntä ottamaan sen pois lopullisesta versiosta.

Esseen perustavin sanoma koskee tieteen erillisyyttä arvoarvostelmista. Weber erottelee opettajan ja johtajan/profeetan/demagogin ideaalityypit ja korostaa, että vaikka opiskelijat usein haluavat johtajan, akateemisen maailman on tarjottava vain opettaja. Weber korostaa, että ”politiikka ei kuulu luentosaliin” ja että ”aito opettaja varoo visusti tyrkyttämästä korokkeeltaan minkäänlaista kannanottoa.”

Weber perustelee, miksi tällainen työ, joka tarjoaa ajattelun menetelmiä ja välineitä sekä tietoa, on arvokasta juuri sellaisenaan, ilman kannanottoja. Hän kirjoittaa, että ”jos ymmärrämme asiamme […] voimme siis pakottaa yksilön selvittämään itselleen hänen oman toimintansa perimmäisen mielen tai ainakin auttaa häntä siinä. Se ei minusta näytä olevan kovin vähän, ei henkilökohtaisenkaan elämän kannalta.”

Weberin käsityksiä on kontekstualisoitu omaan aikaansa. Weber puhui tieteeseen nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä tieteen puolesta juuri erottamalla sen arvoarvostelmista. Harvemmin kuitenkin mainitaan, että Weberin kanta olettaa, että vain opettaja on äänessä – kuten karkeimmillaan perinteinen luennointi meneekin. Weber kirjoittaa: ”Luentosalissa, jossa opettaja istuu kuuntelijoitaan vastapäätä, on kuuntelijoiden vaiettava ja opettajan puhuttava. Minusta on vastuutonta käyttää hyväksi sitä tilannetta, että opiskelijan on edistyäkseen käytävä opettajan luennoilla ja että paikalla ei ole ketään, joka voisi arvostella opettajaa.”

Ensinnäkin voidaan kysyä, miten asetelma muuttuu tilanteessa, jossa yksinpuhelun tilalla on keskustelu, kuten nykyään on tapana (toki opettajan johdolla). Ainakin yhdeltä Weberin perustelulta putoaa pohja, mutta ei välttämättä hänen näkemykseltään. Toiseksi voidaan kysyä, miksi opettajan yksinpuhelulla ja arvostelijoiden puutteella olisi vaikutuksensa vain arvoarvostelmien esittämiseen eikä myös tieteellisten teorioiden ja tulkintojen esittämiseen.

Nykyajattelijoista Stanley Fish on kenties kaikkein äänekkäimmin puolustanut Weberin kantaa (esimerkiksi teoksissa Save the World on Your Own Time ja Think Again). Moni kuitenkin on pohtinut, että aktivisti-opettajalla voi olla merkittävä pedagoginen arvo erityisesti keskustelevassa opetustilanteessa.

Pidän Fishin kantaa tarpeettoman jyrkkänä, mutta arvostan suuresti hänen tapaansa muistuttaa, että akateemisessa maailmassa keskeisintä on ”akatemisointi” (siis ilmiöiden lähestyminen akateemisten työkalujen avulla, ei arvoarvostelmat). Opettajan arvot ilman ”akatemisointia” eivät ole kiinnostavia eivätkä ne kuulu luokkaan. Sen sijaan akateeminen analyysi voi hyvin tuoda esiin halun alkaa pohtia omia arvojaan.

Yksi minuun vaikuttaneista ajattelijoista on äskettäin kuollut Zygmunt Bauman. Hän hylkäsi Weberin kannan ja piti arvokeskustelua keskeisenä osana modernisaation analyysia. Itselleni Baumanissa on tärkeää yhteiskunta-analyysi, joka pakottaa arvojen pohdintaan. Bauman ei kuitenkaan esittänyt, että nämä ovat tärkeitä arvoja, jotka sinunkin kannattaisi omaksua. Toinen itselleni tärkeä ajattelija on Lawrence Grossberg, joka saarnamiehen tyylillään hylkää Weberin kannan mutta kritisoi myös tutkimusta, joka arvojensa vuoksi tietää vastaukset etukäteen. Kolmas tässä suhteessa kiinnostava ajattelija on Michel Foucault, jota moni syytti nihilistiksi ja relativistiksi, jolla ei ole mitään annettavaa arvokeskusteluun. Itse olen saanut Foucault’lta aineksia omien arvojen pohdintaan paljon enemmän kuin huolestuneilta moralisteilta.

Weberin essee on tänä päiväkin kiinnostavaa luettavaa. Yllä on mainittu muutamia syitä tarttua siihen lähes sata vuotta julkaisun jälkeen. Sen kysymys opettajan roolista ja arvojen asemasta tieteessä on edelleen ajankohtainen. Se löytyy teoksesta Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti (Vastapaino 2009), jossa nimensä mukaisesti on tiede-esseen lisäksi politiikkaa käsittelevä kirjoitus.

Tämä ei ole päiväkirja

Kustantajat opastavat: kirjalla täytyy olla hyvin mietitty aihe.

87-vuotias sosiologi Zygmunt Bauman ei ole neuvosta välittänyt. Hänen kirjansa This is Not a Diary perustuu teemattomuuteen. Se on kirjoittamisen pakosta tehty. Se ei käsittele mitään tiettyä aihetta. Bauman kirjoittaa päivätyissä teksteissään siitä, mitä mieleen tulee.

Teoksen nimi on tietenkin viite René Magritten piippua kuvaavaan maalaukseen ”Tämä ei ole piippu”. Kannessa on kuva päiväkirjasta ja nimi on suunnilleen samalla fontilla kuin Magritten maalauksen teksti.

Nimellä on kuitenkin sanoma: päivätyt merkinnät eivät tarkoita sisällön koostuvan päiväkirjamaisista henkilökohtaisista pohdinnoista, vaan yrityksestä tavoittaa ajassa liikkuvia merkkejä.

Päivätyt pohdinnat alkavat vuoden 2010 syyskuulta ja päättyvät vuoden 2011 maaliskuuhun. Teemat, joista Bauman kirjoittaa, vaihtelevat. On selvää, että tällainen teos on kiinnostava ainoastaan, jos olettaa kirjoittajalla olevan avartavia ja oivaltavia näkökulmia mihin tahansa vastaan tulevaan aiheeseen.

Minulle Bauman on tällainen ajattelija, mutta etukäteen en uskaltanut odottaa mitään. Viimeaikaiset teokset ovat satunnaisista arvokkaista oivalluksista huolimatta olleet voimiltaan heikkenevän ja vanhan, joskin oppineen, älykkään ja lukeneen miehen kirjoituksia.

Pari seikkaa katsoin heti aluksi.

Vietin osan Baumanin merkintöjen ajasta Englannissa. Syyskuussa 2010 leijonanosa omasta ajastani meni paavin vierailun mediakäsittelyn analysoimiseen. Tietenkin halusin katsoa, sanooko Bauman aiheesta jotain. Paavi vieraili 16-19 syyskuuta. Baumanin merkinnöistä löytyy 14. syyskuuta ja 19. syyskuuta. Siinä välissä ei ole mitään. Jälkimmäinen käsittelee Michel Houllebecqin kirjallista tuotantoa. Paavista ei sanota mitään. En ole, suoraan sanoen, yllättynyt.

Paavin vierailulla tuskin oli järisyttävää maailmanpoliittista merkitystä, mutta tapahtuma oli Isossa-Britanniassa niin suuri, että sen jättäminen käsittelemättä, on tietoinen valinta. En spekuloi tässä, miksi Bauman on päätynyt tähän ratkaisuun, mutta on minulla yksityisiä arveluja.

Toinen seikka, johon pysähdyin heti aluksi, liittyy myöskin omiin tutkimuksiini. Kun vuonna 2006 ilmestyi teokseni Notkea uskonto, jossa Baumanin vaikutus oli läsnä otsikosta alkaen, katsoin, mitä Bauman kirjoittaa uskonnosta. Usein se ei ole kovin merkittävää omien intressieni kannalta. Nyt tuli kuitenkin bingo.

Joulukuun kuudennentoista pohdinnoissa käsitellään Ulrich Beckin uskontoaiheista kirjaa God of One’s Own (alk. 2008, engl. 2010), joka kytkeytyy erinomaisesti joihinkin Baumanin innoittamana käsittelemiini aiheisiin. Bauman on aikaisemmin sanonut, että puhe uskonnon notkistumisesta on jokseenkin naurettavaa (vaikka hän itse soveltaa metaforaa oikeastaan kaikkeen muuhun ”rakkaudesta” ”kulttuuriin” ja ”elämään”). Nyt hän kuitenkin vaikuttaa myönteisesti yllättyneeltä Beckin analyysista ja mainitsee, miten se niveltyy hänen kirjoituksiinsa notkeasta modernista. Tekisi mieli sanoa: Zygmunt, sinä sanoit nämä epäsuorasti jo yli kymmenen vuotta sitten.

Tämän olen kirjoittanut lukematta teosta läpikotaisin. Se odottaa vuoroaan yhä kasvavassa pinossa.