Mutta onko se tosi?

On olemassa monenlaista uskontokritiikkiä, mutta kaksi asiaa toistuvat: Uskonnon katsotaan olevan haitallista. Uskonnon katsotaan olevan myös virheellistä. Jälkimmäinen kiteytyy yleensä kysymykseen, onko se tosi.

Uskontoa voidaan myös puolustaa molemmilla tavoilla. Ensimmäisessä vaihtoehdossa käännetään miinusmerkki positiiviseksi, jolloin uskonnosta tulee yhteiskunnallinen voimavara, moraalin tae, lohduttava kertomus tai sosiaalista kittiä yksilöt toisistaan eristävässä yhteiskunnassa. Toisessa osoitetaan, että uskomukset ovat tosia, todennäköisiä tai ainakaan niitä ei ole uskottavasti falsifioitu.

Olen kiinnostunut molemmista kysymyksistä, mutta hyvin eri tavoin. Ensimmäinen kysymys on mielenkiintoinen, koska uskonnollisiksi luokitelluilla yhteisöillä ja instituutioilla on valtaa ja vaikutuskykyä. Toinen on kiinnostava lähinnä siksi, että toiset ihmiset ovat kiinnostuneita siitä.

Erityisesti ateismin puolesta julkisuudessa puhuvat jäsentävät uskonnon ytimeksi propositionaaliset uskomukset. He haluavat asian olevan selvä: pyhästä kirjasta katsotaan ilman monimutkaista tulkinta-apparaattia tai -traditiota se, mitä uskotaan, ja se puolestaan toimii käyttäytymisen pääasiallisena motivoijana ja selittäjänä.

Muutamassa tviitissään Richard Dawkins painottaa, että hänelle keskeisin kysymys kuuluu, ovatko uskontojen väittämät tosia:

The question is not ”Does it give people a sense of belonging?” Nor ”Has it inspired great art and music?” But ”Is it TRUE?” – R Dawkins 22.3.2013

The question is not ”Is it good for the fabric of society?” Nor ”Does it give people a sense of purpose in life?” But ”Is it TRUE?” – R Dawkins 22.3.2013

Religious belief: the question is not ”Does it make people good or bad?” Nor ”Does it comfort people or frighten them?” But ”Is it TRUE?” – R Dawkins 22.3.2013

Kulttuurintutkija Raymond Williams totesi, että valtaa luokkahuoneessa on esittää kysymyksiä. Toisin sanoen henkilö, joka voi määrittää, mikä on ongelma, mikä on kysymyksen muoto, pääsee ohjaamaan, miten keskustelu etenee ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. Tätä Dawkins pyrkii tekemään edellä mainituilla lausunnoillaan.

Tietenkin Dawkins haluaa kehystää väittelyn omilla ehdoillaan. Siihen hänellä on täysi oikeus, ja se on hänen tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaista. Mutta auttaako se ymmärtämään ihmisten näkemyksiä ja käytäntöjä?

Olen usein todennut, että jos etnografinen ja antropologinen uskonnontutkimus opettaa jotain yleistä, niin se on tämä: ihmisten käytännöt eivät yleensä perustu uskonnollisiin uskomuksiin. Tätä näkemystä puoltaa niin sanottu ”eletyn uskonnon” (”lived religion”) tutkimus (esim. Meredith McGuire) ja pragmatistinen ajattelu (mukaan lukien Richard Rortyn neopragmatismi), puhumattakaan tietyistä ideologiateorian versioista (Louis Althusser, Slavoj Žižek). Nämä näkemykset eivät poista kysymyksiä siitä, ovatko uskomukset tosia tai uskovatko ihmiset todella, mutta rapauttaessaan olettamusta uskomuksista käytäntöjen selittäjänä ne avaavat muita kysymisen tapoja.

Kuitenkin yksi esimerkki voi havainnollistaa enemmän kuin lista teoriasuuntauksia. Kirjassaan Discourse and the Construction of Society: Comparative Studies of Myth, Ritual, and Classifcation (1989) Bruce Lincoln tarjoaa sopivan tapauksen.

Ollaan Swazimaassa, 1930-luvun puolivälissä. Brittien kolonialistihallinto aikoo rakentaa uuden kiitoradan koulun läheisyyteen. Paikallinen kuningas on hyväksynyt hankkeen, mutta asukkaat ovat epäileviä: hanke hyödyttää brittejä, mutta tuoko se mitään myönteistä paikallisille?

Kuninkaan neuvonantajat ehdottavat ratkaisua. Briteille tiedotetaan, että paikalliset hyväksyvät hankkeen yhdellä ehdolla. Keskellä kenttää olevaan puuhun ei saa koskea, koska se on pyhä. Puun pyhyys perustuu siihen, että alueen viimeinen itsenäinen hallitsija tapasi tavata neuvonantajiaan puun juurella.

Jos britit jättävät puun pystyyn, ei aluetta voi käyttää kiitoratana. Jos britit tuhoavat puun, he kohtaavat ongelmia. Siispä britit alkavat etsiä muita paikkoja, joille kiitorata voitaisiin rakentaa.

Onko puu todella pyhä vai ei? Siihen ei ole mielekästä vastausta. Kertoivatko Swazimaan asukkaat totuuden vai valehtelivatko he? Ilmeisesti joillekin puu oli pyhä, mutta toisten mielestä kyse oli suorasta valheesta, mutta sekin on melko hyödytön kysymys.

Jos kuitenkin jäämme kysymään tätä jälkimmäistä kysymystä ja etsimme oikeaa vastausta kahdesta vaihtoehdosta – joko he puhuivat totta tai valehtelivat – olemme siirtäneet katseen pois pelivälineestä. Brittien näkökulmasta molemmat vastausvaihtoehdot tuottavat saman lopputuloksen, jos hanke päätetään toteuttaa: Jos britit päättävät, että puu on toisten mielestä aidosti pyhä, mutta kaatavat sen, he saavat asukkaat raivoihinsa. Jos britit päättävät, että väite pyhyydestä on silkka valhe, ja kaatavat puun, he saavat silti asukkaat raivoihinsa.

Voidaan toki kysellä loputtomiin ”Mutta onko se tosi?”. Silloin kuitenkin jäävät muut kysymykset vähemmälle huomiolle. Yksi tieteenalojen tehtävä onkin hahmottaa, mitkä kysymykset ovat sille relevantteja. Näin pyritään välttämään tilanne, jossa alistuttaisiin populistien tai median esittämiin kysymyksiin ja kehystyksiin.